maanantai 9. marraskuuta 2015

Iris Pasternack: Tautitehdas!


Iris Pasternack
Tautitehdas
ATENA, 2015
197 s.








Sairaus, mitä se on ja mitä se ei ole?  Onko kaljuuntuminen sairaus? Entä kuorsaaminen? Tarvitseeko flunssan takia välttämättä mennä lääkäriin ja otattaa labrakokeita? Tavallinen  flunssa paranee yleensä itsekseen. Reagoimmeko me "kuluttajat" liian helposti pikku kiusoihimme ja vaivoihimme? Iris Pasternackin teos Tautitehdas ravistelee mukavan keveästi ja raikkaasti terveysintoilijoiden ajatuksia.

Sairaus määritellään usein poikkeavuudeksi normaalista tai tunnistettavaksi häiriöksi elimistön toiminnassa. Määritelmän ongelmana on se, että se ei kerro, mikä on normaalin ja epänormaalin raja?

Onko luiden haurastuminen, suru tai ylivilkkaus sairauksia, jos ne poikkeavat normaalista. Ei ole mitään vakioitunutta raja-arvoa. Ihmiset ovat yksilöitä joiden rajat kulkevat vähän eri kohdissa. Mikä toiselle on poikkeavaa, voi toiselle olla normaalia.

Jos sairaus määriteltäisiin tilaksi, joka on seurauksiltaan niin vakava, että se kannattaa hoitaa yhteisin varoin, kuinka moni nykyinen vaiva luokiteltaisiin oikeaksi sairaudeksi? Kysyy Pasternack.

On tärkeää hoitaa vakavat sairaudet ja voimakkaat, elämänlaatua heikentävät oireet. Ylidiagnostiikassa kuitenkin etsitään ongelmia ja itsestään paranevia sairauksia terveiltä ihmisiltä. Ennaltaehkäisyn nimissä kartoitetaan myös vähäisiä terveysriskejä joita sitten  hoidetaan tehokkaasti. Ylidiagnostiikassa myös luodaan ongelmia keinotekoisesti tai pelotellaan riskeillä, esi,merkiksi verenapaine, jonka raja-arvoja on hilattu alaspäin tehostetun hoidon myötä.

Iris Pasternackin Tautitehdas on yksinkertainen, perusteleva ja valistava,  kansantajuinen tietoteos, jonka lukee nopeasti. Mielenkiintoinen teos, joka sai ainakin minut miettimään ja pohtimaan lääketieen merkitystä ja vaikuttavuutta. Pasternack ei sinänsä kiellä tutkimasta tai asettamasta diagnooseja, vaan peräänkuuluttaa esimerkiksi tutkimusten ja lääkehoidon vaikuttavuutta. Otetaan esimerkiksi masennus. Suomessa tehdään nykyisin ennätysmäärä masennusdiagnooseja ja lääkkeitä määrätään purkkikaupalla. Ihmisen elämään kuitenkin kuuluvat sekä ilon että surun hetket. On kyettävä erottamaan tavalliset elämänilmiöt vakavista terveyshaitoista ja tiloista.  Tarvitseeko kaikkia hieman alivireisiä tai surullisia tai ylivilkkaita hoitaa lääkkein?   

Ja tässä Pasternack heittää ilmoille kysymyksen lääkefirmojen markkinointikeinoista. Terveyttä tulee ylläpitää, se on selviö, mutta kun terveyttä aletaan markkinoida kaupallisten ja taloudellisten intressien takia ollaan vetelällä suolla. Pahimmilaan hoidamme lääkkeillä ongelmia, jotka eivät ole lääketieteellisiä, kuten ärtymystä ja mielipahaa. Yhä terveemmät tulevat lääketieteellisen hoidon piiriin ja hoidettavien lukumäärä kasvaa rajusti.
Iris Pasternack valottaa kirjassaan sekä hyötyjä että haittoja. Yllättävää ja eniten ajattelua herättävää oli se, mitä Pasternack kirjoittaa syövästä. Voiko syövän tunnistaa ja hoitaa liian varhain?

Pasternack kertoo esimerkin, jossa mies meni terveystarkastukseen, jossa hänen keuhkonsa kuvattiin ja todettiin pari muutosta, jotka sitten leikattiin. Leikkausta seurasi haimatulehdus ja pitkäaikainen sairaalahoito,  jonka päätyttyä tulivat patologin lausunnot muutoksista. Ne todettiin hyvälaatuisiksi eli eivät olleet syöpää. Pasternack herättääkin kysymyksen, olisiko ollut parempi olla menemättä terveystarakstukseen tai ainakin muutosten suhteen päätyä odottavalle kannalle?

Vaikka Pasternack herättää pohtimaan omaa terveyskäyttäytymistään ja lääketieteen merkitystä laajemmin, en voi olla kaikessa yhtä mieltä hänen kanssaan. Esimerkki rouvasta, joka kääntyi lääkärin puoleen tunnettuaan jotain poikkeavaa rinnoissaan saa minut hieman takajaloille. Tässä tarinassa mammografiassa löytyi kasvain, joka osoittautui syöväksi. Se leikattiin ja ennuste todettiin  erinomainen. Levinneisyyttä ei ollut. Hyvä näin. Katsoessaan rouvan vanhoja kuvia leikannut kirurgi kuitenkin totesi, että muutos oli ollut nähtävissä jo yhdeksän vuotta aiemmin otetuissa kuvissa. Jostain syystä silloin ei oltu asiasta tehty johtopäätöksiä. Rouva ei ollut närkästynyt tästä "huolimattomuudesta" vaan oli itseasiassa tyytyväinen, kun oli saanut yhdeksän tervettä vuotta, yhdeksän vuotta ilman syöpää.

Yhdeksän vuotta ilman syöpää tuntuu liian yksioikoiselta minun korviini, sillä tosiasiassahan rouvalla oli ollut syöpä jo aiemmin. Paremminkin rouva vain oli elänyt yhdeksän vuotta ilman "huolta syövästä", mikä on eri asia. Asiat pitäisi sanoa, niin kuin ne ovat.

Elämä sisältää väistämättömiä riskejä, mukaan lukien sattumat, joiden oikusta voimme yhtäkkiä kuolla kaikista terveysponnisteluistamme huolimatta. Juuri sen vuoksi sairauksien vimmattu etsiminen ei pitäisi olla kenenkään elämän sisältö. Se ahdistaa ja kaventaa ihmiselämää oman kehon tarkkailuun. Tarvitaan ihmisen omaan harkintaan perustuvaa riskin sietokykyyn perustuvaa harkintaa. Se on mahdollista, kun saatavilla on tasapainoista tietoa hyödyistä ja haitoista.

Elämä on kuolemaan johtava sairaus, eikä lääketiede pysty tätä sairautta parantamaan, kirjoittaa Pasternack. Olen kyllä eri mieltä, elämä ei ole sairaus. Tosin kuolemaakaan ei voi välttää, siinä olen samaa mieltä. Lääketiede  voi antaa paljon hyvää, mutta kaikkeen se ei pysty. 

Tutkiako vai eikö tutkia, kas siinä pulma, jonka Tautitehdas paradoksaalisesti tuo esiin, Iris Pasternack on itse lääkäri, joka toimii terveydenhuollon menetelmien  arvioijana. Hän ei anna Tautitehtaassa yksiselitteistä vastausta tähän, herättääpä vain lukijan ajattelemaan, missä mennään, ja voitaisiinko jotain tehdä. Voisinko minä tehdä jotain. Ehkä ne minun verenpaineeni ei sittenkään ole niin korkeita, että ne vaatisi välitöntä erikoissairaanhoitoa.


Medikalisaatio = Tavallisten elämänilmiöiden lääketieteellistäminen.

Ylidiagnosointi = tapa tehdä turhia ja leimaavia diagnooseja, jotka eivät vaikuta kuolleisuuden vähenemiseen (tulkinta, jonka minä lukijana sain, hieman tiivistäen
...
Tautitehdasta on lukenut myös Kasoittain Kirjoja Nina, joka toteaa, että pienikokoinen teos on täyttä asiaa, 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kirjojen viehätys ei perustu ainoastaan lukemiseen ja siihen liittyviin tunteisiin ja reaktioihin. Osa viehätystä on niistä syntyvä keskustelu, ajatuksen jakaminen.