keskiviikko 9. maaliskuuta 2016

Charles Dickens: Pickwick-kerhon jälkeenjääneet paperit!

Charles Dickens
Pickwick-kerhon jälkeenjääneet paperit I-II
WSOY, 1998
451 +1 s.
430 + 1 s.
Alkuperäinen teos: The Posthumous Papers of the Pickwick Club
Suomentanut Eino Palola
Kuvittaneet Seymour ja Phiz




Huh huh! Muuta ei oikein voi sanoa tämän luku-urakan jälkeen. Niin paljon kuin Dickensin teoksista olenkin tykännyt ja edelleenkin olen hänen harras ihailijansa, mitä hänen kirjallisiin kykyihinsä tulee, niin Pickwick-kerhon jälkeenjääneet paperit ei ole minun lempiteokseni ja luulen, että ne saavat hautautuakin pitkäksi toviksi ilman, että niihin vilkaisisin. Pitkäveteistä ja puuduttavaa oli lukeminen ja papereiden lukeminen tuntui yhtä hankalalta kuin ainakin lakitekstien pienellä kirjoitetut präntit. 

Lukemassani painoksessa oli ainakin yksi painovirhe. Siinä pesijätär oli muuttunut perijättäreksi vailla mitään johdonmukaisuutta. Johdonmukaisuus on lukemissani Dickensin teoksissa ollut aina löydettävissä, jos se on välillä tuntunutkin olevan hakusalla. Verrattuna esimerkiksi David Copperfield ja Kaksi Kaupunkia -teoksiin ei tässä teoksessa kuitenkaan tuntunut olevan oikein päätä eikä häntää. Siis sellaista johdonmukaista juonta tai draaman kaarta. No, on tässä silti jonkinlainen punainen lanka löydettävissä, jos kohta aika hentoinen ja hauras. Syy tähän saattaa löytyä siitä, että Dickens laati Pickwick-kerhon paperit pilapiirtäjän sarjakuvaan.

Pickwick-kerhon jälkeenjääneet paperit sisältää erinäisiä episodeja hra Pickwickin ja hänen ystäviensä elämäntaipaleelta. Silti kaikkein elävimmäksi henkilöksi tässä teoksessa tulee Pickwickin palvelija Sam Weller eikä niinkään päänelikko herrat Pickwick, Snodgrass, Tupman tai Winkle.

Kaikenlaista ehtii tapahtua sen jälkeen, kun herranelikko lähtee kiertomatkalle tarkoituksenaan 

"silloin tällöin lähettää Pickwick-kerholle Lontooseen väärentämättömiä tietoja matkoistaan ja tutkimuksistaan, huomioistaan, luonteista ja tavoista ja kaikenlaisista seikkailuistaan niiden kaikkein tarinoiden ja muistelmien ohella, joihin paikalliset nähtävyydet tai niihin liittyvät muistot saattavat antaa aihetta."

En lähde näitä sattumuksia ja tapahtumia sen tarkemmin erittelemään, mainitsen vain että yksi sattumus johtaa toiseen ja lopulta hra Pickwick istuu velkavankilassa (vaikka on äveriäs herra) säälien hra Jingleä, jota hän teoksen alkupuolella on jahdannut mitä roistomaisimpana henkilönä. 

Pickwick-kerhon jälkeenjääneet paperit on hieman jahkailevaa kerrontaa, jonka tosin katkaisee tarinat tarinan sisällä. Nämä tarinat tosin ovat senlaatuisia, että oma selkänahkani alkaa kihelmöidä ja ihokarvat nousta pystyyn  harppoessani eteenpäin. Myös 'papereiden' sisältämä musta huumori ei ole omiaan saamaan minulta pisteitä. 
 
Pickwick-kerhon jälkeenjääneet paperit on, jos sitä yhdellä tai parilla sanalla kuvaisi - ilmiömäinen veijaritarina täynnä Dickensille ominaista ironiaa. Hieman on romantiikkaakin ilmassa, mutta siitäkin on karsittu pois kaikki tavanomaiset  rakastumisen elementit.

Olen karsastanut Pickwick-kerhon jälkeenjääneitä papereita ja syy, miksi oikeastaan aloin lukea tätä teosta oli lukemani teoksen painoasu. Kansi vaikutti hyvinkin kiinnostavalta. Toinen tekijä oli se, että tähän teokseen viitataan Louisa May Alcotin Pikku Naisia -teoksessa, jossa Marchin sisaruksilla oli oma Pickwick-kerhonsa.

Alcotin teoksessa Little Women verrataan tyttöjä Dickensin luomiin hahmoihin seuraavasti:

Meg, as the eldest, was Samuel Pickwick; Jo, being of literary turn, Augustus Snodgrassa; Beth, because se was round  and rosy, Tracy Tupman; and Amy, who was always trying to do what se couldn't was Nathaniel Winkle.

Lukiessani Dickensin teosta en osannut yhdistää Marchin sisaruksia Dickensin hahmoihin joita kuvataan seuraavasti:

"Runoilijakunnia oli kallis hänen ystävälleen Snodgrassille, hurmaajan maine yhtä kallis hänen ystävälleen Tupmanille ja se maine, joka saavutetaan urheilulla, kentillä, ilmassa ja vedessä oli kaikkein korkeimmalla paikalla hänen ystävänsä Winklen ajatuksissa."

 Erityisesti lukiessani Tupmanista minun oli vaikea yhdistää häntä yhteenkään Marchin sisaruksista, sillä sain hänestä kuvan naistennaurattajana ja elostelijana. Nyt kuitenkin, kun etsin tuon Pikku naisia -kirjan kohdan, niin kyllähän siinä on yhtenevyyttäkin. 

Pikku naisia teos on ilmestynyt alunperin 1868-1869. Siihen mennessä Dickensiltä oli ilmestynyt vajaat parisenkymmentä teosta. Miksi Alcotin tyttöhahmot samaistuivat juuri Pickwickiläisiin kerhossaan, oliko kyseessä vain niin sopiva henkilökokoelma - neljä tyttöä - neljä herraa? 

Kun Jo Alcotin teoksessa marssittaa kerhoon Laurien, esittelee tämä itsensä

I beg  pardon, gentlemen - allow me to introduce myself as Sam Weller, the very humble servant of club.

Laurien Sam Wellerinä on minusta aika osuva rinnastus, sillä sitä, mitä Laurie oli Marchin sisaruksille - uskollinen ystävä, oli Sam Weller isännälleen hra  Pickwickille - uskollistakin uskollisempi palvelija. 

Ja, kuten alussa sanoin, Sam Weller on Dickensin luomista tämän teoksen hahmoista kaikkein elävin ja mieleenpainuvin, jos kohta hänen hahmonsa onkin aika venkula.

Jos siis Pickwick ei suurta suosiota saanutkaan minun lukukokemuksena, niin ei se ihan tyhjänpäiväinenkään ollut. Olenpahan nyt ainakin sivistänyt itseäni yhden teoksen verran enemmän ja tiedän, mistä puhutaan, kun puhutaan Pickwick-kerhon jälkeenjääneistä papereista. Pickwick-kerhon jälkeenjääneissä papereissa on myös viitteitä, jotka vievät ajatukset Dickensin muihin teoksiin, esimerkiksi Koleaan taloon. En tiedä, josko Dickens on saanut idean laajentaa jotain pientä kappaletta Pickwick-kerhon jälkeenjääneistä papereista, mutta monia teemoja, joita Pickwick-kerhon papereissa on löydettävissä löytyy myös hänen myöhemmästä tuotannostaan. 

Tällä kirjalla saan myös kuitattua Helmet lukuhaaste 2016 kohdan 25: kirjassa on yli 500 sivua. Yhteisniteen sivumäärä ylittää rajapyykin reilusti. 

2 kommenttia:

  1. Kirja on kevyesti kiinnostanut, mutta bloggaajien mielestä tämä on vähän "mielenkiinnoton" :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Todellakin, ei ole samanveroinen kuin Dickensin myöhemmät teokset. Kukapa olisi seppä syntyessään, sanoo vanha sananlasku, ei kai sitten kirjailijakaan ilman harjoitusta.

      Poista

Kirjojen viehätys ei perustu ainoastaan lukemiseen ja siihen liittyviin tunteisiin ja reaktioihin. Osa viehätystä on niistä syntyvä keskustelu, ajatuksen jakaminen.