lauantai 9. huhtikuuta 2016

Liisa Keitaanpää: Pasurin tyttäret!

Liisa Keitaanpää
Pasurin tyttäret
Turbator, 2015
254 s.









Maria Wilhelmiina nosti uunikoukulla kraakun nokassa riippuvan rautapadan keskelle pöytää. Pojat istuivat jo valmiiksi pöydän sivustalla tyttäret toisella. Pöydän yläpäähän odoteltiin isäntää.  - Siunatkaa itsenne, Maria Wilhelmiina sanoi huulet yhteennipistettyinä. Pojat lakkasivat tönimästä toisiaan ja katselivat pöydän kulmalle ottamiaan puulusikoita. Emäntä, kyläläisten arkipuheessa Miinaksi kutsuma, vilkaisi alta kulmainsa ovensuunurkkaan seisomaan jäänyttä sarkatakkista miestä. Tämä vaihtoi jalkaa, piti kaksin käsin kankealippaista lakkia edessään. Kukaan ei puhunut mitään, ennen kuin isäntä Johan Anshelm, Jussi, linkutti kamarista omatekoiseen pahkakeppiinsä nojaten. Kun Jussi oli istuutunut, emäntä vasta puhutteli vierasta. - Pjotr istuu alas. Meneen pöydän kulmaan. - Pietari, Roosa uskalsi sanoa hiljaa äidilleen. - Hän on Pietari. Miina ei ollut kuulevinaan Roosan luvatonta puhetta. - Hän istuu alas. Vetää rukkitoolin allensa. Kun vieras oli pöydässä, Miina risti kätensä, muut perässä. Tarkastettuaan ankarasti yksitellen ruokakuntansa hän nyökkäsi pöydän päähän: - Siunatkaa itsenne.

Näin alkaa Liisa Keitaanpään sukutarina Pasurin tyttäristä. Kirjastoautolla silmiin osunut teos vaikutti ensivilkaisulla mielenkiintoiselta murrejutulta, mutta mutta. Ei tämä niinkään murrejuttu ollut, vaikka välillä murresanojakin käytettiin. Muutenkin tarina alkoi vaikuttaa varsin erikoiselta. Ensimmäinen luku, josta näytekappaleeni on, sijoittuu vuoteen 1917. Eletään Suomen  itsenäistymisen alkuaikoja ja vuoden kahdeksantoista tapahtumien alla. Toisessa luvussa hypätäänkin jo vuoteen 1932 ja Allida-nimisen henkilöön matkaan kohden neuvostokarjalaa ja sosialistista ihanneyhteiskuntaa. Kuka tämä Allida oikein oli? Mikä yhteys hänellä oli aloituskappaleen Maria Wilhelmiinaan? Tätä jäin lukijana pohtimaan samoin kuin myöhemmin tarinaan ujuttautuvaa sairaanhoitaja Alisaa.

Loppuluvut sijoittuvat Suomen talvi- ja jatkosodan aikoihin ja tarina kootaan nätiksi nipuksi viimeisessä luvussa, jossa Allida ja Alisa saapuvat Ylistaroon, samaan Hakalan taloon, josta tarina sai alkunsa. Tavallaan kysymykset saavat vastauksen ja vaikka ensin vaikuttaa, että tarina on kovin pirstaleinen, niin muodostuu luvuista kuitenkin lopulta eheähkö kokonaisuus.

Pasurin tyttäret on kerronnaltaan vetreää ja sujuvaa, ei liikoja selittele taustoja eikä lavertele. On dialogia, on kaikkitietävää, mutta ei kaikkikertovaa kerrontaa, on kirjakieltä, murretta, välillä kerronta alkaa olla niin rempseää, että minun kaunosielun posket alkavat pahasti kuumottaa. Välillä tuntuu, että lukisi jotain jännittävää vakoilutarinaa, ja yrittää solmia niitä selittämättömiä langanpäitä, että kuka, mitä, missä, miksi? Loppujen lopuksi kysymys on rakkaudesta, jos kohta vakaumuksestakin. 

Ei tämä huono lukukokemus ollut, ei ollenkaan. Tosin täytyy mainita, että  nimiin olisi kannattanut kiinnittää huomiota. Mikä minua erityisesti häiritsi oli Maria Wilhelmiina. Hänestä puhuttiin milloin Miinana, Milloin Mariana, milloin Maria Wilhelmiina, milloin Miina Wilhelmiinana. Se, jos mikä sekoittaa lukijan pään, kun ei tiedä kuka lopulta onkaan kyseessä.

....
Tällä voisin olla mukana Läpi historian -lukuhaasteessa modernismi ja ekspressionismi (1900-luvun alku).

.....
Pasurin tyttäret on lukenut myös Aimo.

2 kommenttia:

  1. Mielenkiintoiselta kuulostava sukutarina.
    Minulla on blogissani sinulle haaste.
    http://kirjanpauloissa.blogspot.fi/2016/04/sielun-hymyja.html

    VastaaPoista

Kirjojen viehätys ei perustu ainoastaan lukemiseen ja siihen liittyviin tunteisiin ja reaktioihin. Osa viehätystä on niistä syntyvä keskustelu, ajatuksen jakaminen.