29 kesäkuuta 2016

Svetlana Aleksijevits: Tsernobylista nousee rukous!

Svetlana Aleksijevits
Tsernobylista nousee rukous
Tammi, 2000
286 + 1 s.

Alkuteos:Tsernobylskaja molitva Hronika budustsego
Suomentanut Marja-Liisa Jaakkola












Tsernobylista nousee rukous on kirja, jota olen jo pitkään ajatellut, että siinä voisi olla kirja, jonka voisi lukea. Kirja on saanut paljon huomiota kirjablogeissa ja ei ihme. Se  verran vaikuttava teos on. Svetlana Aleksijevits on haastatellut heitä, joilla on omakohtainen kokemus tuosta kohtalokkaasta taaphtumasta, josta on kulunut nyt kolmekymmentä vuotta. Nämä lyhyet yksinpuhelut, kokemuskerronnat eivät ole tiedettä, ei tilastoa, nämä ovat elämää kaikessa kauneudessaan ja kauheudessaan. Kärsimyksen keskelläkin rakkauden kukka hehkuu siinä missä surun mustat ruusutkin. Tuskan määrää ei voi kukaan laskea.

Missä minä olin, kun Tsernobylissä räjähti? Oli lauantai 26. huhtikuuta 1986. Millainen sää silloin oli? Oli kevät, saunailta. Minä asuin kotona, isä ja äiti, kaksi veljeä yhdessä. Luettuani tämän teoksen otin esille sattumalta kirjahyllyssäni olleen tuonaikaisen päiväkirjan. Ei mitään mainintaa Tsernobylistä. Ei sanan sanaa huhtikuun aikana. Aiemmin maaliskuussa olin kirjannut tunnelmia nuortenleirin jälkitunnelmissa, kun ruotsin pääministeri Olof Palme  oli murhattu uutispimentoni aikana. Kovin huono olin kirjoittamaan ajatauksiani tuohon aikaan, jos niitä nykyäänkään osaan sanoiksi pukea. Olisi sitä kuitenkin luullut, että Tsernobyl jotain olisi kynästäni kirvoittanut.

Muistan kuitenkin nyt, että taidettiin jättää sinä vuonna mustarouskut keräämättä, keräsimmeköhän lainkaan sieniä sinä vuonna, ja syntyihän meillä sinä vuonna tosi erikoinen kissakin, ei oltu sellaista pentua aiemmin nähneet. 

Tsernobylin lapsia oli myös seurakuntani järjestämällä leirillä muutamia vuosia onnettomuuden jälkeen. Olin leirillä ohjaajana. 

Tähän loppuun vielä tekstinäyte:

Se tapahtui perjantain ja lauantain välisenä yönä. Aamulla kukaan ei osannut epäillä mitään. Lähetin poikani kouluun, mies meni parturiin. Laitoin ruokaa. Mies palasi pian ja sanoi: - Voimalassa on syttynyt tulipalo. On käsketty pitää radio auki. Unohdin sanoa, että asuimme Pripjatissa ihan reaktorin vieressä. Vieläkin näen silmissäni voimakkaan heleänpunaisen loisteen. Reaktori hohkasi valoa ikään kuin sisältäpäin. Se ei ollut mikään tavallinen tulipalo vaan jonkinlaista valohehkua. Kaunista. En ole elokuvissakaan nähnyt mitään vastaavaa. Illalla parvekkeeet olivat täynnä ihmisiä, ja ne joilla ei ollut omaa parveketta, menivät ystäviensä tai tuttaviensa luo. Asuimme yhdeksännessä kerroksessa, josta näki pitkälle. Jotta lapset näkisivät paremmin, vanhemmat nostivat heidät syliinsä: - Katso ja paina mieleesi. 

(Nadezda petrovna Vygovskaja, evakko Pripjatin kaupungissta Svetlana Aleksijevitsille teoksessa Tsernobylista nousee rukous).

Tällä kirjalla saan kuittattua Helmet 2016 lukuhaasteen kohdan 39: Nobel-voittajan kirjoittama kirja.




9 kommenttia:

  1. Kirja on minullakin ehdottomasti lukulistalla. Vähän jännittää kirjan tyyli ja ne lukuisat kolmoispisteet... Että liekö kovin raskas lukea ihan ilman raskasta aihettakin...

    Olen huomannut vanhoja päiväkirjoja selaillessani, että minulla ne on ainakin tupannut olemaan hyvinkin ihmissuhdepainoitteisia (lue: ihmissuhdedraamaa teinivuosien kuohunnasta). Ei juurikaan mitään herkullista ajankuvaa tms. joten olen päätynyt heittämään niitä pois luettuani ne.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei kirja kovin raskalukuinen ole, vaikka aihe tietysti on melko rankka. Erilaiset ihmisluonteet näkyvät teksteissä ja se, millainen asenne kertojalla, joita on siis monia, on tapahtumiin. Venäläinen kansanluonne, ihmisyyden monet kasvot ja poliittinen ilmapiirikin on luettavissa tässä teoksessa.
      ...
      Minua harmittaa, että olen jotkut varhaisimmat päiväkirjani hävittänyt. Se ajankuva ja oman ajattelutavan muutos on kuitenkin mielenkiintoista nähdä ja kokea. Älä ihmeessä heitä päiväkirjojasi pois.

      Poista
  2. Kirjan teksti on kyllä vahvaa, eikä sisällä mitään toivoa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aika vahvasti sanottu tuo, että ei mitään toivoa. Sitä täytyy jäädä ihan pohtimaan. Ehkä tämä kirja on siksi saanut ilmiasun, että jäljellejääneille olisi jotain toivoa, että ihmiset heräisivät näkemään ja huomaamaan vastuunsa...

      Poista
    2. Ehkä näin, ja jo nimi viittaa toivoon, itse tarinoissa on kaikissa hyvin ankea loppu, mutta hyvä kirja.

      Poista
  3. Minäkin luin tuon vaikuttavan kirjan. Keväällä luin tämän Darragh McKeon Kaikki pysyväinen haihtuu pois, samasta aiheesta. Katsoin netistä myös Maikkarin retrouutiset. Ne olivat hyvin vähätteleviä. Olisi ollut mielenkiintoista kirjoittaa ylös jotain, mutta en minäkään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Uutinenhan tuosta onnettomuudesta tavoitti suomalaiset myöhässä, jos kohta varmaan seismologit jotain aavistelivat ennen kuin tietoa alkoi tulla. Ei sen katastrofin laajuutta varmaan osata ajatella samoin kuin ei vuosien mittaan tulevia kerrannaisvaikutuksia. Se vaikuttaa yhä, aivan niin kuin Japanin atomipommit ja Fukusimakin, vaikka akuuttitilanne olisi saatu hallintaan.

      Poista
  4. Järkyttävä kirja katastrofista. Hyvä kirja. Kaikkien pitäisi lukea tämä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. On kyllä vavahduttava kirja. Minun tekisi mieleni lukea myös tuo Ullan mainitsema Kaikki pysyväinen haihtuu pois. Ilmeisesti ne ovat kuitenkin hyvin erilaiset lähestymistavaltaan, toinen kaunokirjallinen, toinen ihmisen kokemuskerrontaa, autenttista tunneilmaisua.

      Poista

Älä roskaa!