maanantai 26. joulukuuta 2016

Hanna Tuuri: Orapihlajapiiri!



Hanna Tuuri
Orapihlajapiiri
Otava, 2011
285 s.

Jäässä se on. Miia sanoi. Se pysäytti pyörän ja jäi seisomaan tien reunaan. Jää ylsi Väinölänniemen uimarantaan asti, vaikka oli jo toukokuu, koulun loppuun enää kolme viikkoa. Minä halusin pyöräillä vielä Rönönsaaren sillale varmistamaan: seiltä järvenselkä näkyi kokonaan. Me seistiin sillalla. Avoin jää oli mustunutta, mutta selällä kyykki pilkkijöitä. Saaren rannassa hakkasi joku saunan portailta rautakangella jäätä.
  
Ihastuttava, moniulotteinen kasvutarina, jossa  todellisuus ja unet, unelmat polveilevat. Aluksi en oikein tiennyt lukiessani, onko tämä totta vai mitä. Eihän tällaista kevättä ole ollutkaan? Järvet jäässä toukokuun lopulla, johan nyt, kunnes tajusin. 

Hanna Tuurin Orapihlajapiiri on nokkelasti kirjoitettu, elävästi kerrottu tarina sairaanhoitaja Kirsistä ja hänen tyttärestään Annista, jotka muuttavat Kuopiosta Irlantiin.  Kirsi haluaa elämäänsä uuden suunnan ja löytää sen Knocknamurran kyläyhteisöstä, jossa erityislapset asuvat yhdessä hoitajiensa kanssa ilman palkkaa, mutta saaden sen, mitä elämään tarvitaan. Anni, neljätoista-vuotta, ei haluaisi muuttaa. Anni kaipaa mummoa, joka on kuollut pari vuotta ennen muuttoa. Annille mummo on yhä elossa. Mummon sanat, mummon olemus on yhä Annin elämää ja voimanlähde. Tietoisuus lähestyvästä muutosta pois tutusta ja ystävien luota kylmää Annin sielua. Minä en muuta. En muuta. Hän julistaa äidilleen huomiolappujen voimin.

Knockamurraan lähtö on kuitenkin edessä . Elämä niin sanottujen erilaisten asukkaiden kanssa ei aina ole helppoa, vähin erin kylän terveistä ja sairaista tulee kuitenkin arkea. Anni tutustuu kahteen poikaan, Liamiin ja Oisiniin joista erityisesti Oisin tulee hänelle tärkeäksi. Sitten ilmenee, että Oisinillakin on epilepsia.

Orapihlajapiiri on hyvin kaunis tarina. Kertojina  siinä vuorottelee Kirsi ja Anni, kumpikin kertoo tapahtumista omasta näkövinkkelistään. Kirsi pohtii suhdettaan työhön, työtovereihin, hoidokkeihin ja tyttäreen. Siinä sivussa uusi rakkauskin tuntuu puhkeavan kukkaan. Anni kipuilee murrosikäisen tunteissa, sopeutumisvaikeuksissa ja hyväksyäkö äidin kiinnnostus työtoveriin. Pitikö tämän muttua niin omistuiseksi Antonin lähellä? Nolottaa. Ilman Kirsin kerrontaa tämä voisi hyvinkin olla tyttökirjaksi luokiteltava. Ystävyyden syntymistä kuvataan lämmöllä ja suurella sydämellä, silti arasti ja niin vakuuttavasti.

Vaikka en ole kovin tykästynyt mystisiin kirjoihin niin pidin tästä kirjasta paljon, sillä mystisyys ei ollut liian mystista. Keltteihin viitataan, Irlannissa kun ollaan. Orapihlajapiirillä on silläkin oma tärkeä roolinsa.

Keskity, ääni sanoi. Vedin syvään henkeä. Oli oltava varma, uskottava niin lujasti, että se muutui todeksi. -Rohkeutta! mummokin muistutti. Itsepäinen, itsenäinen, rohkea! Rohkeus on ensimmäinen askel. Minä työnnyin lähemmäs reunaa ja näin jo kuinka potkaisisin kantapäillä vauhtia, liukuisin ilmaan. - Ei pidä junnata paikallaan, mummo sanoi. - Eikö pidä, pitääkä, miksei pidä. Keith irvisti. Mummo työsnsi Ketihin eteen pikkuleipärasian, antoi Keithin valita ja otti itsekin, en alkoi mutustaa pikkuleipiä yhdessä.  Et keskity ollenkaan, ääni muistutti. Yritin taas. Suljin silmät ja levitin kädet, potkaisin. Tunsin tuulen nappaavan. Maa katosi jalkojen alta, vatsassa tuntui tyhjä kieppaus, mutta ilma kantoi. - Näetkö, Oisin sanoi. - Niin helppoa se on. Pitää vain keskittyä, luottaa ja uskoa. SE nauroi, viuhui pois ja jätti minut jälkeen. Hetken olin ihan vapaa. Vapaus oli kevyttä, murheettomuutta, puhdasta riemua. Nousin aina vain korkeammalle ja korkeammalle, ylös kirkkauteen, missä taivas oli laaja ja rajaton ja avoin.

En oikein osaa sanoa, onko tämä aikuisten kirja vai nuortenkirja. Jossain siinä välimaastossa liikutaan. Ei todellakaan yhtään hullumpi löytö kirjastoautosta.

---
Kirjaherbario: Orapihlaja (Crateagus)

Helmet lukuhaaste 2016 kohta 1: Ruoasta kertova kirja (Ei varsinainen ruokakirja, mutta ruokiakin mainitaan ja niitä kuvaillaan.

Läpi historian olen kahlannut eri vuosituhansilla, vuosisadoilla, kymmenluvuilla, tyylisuuntia, vain symbolismi jäi hakusalle. Toisaalta tämä Orapihlajapiiri, vaikka ei ole kirjoitettu 1800-luvun lopulla sopisi mielestäni hyvin edustamaan symbolismia. Ainakin, jos ottaa huomioon tämän määritelmän.


Myytit, legendat ja unet elävät rinnan todellisuuden kanssa tässä teoksessa. Miksi ei nykykirjailijakin voisi olla symbolisti?

...
Kirjan on lukenut myös Lumiomena, joka pitää tarinaa sympaattisena. Jaana, täältä toisen tähden alta, viihtyi kirjan parissa, mutta ei saanut mitään suurta elämystä. Hanna, Kirjainten virrassa -blogista puolestaan piti kirjaa ihan liian varovaisena ja säröttömänä omaan makuunsa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kirjojen viehätys ei perustu ainoastaan lukemiseen ja siihen liittyviin tunteisiin ja reaktioihin. Osa viehätystä on niistä syntyvä keskustelu, ajatuksen jakaminen.