lauantai 19. elokuuta 2017

Tracy Leininger Craven: Vaara vuorilla!

Tracy Leininger Craven
Vaara vuorilla
Päivä Oy, 2017
Alkuteos: Alone Yet not Alone
Suomentanut Marja Sevón
138 s.


Syksy 1755 --- --- Kaikki oli kuten oli ollut eilenkin - kaikki lukuunottamatta tummapintaista hahmoa, joka seisoi äänettömänä kuin joentöyräällä kaartuva tammi. Hänen vaatetuksensa sulautui ympäröivään metsään. Hänen läpitunkevat tummat silmänsä seurasivat perheen jokaista liikettä.



Intiaaniaiheisia kirjoja ei ole turhan paljon. Nähdessäni mainoksen tästä teoksesta ajattelin heti, että ihanaa! Tuo minun täytyy hankkkia. Kirja ei ole kovin paksu, mutta sitäkin kiehtovampi. Suomenkielisen teoksen nimi Vaara vuorilla ei kerro kovinkaan paljoa teoksen syvimmästä olemuksesta, jos kohta vaarojakin on. Enemmän kuitenkin teoksessa korostuu vanhan virren sanat, jotka vakuuttavat, että et ole koskaan yksin. Tämä laulu on tärkeä Leiningerin perheelle ja erityisen tärkeäksi se muodostuu Leiningerine perheen tyttärille, 12-vuotiaalle Barbaralle ja 9-vuotiaalle Reginalle.

Eletään vuotta 1755. Englantilaiset ja ranskalaiset sotivat siirtomaaherruudesta ja irokeesit ovat lyöttäytyneet yhteen ranskalaisten kanssa. Leiningerin perhe on muuttanut saksasta ja sijoittunut Blue Mountain -vuoristossa sijaitsevaan laaksoon, lähelle Penn's Creek -jokea. Perhe on saanut asua rauhassa intiaaniheimojen kanssa aina tuohon kohtalokkaaseen syksyyn. 

Leiningerien perheeseen kuuluuu isä, äiti, kaksi poikaa ja kaksi tytärtä. Kun äiti ja toinen pojista lähtevät myllyyn jää isä toisen pojan ja tyttöjen kanssa kotiin, jonne pian ilmestyy joukko intaaneja. Isä ja poika saavat surmansa ja tytöt joutuvat intiaanien vangeiksi ja matkan varrella Barbara ja Regina erotetaan toisistaan. Barbara muistuttaa Reginaa äidin laulamasta virrestä, säilytä se aina sydämessäsi, älä unohda sitä koskaan. Vuodet kuluvat ja Barbaran vangitsija Galasko tahtoo Barbarasta puolison itselleen. Barbara ei ole unohtanut perhettään eikä Reginaa. Vaikka rangaistus karkaamisesta on karmea, Barbara suunnittelee pakoa ja vihdoin yhdessä naapurintytön Marien, joka on myös joutunut vangiksi ja kahden pojan kanssa he suuntaavat kohti Fort Duquesnen linnoitusta, jonka englantilaiset ovat valloittaneet ranskalaisilta. Matkaa on useita satoja kilometrejä ja pelko takaa-ajajista siivittää nuorten pakomatkaa.

Vaara vuorilla pohjautuu todelliseen Penn's Creekin verilöylyyn ja Leiningerien perheen sukuhistoriaan. Tracy Leininger Craven kirjoitti ensimmäisen version tästä kirjasta 9-vuotiaana. Teoksessa aistii edelleenkin tietynlaisen lapsen näkökulman olematta silti lapsekas. 

Kirjan kertoja on kaikkitietävä ulkopuolinen joka kertoo tarinaa Barbaran näkökulmasta.  Kerronta on kuvailevaa, dialogiaa ei ole kovin paljon, mutta sen verran ,että kerronta ei käy puuduttavaksi tai yksitoikkoiseksi. 

Vaikka tarina siis eteneekin Barbaran ja näin ollen siirtolaisnäkökulmasta puhumattakaan kristitty-pakana -näkökulmaa, niin intiaaneja ei kuvata pelkästään negatiivissävytteisesti, vaan heissä nähdään myös inhimillisyyttä ja myönteisiä. Nämä intiaanien arkielämän kuvaukset ovatkin mielenkiintoisia.

Sen jälkeen kun maissinkorsi murtautuu maasta esiin ja kurottuu kohti taivaita, kylvämme jokaisen korren tyven ympärille papuja ja kurpitsoita. Siinä ovat "kolme sisarta". Ne auttavat toinen toisiaan kasvamaan vahvoiksi ja tuottamaan paljon satoa. Maissi kutsuu papuja kasvamaan ylös pitkää varttaan, ja kurpitsan rönsyilevä kasvusto tukahduttaa rikkaruohot. Maissi ja pavut antavat ravintoa mullalle ja auttavat sisartaan kurpitsantainta kasvamaan isoksi ja vahvaksi.

Vaara vuorilla on kertomus huikeasta pakomatkasta halki erämaiden ja lujasta uskosta, joka kestää vaikeuksienkin keskelläkin. Se on myös tarina löytämisestä ja siitä, kuinka vanha laulu voi herättää muistijäljet, jotka ovat kauan sitten hautautuneet ja kadonneet.

Pidin paljon tästä kirjasta, jonka voisin lukea hetimmiten uudelleenkin. Täytyy kuitenkin mainita, että kaipasin hieman ja syvällisempää tarinan käsittelyä. Esimerikiksi tässä jäi täysin pois, mitä tapahtui intaanileirissä, kun huomattiin, että nuoret olivat karanneet. Toisaalta kirjailija on kertonut tarinan oman sukunsa  perimätiedon pohjalta ja ottanut näkökulman siltä pohjalta. 

-
Googlaamalla löytää lisää tietoa Barbaraan liittyen, ainakin englanninkielellä, muun muassa tämän.

---
Kirjallinen USA:n osavaltiovalloitus: Pennsylvania
Helmet lukuhaaste 2017 kohta 26 sukutarina
Muuttoliikkeessä haasteeseenkin tämä sopii.


Kirsti Kormu: Nepalin jalokivet!

Kirsti Kormu
Nepalin jalokivet
Päivä.  Oy, 1970
121 s.







Lähdin Nepaliin keväällä 1963. Vajaan viiden työvuoden jälkeen palasin jälleen Suomeen. --- --- Vaikka nyt lähes kolme vuotta olen ollut kotimaassa, en silti ole ehtinyt käydä tervehtimässä kaikkia teitä, jotka olette kiinnostuneita lähetystyöstä Nepalissa. Juuri sellaisia ihmisiä ajatellen olen koonnut nämä muutamat sivvut, kuin tervehdyksenä sieltä vuorten huipuilta.

Näin esittelee lähetysveteraani Kirsti Kormu tämän pienen teoksensa lukijalleen.

Muistan lukeneeni tätä kirjaa joskus lapsena, juuri tuolloin seitsytluvun alkuvuosina. Varsinainen lastenkirja tämä ei kuitenkaan ole ja mielikuvani erityisesti nepalin lapsista jäi vain mielikuvaksi. Kirjassa on kahdeksantoista lyhyehköä lukua, jotka käsittelevät eri näkökulmista arkista elämää Nepalissa niin lähetin kuin alkuperäisasukkaiden osalta. Kormu itse työskenteli Nepalissa lähetyssairaalassa sairaanhoitajana.

Kerran heillä ollessani isä avasi pienen kaapin ja kutsui minut katsomaan sen sisään. Hämmästyksekseni näin siellä suomalaisen joulukortin kehyksissä. Kortti esitti Jeesus-lasta seimessä. - Pidämme tätä teidän Jumalaanne täällä kaapissa ja usein katselemme sitä, kertoi mies minulle.

Evankeliumin ydinsanoman tuominen ymmärrrettäväksi hinduyhteiskunnassa ei aina ollut helppoa, jos se ei ole helppoa länsimaisessakaan kulttuurissa.Minua henkilökohtaisesti tämä tekstiote paitsi hymyilytti myös kosketti erityisesti.

Nepal sijaitsee Himalajan kupeessa. Sen alueella sijaitsee kahdeksan kymmenestä maailman korkeimmasta vuoresta ja teos alkaakin Mount Everestin ja sen valloituksen kuvauksella. Se, mitä kuvataan kulttuurisena kokemuksena matkasivustolla avautuu tässä kirjassa toisella tavalla. Otetaan vaikka esimerkiksi elävä lapsijumalatar Kumari. 

Pieni tyttö erotetaan kodistaan, sisaruksistaan ja ennen kaikkea äidin huolenpidosta. Hänet siirrettään temppeliin, josta tulee hänen lapsuutensa asuinsija

Ja miten tämä jumalatar valitaan, lapsi viedään hämärään huoneeseen, jossa hänen on  yksin kuljettava huoneen läpi puhvelien päitten kaameassa ilmapiirissä pappien seuratessa tarkkaavaisina tytön ilmeitä osoittautuuko niillä pelkoa tai kauhua.

Nepalin jalokivet on mielenkiintoinen kurkistus nepalilaiseen kulttuuriin. Vaikka kirjan kirjoittamisesta on kulunut aikaa, niin vaikuttaa siltä, että se on silti hyvin ajankohtainen kirja. Nepal on yksi maailman köyhimmistä maista, jossa yhä, muutostuulista huolimatta,  elää vuosisataisest perinteet, kuten voimme lukea uutisistakin
...
Kirjallinen maailmanvalloitus: Nepal
100 suomalaista kirjaa

keskiviikko 16. elokuuta 2017

Herge: Kultasaksinen rapu!

Herge
Kultasaksinen rapu
Tintin seikkailut 7
Otava, 1975
62 s.

Alkuteos: Le crable aux picces d'or
Suomentanut Jukka Kemppinen



Seikkailu saa alkunsa, kun Milou löytää roskiksista rapusäilyketölkin. Miloun pää jää purkkiin kiinni. Tinteissä mielenkiintoista onkin, ei vain nuoren lehtimiehen seikkailut, vaan rinnalla saattaa kulkea myös Miloun ajatukset ja tekemiset. Asioita katsotaan ei vain ihmisten vaan myös eläimen näkökulmasta.

No rapusäilyketölkki ja sen repeytynyt etiketti johdattavat Tintin laivaan nimeltä Karaboudjan. Ksraboudjanilla Tintti tutustuu ensimmäistä kertaa kapteeni Haddockiin, joka on laivan kapteeni, mutta joutuu syöstyksi vallasta. Myös Tintti joutuu vangituksi. 

Tintti ei juo alkoholia, mutta kapteeni Haddock sitäkin enemmän ja tämän takia kapteenin toilailut aiheuttavat monia vaaranpaikkoja, kuten tämä, kun kapteeni Haddock ympäripäissään sytyttää veneeseen nuotion lämpimikseen.






 
Mereltä Tintti joutuu erinäisten vaiheiden jälkeen Saharan erämaahan.

Tintti ja kultasaksinen rapu on ihan jäntevä seikkailu, jossa on paljon humoristisia kohtauskia. Piirrosjälki on mainion vaihtelevaa ja kuvauksellista.




Valitettavasti minun joskus kirpparilta löytämästäni teoksesta puuttuivat sivut sivvut 57-60, joten se, mitä tapahtui sen jälkeen, kun Dupondin ja Dupontin haastattelivat erästä henkilöä ja ottivat  hienovaraisesti selvää asioista ja salaovi yllättäen avautuu ja sitten ollaankin jo selvitty roistoista, eli juuri ne ratkaisevat hetket puuttuvat. Harmillista!


sunnuntai 13. elokuuta 2017

Heimo Pihlajamaa: Mimosa!



Heimo Pihlajamaa

Mimosa
Otava, 1976
126 s.

Unikieli, unologiikka; kun se tärähtää rikki, kuva on pilalla, jäljellä on valveen tarkennettu arki, poissa kohdunlämpö--- ---




.
Mimosa on yhden päivän tarina Jane-nimisestä naisesta. Hänen miehensä Rex on kuollut. Onko hän kuollut juuri äsken, niin, että Jane on heränyt kuolleen miehen viereltä, vai onko Rex kuollut auto-onnettomuudessa vai onko kuolemasta jo kauemminkin aikaa, en oikein päässyt jyvälle. Niin tai näin, niin kuoleman läsnäolo on kaiken aikaa taustalla ja Jane pohtii asioita  tätä taustaa vasten. Ajatuksenvirtana tätä ennen kaikkea pidän, sillä Janen ajatukset kulkevat asiasta toiseen ja poukkoilevat milloin mihinkin suuntaan.

On taustalla kuitenkin myös kronologinen eteneminen, yö hiljaisuudesta, unesta herääminen, aamu, lasten kouluunlähtö, kaupungille kävelylle, onnettomuuden näkeminen baarin ikkunasta, paluu kotiin, illalla nukkumaan.

Vaikeaselkoista ja kuitenkin teoksessa on myös oivalluksia, jotka sykähdyttävät kuten:

Kirjahyllyt, Jane, jos vielä vähän aikaa jaksat ajatella. Oletko koskaan ajatellut että ovat täynnä eläviä tai kuolleita ihmisiä jotka elävät siitä mekaanisesta liikesarjasta jota näppäimien etsiminen kirjotiuskoneesta on. Ja jos se onnistuu, jos löytäminne ja kirjaimien peräkkäin järjestäminen onnistuu, kirjahylly elää.

Minä en jaksa ajatella, siksi en tiedä, kuinka elävä tämä blogipostaus on, mutta toiset kirjat saavat ajatukset kulkemaan, kun taas toiseet jäävät hieman latteammiksi kokemuksiksi. Samoin on  kirjahyllyjen laita, toiset ovat kiinnostavampia kuin toiset, minua ne ovat kiinnostaneet aina - kirjahyllyt meinaan. Hyvä kirja voi olla seuraavaa lainausta soveltaen, kuin sydämen hyväily.

Kenen kanssa voisi kävellä puistossa tuntematta oloaan yksinäiseksi? Silti on niin paljon hetkiä, tänäänkin, jolloin elämä todella hipaisee läheltä niin kuin hyväily sydäntä, siten että sen tuntee, niin että se lämmittää.

Ja lopuksi vielä pari lainaa, jotka kolahti ja saivat mietteliäiksi:

Jos eläisi, eikä niin vähästä kuolisi.

Kuolema on maailman inhottavin aviorikos.

Kansi on minusta kaunis. Mimosa-nimeä jäin hieman miettimään, en oikein saavuttanut ideaa sen taustalla. Punainen väri on hehkuva, jännitteinen.  Löysin tämän kirpputorilta ja takakannen ilmoitus yhden päivän romaanista sai minut kiinnostumaan, sainhan kuitattua Helmet lukuhaaste 2017 kohdan 19 yhden päivän romaani.

tiistai 8. elokuuta 2017

Poul Nörgaard: Leenan joululoma!



Poul Nörgaard
Leenan joululoma
K.J.Gummerus OY, 1958
Alkuteos: Lykkes jul paa Ravnstrup
Suomentanut saksankielisestä painoksesta Aarno Peromies
112 s.
Kuvitus ?


Leena on juuri 13-vuotias tyttölapsi, joka asuu isänsä kanssa Kööpenhaminassa. He ovat köyhiä. Leena saa isänsä kanssa kutsun ystävänsä Kirstenin luo Wingeneille, Ravenstrupin kartanoon joululoman ajaksi. Leena tulee kartanoon ensin yksin, isä sitten myöhemmin.

Yhdessä Leena ja Kirsten kokevat seikkailun talvisessa maastossa, kun he lähtevät jakamaan joululahjoja kartanon alustalaisille. Tulee lumimyrsky ja tytöt eksyvät hevosineen, kun Kirsten päättää oikaista peltojen halki. Onneksi Kirstenin koira Flax on noutamassa jo apua.

Kartanon mailla on myös salametsästäjiä ja varkaita. Varkaudesta syytetään kenkamaakarin poikaa Viggoa. Kun Bent, eräs kylän pojista pättää hakea isoäitinsä kihtiin apua kirkon suntion neuvojen mukaan menemällä täyden kuun aikaan kellotapuliin ja ottamalla kirkonkellosta ruostetta lähtevät Leena ja Kirsten myös mukaan ja joutuvat pahaan paikkaan, varkaat ovat myös tulossa kirkontorniin. 

Leenan joululoma on herttainen vanhanajan tyttökirja. Kirjassa on mukava kuvitus, jonka tekijästä ei tosin ole mainintaa. Kirjan fontti on mielenkiintoinen. Luin kirjaa illalla ennen nukkumaanmenoa ilman silmälaseja lähietäisyydeltä ja minusta fontti näytti ihan kuin se olisi vanhan ajan kirjoituskoneella kirjoitettu. Nyt silmälasien kanssa päivänvalossa teksti näyttää ihan normaalilta. Hassua! 

Hassumpi välipala lukupinosta ei ollut tämä, lähinnä tytöille suunnattu tanskan maaseudulle sijoittuva kirja.

Tekstilaina:

--- kukaan ei voi riistää meiltä unelmiamme. Joskin vain harvat meistä voivat toteuttaa unelmansa, niin auttavvat juuri ne meitä pysymään hyvillä mielin onnettomina aikoina ja antavat rohkeutta.




lauantai 5. elokuuta 2017

Ben Kalland: Vien sinut kotiin!


Ben Kalland
Vien sinut kotiin
Atena, 2017
284 s.

Luin jo keväällä jostain Ben Kallandin haastattelua, jossa hän kuvasi uuden kirjansa syntyprosessia ja ajattelin, että tuossa voisi olla kirja, jonka haluaisin lukea. Kun teos sitten eilen tuli kustantajalta, tartuin siihen hetimiten ja luin kirjan yhdessä hujauksessa , ja olen nyt yön nukuttuani ymmälläni. Kuinka voisin kuvata tätä kirjaa? Lukutunnelmat ovat vaihtelevia. 

Kun kertoo tarinan, voi valita aloituspisteen ja tapahtumat, joista tarina muodostuu. Valinnat voi tehdä monella tavalla, ja valitsemalla tapahtumat huolella voi tarinalle antaa haluamansa muodon. Tämä on Ellenin tarina.

Ellen - nuori viulistilupaus, oli yksi niistä syistä, jotka herättivät kiinnostukseni. Ellen on Markuksen ja Carolan kolme vuotta nuorempi pikkusisko. Herkkä, musiikillisesti lahjakas tyttö. Sisaruksista nuorin on Sofia.

Itse en ole musikaalinen, enkä tiedä hölkäsen pöläystä niistä musiikillista termeistä, mitä kirjassa vilisee glissandosta crescendoon mutta rakastan viulunsoittoa ja hyvää musiikkia. Parasta kirjassa onkin sen musiikillinen sointi. Myös Kallandin ilmaisua voisi sanoa musiikilliseksi, Samoin kuin Ellenin viulu tekee  Kallandin ilmaisu laajoja hyppyjä, sävelkuviot vaihtelevat keveistä ja sointuvista noitatanssiin, villiin ja hallitsemattomaan - suorastaan karkeaan tyyntyäkseen auringonlaskun myötä viimeisiin haikeisiin säveliin.

Kerronnallisesti kirja on mukaansatempaavaa. Sen osoittaa jo se, että luin sen yhteen syssyyn yhden päivän ja illan aikana. Sanat, ilmaisutyyli, kuvaavuus on soljuvaa ja ilmavaa - jännitteistä, hieman hämmentäviäkin, kuten navigaattorin sensuelli ääni. En ole koskaan ajatellut että navigaattorin ääni olisi sensuelli. Kertojanääni on minä-kertoja, Markus, joka kertoo paitsi omaa myös pikkusiskonsa ja perheensä tarinaa. Silti se, mitä ei kerrota jättää aukkoja.

Elämämme näyttäytyy sarjana tapahtumia, joiden lomassa on satunnaisesti valittuja, valokuvan tarkkuudella tallennettuja osia. Näiden väliin jää vuosia dokumentoimatonta, jälkipolville näkymätöntä elämää. Jäljelle jääneet valokuvat eivät valehtele, mutta ne rajaavat todellisuutta.


Toisaalta tämä tekee tarinasta ilmavan, toisaalta kerronnallista totuutta rajoittavat kirjailijan kuvaamat, valitsemat hetket päähenkiöidensä elämässä.
Se, mitä jätetään kertomatta on lukijalle näkymätöntä, mutta jättää mahdollisuuksia rivien väliin tehdä tulkintoja, ne herättävät kysymyksiä. Se, mitä ei sanota, voi olla joskus merkityksellisempää kuin se, mitä sanotaan, Esimerkiksi Ellenin kohtalo. Miten se liittyy alun dramaattiseen tapahtumaan Porkkalan talvisella jäällä? Vai liittyykö mitenkäään?

Kallandin kerronnassa minulla herää myös kysymys, kirjoittaako hän omaelämäkertaansa? Varmasti siinä on mukana omaa kokemusta (kirjailija on aikoinaan kuulunut Jehovan todistajiin), mutta kuten hän jälkisanoissaan ilmaisee, tämä kertomus on fiktiota, vaikka sen luomisessa on käytetty haastatteluja ja julkaisuja.

Totuus on optinen illuusio, jota ei voi nähdä, jos katsoo sitä suoraan. Fiktio on sitä, että keksitään asioita, jotka eivät ole totta, mutta jotka paljastavat totuuden.

Ben Kallandin teos Vien sinut kotiin ei ole kirja totuudesta. Mikä on totuus? kuolematon kysymys. Enemmän kuin totuudesta tämä kirja puhuu yhteisöllisyydestä, yhteenkuulumisesta ja perheestä. Toki yhtenä vahvana teema on valta ja sen käyttö, 

Jos ajattelen kirjan päähenkilöä Markusta, niin - huh! Karmiva tyyppi. Markuksessa minua etäännyttää se mädännäisyys ja kaksinaismoralismi, mitä hän edustaa. Ja silti näen hänessä on jotain, mikä voisi puhjeta kukkkaan, jos miehestä voi sellaista ilmaisua käyttää. Toisaalta ottaen huomioon kolmekymmentävuotta järjestön johtoportaassa, niin miettii, voiko siitä enää päästä  täysin irti. Onko muutos mahdollista? Toisaalta ei vain Brooklynin vuodet, vaan entäs muu menneisyys.

Vien sinut kotiin on pohjavireeltään tummasävyinen. Siitä puuttuu miltei kokonaan hiljaiset ja auvoisat hetket, valoisuus! Jos ajatellaan uskoa ja uskontoa, jotka ovat yksi teema, niin tästä teoksesta puuttuu täysin todellisen uskon ja luottamuksen tuoma rauha. On ero sillä, mikä on opittu tai  valittu, mikä on iskostettu tai mikä on sydämessä syntynyt.  

Mikä oli se koti, johon kirjan päähenkilö tunsi tien? Oliko se paluu järjestön pariin jossain uudessa valtakunnansalissa, jossa voisi jatkaa kaksinaismoralistista elämäänsä vai oliko se tie vastalöydetyn lapsenlapsen luo - perheen pariin?

Nyt kun Ellen soitti ilman säestystä, huikean kaunis sointi oli helppo huomata. Siinä oli syvä, tumma vivahde, joka täytti koko ison tilan. --- Tuntui kuin viulu olisi ollut eläin, joka halusi vapauteen ---

Helmet lukuhaaste 2017 kohta 49 Vuoden 2017 uutuuskirja

Kirjan on lukenut myös Leena Lumi, jota teoksen tempo ravistaa, ihastuttaa ja saa kyyneliin. Leena Lumi piti myös Markusta epäluotettavana kertojana. Tätä jäin sittemmin pohtimaankin, mitä Markus jätti kertomatta? Väistelikö hän jotain? Tosin minua jo alun kerronta mietitytti, mitä tässä jätetään kertomatta, kerrotaanko kaikki niinkuin tapahtui.
Lumiomenan mielestä Kallandin teksti kulkee kuin sinfonia: hiljaisesti silloin kun tarpeen, voimakkaasti,kiihkoisastikin silloin, kun aika on

...
EDIT: Ben Kallandilta on ilmestynyt myös nuortenkirja Villihaukka.

perjantai 4. elokuuta 2017

Lugovskaja Nina: Haluan elää!


,
Nina Lugovskaja
Haluan elää - Venäläisen koulutytön päiväkirja 1932-1937
WSOY,  2004
Suomentanut Arja Pikkupeura
 502 + 1 s.

 8, lokakuuta 1932
Vapaapäiväni, siis lokakuun kuudentena ženja ja Ljalja päättivät lähteä ratsastamaan. He hankkivat minule puvun. Kun menimme kolmisin sitä hakemaan erääseen asuntoon, jouduin kuulemaan melkoisen litanian neuvoja ja komentoja. No, ei se mitään. 

ženja ja Ljalja ovat Ninan kolme vuotta vanhemmat kaksossiskot, oikeilta nimiltään Jevgenia ja Olga. Nina on 14-vuotias aloittaessaan päiväkirjansa.

Ninan päiväkirja on täynnä nuoren ihmisen ajatuksia ja pohdintoja, elämästä, koulunkäynnistä - ajasta ja ympäristöstä, ja rakkaudesta. Niitä samoja aiheita kuin kenen tahansa nuoren ajatuksia. Nina asuu Moskovassa. Hänen isänsä on vangittu vastavallankumouksellisesta toiminnasta ja sama kohtalo odottaa myös muuta perhettä vuosien vieriessä. Ninan päiväkirja ei ole vain nuoren ihmisen kasvutarina, jollainen se toki on, vaan tutkimus Stalinin ajan vainoissa vangitun nuoren elämästä. Miksi tätä päiväkirjaa pidettiin nin vaarallisena? Kirjahan on täynnä nuoren itsetunnto-ongelmia ja tavallista kasvavan lapsen elämää. Se, että 14-vuotiaana tuntee tuskaa ja ahdistusta vangitun isänsä vuoksi, mutta kuten Nina yrittäessään saada rehabilitointia kirjoittaa Hruštševille, kuinka  isän pidätys "vammautti kipeästi laspen sielun jättäen jälkeensä vuosia kestäneen katkeruuden" ja kuinka tämä "aiheutti päiväkirjan Stalinin julmuutta koskevat katkerat rivit".

Ninan päiväkirjassa korostuu hyvin vahvasti itsetunto-ongelmat. Ninan silmissä oli jotain vikaa, minkä vuoksi hän karsasti. Tätä yritettiin korjata leikkauksella, mutta leikkaus epäonnistui. Nina koki olevansa ruma. J Kuitenkaan en lukinana näe häntä rumana (valokuvaliite on mukana). Ja älykkyyttä Ninalla oli, sen osoittaa jo hänen kirjoitelmansa. Itse en nelitoistavuotiaana pystynyt tällaiseen ajatteluun ja itseilmaisuun. Ja kunnianhimoakin Ninalla oli. Tosin se kunnianhimo hieman vuosien myötä karisee ja Ninan on vaikea löytää paikkaansa. Vasta vankeuden jälkeen hän löytää taiteelliset lahjansa (elämänkerralliset tiedot kirjan lopussa).

Typerä kohtalo ei suonut minulle mitään: ei ulkonäköä, ei kyvykkyyttä, ei mitään lahjoja, mutta itserakkautta, ylpeyttä ja halua olla parempi se kyllä jakeli runsain mitoin. Se on julmaa. Lisäksi olen päästä varpaisiin nainen. On pilkanteko jättää nainen vaille kauneutta ja viehätysvoimaa, sillä sanotaanpa mitä tahansa, naisen keskeinen ominaisuus on  miltei tiedostamaton ja häntä kaikkialle seuraava miellyttämisen halu...

Ah Nina, Nina. Kuinka tahtoisinkaan sanoa sinulle, että sinä olet älykäs, lahjakas ja et lainkaan ruma. Eikä todellakaan tarvitse olla äärettömän sopusuhtainen ja kauneudella kruunattu voidakseen elää sydämellään. Tekstisi sen osoittaa, että sinulla on kyllä sydän. Mutta nämä sanat eivät voi sinua tavoittaa. Sanonpa ne siis kaikille Ninan lailla tunteville nuorille ja miksei vanhemmillekin, lahjakkaille, älykkäille, jotka vertaavat itseään muihin kadehtien (kateus ei kaukana minustakaan), älkää verratko itseänne muihin! Se voi olla vaikeaa, mutta ei hyödytä. Sinä olet sinä ja minä olen minä ja niin on hyvä.

Nuoren tavallisten ongelmien ohella päiväkirjan myötä avautuu kolmikymmenluvun neuvostoarki, ajan ilmiöt hyvässä ja pahassa. Jotkin pienet yksityiskohdat mielipiteissä ja muussa pistää hieman mietteliääksi, ja en ehkä ole ihan kaikkea nielemässä, omimassa. 
Mutta se, mitä tapahtuu 4. tammikuuta 1937 muuttaa Ninan elämän. Silloin Ninan kotiin tehdään ratsia, Ninan ja Olga-siskon päiväkirjat takavarikoidaan ja perheenäiti tyttärineen viedään kuulusteluihin. 

Minä vain en ymmärrä, mitä niin kauheaa tässä päiväkirjassa oli, että nuori ihminen sen vuoksi joutuu pidätetyksi? Ajattelun vapaus on kaikilla, mutta ilmaisunvapaus, se pistää miettimään. Mitä on hyvä ilmaista ja mitä ei! Loppujen lopuksi kaikkien niiden alleviivausten, joita kuulustelijat ovat päiväkirjasta alleviivanneet merkityksekkäinä on ainoa vakavampi kohta tuo 14-vuotiaan katkera purkaus, josta on kulunut jo viisi vuotta. Sitä vastoin ne kohdat, joita itse pidän hälyttävinä nuoren ihmisen kasvussa ja kehityksessä ovat aivan vailla huomiota, eikä nekään ole sellaisia, joiden takia pitäisi vankileirille joutua, päinvastoin, ottaa tyttö puhutteluun ja ohjata ajatuksia terveempään suuntaan. Mutta millaista ohjausta lapset saivat kolmikymmenluvun Neuvostoliitossa. 

Kaiken kaikkiaan tämä kirja on kiintoisa ja pohtimaan pistävä ajankuva vuosien takaa ja eräästä historian ajanjaksosta.
...
Helmet lukuhaaste 2017 kohta 12: Politiikasta tai politiikosta kertova kirja

sunnuntai 30. heinäkuuta 2017

Constance M. White: Gittan oppilasvuodet!


Constance M. White
Gittan oppilasvuodet
Ruotsinkielisestä teoksesta, Git. Sköterskeelev suomentanut Pirjo Telenius
Artko, 1979
155 s.







Odotin Gittan oppilasvuodet -teokselta jotain samankaltaisuutta kuin Helena ja Ursula-sarjoilta, se on sairaanhoitajatyön kuvausta ja opiskelijan elämää, mitä se on se sairaanhoitajan opiskelu. Mutta mutta .. sairaanhoitotyö ja sen opiskeluun liittyvät kuviot olivat aika vähäisiä, jos niitäkin tässä oli jonkin verran, mutta ei niinkään Gittan osalta, vaan häntä ylempänä, osastolla työskentelevän Ruthin kautta. No, kyllähän Gittakin auttaa yhtä tulipalonuhria vähäiseltä osin.

Gittan oppilasvuodet keskittyy kerronnaltaan enemmän Gittan perheeseen ja ihmisuhteisiin. Gitta on 16-vuotias, hyväksytty opiskelemaan ystävänsä Mossyn kanssa sairaanhoitajakouluun St.Markuksen sairaalan läheisyydessä. Gittan äiti on kirjailija, joka kirjoittaa rakkauskertomuksia, isän ammatti ei oikein jäänyt mieleen. Gittalla on sisko Chris, joka on naimisissa Keithin kanssa ja heille syntyy keskostyttövauva. Lisäksi Gittalla on veli Stephen, joka on kihloissa Primrosen kanssa. Naapurinpoika Tommy ajelee motskarilla milloin kenenkin kanssa, välillä myös Gittan kanssa. Gittan ja Tommyn välejä hiertää opiskelu tai opiskelemattomuus, mutta lopussa Tommy yllättää Gittan.

Gitta tutustuu Ruthiin, joka työskentelee jo osastoilla. Ruth miettii Australiaan muuttoa sedän luokse. Tutustuminen Bradleyn perheen kanssa tuo kuitenkin omat jännitteet. Rakkautta on ilmassa puolin ja toisin.

Gittan opiskeluvuodet kattaa kaksi vuotta Gittan opiskelua, jonka aikana hän on lähinnä taitellut siteitä, tehnyt talkkituppoja ja hakenut pyykkilistoja osastoilta. Varsinainen osastotyö alkaa vasta kirjan lopussa.

Gittan opiskeluvuodet on silti ihan vinkeä nuortenkirja. Kirja on käännetty suomeksi ruotsinkielestä, mutta olen saanut sen käsityksen, että tämä olisi alunperin englanninkielinen teos ja miljöö olisi enempi englantilainen kuin amerikkalainen. Tähän viittaa kirkkoherran vierailut ja Australia-kytkös. Sairaanhoitajan ammatin kuvauksena tämä on aika köykäinen verrattuna aiemmin mainitsemiini Helena- ja Ursula-kirjoihin. Varsinaista hoitotyön kuvausta ja opiskelutaitojen ja ammatillisen kehttymisen kuvausta on hyvin vähän. Nimi Gittan opiskeluvuodet kuulostaa hieman harhaanjohtavalta nimeltä, koska varsinaista opiskelukuvausta on kovin vähän. Ei tämä silti kovin kehno kirja ollut. Olisi mielenkiintoista tietää, onko tähän kenties jatkoa tai onko kirjaiilija kirjoittanut muita kirjoja?
Kansikuva on hauska, jos kohta sekin tuntuu hieman harhaanjohtavalta, koska Gitta ei tapahtumien aikaanpäässyt osastotyöhön. Erilaiseksi Helena- ja Ursula-kirjohin tämän teoksen  tekee myös se, että Gitta sai sairaanhoitajan univormun päähineineen heti opiskelun alussa. Helena- ja Ursula-kirjoissahan päähine saatiin, kun oltiin selvitetty tietty koejakso ja sitten tuli muut virkamerkit ajan ja onnistumisten myötä.

Alkuperäisteos on ilmestynyt 1958.

lauantai 29. heinäkuuta 2017

Eira Pättikangas: Kun tuuli kääntyy!





Eira Pättikangas
Kun tuuli kääntyy
Karisto, 2010
366 s.

Kun tuuli kääntyy on jatkoa Viivin tarinaan. Sota on ohitse, edessä uusi alku ja jälleen rakentamisen aika. Viivi, elämän pettymyksissä kipuileva pohjalaisnainen odottaa vauvaa Aartille. Miehelle, joka hänet jätti ja hylkäsi, vei rahat mennessään. Viivi ei Aartia kaipaa. Hän ottaa eron ja alkaa käyttää ensimmäisen, sodassa kuolleen miehen vihkisormuksia. Viivillä olisi kyllä vientiä, mutta hän on päättänyt, että ei miehen perässä juokse eikä miesten perään itke. Hän unelmoi yhä opettajaseminaarista. Kun siskon miehen sukulainen tulee Amerikoista käymään ja valloittaa koulun entisen opettajan alkaa Viivillekin mahdollisuuksien ovi avautua. Hän pääseee kuin pääseekin seminaariin ja valmistuu opettajaksi, vaikka onkin pienen tytön yksinhuoltaja.

Paitsi Viivin tarinaa kirjassa käydään läpi Karjalan evakkojen ja hieman sotavankienkin tarinaa. Miten käy, kun karjalaisevakko ja entinen venäläinen sotavanki kohtaavat ja lyöttäytyvät yhteen. Voiko tarinalla olla onnellinen loppu?

Muita ajanilmiöistä mainittakoon muun muassa seteleiden poikkileikkaaminen ja Metsäradio, jota iltaisin kuunneltiin.

Pättikankaan teos on nautittavaa luettavaa, jossa on sekaisin pohjalaista ja karjalaista murretta kirjakielisen kerronnan ohella. Minulle kutkuttavinta lukiessa on löytää ja makustella uusia pohjalaissanontoja. Aiemmassa tarinassa tämä hersyvyys oli aika vähässä, mutta tästä löysin muutamia hörähdyttäviä sanontoja, kuten esimerkiksi tämän: 

Juoksin peräs henki hapatoksis..
 
Häijymies ei oo muta kuin akan pilikka ja leivän haaska.

Vaikka Viivi ei tunnu miehiä kaipailevan, ja Aartinkin, joka Viivin saadessa viran alakoulun opettajana löytää paikalle, ajaa Viivi tiehensä, niin kirja päättyy kuitenkin hieman ounastelevasti, kun hän uudessa virassa kohtaa koulun johtajaopettajan.

Siinä se nyt taas oli, naisen ikuinen riesa ja kompastuskivi. Eikä Viivi voinut juosta pakoon, vaan hymyili tervehtiessään ja toivottaessaan Freedin tervetulleeksi heidän koululleen.
---
100 suomalaista kirjaa
Helmet lukuhaaste 2017 kohta 45: suomalaisesta naisesta kertova kirja

maanantai 24. heinäkuuta 2017

Lisa Högelin: Tallholman Kirsti!

Naistenviikko tuntuu päättyvän vesisateeseen, ainakin tällä leveysasteella ja pituuspiirillä. Tänään nimipäiväänsä viettävät  Kristiina, Tiina, Kirsti, Kirsi, Krista, Kiia ja Tinja. Minun kirjani tälle päivälle on Lisa Högelinin vanha nuortenkirja Tallholman Kirsti.






Lisa Högelin
Tallholman Kirsti
Suomentanut Hilkka Hannula
Satakunnan kirjateollisuus Oy, 1945
121 s.
Kansikuvan tekijästä ei mainintaa

Tallholman Kirsti on psykologinen ja kiintoisa ajankuva nuoresta opettajasta, joka on valinnut opettajan ammatin lähinnä pitkien kesälomien vuoksi eikä juurikaan siksi, että lastenkasvatustyö erityisemmin kiinnostaisi. Birgitta on kotoisin Tukholmasta, kaupunkilainen, ja hänellä on ollut vasta yksi opettajasijaisuus kaukana Norrlannissa, mikä kokemus yhä kaihertaa hänen mieltään epäonnistuneena yrityksenä. Nyt hän on saanut puolen vuoden sijaisuuden kaukana saaristossa. Birgitta päättää että hän asennoituu täydellisenä kaupunkilaismeitinä eikä yritäkään tutustua väestöön, niin kuin edellisessä paikassa. Opettajan arvovallan säilyttäminen on hänelle ensisijaista. 
.
Birgitta saapuu Marön saarelle. Marö - painajaissaari muodostuu Birgitalle lähes nimensä mukaiseksi ja Tallholman Kirstistä se suurin surkeus.

Tallholman Kirsti, Kirsti Söderholm  on reipas nuori, joka on kasvanut kauempana Tallholman saarella. Sieltä hän itse soutaa Maröhön ja viettäää viikot Öbergeillä. Jos meri on tyyni soutaa Kirsti lauantaisin kotiin ja palaa sunnuntaina taas takaisin. Kirsti on kasvanut veljiensä kanssa ja hän on niin sanotusti poikatyttö. Ei kuitenkaan kuriton vaan reipas ja aikaansaapa nuori.

Ensialkuun koulutyön alkaessa Birgitta katselee Kirstiä ja ajattelee, että tyttö voisi olla oikein ihastutttava ja kun ei itse tunne saaristolaistapoja niin Kirstin tiedostamattaan antamat vihjeet auttavat häntä ensialkuun, mutta kun näitä vihjeitä alkaa tulla aina vain lisää, Birgitta hermostuu ja saa antipatian Kirstiä kohtaan. Birgitta kokee, että hänen arvovaltansa opettajana kärsii ja hän alkaa kohdella Kirstiä nuivasti.

Kirsti itse taas ihailee neitiä, kuten hän opettajaansa kutsuu. Tämä on niin hieno ja naisellinen, päinvastoin kuin hän itse. Kirsti ei voi ymmärtää, miksi opettaja ei pidä hänestä.

Ja sillä aikaa Kirsti tallusteli väristen vilusta kotiinpäin Obergille. Hän tunsi, että häntä oli loukattu ja kohdeltu huonosti, mutta eniten hän sittenkin oli pahoillaan, ehkä vähemmän itsensä vuoksi kuin opettajattaren, jota hän ihaiili kaikesta huolimatta niin suuresti ja joka kuitenkin saattoi olla niin kummallisen tyly ja epäoikeudenmukainen.

Paitsi Kirstin ja opettajaneidin suhdetta Tallholman Kirsti ruotii ystävystymistä. Kouluun tulee myös skoonelainen Nilla Niclasson, jota kiusataan paitsi hänen porkkananpunaisten hiustensa niin erityisesti hänen murteellisen puhetapansa vuoksi. Hänet nähdään vain hassuna, kunnes Kirsti ystävystyy, tosin hieman vastahakoisesti Nillan kanssa.

Tallholman Kirsti ei ole kovin tavanomainen lasten- ja nuortenkirja. Sen kerronta lähentelee jopa aikuisille suunnattua psykologista novellia. Kirja on aika vanha ja kerronta paikka paikoin hieman jäykähköä, mutta tylsä tämä kirja ei ole. Tässä yhdistyy jännällä tavalla aikuisen ja nuoren problematiikka. 

Kirja on julkaistu seikkailukirjana ja kyllä, seikkailuakin tässä kirjassa on, kun Kirsti pelastaa toimillaan hirvilehmän kaivoskuilusta ja sitten lentoturmassa mereen vajoavan lentäjän. Tämä kaikki ei kuitenkaan nosta Kirstin arvoa opettajan silmissä. Miten kaikki päättyykään. Onko Birgitalla edessään uusi epäonnistuminen kasvattajantaipaleellaan? Sen jätän paljastamatta, ehkä löydät tämän kirjan jostain ja voit lukea tämän vanhan viehättävän teoksen.
...

Naistenviikon lukuhaaste Kirsti
Helmet lukuhaaste kohta 21 Sankaritarina

sunnuntai 23. heinäkuuta 2017

Olgan päivän pakina!

Katsastin kirjahyllyjäni ja -pinojani lävitse, mutta ei yhtään lukematonta kirjaa, jossa päähenkilö olisi ollut olga tai oili, tai joka olisi ollut olgan tai oilin kirjoittamat. Mistäs nyt teksti tälle päivälle. Ainoa kirjailija, joka nousi mieleeni on Oili Tanninen, jonka lastenkirja Nunnusta on tuttu tv:stä ja lapsuudesta, mutta eipä sitäkään nyt mistään käsiinsä saanut.

Nimi Olga vie ajatukset venäjälle. Sen arvellaan olevan slaavilainen muoto scandinaavisesta nimestä Helga ja tarkoittaisi pyhää. Oili taas olisi suomalaistettu muoto Olgasta. Mene ja tiedä, mutta nimet ovat kauniita. Minä olen erityisen tykästynyt näihin O:lla alkaviin naisen nimiin ja esimerkiksi vanha suomalainen naisennimi Ottilia on kerrassaan upea.


EsikatseluMutta mennäksemme nyt päivän nimiin, niin yhtään Olgaa tai Oilia ei tuntunut löytyvän, kunnes tuo ajatusvirta   tuonne Itä-suuntaan sai minut uudelleen penkomaan hyllyäni ja löysin tämän kirjan.

Nina Lugovskaja Haluan elää on venäläisen koulutytön päiväkirja vuosilta 1932-1937. Olen lukenut sitä nyt noin 244 sivua ja vielä on toinen mokoma jäljellä. En millään ehdi lukea kirjaa loppuun tämän päivän aikana. Mainitsen kuitenkin sen verran, että Ninalla oli kaksossiskot Jevgenia ja Olga, joten löytyihän se Olga loppujen lopuksi, niin, ettei naistenviikkoni jää tämän takia vajaaksi.





Tähän loppuun vielä yksi vanha tarina, jonka olen jostain kuullut tai lukenut ja joka liittyy lasten nimien antoon. Joskus jossain on ollut joku mies, joka antoi tyttärelleen (vai oliko heitä kolme?) nimet Olga Aina Hilja. Että sellaista.





lauantai 22. heinäkuuta 2017

Leena Härmä: Pieni Tuittupää!



Leena Härmä
Pieni Tuittupää
WSOY, 1958 


Luin Pienen Tuittupään viimeksi kolme vuotta sitten, mutta luettu tämä tarina on moneen kertaan. Aina se on kuitenkin tuore ja raikas kerronnaltaan. Pienen Tuittupään miljöö on maaseutukylä jossain Hämeen ja Satakunnan välillä. Kirja on kirjoitettu aikana, jolloin maakuntajako oli erilainen elämänmenosta ja tyylistä puhumattakaan. Silti Tuittupäät puhuvat hyvin samoista asioista kuin, mitä tänä päivänä voi kohdata. 

Pieni Tuittupää, Virpi Lahtela on hyvin toimeentulevasta kodista. Virpi on 6-vuotias. Hänen ystävänsä Ville on hieman vanhempi ja puolestaan hyvin köyhä. Villellä ei ole kuin yhdet kengät ja housut. Hänen äitinsä on leski ja töissä tiilitehtaalla. Ystävyydestä huolimatta lasten elämään riitoja ja kahnauksia mahtuu ja mielikuvitusta ei Virpiltä puutu. Joskus hän sekoittaa vaarallisella tavalla sadun ja todellisuuden, mutta Ville on hänellä hyvänä suojelusenkelinä lähellä. 

Näin naistenviikolla voisin hieman luonnehtia tämän kirjan naishahmoja.

Virpi: Pieni ja pippurinen poikatyttö, jonka mielialat vaihtelevat kuin kesäinen taivas. On vuoroin valoisa ja auringonpaisteinen keijutyttö, välillä kuin myrskynsilmä, pelkkää tulta ja tappuraa. Rehellinen ja suora kaikessa kiivaudessakin.

Virpin äiti: Lahtelan emäntä on työteliäs, ankara kasvattaja, mutta omaa myös huumorintajua ja on oikeudenmukainen.

Mäkiskä: Vanha, taikauskoinen naisihminen, joka kiertelee kylillä juoruamassa. Vähän samanlainen naisihminen on myös Hällforska. Mäkiskän ja Hällsforskan puhelu, jonka Virpi teoksen alussa kuulee, on hiuksia nostattavan karmeaa kuultavaa ja lukiessani ihmettelen, että ei Virpin äiti kimmahda tyttärensä puolesta vaan suree menettämäänsä poikaa.

- Elämän ja kuoleman välillä se tyttökin siinä keikkui, oli kuin variksen poika, kimitti Mäkiskä. -Eipä näy kuolemallekaan kelpaavan. Vankan pojan teiltäkin otti ja tyttörähjän jätti, päinvastoin olisi saanut käydä, sillä olihan teillä jo yksi tyttö ennestään.
- Niinpä niin, olisihan se poika aina poika, huokaisi äiti. - Heikko ja hintelä on tyttö vieläkin, mutta hänellä sisua on.
- Paha sisu sen hengissä pitääkin, huomautti Hällfroska. - Olisipas ollut hyväluontoisempi, niin jo ajat sitten olisi nyykähtänyt.

Huh, huh! On siinä vierialla syntymäpäiväonnittelut kerrakseen.


Vielä löytyy yksi lämminsydäminen naisihminen, Ida.  Rutalahden kartanon emännöitsijä. Lapsirakas nainen, joka taitaa niin askareet kuin viihdyttämisen.

Olen lukenut Tuittupää-sarjan kokonaisuudessaan kolmen viime vuoden aikana. Alla linkit postauksiin. Mikä minua tällä lukukerralla jäi mietityttämään, on se, onko  Virpi Lahtelan ainoa lapsi vai ei? Tässä aloituskirjassa hänellä on isosisko Meeri, mutta en kuolemaksenikaan muista, että häntä mainittaisiin jatkoteoksissa? Myös mietin onko tämän tässä esittelemäni teoksen kansikuva Wendeliniä vai Karmaa? Kansikuvittajasta ei ole mainintaa tässä painoksessa. Kansi on mielestäni todella upea ja tuittupäinen ilme on saatu hyvin esille.

Leena Härmä (1914.2008) on palkittu monilla lastenkirjapalkinnoilla. Hänen Tuittupääkirjojensa miljöötä ja ajankuvaa olen paljon pohtinut. Sijoittuvatko ne ennen vai jälkeen talvi-/jatkosodan? Kirjojen yhteiskunnalliset olot kuvataan välillä niin karuiksi, että ne vievät ajatukset jonnekin ennen sotia, mutta toisaalta karuja asioita tapahtuu vielä nykyäänkin. Kirjasammon sivuilta löysin linkin Paunu Isotalon sosialogiseen tutkimukseen, joka voisi valaista tätä puolta kirjoista.



--
Naistenviikko Leena, Matleena, Leeni, Lenita
100 suomalaista kirjaa

perjantai 21. heinäkuuta 2017

Rosemary Weir: Tähti ja liekit!

Rosemary Weir
Tähti ja liekit
WSOY, 1967
Alkuperäisteos: The starand the flame
Suomentanut Eeva Heikkinen
157 + 2 s.

Kansikuva: Raimo Raatikainen











Päähenkilö Tom on 13-vuotias poika,. Hän asuu perheensä kansa Lontoossa London Bridgellä, Thamesin varrella. Tomin isä on apteekkari. Tomilla on pikkusisko Joan. Tapahtumat sijoittuvat vuosille 1665-1666.

Eräänä  iltana Tom kurkistaa ulos ja näkee ihmisjoukon tuijottavan huolestuineina yötaivaalle. 

Taivaalla näkyi outo uusi tähti, joka loimusi taivaankannen poikki kuin pyrstötön komeetta, ja joka ainoa ihminen Hänen Majesteetistaan kuningas Kaarale toisessta alkaen Tomiin saakka teisti liiankin hyvin, että tuollainen tähti oli onnettomuuden enne.

Taikauskoa tai ei, Lontoossa alkaa riehua ruttoepidemia. Tomin isä on valveutunut apteekkari, joka uskoo, että ruton aiheuttaja löytyy rotissa, mutta kaupunkilaiset eivät usko häntä, vaan alkavat sitä vastoin shävittää kissoja ja koiria. Yhden jos toisenkin talon oveen maalataan punainen risti ja vartija ovelle ruton leviämisen estämiseksi. Kun apteekkarin perheen apulainen Marjory ja pikku Joan sairastuvat apteekkari-isä ottaa Tomin puheilleen ja kertoo, että tämän on paettava talosta. Pakosuunnitelma on tehty jo aikaa sitten. Erään tutun veneilijän, Danielin avulla  Tom pääsisi jokea pitkin pois kaupungista. Hänen pitäisi lähteä  maaseudulle etsimään isoisäänsä, johon välit ovat katkenneet sen jälkeen, kun tytär meni naimisiin apteekkarin kanssa. 

Tom laskeutuu yöllä ikkunasta ja lähtee kohti seikkailua.

Ei siinä kylliksi, että rutto tekee tuhoa, vuosi kuluu ja Lontoo on liekeissä, juuri kun Tom on palaamassa kotiinsa. Tämä tulipaloepisodi onkin kaikkein jännintä luettavaa tarinassa, jossa seikkailaan milloin metsärosvojen, milloin nälkäänäkevien pakolaisten parissa ja yritetään samalla tehdä sopua suvun kesken.

Tähti ja liekit on historiaan pohjautuva fiktiivinen nuortenkirja, jonka parissa 1600-luvun elämä avautuu elävällä tavalla. Lontoon ahtaat kadut, ei kunnon infrastruktuuria vastapainona maaseudun raikas ja terve ilmanala. Ei yhtään hassumpi teos.

...
Naistenviikon lukuhaaste: Johanna, Hanna, Jenni, Jenna, Jonna, Hannele, Hanne, Joanna. Joanin voi katsoa olevan samaa perua kuin Joanna.

torstai 20. heinäkuuta 2017

Margaret Epp: Sara salapoliisina!

Margaret Epp
Sara salapoliisina
RV-kirjat, 1987
Alkuteos: Sarah and the pelican
Suomentanut Päivi Lankinen

151 s.

Kansikuva Laura Paloheimo










Sara on 10-vuotias tyttö joka asuu vanhempiensa ja veljiensä Stuartin ja Robbien kanssa kanadalaisella maatilalla. Isosisko Kathleen on avioitumassa Herbertin kanssa ja muuttamassa Kaliforniaan. Vanhin veli Keith on lähtenyt kotoaan eikä hänen olinpaikkaansa tiedetä. Hän on kadonnut rakas, jota rukouksin muistetaan. Sarahin elämän täyttää maatilan työt ja koulutyö. 

Sara salapoliisina on herätyskristillistä kirjallisuutta, jossa uskonasiat esitetään hyvin suorasukaisesti. Kerrontaan mahtuu kuitenkin paljon muutakin. On viljankorjuuta ja Lindan muutto Ottawaan. Lindan, joka on halvaantunut ja jonka kanssa Sara ei ensin tullut lainkaan toimeen, mutta josta sitten tuli hänen paras ystävänsä. 

Margaret Eppin kirjoittama kirjasarja sijoittuu 1920-luvulle. Ajasta ja miljööstä kertoo lasten koulumatkojen kulku hevoskyydillä, maatilatyöt ja muut pienet yksityiskohdat. Kuitenkin aina välillä mietin, eletäänkö todella 1920-lukua, niin nykyaikaiselta kerronta välillä tuntuu. Sara lukee Montgomeryn Anna-kirjoja, Pikku Naisia ja leikkii Hyrskynmyrskyn Megiä Seitsemän sisaruksen innoittamana. 

Sara-sarja on ihan hauska tyttökirjasarja, jonka maaseutukuvauksessa on paljon Laura Ingals Wilderin kerronnan kaltaista kuvailua.

Sara salapoliisina nimeä suomalaisessa laitoksessa hieman ihmettelen. Salapoliisina toimiminen  tuli vastaan aivan kirjan loppumetreillä, kun Sara seuraa veljeään Robbieta vanhaan ränstyneeseen mökkiin. Kenen kanssa hän siellä puhelee? Se selviää aivan viime metreillä.
...
Naistenviikko lukuhaaste:  Marketta, Maaarit, Reetta, Reeta, Maaret, Margareeta. Tämä olisi sopinut hyvin myös eiliselle päivälle, jolloin vietettiin Saran nimipäivää.

Sonja Hedberg: Rasavillien kerho!

Sonja Hedberg
Rasavillien kerho
K.JGummeruss Oy, 1957
Alkuperäisteos: Kamratklubben villervallan
Suomentanut Ilkka Puro-Levälahti
127 s.












- Rasavilleissä ei ole enää yhtään mukavaa, kun ei Ville ole joukossa, sanoi Kaisa.
- Niin, Ville juuri keksi kaikkea kivaa jatkoi Gitta. - Åke alkaa käydä mahtavaksi ja Olle ajattelee nykyään vain urheilua. Ja Lasse ei ikinä keksi mitään kivaa omasta aloitteestaan.
Kaisa heilautti tyytymättömänä koululaukkuaan. Tytöt olivat kotimatkalla koulusta.

Rasavillien kerho on lapsijoukon yhteinen puuhastelu ja touhukerho, jossa tytöt ja pojat olivat samanvertaisessa asemassa, jossa, vaikka joskus kinasteltiinkin ja tapeltiin, niin tosipaikan edessä seisoivat kaikki yhden ja yksi kaikkien puolesta.

Kerhoon kuului Kaisa, Gitta, Ville, Äke, Olle ja Lasse sekä Gittan pikkusisaret 5-vuotias Sissi ja 6-vuotias Pulla.  Kouluvuoden lähestyessä loppuaan oli Ville kuitenkin sairastunut polioon eli lapsihalvaukseen ja joutui olemaan sairaalassa saamassa kalliita hoitoja, eikä siinä olisi ikävyyksiä tarpeeksi, niin Villen äitikin oli saanut jonkun käsivamman joka vaati hoitoja ja kuntoutusta. Lapset päättävät jollakin tavalla auttaa Villeä ja tämän äitiä ahdingossa.

Lapset ovat pikkutyttöjä lukuunottamatta 11-13-vuotiaita.

Tulee kesäloma ja Kaisa ja Gitta lähtevät Smoolantiin, Suurtaloon pikkupiioiksi. Muut lapset sitten seikkailevat kukin tahoillaan, Tukholman lähellä tai vähän kauempana kaupungista. Olle lähtee rengiksi Vuorelmaan, Åke menee tutun sedän toimistoon apulaiseksi ja Lasse on laivapoikana setänsä huviveneellä. Pikkuiset Siss ja Pulla puolestaan menevät kuninkaisiin. Kaikki kesänansionsa he antavat yhteiseen kassaan, joka sitten lahjoitetaan Villelle ja tämän äidille.

Rasavillien kerho on kesäinen, rehellisyyttä ja suoraselkäisyyttä kunnioittava nuortenkirja, jossa arvot ovat kohdallaan. Raamatun kultainen sääntö, tee toiselle niin kuin toivoisit tehtävän itsellesi nousee ydinajatukseksi lasten kesätoimissa.

Lapset joutuvat kukin tahollaan erilaisiin seikkailuihin, yksi ja toinen huomaa, että työnteko ei ole vain leikkiä ja monenlaisia houkutuksia on ympärillä, mutta kukin ratkaisee ongelmat omallla tavallaan ja saa palkan, josta kannattaa olla ylpeä.

Luin tämän kirjan osana naistenviikon lukuhaastetta eilen, Saran-päivänä. Olle, Vuorelman pikkurengin isäntäpari on nimiltään  Anders ja Sara. Ensialkuun isäntä kutsuu Ollea pikkunatiaiseksi, joka tuskin ansaitsee ruokansa ja asuntonsakaan, mutta ensimmäisen seikkailunsa jälkeen Olle saa alkaa kutsua heitiä Anders-sedäksi ja Sara-tädiksi ja isännästä ja Ollessa tulee rehdit toverukset. Seikkailu ei kuitenkaan pääty ensimmäiseen koitokseen, vaan kohta kylästä karkaa muuan poika, jota tämän hoitopaikassa pidellään pahoin ja siitäkös Olle joutuu tosi paikan eteen.. En kuitenkaan kerro juonta sen enempää, vaan kehoitan kaikkia lukemaan tämän hauskan ja reippaan tytöille ja pojille suunnatun kirjan.

Sitävastoin, koska nyt on naistenviikko, niin voisin hieman tähän loppuun puhua naiseuteen liittyvistä määritelmistä. Ensinnäkin minua ihmetyttää Kaisan ja Gitan palveluspaikan, smoolantilaisen Suurtalon emäntä, Greta-muori. Miksi häntä kutsutaan muoriksi? Gretalla on pienet lapset, ei hän kovin vanha voi olla. Muorista tulee mieleen lähinnä mummot ja isoäidit. Ollen palveluspaikan Sara-rouvaa koko kylä kutsuu tädiksi, vaikka tämä ei ole kenenkään täti. Ollen palveluspaikkaan tulee vieraaksi Mia Larsson, muutaman lähitalon emännän kanssa. Emäntä on sellainen muhoileva sana, mutta Mia Larsson ei ole muhoileva. Hän on häijynoloinen naisihminen, jonka luota siis karannut se hoidokkipoika. 

Tosinaisellisia ovat pikkuiset Pulla ja Sissi matkallaan kuninkaisiin.

- Oikeastaan meidän olisi pitänyt olla oikein hienoina, hän sanoi mietteliäästi. - Meillä olisi pitänyt olla paremmat kyläilymekkomme päällä, kun mPenemme kuninkaan luo.
- Minun suojapukuni on ihan puhdas, muisti Sissi, ja lisäksi se on  p u n a i n e n. - Punainen oli kauneinta mitä Sissi tiesi. 
- Minun on sininen, niin että ehkä me näytämme  joka tapauksessa ihan mukavilta, arveli Pulla. - Vaikka onhan tässä kyllä joitakin likatahroja masun päällä. 
- Voithan panna kätesi masun pääle, kun nousemme linnan portaita ylös, neuvoi Sissi. 

Vaikka kirjassa on aika vakaviakin teemoja, niin kyllä hymyilyttääkin.

Täti-määritelmän lisäksi kirjasta löytyy vielä yksi naisellinen titteli - rouva. Nykyään kaikkia miltei kutsutaan rouvaksi olivat he naimisissa vai ei. Sen vastakohta, neiti tuntuu tykkänään kadonneen käytöstä. Minua tämä hieman häiritsee, en tykkää, että minua kutsutaan rouvaksi, kun en sellainen ole, mutta toisaalta ei oikein jaksaisi aina asiasta käydä mittelemäänkään.

Vielä yksi huomio.

Pulla ja Sissi eivät päädy lopulta kuninkaisiin vaan erään talon pihamaalle, jossa istuu sokea tyttö, Vera. Sitä, että tämä on sokea, tytöt eivät heti tajua, mutta kun tyttö kysyy, saisiko hän tunnustella, miltä nämä näyttävät, niin tytön äiti, Elsa  kertoo, että Vera on sokea. Tämän pienen episodin vuoksi tämä kirja sopii myös   Aistittavat kirjat -haasteseen, näköaisti/tuntoaisti.

...
Naistenviikon lukuhaaste. 19.7. Sari, Saara, Sara, Sarita, Salli ja Salla.

keskiviikko 19. heinäkuuta 2017

Anni Swan: Ulla ja Mark!




Anni Swan
Ulla ja Mark
WSOY, 1978
246 s.
Kansi: Martta Wendelin

Eilen alkoi naistenviikko ja sen myötä aiheeseen liittyvä haaste. Minä katsastin kirjahyllyni lukemattomia kirjoja josko niistä löytyisi naistenviikolla nimipäiväänsä viettäviä henkilöitä ja löytyihän niitä, joten ei kun lukemaan.

Eilen 18.7. vietettiin Riikan päivää. Viime vuonna tähän samaiseen naistenviikon haasteeseen luin Anni Swanin Pikku pappilassa -kirjan Riikan-päivän kunniaksi ja hyvänä jatkona oli nyt sitten Ulla ja Mark, joka muutenkin on ollut mielessä,että täytyisi taas lukea.

Ulla Ja Mark sopiikin naistenviikon lukulistalle erinomaisesti, sillä sen verran monipuolisia ja värikkäitä naishamoja kirjasta löytyy ja tällä kirjalla voin kuitata  paitsi eilisen, myös huomisen ja ylihuomisenkin päivän ja vielä viimeisenkin naistenviikon päivän, eli 24:nen heinäkuuta. 

Ulla ja Mark on siis jatkoa Pikku pappilassa teokseen. Sen päähenkilö on Ulla. Tässä  teoksessa Ulla lähtee johonkin nimeltä mainitsemattomaan pikku kaupunkiin kolmen vanhapiikatädin luokse ja kouluun, jota tädit pitävät säätyläislapsille. Kirja sijoittunee jonnekin 1800-luvun loppupuolelle uskoakseni, rautatie on rakennettu, vaikka tätikolmikko kulkeekin vanhoilla kuomuvaunuilla Pikku Pappilaan Minnan häihin. Paitsi Ullan kouluelämää kirjassa kerrotaan orvon Markin vaiheita uusioperheessä, jossa isä Hassel on nainut ylvään ja kopean Noora Örnfeltin sekä Nooran pikkuveljen Jojun kasvua miehuullisuuteen.

Pikku pappilassa ja Ulla Ja Mark -teospari on minulle kaikkein rakkain näistä Anni Swanini teoksista. Niissä on arkista aherrusta, unelmia ja niissä yhdistyy hienolla tavalla tosi elämä ja sadun unelmat. Anni Swanin teoksissa romanttisuus on hienovireistä ja viitteellistä, niin tässäkin, kun pikku Lotti enkelinkiharoineen tuntee sydämensä pakahtuvan rehdin Henrik Gyllenheimin luodessa häneen katseensa. 

Ei juonesta sen enempää, sen sijaan voisin hieman valottaa niitä naishahmoja ja erityisesti naistenviikon nimipäivänaisia, joita tässä kirjassa löytyy.

Ensinnäkin Riikka. Riikka on Pikkupappilan punatukkainen palvelustyttö. Menee ja tekee, kun käsketään ja tekee ehkä käskemättäkin.

- Kyllä se neiti on armoton, kun ei yölläkään anna nukkua, mutisi Riikka vetäessään punajuovikasta alushametta ylleen.
Martta sytytti jo hellan ääressä tulta. LIhaliemi oli pantava tullee. Ja äidin täytyi saada kahvia noustessaan. Se virkisti häntä. 
- Rikka, muista herättää Jokiska puolen tunnin kuluttua.
- Kyllä maar hän itte herää, kun tarttee, puhisi Riika touhutessaan unisena punainen tukka pörröllään kylmässä keittiössä.
- Mitäs se Riikka pauhaa? kuului kimeä ääni keittiökamarin ovelta..

Margareeta on Fred Hasselin ja Noora Örnfeltin tytär, joka syntyy Berliinissä. Mark tahtoisi kovasti helliä pikkusisartaan, mutta Noora ei katso hyvällä Markin hyväilyjä. Margaretia kutsutaan lyhyesti Greteliksi

Johannan päivää vietetään ylihuomenna. Johanna on yksi kolmesta Ullan tädistä. Hoikka, kristilliset arvot omaava (onhan hän pappilassa kasvanut) ja maailmallisuutta vieroksuva. Kolmesta sisaruksesta hän on kaikkein tiukin, jos niin voi sanoa, mutta Ullan myötä hänenkin ajattelutapansa hieman keventyy liian tiukoista solmuista.

Kristiina (nimipäivää vietetään 24.7.) Blylodh on aristokraattinen vanha neiti, joka on asunut Ulrik Shöringin kanssa Kaunialan kartanossa. Nuorenparin Ulrikin ja Minnan muuttaessa Kaunialaan siirtyy Kristiina muualle mutta hänet haetaan kyllä kohta takaisin "kotiin".  Kristiinan suhtautuminen Sofiaan (yksi kolmesta vanhapiikatädistä, jolla tosin on jokin romanttinen juonne henkilöhistoriassaan) on kuivahko, minkä vuoksi Sofia luonnehtii Kristiinaa ei niin hellätunteiseksi, mutta tämä on vain Sofian mielipide. Kristiina on hyvin lämmin ja sukurakas ihminen ja hienotunteinen, mikä näkyy siinäkin, että hän antaa tilaa Kaunialan nuorelle parille.

Ulla ja Mark samoin kuin edeltäjänsä sijoittuu sääty-yhteiskunnan aikaan. On tavallinen kansa ja ylhäisö ja siinä välissä porvarisluokka. Mitenkään korostetusti tätä ei kuitenkaan tuoda esille. Esimerkiksi Henrik Gyllenheim, joka on paronin poika on rehti ja reilu eikä lainkaan aateluuden ylpistämä. Vaikka jotkut pitävät asemastaan enemmän kiinni ja tuntevat arvonsa näen, että tässä teoksessa ihmisarvo ja lähimmäisen rakkaus on kunniassaan.

Tähän loppuun voisin vielä mainita, että tässä kirjassa on muutamia kirjallisuusviitteitä. Pikku pappilan pastori-isä paheksuu Skandinaviasta tulevaa kirjallisuutta, kuten Ibseniä ja Björnsonia ja mitä kaikkea lienevätkään nimiltään.

Ibseniä en ole lukenut, mutta jos tässä viitataan  Bjørnstjerne Bjørnsoniin, niin hänen kirjojaan olen kyllä lukenut ja pitänytkin. Hieman ihmettelen, mitä paheksuttavaa pastori niissä näkee. Pikku pappilan Liisi käy tyttökoulua Helsingissä ja saa paheksuvia katseita Martta-siskoltaan, tämä kun on huomannut Liisillä Ibseniä ja Martta päättää neuvotella asiasta äidin kanssa.

Sitten mainitaan Roosa Tannenburg ja Jessikan ensimmäiset rukoukset. Roosa Tannenburg kuulostaa joltain naisasiajutulta, mutta en tiedä varmasti. Jessikasta en ole kuullutkaan. Ulla puolestaan tutustuu koulukaupungissaan maisteri Mennanderiin ja saa tämän myötä mukavia lukuiltoja tätilään, vaikka varsinkin Johanna-täti ensin kiivaasti vastustaa romaanien lukemista ja käskee viedä kirjan heti pois. Niissä luetaan ensin Schönberg-Cotta perheen aikakirjoja ja sitten Helenan perhettä ja lopulta myös David Copperfieldia

Jäin myös miettimään, mikä on drälli? Ilmeiesesti liittyy jotenkin käsitöihin.
---
Naistenviikko-haaste
100 suomalaista kirjaa

tiistai 18. heinäkuuta 2017

James Herriot: Karvaturreista parhaat!






James Herriot
Karvaturreista parhaat
Alkuperäisteos: James Herriot's Favorite Dog Stories
Suomentanut Aarne T.K.Lahtinen ja Heidi Järvenpää
Kuvittanut Lesley Holmes
Otava, 1996
172 + 1 s.


Lämminhenkinen nostalgiakirja, jossa eläinlääkäri tarinoi kohtaamistaan koirista. Heitä oli Tricki Woosta, hemmotellusta kiinan palatsikoirasta Kessuun, jonka suurinta huvia oli metsästää säilykepurkkeja roskiksista. Karvaturreista parhaat on kokoelmateos, jonka tarinat on poimittu Herriotin kirjoista. Kirjan viehättävyyttä lisää ihanat vesivärimaalaukset eri koiraroduista ja Yorkshiren maisemista perienglantilaiseen tyyliin. Hellyydellä kerrotut eläintarinat ovat koskettavia ja vaikuttavia kaikessa yksinkertaisuudessaan, joissa ei hienostella sanoilla, mutta tuodaan elävällä tavalla esille se lämpö ja hellyys, mitä pieni karvaturri voi emännälleen ja isännälleen antaa.

Yleensä ihmiset jaetaan koira- tai kissaihmisiin. Tämä kirja on koiranystävälle, mutta kissojen ystävällekin on ilmestynyt omasa Herriotin Elämäni kissat. Itse lukeutunen niihin harvoihin (?), joka pitää niin koirista kuin kissoistakin. Jos minulla joskus olisi oma talo ja piha, niin haluaisin ehdottomasti sinne myös sekä koiran että kissoja. 
--
Helmet lukuhaaste 2017 kohta 10 Kirjan kansi on mielestäsi kaunis.

sunnuntai 16. heinäkuuta 2017

Anna Heinämaa: Iira!

Anna Heinämaa
Iira
Art House, 1990
153 + 1 s.


Elokuu oli lopuillaan. Kaisaniemen puistoon oli vaalealla kalkkihiekalla merkitty pesäpallokentän rajat. Syöttöruutu, kotipesä ja pitkät suorat viivat, joita pitkin juostiin ykköselle ja kakkoselle. Iira seisoi kentän laidassa ja katseli autiota kenttää.









Iira on 11-vuotias helsinkiläislapsi. Ihan tavallinen koululainen siinä, missä muutkin, mutta onko hän kuitenkaan niin kuin kuka tahansa toinen? Iiran paras kaveri on Jenni ja molemmat he harrastavat balettia Madame Agrippinan balettikoulussa. Iira asuu siis Helsingissä, mutta onko hän ihan suomisuomalainen? Agrippina kutsuu Iiraa Irinaksi, samoin kuin tekee hänen tätinsä Marusja. Onko kyseessä kansainvälinen avioliitto? Se, mitä ei ole kirjoitettu herättää rivien väliin uusia maailmoja, kysymyksiä. Miten Neuvostoliitto (nykyinen Venäjä)liittyy Iiran elämään?

Tarina Iirasta on ihastuttavan tuoreella, raikkaalla tavalla kirjoitettu nuortenkirja, jonka kaksi tärkeintä teemaa ovat ystävyys ja baletti. Iiralla ja  Jennillä on molemmilla edessään tasokokeet, joista selviäisi siirtääkö Agrippina heidät kolmannelle luokalle. Sitten Jenni katkaisee kätensä. Kuinka nyt käy baletin, ystävyyden? Iira keksii suunnitelman. Hän kirjoittaa muistiin kaiken, mitä tunneilla opetetaan ja alkaa harjoituttamaan Jenniä Marusja-tädin asunnossa salaa. Kirja päättyy hyvin yllättävästi. Lasten pitäisi mennä tasokokeisiin, mutta Henri, joka myös on käynyt balettitunneilla.. mutta jätetäänpä enemmät paljastukset, jotta ei pilattaisi lukukokemusta.

Mikä tekee kirjasta erityisen, paitsi, että se on hienolla tavalla ja elävästi kirjoitettu, on pienen pienet yksityiskohdat, joita ei ole monia, mutta jotka herättävät ajatuksia poliittisesti suuntautuneesta kirjasta? En mene sanomaan, että tämä olisi poliittinen nuortenkirja, mutta kirjasta nousee taustalla vasemmalle, sosiaaliseen suuntaan kallistuvia ideologiaan viittaavia asioita. Nämä eivät tosin tee kirjasta huonompaa, ne eivät osoittele sormella eivätkä ole julistavia, ne vain ovat häkellyttäviä pieniä yksityiskohtia (kuten automerkki Wartburg),  jotka saavat mietteliääksi, uteliaaksi. Toisaalta kirjassa mainitaan myös countrylaulaja Patsy Cline, joten Itä-Länsi-akseli on aika tasapainossa ja tasapainohan on aika tärkeä juttu baletissakin.

Iiraa voisi luonnehtia hyvin kulttuurispainotteiseksi, sofistikoituneeksi kirjaksi, jossa vilisee erilaiset kulttuuri-ilmentymät sekoittuvat tavalliseen koululaiselämään, pääkaupunkiseutulaiseen arkikuvaukseen. 

Voinko minä jotenkin auttaa? Iira kysyi uudelleen. - Ei missään tapauksessa. Istu alas ja laita vaikka joku levy soimaan. Sinä olet vieras. Sitten Marusja-täti huomasi kirjan Iiran kädessä ja lisäsi. Tuo ei ole minun. Leif antoi sen lainaksi. Yrittää epätoivoisesti todistaa minulle, että japanilainen kulttuuri on yhtä korkeatasoista kuin euroopplainen tietäen hyvin, että minä en tunnusta minkään muun kuin kreikkalais-roomalaisen kulttuuriperinnön olemassaoloa.


Pidän todellakin paljon tästä tarinasta, joka eroaa valtavirrasta raikkaalla tavalla ja erilaisella näkökulmallaan. Kerronta on sujuvaa, realistista, olematta silti arkista tai väsyttävää. Lauserakenteet lyhyehköjä, tajuntaan sulautuvia, helposti ymmärrettäviä, mutta jättävät silti pureksittavaa. Minulla on mielikuva, että tähän mahdollisesti olisi jatkoa. En tiedä, tätyyy tutkia asiaa, sillä jos näin on, niin lukisinpa mielelläni lisää.

Pari kieliopillista juttua voisin kuitenkin tähän loppun mainita. Minua mietityttää sanan kyynärpää käyttö. Se on tässä kirjassa kirjoitettu muotoon kyynerpää. Kyseessä tuskin on painovirhe, sillä se toistuu läpi koko teoksen. Onko kirjoittaja kenties kaksikielinen? Liittyykö sanamuoto venäläisyyteen? 

Hauskan lystikkään mielikuvan antaa lause: Iira hymyili takaisin ja söi velvollisuudentunnosta vielä pari lusikkaa. Hmm. Söi lusikoita! Lause hymyilyttää vaikka sen ymmärtääkin. 
...
Uudelleen luettua -haaste
100 suomalaista kirjaa
Helmet lukuhaaste 2017 kohta 15 Kirjassa harrastetaan tai se liittyy harrastukseen

lauantai 15. heinäkuuta 2017

Papalagit!

Papalagit
Samoalaispäällikkö Tuiavii valkoisen miehen maailmassa
Otava, 1982
Toimittanut Erich Scheurmann
Suomentanut M. Leikola
123 + 2 s.

Kuvittanut Maxine Van Eerd-Schenk

Palmut pudottavat lehtensä ja hedelmänsä, kun nämä ovat kypsyneet. Jos palmut haluaisivat pitää lehdistään ja hdelmistään kiinni, ne käyttäytyisivät kuin papalagit: ne ovat minun! Ette saa ottaa ja syödä niitä! Kuinka palmut muuten voisivat kantaa uusia hedelmiä? Palmut ovat paljon viisaampia kuin papalagit.



Papalagit on kiehtova hieno pieni kirjanen, joka pistää ajattelemaan. Se tuo mieleen Franciskus Assisilaisen Aurinkolaulun ja intiaanipäällikkö Seatlen puheen (jonka autenttisuus tosin on kyseenalainen).  Papalagit on samoalaispäällikkö Tuiaviin puhetta omalle kansalleen Euroopplaisen elämäntavan ja samoalaisen elämäntavan välillä.

Vaatetus, talot, raha, tavaranpaljous, köyhyys, rikkaus - koulutus. Tuiavii tuo esiin kaikki eurooppalaisen elämäntavan kummallisuudet verrattuna elämään, joka on riippuvainen vain siitä, mitä luonto tarjoaa. Ajankäyttö, ajatusten mittaamattomuus - kaikki ne saa oman sijansa Tuiaviin puheessa.

Sanomalehtikin on eräänlainen kone. Se tekee päivittäin paljon uusia ajatuksia, paljon enemmän kuin yksi pää asisi aikaan. Mutta useimmat ajatukset ovat heikkoja ja voimattomia, niistä puuttuu ylpeyttä, ne kylläkin ravitsevat päitämme, mutta niistä ei saa voimaa. Aivian yhtä hyvin voisimme täyttää päämme hiekalla. Papalagit täyttävät päänsä tuollaisella hyödyttömällä paperiravinnolla. Ennen kuin he ehtivät työntää mitään ulos ottavat he jo uutta vastaan. Heidän päänsä on kuin mangrovesuo, joka tukehtuu omaan liejuunsa.

Papalagit on ilmestnyt jo niinkin aikaisin kuin 1920. Silloin ei tiedetty mitään digitekniikasta, ei ollut nettiä. Mitähän Tuiavii mahtaisi ajatella blogeista, kun sanomalehdistö jo sai aikaan melkoisen purevaa kritiikkiä?

Papalagit ei kuitenkaan ole täysin irrallaan niin sanotusta valkoisen miehen ja länsimaisen sivistyksen vaikutteista. Puheissa on jonkin verran kristillistä symboliikkaa. Tuiaviin puheiden kärki ei osukaan ensisijaisesti kristillisyyteen vaan eurooppalaisen elämäntavan kaksinaismoraaliin. 

Papalagit toivat meille valon, ihanan valon, joka hohti sydämissämme ja täytti mielemme riemulla ja kiitollisuudella, mutta he vain pitelevät valoa kädessä valaistaakseen muita. Itse he seisovat pimeydessä. Heidän sydämensä on kaukana Jumalasta, vaikka heidän suunsa huutaa Jumalaa.

Sydän murheellisena Tuiavii rukoilee, että hänen kansansa ei antaisi papalagien vetää heitä pimeyteensä.

Papalagit on kaunis yhdistelmä luonnonkansan näkemystä yhdistettynä kristillisyyden ytimeen. Papalageja lukiessa ei voi olla ajattelematta Paul Gauginin maalauksia tai pohtimatta, että ehkä Takaisin luontoon -ajattelussa on jotain perää.

Kun miettii Tuiaviin ajatuksia siitä, kuinka sivistynyt papalagi täyttää päätään tiedolla ja taidolla koskaan "tyhjäämättä" ajatuksiaan, niin mitä sillä tosiaankaan on väliä, jos tietää jonkin puun korkeuden ja paksuuden tai kurkun käyryyden tai melonin painon. Onko sillä väliä, jos tietää jokaisen joen, eläimen tai kasvin nimeltä, jos se jättää tyhjäksi eikä anna iloa, jos se ei anna sisäistä voimaa.

Papalageissa on paljon hyvää. Tarkoitan siis tätä tekstiä, näitä ajatuksia. Ehkä meissä eurooppalaisissakin on paljon hyvää - mene ja tiedä. Ehkä Tuiavii kuitenkin olisi entistä hämmentyneempi, entistä surullisempi, jos hän matkaisi tämän päivän Euroopassa, en tiedä. Mikä kuitenkin hieman saa miettimään, on se, missä määrinTuiaviin muistiinpanot ovat kärsineet kun ne on käännetty.  Alunperin näitä ei edes ollut tarkoitettu julkaistaviksi. Tuiavii tarkoitti ajatuksensa vain omalle kansalleen.

Alkupuheessaan Erich Scheurman valottaa tätä puolta. Tuiavii antoi muistiinpanonsa haltuuni ja tarjosi minulle mahdollisuutta kääntää ne saksaksi, ainoastaan persoonallisena selontekona, ei muussa tarkoituksessa. Kaikki nämä puheet ovat epätäydellisiä luonnoksia. Scheurman toteaakin, että kunnianhimoisesta kääntämisyrityksestä huolimatta "puheiden intuitivisuus ja välittömyys ovat kääntämisestä kärsineet".  Entä sitten, mikä vaikutus on, kun nämä on käännetty saksasta suomeksi?

Pidin paljon tästä pienestä kirjasesta ja vaikka en ihan kaikkea purematta niellytkään, niin luonto ja sen tarjoamat mahdollisuudet heräsivät vaikuttavalla tavalla eloon. Tarpeellista on vähän, tai yksi ainoa, kuten Raamatussakin sanotaan.

Helmet lukuhaaste 2017  kohta 46 oseanialaisen kirjailijan kirjoittama kirja (Alkuperäisajatukset ovat samoalaisen, vaikka hän itse tätä kirjaksi kirjoittanut)

Kirjallinen maailmanvalloitus: Samoa