lauantai 30. joulukuuta 2017

Katsaus lukuvuoteen 2017!

Vuonna 2017 postasin kaikkiaan 133 kertaa, kaikki postaukset eivät olleet kirjaesittelyjä, joukossa oli myös yleispostauksia. Lukemistani kirjoista  viisitoista oli lainakirjoja, kaksi lainattu ilmaishyllystä ja kolmetoista kirjastoautolta.  Yksi kirja oli pyydetty arvostelukappale ja loput reilut sata kirjaa onkin sitten omasta hyllystä, aiemmin hankittuja tai vuoden aikana tehtyjä kirpputorilöytöjä. Kieliopintoja tuli harjoiteltua viiden englanninkielisen  kirjan kohdalla.

Tyttökirjoja luin 27 kappaletta, joista kielellisesti hauskin ja raikkain oli  Aili Tarvaksen Anneli seuraneitinä vuodelta 1920. Sittemmin olen saanut selville, että Aili Tarvas on yhtä kuin Aili Somersalo, jonka Päivikin satu kuuluu lapsuuteni tärkeisiin kirjoihin. Somersalon teoksiin tekisi mieleni tutustua laajemminkin.

Mitä muuten on sitten jäänyt mieleen luetuista?




Kaikesta lukemastani vahvimpana on mieleeni jäänyt  Jim Fergusonin One thousand white woman,  jonka kuvitteellinen, joskin teemaltaan todellisuutta sivuava teos sai minut itkemään.





Koskettavimpia lukukokemuksia oli myös Francine Riversin Vapauttava rakkaus. Se oli samalla myös omalaatuisimpia ja hämmentävimpiä vuoden aikana lukemistani kirjoista. Kaunis, rujo teos, jota kuvaamaan oli vaikea löytää sanoja.

Kaunein tarinan päätöstunnelma löytyy  Jean Websterin kirjasta Vehnäprinsessa.



 

Valoisin tarina oli eittämättä Enid Blytonin The Happy House Children , joka oli myös lapsellisin tarina. Vastavuoroisesti Synkin teos kerronnaltaan ja tunnelmaltaan oli puolestaan Barbara Dimmickin Matkalla huomiseen.









Monenlaista on siis tullut luettua, ihan kaikesta lukemastani en ole syystä tai toisesta postannut. Keskenkin on tainnut jokin kirja  jäädä. Tuleva vuosi taitaa lukemisen suhteen muodostua hieman yksipuolisemmaksi, mene ja tiedä, syynä se, että olen ajatellut jatkaa opintojani ja se muodostaa omat rajat lukemiselle ainakin alkuvuodesta, mutta katsotaan, mita vuosi tuo tullessaan.

torstai 28. joulukuuta 2017

Aistittavat kirjat -lukuhaasteen koontipostaukset tähän!


Oma tämän vuoden lukuhaasteeni Aistittavat kirjat päättyy vuodenvaihteessa. Itse luin tämän haasteen tiimoilta seuraavat kirjat. Makuaisti jäi saavuttamatta, mutta muuten aisteja tuli kyllä herkistettyä.

 Tuntoaisti:  Veripunaiset ympyrät,   Sonja Hedberg: Rasavillien kerho

Näköaisti: . Karonen ja Rajala: Yrjö Jylhä, talvisodan runoilija  Pennac & Ferrandez: Suden silmä Sonja Hedberg: Rasavillien kerho

KuuloaistiSpradley Thomas S. ja James P: Hiljaisuuden lapsi..


Hajuaisti: Irja Rane: Talvipuutarha

Jos olet ollut mukana tässä haasteessa liitä koontipostauksesi tähän postaukseen 7. tammikuuuta mennessä, niin olet mukana arvonnassa.

Mukana:

Paula 

Vuoden 2017 lukuhaastesuorituksia!

Vuonna 2017 oli monta mielenkiintoista lukuhaastetta.  Elokuinen opiskelun aloittaminen kuitenkin muutti jonkin verran lukutottumuksiani ja sillä oli vaikutusta myös haastesuorituksiini. Sain kuitenkin selätettyä Helmet 2017 -haasteen, vaikka menikin viime metreille. Helmet 2017 koosteeni löytyy yläpalkin sivuista. Paljon on kuitenkin tänäkin vuonna luettu ja hyvinkin monenlaista. Seuraavassa koontia nyt vuodenvaihteessa päättyvistä lukuhaasteista, joihin halusin ottaa osaa.


Suomalaista kirjallisuutta on tullut luettua, mutta sataa en ehtinyt saada plakkariin, vaan sain kasaan ainoastaan 35 kirjaa. Lista löytyy yläpalkin sivuista.


Suketuksen muuttoliikkeessä haasteeseen luin seuraavat kirjat. Kategorioita en ole niihin merkinnyt enkä katsastanut, mutta tavalla tai toisella niissä on kyse maasta toiseen muuttamisesta.



UUDELLEEN LUETTUA -lukuhaaste

Minä luen paljon ja kirjoja on kertynyt vuosien saatossa monia ja niitä on luettu monesti ja niihin saatetaan palata uudelleen. Vuonna 2017 luin uudelleen ainakin seuraavat kirjat ja saavutinkorkeimman  tason, kuusi tai useampi kirja, eli kertaus non opintojen äiti.
  1. Merri Vik: Lotta on aina Lotta ja Käytä järkeäsi Lotta
  2. Anni Polva: Marjuli  
  3. Nina Bawden: Piilosaaren poik
  4. Elisabeth Kyle: Paatsamakartanon vieraat 
  5. Anna Heinämaa: Iira 
  6. Marian Hostetler: Pelkoa Algeriassa
  7. Anni Swan: Kaarinan kesäloma



Tämä haaste kiinosti erityisesti, sillä Australia on yksi niistä maanosista, jotka erityisesti kiehtovat mieltäni. Haaste jäi kuitenkin osaltani torsoksi, sillä luin vain yhden kirjan, joka osin sijoittui Australiaan.
  1. Robin Lee Graham: Kyyhky

Tämä olisi ollut myös mielenkiintoinen haaste, mutta jäi tämäkin torsoksi. Ehdin lukea tähän haasteeseen vain yhden kirjan.
  1. Marja-Leena Tiainen: Khao Lakin sydämet 

Lady Mary Wortley Montagu: Elämänmenoa kultaisessa sarvessa!

Lady Mary Wortley Montagu:
Elämänmenoa kultaisessa sarvessa

Suomentanut Ville-Juhani Sutinen
Savukeidas, 2010
171 s.

Lady MaryWortley Montagu  (1689-1762) oli englantilaisen suurlähettilään vaimo. 1700-luvun alkupuolella hän matkusti miehensä kanssa Euroopan halki aina Konstantinopoliin. Elettiin ottomaanien valtakautta.

Tämä pienikokoinen teos sisältää Lady Maryn kirjeitä siskolleen ja joillekin ystävilleen ja kirjeissä hän kertoo matkavaikutelmiaan ympärillään kuhisevasta elämänmenosta. 


Wieniläistä muotia:

Asu oli erittäin epämukava, mutta toi erinomaisen hyvin esiin niskan ja vartalon muodoto. En voi mitenkään välttää tässä kohdin kuvailemasta paikallisia muodin oikkuja, sillä ajanmukaiset asut ovat tavattoman kookkaita ja sanoinkuvaamattomalla tavalla vastoin kaikkea järjellistä pukeutumista. Päähän sommitellaan harsokankaasta mileti metrin korkuisia rakennelmia, jotka koostuvat kolmeta tai neljästä päällekkäisestä kerroksesta ja joita vahvistavat raskaasta kankaasta valmistetut, usean metrin mittaiset nauhat. Tämän rakennelman perustaa kutsutaan nimellä bourle ja se on tismalleen saman muotoinen ja kokoinen kuin ne rullat, joilla huollelliset lypsäjättäremme sulkevat maitotonkkansa, mutta vain noin neljä kertaa suurempi. Tämän laitteen naiset peittävät hiuksillaan, jotka he sotkevat keinotekoiseksi vyyhdeksi, sillä täällä pidetään erityisen kauniina sitä, jos päästä tehdään niin suuri ettei se mahdu tavallisen kokoiseen kylpyvannaan. Naiset puuteroivat hiuksensa ihmeellisellä tavalla peittääkseen tämän kokonaisuuden ja asettelevat hiusten yhdessä pitämiseksi päähänsä kolme tai neljä riviä hämmästyttävän suuria timanteista, helmistä sekä punaisista, vihreistä ja sinisistä jalokivistä valmistettuja hiusneuloja, joiden kärjet pistävät esiin seitsemän tai jopa kymmenen sentin mitalta. --- --- Heidän luunvalkeat alushameensa ovat kehältään useita metrejä leveämpiä kuin meillä ja ne peittävät myös kappaleen verran lattiaa.

Kirjeiden kerronta on terävänäköistä ja huomioivaa, mutta lauseissa on myös jotain, josta en tiedä, onko se tarkoituksellista piikittelyä, leikinlaskua vai onko mukana jopa ironiaa tai hyperbolamaisuutta. Tässä mainitsemassani kohdassakin on yksi tuollainen kohta, jossa ensin sanotaan toista, mutta seuraava lause väittää ihan toista, siis kun ensin sanotaan, että on tismalleen samankokoinen ja sitten kohta paitsi että on neljä kertaa isompi. Tällaisia vastakkainasetteluja kirjeissä tulee useampiakin.

Sinänsä tämä oli ihan kiintoisa historialliskulttuurinen matka 1700-luvun Eurooppalaiseen ja Turkkilaiseen elämään.

Vaikka kirjeissä pääasiassa viitataan islamilaiseen kulttuuriin, varsinkin, kun ollaan tultu Konstantinnopoliin, niin laitan tähän päätteeksi yhden runon, joka kirjeiden  mukaan löytyi naisille rarkennetun seraljin seinämaalauksista. Runo on mielestäni kaunis ja puhutteleva.

Me saavumme maailmaan, asumme,
ja lähdemme aikanaan;
mutta hän joka asuu sydämissämme
ei lähde milloinkaan.


---
Helmet lukuhaaste 2017 kohta 14:  Valitsit kirjan takakannen perusteella
Kirjallinen maailmanvalloitus: Turkki

keskiviikko 27. joulukuuta 2017

Nunna Kristoduli: Maahan kumartuneet sypressit!

Nunna Kristoduli
Maahan kumartuneet sypressit
Pyhät ihmiset ja ihmeet
Kirjapaja, 2006
232 s.








Nunna Kristodulin teos esittelee ortodoksisen uskon pyhimyskulttuuria eri syistä pyhimykseksi kanonisoiduista tai kanonisointia odottavista ihmisistä. Teos on kiehtova, vaikka tarinoihin ei henkilökohtaisesti ihan sellaisinaan uskoisikaan.

Kirjassa on esitelty eri pyhimykset apostoleista houkkiin, esitelty joitain pyhimyksiä ja niitä ihmeitä, joita heihin liitetään. Tarinat ovat yksinkertaisen koruttomia. Näin vapaakristillisestä näkökulmasta minun on ehkä vaikea uskoa kaikkiin näihin tarinoihin. Sen myönnän kuitenkin, että joissakin näissä esittelyissä kuvastuu syvä ja harras usko, jota ei voi noin vain olankohautuksella ohittaa, vaikka ei voikaan kaikessa olla samaa mieltä ortodoksisen uskon ja näkemyksen vuoksi. 

Ei ortodoksille kirjassa on joitakin sanoja, jotka ei ihan avaudu ja joista olisi kaivannut jotain selistystä. Tällaisia sanoja ovat esimerkiksi: reliikki, akatistos. 

Jos teos oli muuten uskoen kirjoitettu, niin yksi lause kuitenkin muutti tilanteen. Kertomuksessa venäläisestä houkasta Kseniasta, mainitaan, että "hänen kunniakseen sepitettii jumalanpalvelustekstit". Sepittäminen sanana vie ajatukset tarinointiin, satujen kertomiseen ja jopa luikurin laskemiseen. Sana eroaa tyystin teoksen muusta kerronnasta.

Pelastin tämän kirjan hävitykseen menevien kirjojen kasasta . Aloin lukea sitä jo aiemmin syksyllä, mutta pistin sitten syrjään. Luin sen nyt kuitenkin loppuun osana Helmet lukuhaaste 2017, kohtaan 48: Kirja aiheesta, josta tiedät hyvin vähän. Ortodoksinen usko ja pyhimyskulttuuri on minulle jäänyt hämäräksi. Tämä valotti aihetta ainakin hieman. Nyt  haaste onkin yhtä vailla selätetSty, siihenkin kohtaan on kirja katseltu ja luku-urakka aloitettu. Saa nähdä, ehdinkö saada sen loppuun - kiirettä pitää.


Heikki Valpas: Vempulan metkut!


Heikki Valpas
Vempulan metkut
Uusi Tie, 2000
51 s,

Kuvitus Eeva Lehtinen

Vempula, oikealta nimeltään Veera Inkeri on Piippolan Ellan ja Pekan keskimmäinen lapsi. Hänellä on isoveli Veli-Pekka ja pikkusisko Hanna. Vempula itse on aika vempula. Lystikäs tyttö, joka on sukua Astrid Lindgrenin Eemelille, jos puhutaan toilauksista.

"Tyttö on välillä kuin elohopea ja seuraavassa hetkessä kuin tyyni lammen pinta. Hän ajattelee vilkkaasti pienillä aivoillaan. Vempula on hyvin veitikkamainen tyttö, oikea päivänsäde."

Vempulalla on ystävä, naapurin poika Lassi, jonkan kanssa hän tutustuu niin Kurre-oravaan, rouva Harakkaan kuin kärppäänkin, joka kärppänä luikkii piiloon. 

Vempulan metkut on hauskasti kerrottu ja mukavasti kuvitettu kesäinen kertomus, jossa on myös kristillinen sanoma anteeksiantamuksesta.

---
Helmet lukuhaaste 2017 kohta 11: Jonkun muun alan ammattilaisena tunnetun ihmisen kirjoittama kirja. Minä tunsin Heikki Valppaan ennen kaikkea lastenleireiltä ohjaajana. Hän oli ensisijaisesti saarnaaja, seurakunnan paimen, evankelista, sananjulistaja.

Tuija NIeminen & Merja Winqvist: Kutoen maailman ympäri!


Tuija Nieminen & Merja Winqvist
Kutoen   maailman ympäri - Lasten kudontatöitä
Otava, 96 s.















Kutoen maailman ympäri on hauska lasten tieto- ja kuvakirja, jossa esitellään erilaisia käsityötaitoja ja kutomismenetelmiä eri puolilta maailmaa. Matka alkaa Niililtä ja päättyy Suomen Lappiin. Kirjan kauniin kuvituksen on tehnyt Merja Winqvist.








Minä olen aina tykännyt tehdä jotain käsilläni lukemisen lisäksi ja tämä kirja on omiaan herättämään ideoita. Joskus muinoin minulla oli pirtapuut, mutta lahjoitin ne sitten eräälle ystävälle. Pirtanauhan tekoa olisi kiva taas jossain välissä kokeilla, kun saisi jostian kehitettyä tai hankittua tuollaiset puut.

Helmet lukuhaasteen kohta 4: Kirja lisää hyvinvointiasi. 

tiistai 26. joulukuuta 2017

Väinö Nieminen: Kuninkaan lahja!

Väinö Nieminen, 2009
Oma kustanne
99 s









 
Luulin minäkin, että kaikki hyvät teot,
kauniit ajatukset ja lämpimät, lohduttavat sanat,
hautautuisivat ikuisiksi ajoiksi unhoituksen hiekkaan.
Mutta ymmärrykseni avattiin
ja minulle kuiskattiin katoamattomuuden maasta,
että kaikki mikä on hyvää ja kaunista
ei koskaan unhoitu.
Kaikilla hyveillä on katoamaton siemen,
joka on aina tuore ja elinvoimainen.
Sitä siementä tosin joskus salassa kyynelin kastellaan.
Joskus näyttää siltä kuin sen elinvoima raukeaisi.
Mutta ei - aina se elpyy ja sen suunta on aina ylöspäin.
Kerran nämä siemenet puhkeavat
kuihtumattomina kukkasina
reunustamaan kaikkeuden kujasia ja
ilahduttamaan ikuisuuden asukkaita.
Hän, joka näin ymmärrykseni avasi,
on ihmeellinen.
Hän on varma ja totinen.
Kun tämän sisimmässäni ymmärsin,
ilahduin ja sain suuren lohdutuksen.
Sain uutta ilmaa siipieni alle.
Tahdon Hänen johdossaan kerran lentää
yli usvaisen, oudon rajaseudun
ikuisuuden kukkatarhoihin.

- Väinö Nieminen

----
Helmet lukuhaaste 2017 kohta 27 kotipaikkakuntaasi liittyvä kirja. Tämän kokoelman runot on kirjoittanut omalla paikkakunnallani asuva tuttu henkilö.

sunnuntai 24. joulukuuta 2017

Hyvää Joulua!




JOULUVIRTENI

Saavu jouluni niinkuin ennen
saavuit lapsuusmailla.
Paljon on muuttunut vuotten mennen
jotain on jouluni vailla.
Kasvosi hiljaiset muuttuneet ovat,
ylläsi outo on nuttu.
Virtesi vieraat ja huutavan kovat,
huulillas markkinajuttu.

Toivoisin, että mun kotini lieden
äärellä joulu elää.
Että mun henkeni harppu aina
joulun säveltä helää.
Käteni uupuva loppuun saakka
vaalisi joulun tulta.
Ajan henki on painava taakka,
ryöstäisi joulun se multa.

Joulun virren tahtoisin kuulla
elävän kansani suussa.
Toivoisin lapsien polvesta polveen
sukuni vanhassa puussa
veisaavan oman joulunsa virren
alla tupansa kurkihirren.
Sukujen saatossa, vuosien takaa
kaikuisi virsi harras ja vakaa.

- Hilja Aaltonen

Anni Korpela: Kesä kuin uni!






Anni Korpela
Kesä kuin Uni
Päivä Oy, 1990
204 s.

Alkulause: Äiti! Äitiii!!! Älä putoa sinne - älä - ! Äitiiii...
Loppulause: Sydän kilkatti rinnassa yhtä ja samaa; niin kuin mekin anteeksi annamme - annamme - annamme - annamme kaikki.

Kesä kuin uni on kertomus Ringasta, melkein 13-vuotiaasta Pohjoisen tytöstä. Hän on muuttanut äitinsä kanssa Torniosta Helsingin seudulle. Ystäviä hänellä on vain yksi - Minttu. Mintun isä on herätyssaarnaaja, äiti pitää kukka- ja lahjatavaraliikettä. Ringan äiti on alkoholisti. Isää Ringalla ei ole ja isästä ei puhuta. Äiti sulkee  suunsa tiukasti, kun tulee puhe isästä. Ringalla on taiteellisia lahjoja ja mielikuvitusta. Isänkaipuussaan hän kuvittelee uni-isän, Uni-Uulan. 

Sitten tulee kesä ja Juhannus. Minttu kapinoi vanhempiaan vastaan ja 'alkaa aikuiseksi'. Yksi pyörähdys Mintun kanssa alkoholinhuuruiseen diskoon laittaa Ringan ja Mintun ystävyyden koetukselle. Ringa ei tykkää, mutta Minttu ajautuu porukoihin ja lähtee Juhannuksena lavalle sitä vastoin, että lähtisi vanhempiensa mukana hengellisille juhannusjuhlille.

Paitsi Ringan ja alkoholistiäitinsä suhdetta kirjassa kerrotaan Ringan ystävän Mintun tarinaa. Juhannus on molemmille käänteentekevä. Ringa ystävystyy äitinsä vuokraemännän Martan kanssa, Minttu joutuu kolariin ja siitä kolarista seuraa, että Ringa tutustuu Semiin. Nuoreen poikaan, joka on apuna Mintun äidin kukkakaupassa, kun tämä valvoo tyttärensä vuoteen äärellä sairaalassa.

Jossain määrin kirjassa on ennalta-arvattavuutta, mutta ei niin, että se liikaa häiritsisi. Kirja on raikas ja elämänmakuinen. Hengellisyys ei ole liian päällekäypää ja yksi kirjan teema onkin hengellinen  ylilyöntisyys. Toki hengellisillä arvoilla on tärkeä roolinsa tässä tarinassa.

Ringa on nuori taiteilijan alku ja niin  kuin taiteessa valo ja varjot luovat kuvan, niin varjoista ja valosta on Anni Korpela sanoillaan luonut teoksen, joka jää puhuttelemaan ja jättää hyvän mielen lukumuistiin. Mukavilta ja kielellisesti uusilta minulle maistuvat myös ne muutamat sanamuodot , joista mietin, onko ne Lappiin liittyvää murretta vai kirjailijan omaa murretta, mainittakoon esimerkiksi hurjastella sanan muoto hurjii.
...
Helmet lukuhaaste 2017 kohta 1: Kirjan nimi on mielestäsi kaunis.
100 suomalaista kirjaa

perjantai 22. joulukuuta 2017

Henry Wadsworth Longfellow: Hiawatha!



Henry Wadsworth Longfellow
Hiawatha
Kuvittanut Susan Jeffers
Alkuteos: The song of Hiawatha
Suomentanut Aale Tynni
WSOY, 1985
Ei sivunumerointia


Susan Jeffersin kuvitus Longfellowin teokseen on upea ihan katseltunakin. Olen lukenut Hiawathasta aiemminkin ja postaus lukukokemuksesta löytyy täältä.  Palasin tämän kuvakirjan äärelle, jotta saisin täydennettyä Helmet lukuhaastetta  2017, jossa minulla on vielä aika  kurominen, jos aion saada kaikki kohdat merkityiksi.

Tämä sopii mielestäni Helmet lukuhaasteen 2017  kohtaan 9: Toisen taideteoksen inspiroima kirja, sillä paitsi, että Jeffers on tehnyt kuvakirjansa Longfellowin runon innoittamana on Longfellow puolestaan saanut omaan teokseensa vahvoja vaikutteita meidän suomalaisten kansalliseepoksesta Kalevalasta.



keskiviikko 20. joulukuuta 2017

Dagfinn Grønoset: Erämaatalon Anna!





Dagfinn Grønoset
Erämaatalon Anna
Otava, 1974
Alkuteos: Anna i ødemarka
Suomentanut Elvi Sinervo
107 s.


Kirja alkaa näin:
- Minut myytiin Haugsetvoldeniin. Mieheni sai minusta 300 kruunua.

Anna syntyi 1900-luvun alkuvuosina. Hänen perheensä oli köyhä ja ollessaan 3-vuotias, Anna annettiin ensimmäisen kerran vieraille. Hän sai mukaansa vain hohtavanvalkoisen, nauhoin ja pitsein koristellut kastemekon, mutta tämänkin aarteen talon isäntä poltti talon uunissa. Annan kuitenkin kasvoi ja pääsi kouluunkin kun pisti oikein tiukalle hoitopaikkansa väen. Rippikoulun käytyään Anna löysi puolison - Pitkän Karlin, joka tanssitti häneltä jalat alta. Pitkä Karl oli luonteeltaan kulkija eikä pysynyt pitkään paikoillaan, hän oli myös saamaton ja viinaan menevä. Kuljettuaan aikansa Karlin matkassa Anna lähtee omille teillee, tapaa kuuden lapsen yksinhuoltajan ja jää tämän avuksi. Nainen kuitenkin kuolee ja Anna jää hoitamaan lapsia, etsii heille kodit ja sitten paikalle saapuu Pitkä Karl ja taas reissataan sinne sun taas, kunnes saavutaan Haugsetvoldeniin ja sinne Anna jää, kun Pitkä Karl myy puolisonsa talon isännälle.

Haugsetvoldenista tulee Annalle paikka, jonka hän kokee omakseen raskaasta työstä ja puurtamisesta huolimatta. Talo on vanha erämaamökki, jota isännöi emäntä Tyri ja miehensä Jo. Heillä on poika Johan ja lisäksi taloon asutetaan sotavuosina Jenny-niminen nainen, jolla ei 'kaikki ollut ihan kotona'. Kun talonväki vuosien vieriessä sairastuu ja kuolee jää Anna asumaan Haugsetvoldeniin, josta on tullut hänelle koti.

Erämaatalon Anna on kerronnaltaan musitelevaa. Kerronnassa on vuoroin kirjailijan kertomana Anna vaiheita ja Annan omia muisteluja, jotka menevät iloisesti lomittain eikä välttämättä aina tiedä, onko kertoja kirjailija vai Anna itse. Kirjassa on myös valokuvaliite.

Tämän kirjan myötä avautuu Norjan vuonojen ja tuntureiden elämä ihan eri tavalla kuin kuvakirjoissa. Norjalainen elämä 1800-luvulta alkaen avautuu rivien välissä jännänä ja järkyttävänäkin (vaikka kirjan varsinainen tarina sijoittuu 1900-luvulle).
...

Helmet lukuhaaste 2017 kohta 39 Ikääntymisestä kertova kirja. Tosin tässä kirjassa on enemmän kovasta työnteosta kysymys, sitkeydestä ja periksiantamattomuudesta sekä vastuuntunnosta, mutta kyllä tuota ikääntymistäkin sivutaan.

maanantai 18. joulukuuta 2017

Kerstin Johansson i Backe; Näkymätön Elina!

Kerstin Johansson i Backe
Näkymätön Elina
Otava (Seven)
2004

Alkuteos:Som om jag inte fanns




"Koulussa Elina ei ole kukaan. Vaikka hän kuinka yrittää saada selvää kummallisista ruotsinkielisistä sanoista, opettaja löytää vain moitittavaa. Elina tuntee kutistuvansa yhä pienemmäksi ja kouluunmeno muuttuu yhä vaikeammaksi."

(ote takakansitekstistä






Klaus Härön ohjaama elokuva Näkymätön Elina on yksi hienoimpia ja vaikuttavimpia suomalaisia elokuvia, jonka olen nähnyt. Löytäessäni tämän pienen teoksen kirpputorilta ajattelin ensin, että tämä on taas sellainen kirja, joka on kirjoitettu sen jälkeen, kun on ensin tehty elokuva, mutta huomasinkin olleeni väärässsä. Ensin on ollutkin kirja. Tämä kirja on ilmestynyt Ruotsissa jo niin aikaisin kuin 1978, kun Klaus Härön elokuva on tehty uuden vuosituhannen puolella.

Näkymätön Elina on hieno pieni tarina suomalaisesta Jatkon perheestä, tai siis ainakin äiti on tullut Suomen puolelta. Eletään Pohjois-Ruotsissa, kylässä, jossa vaikuttaa lestadiolaisuus, ja jossa on paljon suomalaisia perheitä. Ajallisesti miljöö on 30-lukua. Jatkon perheen isä on kuollut. Elinalla on pikkuveljet Erkki ja Pikku-Isak sekä pikkusisko Irma. Äiti käy koululla iltaisin siivoamassa.

Elinalla on "läiskä keuhkoissa" eli keuhkotauti, minkä vuoksi äiti on hänestä erityisen huolissaan. Elina on myös sulkeutunut, hiljainen lapsi. Isäkin oli ollut luonteeltaan 'vaikeneva' Isän kuolema on ollut Elinalle erityisen vaikea asia. Hän ei pysty käymään haustausmaalla, sen sijaan hänellä on pakopaikka läheisellä suolla, jossa hän mielikuvituksensa avulla leikkii pahaa oloaan pois.

Elina ei oikein pärjää koulussa.Hän ei ole tyhmä, mutta hänen ja opettajan välillä on kitkaa. Elinalla on vaikeuksia Ruotsin kielesssä. Opettaja nauraa hänen ainekirjoitusyritelmälleen ja puhuu siitä vielä opettajatovereilleenkin vielä senkin jälkeen, kun Elina on kirjoittanut kunnollisen ruotisnkielisen aineen. Sen sijaan Elinan pikkusisko Irma menestyy.

Paitsi, että tässä tarinassa on kyse oikeudenmukaisuudesta lapsen ja aikuisen välillä tässä tarinnassa ja tulee esille ystävyys ja sisarusten väliset suhteet, perheen dyanamiikka. Myös ero ruotsalaisen yhteiskunnan ja suomalaisen kyläyhteisön välillä on vahva. Suomalaiset lapset yritetään ruotsalaistaa, välitunneillakaan ei saa puhua suomea, siitä saa heti nimen taululle. Ja lestadiolaisuuden koruttomuus pukeutumista myöten on seikka, joka taustalla vaikuttaa.

Kirja ja elokuva menevät suurin piirtein yksi yhteen, joitakin eroavaisuuksia juonen suhteen kyllä on, mutta ei häriitsevästi. Mutkia ei ole oiottu liialla suoralla kädellä.

Ote kerronnasta:

"Kun Elina ajatteli koulupäivää, hän alkoi juosta. Enää ei ollut niin tärkeää hiipiä hljaa. Oli pakko päästä nopeasti suolle. Nyt polkua ei enää näkynyt. Oli vain pyöreitä mättäitä, joilla kasvoi suoheinää. Ne olivat melkein valkoisina kuurasta. Puut harvenivat. Hän oli perillä. 
Suo oli hänen valtakuntaansa. Aivan hänen ikiomaansa. Paitsi muutaman viikon ajan kesällä, kun hillat kypsyivät. Silloin saattoi tulla hillanpoimijoita. Mutta he eivät ymmärtäneet suon salaisuuksia. He poimivat vain marjoja eivätkä tunteneet Hieno-Keijua ja Kukka-Koivua ja  Taika-Feeriä. Eivät he tienneet sitäkään, että Paha-Luura vaaniskeli suolla."


Tämä oli hieno pieni löytö ja elokuvasta otettu kansikuva on huikean kaunis ja koskettava. Kuinka minä rakastankaan näitä syksyn värejä.  

....
Helmet lukuhaaste 2017 kohta 32: Kirja on inspiroinut muuta taidetta.


sunnuntai 17. joulukuuta 2017

Anni Swan: Kaarinan kesäloma!



Anni Swan
Kaarinan kesäloma
WSOY 1975
156 s.
Kansikuva Martta Wendelin
.

- Anteeksi, oletteko kunnallisneuvos Tullan tyttäriä? - Minä olen Kaarina Holsti.
- Sitähän me arveltiin tässä Iisan kanssa, vastasi toinen, paksumpi tytöistä, mutta ei kehdattu kysyä. Tulkaa te meidän kanssa jalan. Manne pitäköö huolta tavaroista.
- Manne, huusi hän puolikasvuiselle pojalle, joka kädet housuntaskuissa kävellä maleksi pitkin laituria, hommaa sinä vieraan tavarat Villen kanssa kotiin.
Manne tervehti kömpelösti töin tuskin hattuaan nostaen. Hän oli noin kolmetoistavuotias, kesakkoinen, laiha ja pitkäkoipinen pojannulikka.

Kaarina Holstin ikää ei kirjassa mainita, mutta arvioisin hänet noin 16-17 -vuotiaaksi. Hän on yhteiskoululainen ja kesäloma alkamassa, mutta millainen kesä siitä tuleekaan. Kaarinan isä on sairastunut nivelleiniin ja matkustaa puolisonsa kanssa ulkomaille terveyskylpylään. Kaarina sisaruksineen joutuu tätinsä luokse asumaan. Sitten tädiltä tulee viesti, että hän ei pystykään ottamaan Kaarinaa luokseen, koska hänen hyvä norjalainen ystävänsä on tulossa käymään. Tilaa on pikkusisaruksille.  Kaarina, jonka vanhemmat ovat jo ehtineet lähteä miettiin, mitä tehdä. Hän näkee lehdessä ilmoituksen, jossa etsitään kotiopettajatarta, laittaa hakemuksen menemään ja saa paikan. 

Kunnallisneuvos Tullan perhe asuu Savossa, jonne Kaarina matkustaa laivalla. Miten Hämeestä kotoisin oleva tyttö sopeutuu Savolaismaisemiinn ja Tullan, sanoisinko hieman pröystäilevään perheeseen ei tapahdu helposti. Varsinkin rouva Tulla on uudesta asemasta itsetietoinen. Nyt, kun isästä on tullut kunnallisneuvos on toimittava niin ja on tehtävä näin, enää ei sovi toimia näin ja niin edelleen.

Kaarina opettaa Tullan tyttärille Iisalle (Isabella) ja Sikelle (Franciska) sekä Mannelle (Armand) Ruotsia, laskentoa, kirjoittamista ja Saksaa. Lisäksi tehtäviin kuuluu tanssiopetusta sekä vielä kasvimaalla hyörimistä. Tullan nuorin lapsi, Ralle (Raoul) livistää omilta tunneiltaan äidin helmoihin ja lopulta hänen ruotsinopintojaan ei kukaan enää muista.

Kaarinan kesäloma on ilmestynyt alun alkujaan vuonna 1918. Se on hersyvä kuvaus nuoren tytön kasvusta vastuuseen, ystävyydestä ja hieman elämän varjopuolistakin, jotka Päivättären silmälasit saavat kuitenkin näyttämään iloisemman puolensa. 

Muutamia erityishuomioita kerronnasta voisi mainita. Tässä niin kuin monessa muussakin Swanin kirjassa on hellenistisen kulttuurin ja historian ihannoiminen. Kaarina tutustuu pian Plotina-nimiseen tyttölapseen, jonka isä on virkaheitto maisteri. Maisterin mielestä 

--- maailmassa ei ole mitään korkeampaa kuin historia, varsinkin itämaide historia. Assyrialaisest, babylonialaiset ja egyptiläiset! Voi, pikku neiti, mitä ihmisä! Me olemme kuin kääpiöt heidän rinnallaan, me nykyajan lapset. Eikö totta?

Plotina-tyttökin on saanut nimensä muinaisen kreikkalaisen keisarinnan mukaan. Ihan tulin itsekin uteliaaksi moisen nimen suhteen, josta en ole kuullutkaan. 

En tiedä, onko näiden kirjojen Suomenkieltä modernisoitu uusia painoksia otettaessa. Välillä tämän kerronta kuulostaa kovin kirjakieliseltä ja on vaikea sanoa, mitä aikaa kirjassa eletään. Sitten on kuitenkin kuvauksia, kuten kuvaus maalaispuodista, jossa sai "sylkeä, mihin halusi kenenkään piittaamatta", jotka pistävät hieman mietteliääksi. Vieläkö 1900-luvun alkukymmenenä oli tällaista? Yhteiskoulut tai Normaalilyseot kai olivat ainakin Helsingissä jo arkipäivää ainakin paremmin toimeen tuleville, mutta mitä koulua Tullan lapset kävivät? Sitä ei mainita. Koska kirja on ilmestynyt 1918 niin kuvauksen täytyy olla ajalta ennen tätä, mutta ei kuitenkaan enää 1800-luvun puolelta.

Kaarinan kesäloma on virkistävä lukukokemus, jossa on monenlaisia mieltä kutkuttavia aspekteja. On seikkailua, kun Kaarina ja Manne ja Iisa mustikkaretkellä joutuvat keskelle pontikankeittäjien vihanpitoa, heiltä viedään vene ja Mannea ammutaan, mutta onneksi siinä ei käy kuinkaan, mitä nyt lapsilta viedään vene. Seikkailu kuitenkin miehistä Mannea ja sillä on seurauksena aina Plotinaa ja tämän maisteri-isää myöten. Lisäksi kirjassa on mielenkiintoinen lounasmenuu, jota tekisi mieleni kokeilla, jos jostain löytäisi sopivat reseptit. Sellaiset herkut kuin vihannesliemi, sipulilaatikko ja  korppuvanukas kuulostavat perin eksoottisilta. Rakastan raakaa sipulia leivän päällä ja kuullotettunakin se on maistuvaa, mutta en ole koskaan kuullut sipulilaatikosta, joten sitä olisi mielenkiintoista kokeilla. 

Mukavia nämä Swain klassikot. Näistä löytää näin uudelleen luettunakin uusia ulottuvuuksia, joita ei ole ennen huomannutkaan. 
---
Helmet lukuhaaste 2017 kohta  50: Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja. Tätä oli suositellut  Raisa Suutarilan kirjastosta.

 Uudelleen luettua -lukuhaaste

 100 suomalaista kirjaa

lauantai 16. joulukuuta 2017

Naisten aakkoset - T!

Jatkampa taas  omalta osaltani tätä  Tarukirjan  liikkeelle laittamaa haastetta, jossa olen päässyt nyt kirjaimeen




1. Kuka on suosikkikirjailijasi? 

Ethel S. Turner ja hänen nuortenkirjansa ovat valloittaneet sydämeni. Suomalainen ihan kiintoisa kirjailija on Tyyni Tuulio jonka Tuulia-nimellä  kirjoittamat nuortenkirjat ovat ihan luettavia ja ajankuvina mukavia.

2. Kuka nainen joltakin muulta kulttuurin alalta on suosikkejasi?

  
Näyttelijä Elisabeth Taylor, on yksi vanhojen Hollywood-elokuvien suosikki. Hänen elokuvistaan tahdon kuitenkin mainita hänen lapsiroolinsa Lassie-elokuvissa.

Shirley Temple on toinen lahjakas lapsinäyttelijä, jonka elokuvia tahtoisin nähdä enemmänkin, erityisen kiinnostavaa olisi nähdä hänen suorituksensa Wigginsin Villiruusuna (Rebekka of Sunnybrook farm). Tosin en ole ollut niin ihastunut esimerkiksi Pikku Prinsessa elokuvaan, jossa Shirley oli pääosassa, koska minusta, jos kirjasta tehdään elokuva, niin liiat oikomiset ja muutokset juonen suhteen eivät ole hyvästä.

3. Vaihtoehtoiset kysymykset (myös muut alueet kuin kulttuuri käyvät)

a) Kehen kulttuurin edustajaan haluaisit tutustua paremmin?

b) Kenet suursuosikkisi haluaisit nostaa esille?

Aira kokin Avattu ovi -kirjan kertojaminä Teresian ja hänen ystävänsä Tekla.


torstai 14. joulukuuta 2017

Tuulia (Tyyni Tuulio): Marja-Liisan oma koti!






Tuulia (Tyyni Tuulio)
Marja-Liisan oma koti
WSOY, 1945
125 + 1 s.


- Minkätähden alatte opiskella, vaikka jo olette naimisissa? kysyi eräs aika vaarallisen näköinen mustatukkainen täti laiskanlinnastaan. (Nyt jo istuttiinkin.)
Ettäkö minkätähden? Kuinka siihen osaisin vastata? Alan opiskella siksi, että opiskeluni aina on ollut selviöm enkä ymmärrä, miksi naimisiinmeno sitä estäisi. Alan opiskella, koska luonto vetää inua opintoihin - koska Harrikin tahtoo minun opiskelevan. Mutta kuinka osaisin selittää sitä tuolel lievästi nenäänsäpuhuvalle tädille? Punastuin vain pahemmin enkä osannut sanoa juuri mitään.

Marja-Liisa on nuori, aika äskettäin naimisiin mennyt maaseudun kasvatti. Hänen isänsä on kunnanlääkäri, joka on uudessa aviossa perheen äidin kuoltua (uusi puoliso on tämän kuolleen puolison sisko). Harri, Marja-Liissan puoliso on sotainvalidi. Menettänyt sodassa toisen kätensä, valmistelee kuitenkin väitöskirjaa. Eletään jatkosodan aikaa.

Kerronta on päiväkirjamaista, jossa Marja-Liisa kertoo nuorenparin elämästä Helsingissä, seitsemännen kerroksen kaksiossa. Marja-Liisa opiskelee yliopistossa ainakin kieliä ja Sibelius-akatemiassa musiikkia.

Kirja ei ole  niinkään juonellinen tarina, vaan arkielämän kuvausta ja mielen liikkeitä enemmän kuin tapahtumia. Esimerkiksi Harrin ja Marja-Liisan suhde Emintimään, eli Tuireen, Harrin nuoreen äitipuoleen, joka kutsuu Marja-Liisaa pikku pikku emännäksi, mutta jota Marja-Liisa kirjan lopussa alkaa pikku hiljaa ymmärtääkin, on keskiössä.

Traagisuutta kirjaan tuo Marja-Liisan saama suruviesti, Risto-veljen kaatumisesta rintamalla. Sotaa tässä kirjassa kuvataan kuitenkin hyvin vähän, jos ollenkaan. Se on siellä taustalla ja rivien välissä aistittavissa.

Sitten Marja-Liisa saa kuulla uutisen - hän saisi lapsen. Miten nyt käy opiskelujen.

Marja-Liisan oma koti on kiintoisa kuvaus sotavuosilta. Se on, niin kotielämän kuvausta kuin onkin, myös aika kultturellinen teos ja naisen oikeus omaan elämään tulee esille ilman suuria politikointeja, esimerkiksi mainitaan hammaslääkärin uraa aloitteleva Eila ja lääkäri Aino Auer.

Kulttuurinäkökohdista uteliaisuutta herätti maininta Wäinö Aaltosen Voiton Jumalatar seppelöi nuoruuden -veistoksesta yliopiston aulassa. Vieläköhän veistos löytyy paikaltaan, vai onko vuodet siirtäneet sen menneisyyteen?

Kirjan miljöö on helsinkiläinen, vaikka välillä piipahdetaankin maaseudulla. Helsinkiin liittyviä paikanimimainintoja ovat muun muassa Fazerin kahvila, Merikatu, Veduta, Kaivopuisto, Hietaniemen hautausmaa. 

Ihan hauska ja idyllinen nuortenkirja. Tarina on alkujaan ilmestynyt myös Kotiliedessä jatkokertomuksena nimellä Seitsemännen kerroksen nuoripari (Jos nyt muisti ei tee tepposia). Tämä kirja on ymmärtääkseni jatkoa Marja-Liisa harjoittelee -kirjaan, jota en ole lukenut, mutta harjoitteluaikaan kyllä viitataan. 
...
100 suomalaista kirjaa

---
EDIT: Marja-Liisa harjoittelee kirjasta on kirjoittanut monipuolisesti ja valaisevasti Sinisen Linnan Maria.

tiistai 12. joulukuuta 2017

Irja Rane: Talvipuutarha!


Irja Rane
Talvipuutarha
WSOY, 1998
171 s.







Lunta tulee.
Vihreät. Aidan vieressä on ruohoa, pitkää ja huljakasta. Se on kuin Mummun tukkaa, sillätavalla kuivunutta ja ohkasta. Ja maa on guttaperkkaa. Sataa lunta, taivas on harmaa ja valkoinen ja loistaa. Koulun piha on tyhä. Sinne ei saa mennä leikkimään kuin kesällä. Lunta. Lunta tulee. Hiutaleet rauhalliset, pyörteet väsyvät. lumi painuu, putoaa. Ja sireenit, vihreät.


Irja Ranen talvipuutarha on kuvailun juhlaa. Ja tunnelmaa. Sellaista mukavaa, menneen ajan tunnelmaa ja muistojen havinaa. Hieman jännääkin, loppua kohden tiivistyvää, yllättävää. Kirjan kerronta on erikoista. Tarinaa viedään eteenpäin pienen lapsen, alta kouluikäisen tytön,  näkökulmasta kolmannessa persoonassa. Tämä kerronta, jossa tyttöön viitataan hän-pronominilla tai passiivisella tavalla, vaihtuu kuitenkin lopussa hieman yllättäen omakohtaisemmaksi, välillä puhutaankin minä-muodossa. En tiedä, onko tämä tarkoituksellista vai vahingossa kerrontaan sujahtanut tyylin vaihdos, minua se ensi alkuun hämmentää, enkä oikein tiedä, onko se hyvä vai huono asia.

Talvipuutarha on tuoksuja tulvillaan.

Rockfort tuoksuu kummalliselta, pilkukkaalta ja  nauloilta ja vähän isältäkin. Se maistuu muikealta. Kynät haisevat erivärisiltä ja hiekka sireenien alla haisee ja sairaalassa se vasta on kamala haju. Juna haisee raudalta, hiekalta ja litimärältä polkupyörän nahalta, mutta leivässä on piilossa kaunis haju.

Tuoksuja, tuoksuja ja hajuja monenlaisia. Lapsi katselee maailmaa ja elämää ympärillään kaikilla aisteillaan ja ihmettelee isojen ihmisten touhuja.

Tämä oli hauska lukukokemus, vaikka en ole niin ihastunut niihin sapekkaisiin sanoihin, joita kirjassa muutamia esiintyy. Mutta kaipa se niin on, että oikeassakin puutarhassa ne rikkaruohot tuppaavat kauniita kasvustoja rumentamaan. Ydin tässä kirjassa on kuitenkin puhdas ja viaton kuin lapsen mieli ja lukukokemuksena tämä oli erittäin antoisa.
...
Aistittavat kirjat: hajuaisti, koska tuoksut ja hajut toistuvat kirjassa sivu sivulta, aukeama aukeamalta. Tämä on vahvojen tuoksujen kirja.

100 suomalaista kirjaa


torstai 7. joulukuuta 2017

K.A. Pohjakallio: Vaakalaudalla!

K.A. Pohjakallio
Vaakalaudalla
Kuva ja Sana, 1947
217 s.

Alkulause:
Suuren sotasairaalan edustalla oli linja-auto lähtövalmiina.
 
Loppulause: 
Ja hän kuuli korvissaan tuon tutun äänen lämpimän kuiskauksen: "Jumala sinua siunatkoon, rakas lapseni!"

Päähenkilöt:
Eino Vuori, nuori voimistelunopettaja, luutnatti
Irja, orpo tyttö, joka asuu sukulaissetänsä, Vaarin, luona
Vaari, vanha Rantakylässä asuva vanhus, joka on jotakin sukua Einolle. 

Sekä opettajatovereita että kylänväkeä niin Rantakylässä kuin kaupungissakin

Ajankuva: 
Ennen ja jälkeen jatkosodan.

Teemat:
Sota, avioliitto, Hengellinen herääminen

Juoni:

Luutnantti Eino Vuori on haavoittunut talvisodassa ja hän saapuu toipumislomalle Rantakylään sukulaistaloon. Hän rakastuu talossa asuvaan orpoon tyttöön, Irjaan, mutta miettii, tohtiako mennä naimisiin kun uusi sota on kynnyksellä eikä tiedä mitä melskeitä tässä seuraa. Nuoret päätyvät kuitenkin naimisiin. Sota alkaa uudestaan ja Eino katoaa. Hänet julistetaan kuolleeksi, vaikka ruumista ei ole löytynytkään.

Irja alkaa miettiä hengellisiä kysymyksiä. Vaari, jonka luona hän on elänyt, on vakaa kristitty, joka on pannut elämänsä turvan Jumalaan. Irja alkaa kulkea kirkollisissa tilaisuuksissa, joissa puhuu myös vapaiden suuntien kristittyjä. Perinteisen kirkon opin ja tradition sekä lahkolaisuuden ristitulessa oman näkemyksen näihin asioihin löytäminen on  vahvana motiivina teoksessa. Irja löytää rauhan sielulleen. Sitten sota Suomen osalta päättyy ja Eino palaa sotavankeudesta, jossa on ollut. Eino, joka on aikoinaan myös pohtinut hengellisiä, näkee Irjan ystävineen rukoilemassa polvillaan ja kädet kohotettuina ja häneen iskee jonkinlainen katkeruus, mikä lie. 

Hänen äänensä oli jäätävä ja sattui kuin miekanpisto Irjan sydämeen. Toisetkin valahtivat kalpeiksi, ja rouva Poutala riensi rauhoittamaan Einoa kykynsä mukaan.
Mutta Eino työnsi hänetkin luotaan ja sanoi: "Kun en ole vuosikausiin nähnyt vaimoani, niin en välittäisi seurustella nyt virkatovereitteni kanssa.

Ilta on kaamea niin Irjalle kuin Einolle. Vieraat ovat lähteneet kysyvinä ja kalpeina. Seuraavana päivänä Eino jättää Irjalle viestin, että 'harkitsee asioita' ja lähtee Rantakylään. Vaari ei enää elä, mutta naapuritalon Savelan isäntä neuvoo Einoa, että tällä on kuitenkin 'hyvä vaimo'. Eino palaakin seuraavana päivänä Irjan luo.

- Ethän sinä enää ole susi, joka on tullut syömään punahilkkaa? kuiskasi Irja, joka oli kätkeytynyt vuoteeseen niin, että ainoastaan kirkkaat silmät näkyivät lakanan takaa. - Voi oma kultani, minä uskonn, etten ole enää milloinkaan susi, vaan tahdon ja osaan rakastaa sinua niin, ettei sinun tarvitse enää koskaan itkeä noita suloisia silmiäsi turvoksiin, sanoi Eino hellästi. 
Ja hän tunsi sisimmässään kuin uuden rakkauden puhkeavan. - Me menemme nyt Rantakylään, aivankuin uudelle häämatkalle, eikö niin? hän kuiskasi onnellisena.

Vaakalaudalla on paljolti teologis-filosofista pohdintaa kaunokirjallisessa muodossa.  Minulle tämä oli eräänlainen löytö, jossa syksyn aikana opiskelemani teoriat tulivat uudella ja käytännöllisellä tavalla esille. Eräällä tavalla tämä oli myös suomalaista ajankuvaa ja historiaa. Tällaista se on joskus ollut ja voi olla vielä tänäänkin, jos ei ehkä ihan samalla tavalla, mutta perusajatukseltaan. 
...
100 suomalaista kirjaa

sunnuntai 3. joulukuuta 2017

Anna Heinämaa: Iira Moskovassa!




Anna Heinämaa
Iira Moskovassa
Tammi, 1992
Kansikuva: Markko Taina
145 s.

Pidin paljon Heinämaan kirjoittamasta Iira-kirjasta. Siksi oli mielenkiintoista lukea kirjan jatko-osakin. Tosin tämä ei ollut aivan samalla tavalla raikkaan epätavanomainen kuin aloitusosa, mutta ei huono kuitenkaan, ei huono ollenkaan.

Iira on kahdentoista tai neljäntoista, en ole nyt oikein varma muistikuvastani. Hänen kesälomansa on alkanut ja paras ystävä Jenni on maalla kesänvietossa. Sitten Iira innostaa Marusja-tätiään lähtemään Moskovaan sisartaan tapaamaan. Marusja tuntuu olevan kahden vaiheilla, mutta innostuu lopulta.

"Minä vien minun kummityttöni Bolšoi-teatteriin katsomaan Joutsenlampea. Tai jos Joutsenlampi ei ole ohjelmassa niin sitten jotain muuta balettia - Pähkinänsärkijää tai Prinsessa Ruususta tai Giselleä."

Niin, Marusja on Iiran kummitäti ja Iiran on määrä lähteä Marusjan kanssa Moskovaan, mutta kun matkapäivä lähenee, niin Marusja-täti ei pääsekään lähtemään, koska hänen täytyy olla emäntänä ulkomaisille museovieraille. Mutta Iira voi lähteä yksinkin.

Iira Moskovassa kertoo paitsi baletti-harrastuksesta myös ystävyydestä ja ihmissuhteista. Iira tutustuu paitsi Marusjan Valja-sisareen ja tämän Kolja-poikaan, joka vähät välittää Iirasta, myös Zenja-nimiseen balettia harrastavaan tyttöön. Zenjasta ja Iirasta tulee hy
vät ystävät ja kun kesäloma loppuu ja Iiran on palattava Suomeen on ero haikea. 

Iira Moskovassa kirjan rivien välissä on paljon sanomatonta, joka luo omat jännitteensä. Kirjassa ei sanota kaikkea, mutta esimerkiksi Marusjan ja Valjan- noiden kahden sisaruksen väleissä on jotain, mikä hiertää eikä loppujen lopuksi ole sanottua, että Marusja on jäänyt pois matkalta ulkomaisten vieraiden takia. Iira on kuitenkin, niin lapsi kuin onkin, sovinnonvälittäjä noiden kahden välillä. 

Iirasta olisi mielenkiintoista lukea enemmänkin. Valitettavasti vain tähän ei taida enää olla jatkoa.

Kirjailijaan littyen YLE:llä tuli taannoin Klaus Härön ohjaama Miekkailija, johon Anna Heinämaa on tehnyt käsikirjoituksen. Katsoin sen eilen Areenasta ja oli koskettava elokuva. Tähän kirjaan liittyen tämä on eräänlainen aasinsilta sikäli, että kirjailija tuntee ja tietää taustat, on tutustunut niihin. Iiran ajankuva on 1980-90-luvun taite, siinä Neuvostoliiton hajoamisen ajoissa. Hajoamista ei suoraan mainita, lieneekö se vielä  tapahtunutkaan. Venäläinen elämäntapa kuitenkin on luettavissa riveillä ja rivien välissä. Leningradin asemakaan ei ole enää Leningradin asema vaan Pietarin asema.


Mielenkiintoinen detalji kuvauksessa, voiko sellaista ollakaan,  kysyn lukiessani yritän nähdä silmissäni Zenjan:

"Tukka oli kihara ja tummanpunainen, melkein musta."

Todellakin, tämä oli viehättävä nuortenkirja. Se epätavanomaisuus ensimmäiseen Iira-kirjaan ei ollut yhtä selkeä tässä, mutta ei tämä kovin tavanomainenkaan ole. Voin lämpimästi suositella tutustumista Iiraan ja Iiran maailmaan.
---
100 suomalaista kirjaa

maanantai 27. marraskuuta 2017

Marshall Morgan & Scott: David Brainerd - missionary to the Indians!

Marshall Morgan & Scott
HEROES OF THE CROSS
David Brainerd
Missionary to the Indians
Marshalls, 1982
96 s,












Sattuneesta syystä olen tämän syksyn aikana lukenut aika paljon hengellistä ja teologista kirjallisuutta. Satuin ilokseni ja yllätyksekseni löytämään tämän pienen kirjasen, joka kertoo lähetystyöstä Pohjois-Amerikan intiaaniheimojen parissa. Aihe kiinnostaa minua aivan erityisesti, sillä olen monesti miettinyt tätä puolta heidän elämässään.

Tämä kirja herätti myös paljon kysymyksiä ja lukisin mielelläni enemmänkin tästä aiheesta. Tämä kirjanen oli kovin ohkanen ja yleisluontoinen esitys.

Tämä kirja kertoo siis nuoresta David Brainerdista, joka jäi orvoksi 14-vuotiaana. Hän oli terveydeltään heikko, mutta aloittaessaan opinnot Yalen yliopistossa oli älykäs nuori. Hän sai kuitenkin potkut koulusta arvosteltuaan erästä tutoria sanomalla, että  "hän oli yhtä armollinen kuin tämä tuoli",  Tämä vaikutti Davidiin niin paljon, että hän varoi arvostelemasta ihmisiä.

David alkoi tuntea kutsua lähetystyöhön intiaannien pariin. Hän alkoikin kiertää ympäri New Jerseytä ja Delawarea kertoen evankeliumia intiaaneille. Hän yritti myös opiskella heidän kieltään, mutta totesi sen liian vaikeaksi, sillä yhdessä sanassa saattoi olla montakymmentä kirjainta. Aluksi työ ei tuntunut tuottavan tulosta, mutta väihn erin, kun David ei antanut periksi, hän sai intiaanit kuuntelemaan ja ymmärtämään sanomansa. Syntyi herätystä, jota jotkut valkoiset katsoivat karsaasti,koska uskoon tulleet intiaanit eivät enää juoneet heidän myymäänsä 'tulilientä'. 

Kirjan jännittävin kohta oli, kun David erään kerran metsässä tapasi joukon intiaaneja, jotka pitivät pow wowta ja pakanallista rituaalia hän hyppäsi keskelle seuruetta ja lopetti tilaisuuden. 

David eli  pienisssä rakentamissaan majoissa, vaelsi pitkin metsiä ja erämaita. Hän sairastui lopulta tuberkuloosiin ja kuoli vain 29-vuotiaana, vuonna 1747.

Tämä kirja oli aiheeltaan todellakin mielenkiintoinen, mutta herätti, kuten jo aiemmin sanoin, myös kysymyksiä. Minua hämmensi kirjassa käytetty muoto intiaaneista, se on Red Indians. Mietin, oliko tämä jokin erityinen intiaaniheimo, mutta kun hieman tutkin sanan taustaa, niin ymmärsin sen juontavan Kolumbuksen erehdyksestä, kun hän uskoi tulleensa Intiaan. eli Kolumbus olis kutsunut tapaamiaan ihmisiä punaisiksi intialaisiksi. Lisäksi sana Redskins (punanahat) niin yleinen kuin se on ennen ollut,  ei ole oikein korrekti. Muutenkin tämä kirja on kerrottu lähinnä David Brainerdia ja hänen työtään valottaen,vähempi intiaaninäkökulmasta. Minusta olisikin mielenkiintoista löytää jotain faktaa, joka toisi valoa näihin kristityiksi kääntyneisiin intiaaneihin ja mitä heille tapahtui? 

Ehkä jossain vaiheessa löydän, saan käsiini jonkun laajemman teoksen tästä aiheesta. Jään ainakin odottamaan sellaista mahdollisuutta.
...
Kirjallinen USA:n osavaltiovalloitus: New Jersey
 

lauantai 18. marraskuuta 2017

Jakov Damkani: Siionin poika!

Jakov Damkani
Sionin poika
Uusi Tie, 1997
Alkuteos: Why me?
Suomennos: Heljä Meuronen ja Hannu Viinikainen
261 s.







"Kirjat Shemona, 1964 - pieni kaupunki Golanin kukkuloiden juurella lähellä Libanonin rajaa. Kun Isarelin lippua laskettiin puolitankoon, me oppilaat seisoimme asennossa pitkissä suorissa riveissä katseet kohdistettuina juutalaisvaltion omaan tunnukseen. Tänään en enää kykene muistamaan kaikkia niitä ylistyspuheita, joita rehtori ja vanhemmat oppilaat pitivät tuosssa tilaisuudessa. Joka tapauksessa he puhuivat mahtipontisesti ja spartalaiseen sävyyn julmuuksista, joita natsirikolliset olivat tehneet juutalaisille jossakin kaukaisessa maassa nimeltä Saksa. Milloin toinen maailmansota tarkalleen ottaen alkoi? Kymmenen vuotta sitten? Tuhat vuotta sitten? KUka tietää! Juutalaisten koko historiahan suorastaan tulvii tällaisten julmuukisen selostuksia."

Jakov on 12-vuotias kun kaikki kertomukset jat tarinat, vainot, kärsimykset ja pahat teot sekoittuvat yhdeksi massaksi Hän ihailee 1. maailmansodan aikaista sotasankaria Josef Trumpeldoria, josta on tullut Israelissa maanpuolustuksen henkilöitymä . Jakovin elämä kulkee kuitekin toisia latuja. Hänestä tulee seitsemänkymmenluvun hippinuori, joka laiskottelee Eilatin rantahietikoilla tuottaen häpeää vanhemilleen ja sisaruksilleen. Hän myös uusien ystäviensä neuvoja noudattaen hankkii itselleen vapautuksen armeijasta. Jakob muuttaa lopulta, ensin Bahamalle, Freeportiin ja sieltä Yhdysvaltoihin päätyen lopulta New Yorkiin, jossa perustaa koruliikkeen. 

New York muuttaa Jakovin elämän. Hän tutustuu kristittyyn Jeffiin, joka kertoo hänelle Jeesuksesta, joka on myös juutalaisten Messias. Jakov ei ensin ihastu. mutta alkaa sitten tutkia Raamattua, niin juutalaisten Tenachia (kristittyjen Vanha-Testamentti) kuin Uutta Testamenttia ja vastarinta alkaa murtua. Jakovista tulee messiaaninen juutalainen. 

Kääntymyksensä jälkeen hän kiertää ensin Yhdysvalloissa, taistelee omia huonoja taipumuksiaan vastaan ja lähtee sitten takaisin Israeliin kertomaan omalle kansalleen evankeliumin ilosanomaa. Jeesus kuuluu myös juutalaisille. Israelissa hän myös yrittää päästä armeijaan, koska katsoo,että hänen nuoruudessaan tekemä huijaus pitää jotenkin korjata, mutta kuulustelujen jälkeen häntä ei edelleenkään hyväksytä armeijaan.

Siionin poika on Jakovin tarina, mutta se on myös juutalaisen kansan historiaa ja kulttuuria. Se on myös kertomus evankeliumin anteeksiantavasta voimasta. Kirjassa on jonkin verran paatoksellisuutta, mutta myös elämämakua ja koskettavuutta. Valokuvaliite tuo  lisämakua kuvaukseen.

"Varhaislapsuudestani asti
minut kasvatettiin rakastamaan Trumpeldoria.
Valmistin vereni
ja sieluni tulen
juutalaisen kansani parhaaksi.
Mutta Jumala kätki minulta kasvonsa,
ja toisten lailla
kysyn itseltäni:
"Mitä merkitsee olla juutalainen?"
Ja vastaus, jonka sain,
oli sanoma ylhäältä:
Veri oli jo vuodatettu! Liitto solmittu,
iänkaikkinen rauha Jumalan kanssa tehty!
Ei  enää kivileijonaa, kuollutta,
Juudan Leijona elää!
Hänessä on iänkaikkinen elämä.
Hänelle kunnia, ylistys ja kiitos!"'

- Jakov Damkani 
----
Helmet lukuhaaste 2017 kohta 40: Kirjailija tulee erilaisesta kulttuurista kuin sinä
Muuttolikkeessä -lukuhaaste

sunnuntai 12. marraskuuta 2017

Elina Aro: Villien tyttöjen koulu!







Elina Aro
Villien tyttöjen koulu
WSOY, 1948
157 s.
 Kansi: Maija Karma

- Nakula!
- Bambiina!
Sillä hetkellä kun kaksi tyttöä astui kynnyksen yli, muuttui yhteiskoulun viidennen luokan innokas puheensorina riemukkaaksi mylvinnäksi.

Näin alkaa Elina Aron, lähinnä tytöille suunnattu nuortenkirja. Kirjan päähenkilö on Nakula, oikealta nimeltään Annamaija Laakso. Nimi Nakula juontaa lapsuuteen, jolloin tyttö oli nakellut sanoja kuin vasaralla nauloja nakuttaen. Nakulan paras ystävä on Bambiina. Nakulan kirjallinen hengenheimolainen on DonQuijote. 

Nakulan isä on rovasti, eli hän on papintytär, mitä ei kyllä käytöksestä voi päätellä. Nakulalla on aina kujeet mielessä ja tempperamenttia vaikka muille jakaa. Villi ja poikamainen tytönviikari, vaikka onkin jo kuudentoista.

Kun koulu syksyllä alkaa, joutuu Nakula heti vastakkain luokkatoverinsa Paven kanssa,tappelun lomassa luokan ovi tempautuu saranoiltaan ja eräs opettajista jää sen alle. Nakula erotetaan koulusta. Isä ja isoveli neuvottelevat ja Nakula lähetetään täti Agathan kouluun, joka on 'vaikeasti kasvatettavien tyttöjen' oppilaitos. 

Niin poikamainen ja raisu kuin onkin, Nakula tahtoisi opiskella sairaanhoitajaksi. Täti Agathan koulussa hän pääseekin tutustumaan niin lastenhoitoon (josta hän ei oikein pidä) kuin sairaalaelämäänkin. Sairaanhoidon lisäksi vuoden kestävään kurssiin kuuluu talousopetusta, käsitöitä ja urheilua. 

Koulussa Nakula saa huonetoverikseen Merimiehen, tytön, joka on päättänyt tulla merikapteeniksi. Myöhemmin joukkoon tulee Leija, jota Nakula ja Merimies ensialkuun vieroksuvat ja sitten seuraa yllätys, kun huoneen neljänneksi tulee "hermoheikko tyttö", joka osoittautuukin Bambiinaksi, joka ei ole voinut elää ilman ystäväänsä, vaan on järjestänyt myös itselleen paikan laitoksessa.

En tiedä. Olen hieman pettynyt tähän kirjaan. Olisin pitänyt tästä kirjasta paljonkin, ellei se luku (ja vähän muutkin asiat) jossain määrin muistuttaisi Saralle lähettämääni Luostarikoulun tyttöjä (ja myös St.Ursula koulun tyttöjä). Kysyn vain, eikö kirjailijat keksi mitään muuta keinoa, jolla kurmuuttaa huonetoveria, joka sellaista tarvitsee, kuin salatieteet ja paranormaalit ilmiöt. Ilman kyseistä lukua tämä olisi ihan mukiinmenevä kirja, jos kohta juoni onkin tyypillinen, ja se omintakeisuus, jos ei ihan kadoksissa, niin voisi sitä olla hieman enemmänkin.

Paitsi koululaiselämää on tässä myös se tyttökirjojen romanttinen aihio, tässä tapauksessa Sadetakkinen mies saa Nakulan sydämen lyömään epätahdissa. Ei sillä, että hän välittäisi Sadetakkisesta, mutta kun Bambiina alkaa lyöttäytyä Sadetakkisen seuraan, niin siinä onkin sulattelemista. 

Parasta tässä kirjassa oli henkilöiden nimet ja omintakeisin persoona henkilögalleriassa on kyllä Merimies, tuo tyttö, joka haluaa merikapteeniksi.
...
100 suomalaista kirjaa

Helli Kaikkonen: Jumalan musta kukka!

Helli Kaikkonen
Jumalan musta kukka
Kuva ja Sana, 1959
182 s.


Aloitus:

Lounatmäen talo oli siinä osassa kylää, joka sijaitsi järven takana, erillään varsinaisesta pääkylästä. Sen viljelysaukeamat viettivät rantaan päin, mutta melkein talon takana, kylätien toisella puolen, alkoivat suuret metsämaat. Lounatmäki oli yhtä hyvin maanviljelys- kuin metsätila.

Lounatmäki on varakas tila. Sitä hallinnoi vanhamäntä Saara. Hänen miehensä on kuollut Saaralla on kaksi lasta, tytär Helena ja poika Juha. Saara olisi aikoinaan toivonut enemmänkin lapsia ja hän katselee hieman kadehtien naapurin köyhän suutarin perhettä, jossa lapsia on vilisemällä. Kun sitten Juha ilmoittaa kihlautuvansa suutarin tyttären Hellevin kanssa, niin Saara on kauhuissaan. Mitä sekin nyt on. 

Hellevi osaa kyllä tehdä työtä, mutta hän on kuitenkin luonnoltaan toisenlainen kuin Lounatmäen Helena. Hellevi haluaa pois maalta ja on suunnitellut, että hän kyllä kääntää Juhan pään ja saa tämän luopumaan Lounatmäestä ja muuttamaan kaupunkiin.

Kun Juha ei luovu rakastamastaan tytöstä, johon hän on kiintynyt jo lapsuudessa, hyväksyy Saara-äiti lopulta tilanteen. Hän on myös ollut Jumalan puhuttelussa ja kokenut eräänlaisen heräämisen. Hellevikin, Lounatmäkeen tullessaan jotenkin kiintyy Saara-anoppiinsa, laulaa tälle hengellisiä lauluja. Helena, jonka on pitänyt avioitua lykkää omia häitään veljensä takia. Hän pelkää,että Hellevi vie talon tuhoon. 

Jumalan musta kukka on mielenkiintoinen tarina siitä, miten ihmissuhteet lyövät ristiin. Se on tarina haaveista ja pettymyksistä. Hellevi saa lopulta tahtonsa perille. Lounatmäki jää Helenalle ja Juha muuttaa Hellevin kanssa kaupunkiin.
 
Hellevi nautti elämästään. Hän oli nyt saanut kaiken, mitä oli toivonut ja halunnut. Nyt hän ei enää kaivannut mitään.  

Mutta tuoko kaupunki sen onnen, mitä Hellevi on odottanut? Juha ainakin raahautuu kuin painajaisunessa päivästä toiseen ja toteaa, että "oli nöyryyttävää tunnustaa itselleen, että oli nahjus."

Tarina etenee omalla painollaan. Kaikkosen teksti on mukaansatempaavaa, syväluotaavaa, harrasta, mutta ei liian osoittelevaa tai mustavalkoista. Vaikka yhtenä teemana kirjassa onkin maaseutu-kaupunki vastakkainasettelu ei tarinan ydin kuitenkaan ole olosuhteet vaan sisäinen tyytyväisyys ja rauha.

Kaikkosen kertojanlahjat ovat vakuuttavat. Hänen kerrontansa tässä kirjassa on hyvin elämänmakuista, arjen askareiden ja ajatusten tasolla kulkevaa kuvailua ja vuoropuhelua vaihtuakseen loppupuolella kauniiseen ja lumoavan tenhoavaan kuvailuun, jossa proosa vaihtuu  fantasiaan. 

Hieno, tyylikäs ja puhutteleva kirja, josta pidin paljon.

Sananlasku:
"Työssä voimat vahvistuu, laiskan ruumis lakastuu."
---
100 suomalaista kirjaa


sunnuntai 5. marraskuuta 2017

Aili Somersalo: Mestaritontun seikkailut!


Aili Somersalo
Mestaritontun seikkailut
WSOY, 1951
143 s.
Kuvittanut Onni Mansnerus

Oli yö. Satumaan kuninkaanlinna nukkui vanha Mestaritonttu vain valvoi. Hän istui ypöyksinää linnan laajassa eteisessä suuri kultainen avain polvillaan ja vartioi linnaa. Näin oli hän vartioitunut jo ka yö jo monta sataa vuotta. Siinä istuessaan Mestaritonttu katseli eteisen katossa kimaltelevaa helmeä, joka loisti kuin lyhty. Se oli ihmeellinen helmi, sen oli Merenkuninkaan poika kerran antanut Satumaan Päivikille lahjaksi, mutta Päivikki ei siitä silloin huolinut, vaan antoi sen Mestaritontulle, ja hän oli ripustanut sen eteisen kattoon yölyhdykseen.

Näin alkaa Aili Somersalon satu, joka on jatkoa Päivikin sadulle. Päivikin satu on itselleni tärkeä lapsuuden kirja, Mestaritontun seikkailuja en muista aiemmin lukeneeni. Mestaritonttu, joka on siis ikänsä kaiken vartioitunut Satumaan kuninkaalinnaa saa eräänä nuhteet kuninkaalta ja päättää, että nyt saa riittää. Minä jätän nämä hommat ja lähden maailmalle. Ja niin hän tekee. Matkalla Mestaritonttu tapaa noita Sammaleisen, ja päätyy hänen kanssaan yksinäiselle saarelle. Mestaritonttu ei kuitenkaan viihdy noidan mökissä, vaan pistää oman asumuksensa läheiselle kummulle, suuren kiven ja kuusen varjoon. Kuultuaan, mihin tonttu on asettunut ei Sammaleinen tunnu oikein pitävän ratkaisusta, mutta jättää sanomiset sanomatta.

Mestaritontulle selviää, että kiven sisällä on vangittuna Aamuruskonmaan kuninkaantytär Saraste, jonka paha peikko on sinne vanginnut kutomaan hääviittaa kultaisista hiuksistaa. Kaikenlaista muutakin Mestaritontulle selviää ja hän kutsuu avuksi Yönsilmän. Sarasteella on veli, Aamuruskonmaan kuningas, joka oli kuusena vartioinut sisarensa vankikiveä. Kun Mestaritonttu ja Yönsilmä ovat poistaneet pahan lumouksen ja palanneet Satumaahan, lähtee Aamuruskonmaan kuningas puolestaan pelastamaan Päivikkiä merenkuninkaan hovista.

Mestaritontun seikkailut on  mielenkiintoinen satu. Siinä on pieniä loogisuusongelmia ja jäntevyys hieman notkahtelee loppupuolella, jossa ollaan meren valtakunnassa, mutta pitkästyttäväksikään sitä ei voi sanoa eikä tylsäksi. Onni Mansneruksen kuvitus on vahvaa ja puhuttelevaa. 

En ole kovin innokas tonttufani ja noidat ja muut velhot jätän omaan arvoonsa. Tässä kirjassa minua kiinnosti ennen kaikkea Päivikin kohtalo. Jäikö hän meren valtakuntaan vai millainen oli kohtalo hänellä? 

En lähde loppuseikkailun juonenkäänteitä sen enempiä setvimään, kerron vain, että päällimmäiseksi tunteeksi sadusta jäi, ei niinkään itse tarina, kuin symboliikka, joka tuli erityisesti esille, kun Aamuruskonmaan kuningas lähtee hakemaan meren mustasta syvyydestä surunyrttiä.  

Mestaritontun seikkailut ilmestyi ensimmäisen kerran 1919. Kirjasta on otettu monia painoksia ja ilmeisesti sitä luetaan jopa enemmän kuin Päivikin satua. Itselleni kuitenkin Päivikin satu on edelleen se tärkeämpi kirja.



...
Helmet lukuhaaste 2017 kohta 3: Suomalainen klassikkokirja
100 suomalaista kirjaa

EDIT: Mestaritontun seikkailuista on lukenut myös Elina Luettua elämää -blogista. Hän on kiinnittänyt huomiota sadun moniin valtakuntiin ja kielen rikkauteen ja vanhoihin ilmaisuihin. Itse vierastin kemu-sanan käyttöä, joka oli hieman poikkeava muusta sanastosta. Myös Lumomena on kiinnittänyt sanaan huomiota.