maanantai 24. huhtikuuta 2017

Enid Blyton: The Happy House Children!

Enid Blyton
The Happy House Children
Collins, 1968
120 s.















Tämä mukava pieni kirja sisältää kaksi teosta yksissä kansissa: The Happy House Children ja The Happy House Children Again. Verrattuna Blytonin seikkailu-, salaisuus- ja Viisikko-kirjoihin tässä kirjassa ei tapahdu jänniä ja salaperäisiä juttuja, joita lapset sitten ratkoisivat, vaan aivan  tavallisista lasten arkisista touhuista. Tosin hyvin kilttien ja hyvinkasvatettujen lasten touhuista. No, kyllä he osaavat välillä kronklatakin ja kinastellakin, mutta pääsääntöisesti siis kilttejä hyvinkasvatettuja lapsia he ovat. Jack on 9-vuotias, Jane 7-vuotias ja Benjy 5-vuotias. 

The Happy House Children kertoo siitä, kuinka perhe muuttaa kaupungista maaseudulle uuteen taloon, jolle he antavat nimeksi Happy House ja nimi kertookin kaiken tarvittavan. Kyseessä on
Onnellinen talo ja sen asukkaat. Lapset saavat oman koiran, ja tutustuvat naapurin rouvan Plummiin, joka ei pidä lapsista. Rouva Plummin käkikello kiinnostaa lapsia aivan erityisesti.

Jatko-osa The Happy House Children Again kertoo siitä, kuinka rouva Plum saa vieraakseen sukulaislapsia, jotka eivät ole kilttejä. Tommy on 8-vuotias ja Betty samanikäinen kuin Jane, eli 7-vuotias. Tommy ottaa heti johtoaseman leikeissä ja pelästyyttää intiaanileikissä pikku Benjyn niin, että saa Janen kimppuunsa ja myös Patter-koiran, jonka hän uhkaa ampua, ellei sitä oteta pois hänen kimpustaan. Lasten keskinäiset kärhämät saavuttavat lakipisteen, kun Tommy rikkoo rouva Plummin kasvihuoneen ikkunat ja syyttää siitä Jackia. Sitten nousee mahtava ukonilma.

Vaikka kirja on kirjoitettu lähinnä alle kymmenvuotiaille niin tämä oli ihan hauskanoloinen kirja kuvituksineen. No, ehkä lapset olivat hieman liian kilttejä, mutta kun on tottunut Blytonin seikkailullisiin tarinoihin, niin tämä on toisenlaista Blytonia ja kyllä niitä tarinoita ihan tavallisista lasten touhuistakin tarvitaan, sellaista tavallista arkielämää leikkeineen ja teehetkineen, kissoineen ja koirineen, sillä niin, Onnellisen Talon lapset saavat myös kissan, kun Jane pelastaa yhden kulkukissan poikajoukon kynsistä.
---
Helmet lukuhaaste 2017 kohta 25:  Kirjassa kukaan ei kuole


perjantai 21. huhtikuuta 2017

Charlotte Bronte: Shirley!

Charlotte Bronte
Shirley
Karisto, 1988
Alkuteos: Shirley
Suomentanut Kaarina Ruohtula
676 s.






Päähenkilöt: 

Robert Moore, verkatehtailija, jota uhkaa köyhyys Napoleonin ja  mannermaan sulkemuksen takia sekä attentaatit teollistumista vastaan kapinaan nousevien työläisten taholta.
Kirkkoherra Helstone, Robertin ystävä, joka tosin riitautuu Mooren kanssa puoluepoliittisista syistä. 
Helstonen veljentytär Carolinen Helstone, joka rakastaa Robert Moorea, mutta ei saa rakkaudessa vastakaikua Robertilta, joka tosin viihtyy hyvin Carolinen kanssa, joka on hänen serkkunsa.

Shirley Keeldar, Fieldheadin kartanon valtiatar, joka tosin ilmaantuu tarinaan vasta sivulla 214.

Shirleya Caroline kuvaa Robertille teoksen loppupuolella ylen ylevillä sanoilla, kuvaten hänen olevan  
Kuin pyhäkkö - sillä se oli pyhä; kuin lumi - sillä oli puhdas; kuin liekki - sillä se oli lämmin; kuin kuolema - sillä se oli väkevä.

Kirja naiseudesta

Charlotte Bronten Shirley on ennen kaikkea kuvaus kahdesta naisesta Carolinesta ja Shirleystä. Caroline on nuori, vaalea ja uskollinen rakkaudessaan, jota kantaa salaisuutenaan, Shirley tumma, tulinen ja häntä kuvataankin pantterina, joka haluaa pitää villin vapautensa. 

Carolinen  ja Shirley ovat kirjan kahtena päähenkilönä hyvin erilaisia naisia. Silti vastakohtinakin he ovat kumpikin omalla tavallaan hyviä ja aikaansaavia, naisista parhaimpia. Sitä vastoin toisenlaisen naiskuvan saa joistain muista kirjan sivuhenkilöistä.

Caroline oli tuskin istunut tuskin viittä minuuttia ennen kuin emäntä, joka jatkuvasti tuijotti häntä tuolla hirviön katseellaan, alkoi elävältä silpoa eräitä naapuriston perheitä.

Paitsi naiskuvaa otin tämän virkkeen tähän vahvanana kielikuvana pahanpuhmisesta  ja Bronten taidosta sanankäyttäjänä

Vaatimattomuus ja hiljaisuus ovat tyttöjen paras viisaus.

Tämä on taas rouva Yorken mielipide.Häntä itseään ei ehkä voi kutsua vaatimattomaksi ja hiljaiseksi naiseksi. Ainakin hänellä on hyvin selkeä mielipiteensä ja tapansa ja tottumuksensa. Carolinea ehkä jossain määrin kuvastaa tämä naisihanteen kuva, mutta ei Shirleyä, ei missään tapauksessa.

Naiset ovat käsittömättömiä! Heillä on vallan merkillinen taito saada aikaan epämiellyttäviä yllätyksiä. Tänään he ovat reippaita, kukoistavia, punaisia kuin kirsikat ja pyöreitä kuin omenat, huomenna velttoja kuin lakastuneet rikkaruohot, riutuneita ja murtuneita. Ja mistä syystä? Siinäpä arvoitus. Heillä on ruokaa, vapaus ja hyvä koti, jossa asua, hyvät vaatteet, joihin pukeutua, kaikki aivan samoin kuin ennenkin. Hetki sitten se riitti pitämään naisen iloisena, ja tuossa hän nyt istuu kuin mikäkin surkea pieni naukuva kissanpentu.

Kirkkoherra Helstonen ajatukset Carolinesta surkeana pienenä naukuvana kissanpentuna taas on jäyhän ja jäykän kirkkoherra Helstonen käsitys naisista. Hän ei voi heitä ymmärtää. Tosin Shirleyn kanssa hän tulee toimeen ja kohtelee häntä lähes kuin miestä kutsuen jopa Kapteeniksi.

Ajankuva ja brittiläinen maaseutuyhteisöllisyys

Vaikka Shirley on lopulta myös  rakkauskertomus ja kaikki kohtalon tiet lopulta johtavat avioliittoon on Shirleyssä sivupolkuja, jotka yhdessä pääjuonen kanssa muodostavat kuvan elämästä 1800-luvun alun Yorkshireläisessä maalaisyhteisössä.

Kirjan kerronta on hitaasti etenevää, paikoin puuduttavaa, mutta kirjan tiiliskivimäisyydestä huolimatta luin sitä ihan mielenkiinnolla loppumetreille asti, jolloin minua alkoi uuvuttaa ja mietin, eikö tämä jo lopu. Mitä tässä vielä jaarittelemaan ja asiaa pitkittämään. Yllätyksekseni viimeinen lause virkisti minua valtavasti, ei siksi, että se oli viimeinen lause tai kappale, vaan siksi, että se  sykähdytti. Uudelleen luettuna koin siinä jopa olevan hienoista ironiaa.

Kotiopettajattaren romaanin veroinen tämä teos ei ole mutta ei täysin kehnokaan. Mitään kevyttä romanttista viihdettä tämä ei ole, vaan tässä on nähtävissä terävää ihmisluonteen kuvausta ja näkökykyä aina nuorta sivuhenkilöä  Martin Yorkea myöten.

Kirjan miespäähenkilö Robert Moore on Anversoista, hän ei ole ranskalainen, vaikka kuuluukin ranskalaiseen sukunsa ranskalaiseen haaraan ja puhuu ranskaa. Isänsä puolelta hän on yorkshireläinen, siispä Joe Scottin (Mooren työläinen) mielestä "meikäläinen". Tämä eri kansallisuuksien arvottaminen on yksi teoksen mietityttävimpiä teemoja. Flaamilaisten kuvaus ja myöhemmin teoksen loppupuolella myös intiaaniheimojen kuvauksessa on piirteitä, jotka saavat suun suppuun ja lukijan mieleni karvastelemaan.

EDIT: 24.4. Lisäsin tuon kuvan tuohon "nimekkeeseen". Minusta tämä ei ole oikein onnistunut kansikuva, sillä se ei edusta ainakaan hyvin kirjan nimihenkilöä. Shirley oli tumma. Caroline oli kyllä vaalea, mutta en osaa kuvitella Carolineakaan tuon näköisenä. Mutta ehkä kansikuva kuitenkin jollain tasolla edustaa ajankohtaa tyylillisesti.

---
Tänään päättyy 200 sanaa Charlotte Brontesta -haasteeni. Tässä tuli varmaan enemmän kuin kaksisataa sanaa. Shirleystä sinänsä ei ollut helppoa kirjoittaa, en tiedä, josko se oli helppoa Brontellekaan.

Helmet lukuhaaste 2017 kohta 34: kirja kertoo ajasta, jota en ole elänyt

keskiviikko 19. huhtikuuta 2017

Merri Vik: Lotta on aina Lotta ja Käytä järkeäsi Lotta!

Merri Vik
Lotta on aina Lotta
Alkuteos: Lotta är sig lik (1959)
Suomentanut A-M. Helminen
Karisto, 1974
149 s.

Merri Vik
Käytä Järkeästi Lotta (1960)
Alkuteos: Skärp dig, Lotta
141 s,
Suomentanut A-M. Helminne

Kansikuvat: Heidi Lindgren



Lotta-kirjat ovat hauskoja. Niiden parissa viihtyy ja kihertelee lukiessaan. Lotta on 14-vuotias tyttölapsi, jolla on kaksossiksot Gerd ja Malin, isoveli Knat. Isä on jonkinlainen teknisen alan ammattilainen ja äiti on kotiäiti. Eletään 50-luvun ruotsalaisessa pikkukaupunkiyhteisössä ja vähän maaseudullakin. Lotalle sattuu ja tapahtuu enemmän ja vähemmän yllättäviä sattumuksia, jotka ovat teiniä harmittavia kommelluksia tai tahattomia onnenpotkaisuja. Lotan paras ystävä on Giggi joka syö vuoroin suklaata vuoroin lakupaloja.

Osa Lotta-kirjojen viehätystä on niiden ajallisesti hidas eteneminen. Lotan vaiheita ja kasvua seurataan ilman suuria hyppäyksiä. Sarjan aloitti  Lottapa tietenkin teos, joka kertoi Lotan joulunalustunnelmista. Seuraava osa Niin Lotan tapaista jatkoi tarinaa Uudelta Vuodelta ja hieman vuodenvaihteen jälkeen. Lotta vierailee siinä Bernhardina-tädin luona, tekee jekun ärsyttävälle Paul-serkulleen ja yhdistää Uuden Vuoden hipoissa Truddan-tätinsä fysiikkahepun kanssa tutustumalla samalla itse Mats-nimiseen poikaan.

Lotta on aina Lotta -kirjasssa ollaannkin sitten Pääsiäisessä. Lotta ottaa osaa Kuriiri-lehden hattuparaatiin yhdessä Giggin kanssa ja voittaa Kööpenhaminan matkan, sairastuu vyöruusuun, kirjoittaa uusiksi Viikinkien ja Hunni Attilan historian,  eksyy metsässä ja saa vastaansa karmean Dobermanin juuri kun hänen pitäisi olla Truddan-tätinsä morsiunsneitona ja joutuu piirustuksenopettajansa Liitu-Vallen hampaisiin piirtämällä lipun, jota kukaan ei tunnista paitsi koulutoveri Jonas.

Kaikenalaista siis satuu ja tapahtuu, mutta Lotta selviää ja elämä jatkuu.

Käytä järkeästi Lotta -teoksessa eletään kesää. Lotta on saanut ehdot matematiikassa ja joutuu pänttäämään yhdessä Jonaksen kanssa, joka on osoittautunut fysiikkahepun - Jesperin - sukulaiseksi. Jonaskin on saanut ehdot ja yhdessä he pänttäävät matematiikkaa Pihlajalahden täyshoitolassa. Kaupunkimiljöön ohella Pihlajalahti on toinen tärkeä miljöö Lotan vaiheissa.
Lotta saa myös vastaansa sen, minkä on taakseen jättänyt, ärsyttävä Paul-serkku tekee vuorostaan jekun hänelle. Lisäksi Lotta tutustuu Lotta-kirjojen yhteen suureen persoonaan, notaari Andersoniin, alias Urban-setä alias dekkarikirjailija Pierre Vasseuriin. Iäsnsä saa harmaita hiuksia kun Lotta tulee kuvatuksi kerran jos toisenkin vanhoisssa virttyneissä merirosvohousuissa ja Knattin vanhassa paidassa, jota naapurin lehmä hamuaa syötäväkseen. Lotta ei olisi Lotta, jos ei hänellä kuitenkin olisi myös hoksottimet, joilla pelastaa Urban-setä kallionjyrkänteeltä tai ellei hänellä olisi myös niin sanotusti onnea matkassaan - tässä kirjassa ystävänpalveluksen velkaa oleva lehtimies. Ehdot  tulee suoritetuksi ja elämä hymyilee taas. 

Lotta on aina Lotta ja Käytä järkeäsi Lotta on siitä erikoinen kirjapari, että niiden nimet ovat vaihtuneet ekapainoksissa. En tiedä, onko virhettä korjattu myöhempiin painoksiin. Kuten kuvasta näkyy olen itse korjannut nimet  oikein päin oleviksi. Minä pidän näistä alkupään Lotta-kirjojen kansikuvituksista. Ne ovat värikkäitä, hauskoja ja kuvaavia.

Pidän paljon Lotta-kirjoista. Niiden maailnankuva on selkeä ja elämä leppoisaa kaikista sattumuksista ja kohelluksista huolimatta.

---
Uudelleen luettua lukuhaaste 
Helmet lukuhaaste 2017 kohta 37: Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoon kuuluu yli 20 teosta

maanantai 17. huhtikuuta 2017

Marja-Leena Tiainen: Khao Lakin sydämet!

Marja-Leena Tiainen
Khao Lakin sydämet
Tammi, 2013
237 s.














Tyttö lähtee vanhempiensa ja pikkuveljensä kanssa aamiaiselle. Matkalla perhe jää ihastelemaan aamuauringossa kimmeltävää merta. Matalaan tullessaan aallot murtuvat tyrskyiksi lennättäen pisaroita korkealle ilmaan. Rannalla näkyi hölkkääjiä, ja vedessä polskii muutamia uimareita. - Tästä tulee ihana päivä, äiti huokaa.

Kaunis kansikuva henkii tyyneyttä ja seesteisyyttä, rauhaa ja valoa. Kaunista ja seesteistä on myös Tiaisen teksti ja kerronta. Tämä on hieman ristiriitaista, sillä tarinan tausta ei ole kaunis sen paremmin kuin seesteinenkään. Tai kaunis ja kaunis. On merkillistä, kuinka suureenkin katastrofiin, pelkoon ja epätoivoon voi kätkeytyä myös kauneutta. Se on niitä merkillisiä elämän paradokseja. 

Vuonna 20014 Tapaninpäivänä suuri merenalainen maanjäristys sai liikkeelle hyökyaallon, joka surmasi tuhansia ihmisiä eri puolilla Intian valtamerta. Tämä hyökyaalto kosketti myös joulurauhaansa viettäviä suomalaisia, sillä hyökyaalto vei mukanaan  monet suomalaiset turistit Thaimaan lomakeskuksessa Khao Lakissa. 

Marja-Leena Tiaisen teos Khao Lakin sydämet kertoo 15-vuotiaasta Emmistä. Emmi on ollut 7-vuotias, kun hänen äitinsä, isänsä, pikkuveljensä Kasper ja isovanhempansa toisen vanhemman puolelta saivat kaikki surmansa heidän ollessaan lomailemassa Khao Lakissa. Emmi itse pelastuu, kun tuntematon mies vetää hänet hiuksista puuhu, jossa he odottavat veden laskeutumista ja pelastajia. 

Khao Lakin sydämet kerttoo Emmin paluusta uudelleen rakennettuun Khao Lakiin etsimään tuntematonta pelastajaansa yhdessä isoäitinsä (toisen vahemman puolelta) kanssa. tarina voisi olla totta, ja lukiessani mietinkin tätä. Onko Emmi todellinen? Ei, ei hän ole. Kirjan hahmot ovat fiktiivisiä, mutta tarinan tausta on todellisuutta aina pylvääseen kiivennyttä, nykyistä presidenttiämme  Sauli Niinistöä myöten. 

Khao Lakin sydämet on lämminhenkinen kirja, jossa vähäeleisesti ja liioittelematta, katastrofilla herkuttelematta tuodaan esiin nuoren ihmisen tuntoja katastorifin jälkeen. Miltä tuntuu kun menettää perheensä? Kuinka selvitä. Khao Lakin sydämet on surutyötä. Pinta näyttää tyyneltä, mutta syvemmällä kuplii ja kuohuu.

Muut jatkoivat sillalle, mutta Emma oli päättänyt kahlata toiselle  puolen. Hän risui mekon päältään. Alla olivat  bikinit, jotka Emma oli pukenut päälleen jo hotellissa. Hän lähti kahlaamaan lämpimässä vedessä reppu sylissään. Toiselle puolen päästyään hän pysähtyi akaasiapuun varjoon. Iho pisaroi, ja sydän jyskytti. Emma avasi repun, ja alkoi nostella siitä muistoesineitä samalla kun muut kävelivät sillan kautta hänen luokseen. 
Päällimmäisenä oli Kasperin unilelu ja sen alla äidin neulomat lapaset --- ---

Rannan hiekkaan Emmi piirtää kolme sydäntä, kirjoittaa niihin nimet: äiti, isä, Kasper - luovuttaa muistoesineensä - on aika jatkaa matkaa. Muistot elävät, mutta eivät enää revi rikki.

Paitsi surutyöstä Khao Lakin sydämet kertoo ensirakkaudesta. Emmi tapaa Lukaksen, nuoren ruotsalaispojan, joka on myös ollut Khao Lakissa jouluna 2004. Kohtalotoveruus yhdistää, vaikka Lukas onkin välttynyt tuholta, koska on ollut kauempana tuhoaallosta. Emmin ohella seurataan myös toisen nuoren, Venlan ja Rissasen perheen lomamatkaa. Loman jälkeen Venla huomaa, että hän on kaikesta huolimatta hyvin onnellisessa asemassa verrattuna moniin muiihn. Hän alkaa nähdä muutakin kuin oman napasa. 

Ja se kauneus, josta alussa puhuin. Paradoksinen kauneus syntyy siitä, että on niitä, jotka pistävät oman elämänsä likoon auttaakseen niitä, jotka ovat hukkumassa. Sellaisisakin ihmisiä Khao Lakin katastorissa oli. Ei sillä katastrofi on silti aina katastrofi, se koskettaa, järkyttää, ravistelee.

Khao Lakin sydämet ravistelee hellästi mutta vakuuttavasti. Ei kaikki ole ensirakkauden värittämää vaaleanpunaista hattaraa, minullakin kyyneleet olivat herkässä paikoin, kuvauksen koskettaessa syvimpiä tuntoja.
...
100 suomalaista kirjaa
Kukko Kainalossa
Helmet lukuhaaste 2017 kohta 17: Kirjan kannessa on sinistä ja valkoista

Kirjallinen maailmanvalloitus: Thaimaa

lauantai 15. huhtikuuta 2017

Naisten aakkoset - O!

Tarukirja  laittoi aikoinaan liikkeelle haasteen Naisten aakkoset. Itse olen edennyt O-kirjaimeen ja kysymyksethän on vanhat tutut.

 1. Kuka on suosikki kirjailijasi?


Paronitar Orczy

Pidän paljon paronittaren Punainen neilikka -kirjoista, jotka sijoittuvat Ranskan suuren vallankumouksen aikoihin. Vaikka ne eivät olekaan mitään suurta maailmankirjallisuutta vaan paremminkin viihdekirjallisuudeksi luettavia, niin seikkailu, jännitys ja romantiikka kyllä ovat tekijöitä, joiden parissa viihtyy.

2. Muutakin kulttuuria on olemassa kuin kirjallisuutta. Kuka nainen joltakin muulta kulttuurin alalta on suosikkejasi?

Margaret O'Brien  
Valloittava ja lahjakas lapsinäyttelijä, jonka ura ei tyssännyt aikuisuuteen. Olen nähnyt Margaretin roolisuorituksia ainakin elokuvissa Pikku naisia (Beth), Salainen puutarha (Mary),Cantervillen kummitus ja Kotiopettajattaren romaani.

3. Vaihtoehtoiset kysymykset (myös muut alueet kuin kulttuuri käyvät).

a) Kehen kulttuurin edustajaan haluaisit tutustustya paremmin

Tanskalaisen kirjailija/journalisti Estrid Otttin tuotantoon. Häneltä on ilmestynyt suomeksi muutamia teoksia, kuten Lofootin Liisa, josta pidän paljon, mutta suomentamattomiakin teoksia löytyy ja niihin olisi kiva tutustua.

b) Kenet suursuosikkisi haluaisit nostaa esille?



Janette Oke on kanadalainen kirjailija, jolta olen lukenut muutamia hengellisen kirjallisuuden genreen kuuluvia teoksia. Televisiossa tulee parhaillaan ykkösellä hänen kirjoihinsa pohjautuva Sydämen kutsumus -sarja, josta olen pitänyt paljon sen uudisraivaaja ja rajaseutuelämän kuvauksen takia. Okelta on ilmestynyt paljon kirjoja, joita ei ole suomennettu. Hyllystäni löytyy yksi englanninkielinen teos, joka täytyisi lukea uudelleen ja ilmeisesti siihen olisi jatkoakin. Lukisin mielelläni Janette Okea lisää ja olisi ihanaa, jos niitä ilmestyisi suomeksikin.

perjantai 14. huhtikuuta 2017

Hyvää Pääsiäistä!

Pääsiäinen
1932

Oi pääsiäispäivä, ei pääse
monet miljoonat tuskastaan.
Työ loppui, joutavat kaikki
kai kuolemaan.

Sinun ruoskaasi, Ihmisen Poika
kovin taasen tarvittais,
ettei sun nimeäs täällä
niin häväistä sais.

Sinä kurjimmat veljiks tunsit,
monet täällä nyt kurjia on,
vaan pappis on veljiä miekan
ja kukkaron.

He koskaan ei puolestamme
ole nousseet puhumaan,
ei antaneet paleleville
he viittojaan.

Samanlaisena kaikille loistaa
taas aurinko yllä maan,
jot' ei miljoonat veljes pitää
voi kotinaan.

Epätoivo on sydänten ruoka
kädet vahvat ei työtä saa.
Jos liikumme, veljemme käääntää
jo kanuunaa.

- Katri Vala
Kootut runot, WSOY, 1979

torstai 6. huhtikuuta 2017

Sisko Latvus: Kaksi sateenkaarta!

Sisko Latvus
Kaksi sateenkaarta
WSOY, 2014
264 s.








Kaksi sateenkaarta -teos jatkaa Sisko Latvuksen tarinaa Muurikaisen suvusta, joka tuli tutuksia Kaukana omalta maalta  teoksesta. Vaikka päähenkilö ja suku onkin fiktiota, on taustalla todellista historiaa ja tapahtumia.

Kaksi sateenkaarta -kirjan päähenkilö on Inna, 15-vuotias neuvostokasvatti, Kaukana omalta maalta -teoksen Paavon ja Maren lapsenlapsi. Paavosta ja Maresta teoksessa käytetään muotoja Vaari ja Memme. He asuvat Virossa, jonne Inna matkustaa vieraisille juuri Viron itsenäistymisen ja Neuvostoliiton luhistunisen alla.

Kirjan kerronta on kahtalaista. On kaikkitietävä kertojaääni, joka kertoo tarinaa ulkoa päin katsellen ja on Innan minä-muodossa tapahtuva kerronta.

Kirjailija kuvaa teoksessaan hyvin sitä arvotyhjiötä, mikä seurasi, kun kommunismi kaatui. Saattoiko mihinkään enää luottaa? Paitsi arvotyhjiötä, tarinassa on teemana myöskin ensirakastuminen, jota kuvataan kauniisti ja herkästi. Innalle musiikki on tärkeää ja hän tapaa musiikkiopistossa Danielin, nuoren filosoivan juutalaispojan. Sielut sointuvat hyvin yhteen ja kuitenkin - riitasointuja särähtää. Innan perhe muuttaa Suomeen paluumuuttajina Mauno Koiviston antamaan lausuntoon nojaten. Danielin perhe muuttaa sekin - Israeliin. Mitä tulevaisuus tuo? Eron, pelot vai toivon, että joskus, jossain kaksi sateenkaarta - Inna ja Daniel - kohtaisivat ja muodostaisivat täydellisen ympyrän.

Tuuli tarttuu yölliseen keskusteluumme
muuntaen sanat ja katso
kaksi ristikkäistä sateenkaarta
hohtaa haurasta valoa.

-Anna Ahmatova

Elämä, nuoruus, historia, tulevaisuuden toiveet ja unelmat lomittuvat tarinassa hienoksi kokonaisuudeksi. Paitsi kaunokirjallista kerrontaa tämä on erilaista historiankerrontaa.
---
Tällä mukana

100 suomalaista kirjaa
Muuttoliikkeessä
Helmet lukuhaaste 2017 kohta 29: Kirjan päähenkilö osaa jotain, mitä haluaisin oppia.  (En ole musikaalinen, vaikka toki pidän paljon musiikista ja haluaisin oppia soittamaan pianoa.)

Kirjallinen maailmanvalloitus: Viro

perjantai 31. maaliskuuta 2017

Wa-Sha-Quon-Asin (Harmaapöllö): Erämaan pyhiinvaeltajat!

Wa-Sha-Quon-Asi (Harmaapöllö)
Erämaan pyhiinvaeltajat
Alkuteos: Pilgrim of Wild
Suomentanut Kaija Kauppi
Otava, 1973
264 s.






Touladi

Tieni kutsuu, houkuttaa
   länteen, itäään, pohjaa päin;
moni tie vie kodin suuntaan,
   minun tieni eteenpäin.
            Taakse jää vain harmautta,
                 kuljen yhä matkaa lisää
             Etsiessäin kauneutta
                 Luojan multa kätkemää.

                                      - John Masefield
                                        Suom. Kaija Kauppi

Eräänmaan pyhiinvaeltajat kertoo puoliverisestä Wa-Sha-Quon-Asinista, eli Harmaapöllöstä, jonka sukujuuret ainakin puoliksi juontavat Skotlantiin, mutta joka samaistuu enemmän intiaaneihin, kuin valkoisiin juuriinsa, sekä hänen puolisostaan Anahareosta, joka on täysiverinen irokeesi. Tapahtumat sijoittunevat jonnekin 1930-luvun tietämille, jos osaan yhtään arvioida. 

Pariskunta lähtee etsimään metsästysmaita ja löytää kaksi orpoa majavanpoikasta. Anahareon naisenvaistot heräävät ja he ottavat majavat suojateikseen. Harmaapöllö päättää lopettaa majavanmetsästyksen täysin.

Erämaan pyhiinvaeltajat kertoo siitä, miten Harmaapöllöstä tulee majavien suojelija. Majavien, jotka on miltei tyystin hävinneet Ontariosta. Syynä metsänhakkuut.

Kerronta on välillä hyvin suorasanaista, arkista ja teoreettista, välillä hyvinkin runollista. Kaikessa kuvastuu kaipaus vapauteen.

Kahden orvon majavanpoikasen kohtalo on kadota erämaihin,

Ja Anahareo laihtui ja tuli kalpeaksi ja kuoppaposkiseksi; hänen silmiinsä ilmestyi rasittunut ja nälkäinen katse. Kerran hän sanoi: "Mitähän me olemme tehneet. Mitä tahansa muuta meille olisi saanut tapahtua - mitä tahansa muuta, mutta ei tätä." Ja erään toisen kerran: "Me luulimme, että saisimme pitää ne aina", ja unissaan hän sanoi: "Ne rakastivat meitä."

Anahareo lähtee välillä kultaa etsimään Harmaa Pöllön tuttavan kanssa. Harmaa Pöllö jää etsimään kadonneita majavaystäviä, löytämättä. Sen sijaan hän löytää kaksi uutta majavaa Jelly Rollin eli Pomon ja Rawhide. Nämä majavat eivät ensi alkuun tule  lainkaan toimeen keskenään, mutta kun erään kerran Piisami miltei tappaa Jelly Rollin Rawhidekin hyväksyy Jelly Rollin, joka kuin ihmeen kaupalla toipuu mittavista haavoistaan.

Minusta tuntuu, että olen lukenut tämän kirjan joskus aiemmin. Tarina on niin tuttu. Ainakin minun hyllystäni löytyy herttainen majavatarina samaiselta kirjoittajalta ja olen minä tainnut nähdä filmatisoinninkin näistä henkilöistä. 

Ei yhtään hassumpi tarina. Majaviin vallan samaistui. 
...
Helmet lukuhaaste 2017 kohta 5: Kirjassa liikutaan luonnossa

torstai 23. maaliskuuta 2017

Muistutetaanpa Bronte-haasteesta!


Charlotte Bronten syntymästä oli viime vuonna tullut kuluneeksi 200 vuotta, mistä johtuen haastoin teidät lukemaan jotain Bronteen liittyvää ja kirjoittamaan aiheesta 200 sanaa. .Jatkoin sitten haasteaikaa. Nyt alkaa maaliskuu olla lopuillaan ja tulee huhtikuu, joten muistutanpa teitä haasteesta.

Onko kukaan lukenut Charlotte Brontea viimeisen vuoden aikana? Katsonut Bronten elokuvia? Lukenut muuta Bronteen liittyvää? Jos ette, vielä ehtii. Aikaa on huhtikuun 21. päivään asti. 

keskiviikko 22. maaliskuuta 2017

Lumoava luonto lähellä ja kaukana!

Helena Röngän Yllättävä luonto, Gummerus, 2017 on viehättävä luku- ja katselukirja yllättävästä tutusta ja vähemmän tutusta luonnosta. Kirja sisältää lyhyitä luonnollisia tarinoita eläinten elämästä ilman turhaa inhimillistämistä. Luonto voi olla julma, mutta se voi olla täynnä myös mitä suloisinta välittämistä ja huolenpitoa. 







Minulle yllättävintä oli vesilisko, jolle kasvaa uusi jalka menetetyn tilalle, olen kyllä kuullut sellaisesta, mutta en ole koskaan nähnyt moista kummaa otusta ja ihmeellisyyttä. Helena Röngän taidokkaat ja monivivahteisest vesiväripiirrokset täydentävät hienoa luontokirjaa. 

Lainasin tämän kirjan kirjastoautolta ja luin sen osana Lumoava luonto -lukuhaastetta. Samaan haasteeseen olen aiemmin lukenut Edith Holdenin Nuoren naisen luontopäiväkirjan vuodelta 1906.

Itselleni luonto on tärkeä elementti. Rakastan maaseutua ja metsää, olenhan paljasjalkainen maaseuduntyttö. Nyt asun täällä, missä luontoon ei pääse helposti kävelemään ja kaipaan sinne lapsuuskotini maisemiin ja metsiin tai istumaan porraspuulle kissanpentu sylissä. Onneksi sinne  aina välillä on päässyt. Lapsuuteni ajoista luonto on paljon muuttunut. Enää ei esimerkiksi juurikaan löydä sammakonkutua ojanpohjilta eikä kissankäpäliäkään (kasvi) enää löydy kuusten juurelta. Onneksi kuitenkin täällä Suomessamme vielä on luontoa samottavaksi ja nähtäväksi.

tiistai 14. maaliskuuta 2017

Aili Tarvas: Annelin häälahja!

Aili Tarvas
Annelin häälahja
WSOY, 1921
134 S.








Luulo ei ole tiedon arvoinen. Se on tosi sananparsi. Kaj ei  nukkunut. Hän istui pöydän ääressä ja ajoi partaansa. Minua kauhistuttaa aina kun miehet ajavat partaansa! He vääntävät kasvonsa niin kaameaan irvistykseenn, että tulee ehdottomasti ajatelleeksi heidän kadottaneen järkensä ja olevan itsemurha-hommissa. Nytkin minusta tuntui että yllätin Kajn itse teossa!
Sitäpaitsi peloitti minua niin, että tuuli kääntyisi! Olisihan se näyttänyt niin viheliäiseltä juuri häätilaisuudessa!

Annelin häälahja jatkaa nuoren Annelin ja hänen ystävänsä Porin (jonka seuraneitinä hän aiemmassa kirjassa oli) vaiheita. Anneli on ehtinyt avioon edellisen osan päätteeksi, nyt on vuorossa Porin (oikealta nimeltään Ingeborg) häät Leijonan kanssa. Anneli on päättänyt antaa Porille häälahjan myöhästyneenä. Se on päiväkirjan nuoren avion alkuvaiheista.

Annelin häälahja jatkaa samalla hersyvällä ja humoristisella tavallaan kuin Anneli seuraneitinä. Kuitenkin minulla on tuntuma, että tämä ei enää ole yhtä raikas kuin aloitusosa, jos kohta ei vastakohtaisesti kuvattuna tunkkainenkaan. Vauhtia kyllä riittää sen verran paljon, että pölyt karisee, Annelin häälahja koostuu muutamasta kirjemuotoon kirjoitetusta luvusta ja sitten Annelin päiväkirjamaisesta kerronnasta. 

Anneli ja Kaj, Pori ja Leijona ovat kumpikin aika vasta-avioituneita. Annelilla on käytännöllisyyttä, muttta hän on nuori ja sen mukaisesti hän tekee ennen kuin ajattelee. Pori on rikas kartanonneito ja sen mukaisesti hänellä on palvelijat apunaan, mutta erinäisiin ongelmiin ja uusavuttomuuteen hän joutuu esimerkiksi kun pitäisi keittää kahvia vieraille. Kahvi, joka pitää ensin paahtaa, sitten jauhaa ja sitten vasta saa pannuun laitettavaksi on liian vaikeeaa nuorelle rouvalle puhumattakaan lahnasta, jonka Pori tulee ostaneeksi.

Siinä se lahna lohotti keittiön pöydällä auringon paisteessa. Minusta oli niinkuin siitä olisi levinnyt sukkelan kumma haju.
 
Sukkelan kumma haju on yksi lystikkäimpiä ja kuvaavimpia lauseita kerronnassa, josta muuten puuttuu  samanalainen tuore  vivahteikkuus, minkä koin ensimmäisessä osassa. Ei sillä, ei tämä kerronta jämähdä paikalleen, kyllä se vie tarinaa eteenpäin ja kyllä tässäkin on ilmeikkäitä ilmauksia, kuten tarjottimen leijailu ovesta sisälle tai että "veri nousi Leijonan tukkaan". Ehkä tuo tuoreuden puuttumisen tunne johtuu juurikin sitten siitä, että tämä on jatko-osa ja olen jo tutustunut kirjailijan kerrontaan.

Kun sitten Leijona näkee nuoren vaimonsa Kaj seurassa ja kertoo siitä Annelille on sotku selvä, varsinkin kun mukaan tulee vielä täti Augusta, joka lisää vettä myllyyn. Anneli alkaa Watsoniksi Leijona-Sherlockille. Nuoren rakkauden, epäilysten ja arjen solmukohdissa yritetään päästä selville vesille.

Koska teos on ilmestynyt niinkin varhain kuin 1922 edustaa se aikansa ajatuksia. Naisen asemasta ja ajatuksista, miehen ja naisen tasa-arvosta, rikkaiden ja köyhien eroista voi lukea rivien välistä jos ei ihan suoranaisesti.

Mikä minua hieman pisti piikkinä oli maininta hääseurueesta. "Minusta tuntui, että siellä oli vallan koko maailma. Pakanoita lukuunottamatta, ainakin niitä värillisimpiä." Ilmaisu tuntui jotenkin irralliselta tai ainakin se ponkaisi kerronnasta jotenkin ilmaan, tai sitten se kiinnitti huomiota vain siksi, että lukija on nykyajan ja nykytiedotuksen ympäröimä. Samalla lailla ilmaus kiharasta tukasta viittaamalla bantuihin kimposi ilmoille niin ensimmäisessä kuin tässäkin teoksessa.  Anneli myös koko ajan viittaa Porin lihavuuteen, mutta toisaalta kuvaa tätä ruhtaalliseksi. Vaikka teoksessa ei siis suoranaisesti voi sanoa olevan mitään rasistista tai kenenkään ihmisarvoa loukkaavaa en voi olla miettimättä, missä määrin tuon ajan poliittiset ja intellektuellit ajatukset ovat piilovaikuttamassa tekstin lomassa. Suomi oli hyvin erilainen vuonna 1922 eikä vain Suomi vaan ympäröivä maailmakin. Loppujen lopuksi tämä on aika viatonta kerrontaa, josta on löydettävissä mielenkiintoisia näkökohtia eikä vain  nuoren avio-onnen täyttämästä elämänpiiristä.
...
100 suomalaista kirjaa

maanantai 13. maaliskuuta 2017

Edith Holden: Nuoren naisen päiväkirja luonnon tapahtumista 1906!


Kuvassa on etu- ja takakansi yhdistetty

Edith Holden
Nuoren naisen päiväkirja luonnon tapahtumista 1906
Alkuteos:The Country Diary of an Edwardian Lady 
Suomennos: Ursula Viita-Leskelä, Aila Meriluoto , Raili Takolander (tekstaus)
Otava, 1979
196 s.

Huikean kaunis ja ihastuttava kirja, jossa englantilainen maaseutuelämä ja luonnonkauneus avautuu vanhojen runojen, sananparsien ja nippelitiedon myötä. Edith Holden on ollut paitsi taitava värien ja pensselinkäyttäjä myös nainen, jolla on ollut silmää nähdä luonnon yksityiskohdat. On mielenkiintoista nähdä kuinka eri tahdissa tai samoin ilmentymin vuodenajat vierivät täällä koto-Suomessa kuin Brittein saarilla, jossa ilmasto on paljon lauhempaa ja vuodenajatkin sen mukaisesti eri tahdissa kuin meillä, ainakin, mitä kevääseen tulee. Toisaalta, tämä on kuvausta vuodelta 1906 ja sääilmiötkin on sadassa vuodessa ehtineet paljon muuttua.

Tämä kirja kuuluu ehdottomasti maailman kauneimpien kirjojen joukkoon ja tämä on yksi kirja-aarteistani.

Tässä vielä malliksi Edith Holdenin näytettä maaliskuulta.

---
Tällä kirjalla otan osaa Lumoava luonto -haasteeseen, sillä tämä jos mikä, esitteleen luontoa lumoavasti.

sunnuntai 12. maaliskuuta 2017

Naisten aakkoset: N!

Tarukirjasta  liikkeelle lähtenyt haaste Naisten aakkoset jatkuu ja minulla, joka lähdin mukaan haasteeseen on vuorossa kirjain




Miss Ann ei ollut yhtä helppo kuin edeltäjänsä ämmä, mutta selvittiinhän tästäkin kirjaimesta, kun aikansa pähkäilin. Tässä siis vastaukset tutttuihin kysymyksiin.

1. Kuka on suosikkikirjailijasi?



Nuorpuu on kirjoittanut monia hauskoja tyttökirjoja, joista erityisesti voisin mainita Ruusulan tytöt. Ruusulan tyttöjen ensimmäistä osaa Anjan onni olen kovasti yrittänyt metsästää antikvariaateista, mutta vielä en ole siinä onnistunut.


2. Muutakin kulttuuria on olemassa kuin kirjallisuutta. Kuka  nainen joltakin muulta kulttuurin alalta on suosikkejasi? 


Nicole

Löytääkseni vastauksen tähän kysymykseen minun täytyi palata vuoteen 1982 ja tuon vuoden euroviisuihin. Silloista Länsi-Saksaa edusti nuori tyttö nimeltä Nicole ja hän lauloi kauniin balladin
Ein bißchen Frieden, joka oli muuten minun suosikkini tuolloin. Enää en ole euroviisuja seurannut. Ne ovat minusta muuttuneet liikaa siitä, mitä ne alkujaan olivat eikä kappaleetkaan ole enää suuremmin innostaneet.

3. Vaihtoehtoiset kysymykset (myös muut alueet, kuin kulttuuri käyvät: 

a. Kehen kulttuurin edustajaan haluaisit tutustua paremmin.  


Nana Mouskour

Nimi nousi jostain muistin pohjalta mieleen. En muista, että olisin koskaan hänen laulujaan kuunnellen kuunnellut, mutta nyt tutustuessani aiheeseen, hänen  musiikkityyli voisi olla sellaista, mitä tykkäisin kuunnella.

b. Kenet suursuosikkisi haluaisit nostaa esille?  

 
Lapsuuden televisio-ohjemista tutun animaatiohahmon Nunnun. Nunnu-kirjoihin olisi mukava tehdä nostalgiamatka. Kirjoja en lapsena muista lukeneeni, televisiosta hahmo kuitenkin on tuttu. Tässä voisin samalla mainita myös L.M. Alcotin Pikku miehiä ja Plumfeldin pojat kirjojen Nan Nokkosen, joka on älykäs, aikaansaapa ja valloittava persoona Alcotin henkilögalleriassa.

lauantai 11. maaliskuuta 2017

Francine Rivers: Vapauttava rakkaus!

Francine Rivers
Vapauttava rakkaus
Alkuteos: Redeeming Love
Suomentanut Anne Leu
Perussanoma, 2016
540 s.






Sara syöksyi ylös tuolistaan ja juoksi ovelle. Hän väänsi ja veti ovenkahvaa yrittäen päästä pakoon, mutta ovi ei avautunut. Hän kuuli, kuinka Rab kuristui, kuinka hänen jalkansa potkivat ja raapivat hänen kamppailessaan. Sara hakkasi puuta nyrkeillään ja kirkui.

Sara on kahdeksanvuotias orpo tyttö, jota isä ei tunnustanut, jonka äiti kuoli hylättynä prostituoituneena New Yorkin satamaslummissa, koska hänen vanhempansa (Saran isovanhemmat) ajoivat hänet pois kotoa, ja jonka Rab, muuan monista satamapummeista oli myynyt rikkaalle miehelle luullen tekevänsä sillä palveluksen tytölle, josta oli luvannut pitää huolta.

Mies seisoi keskellä huonetta ja katseli häntä pitkän aikaa. --- --- --- Mikä sinun nimesi on? Sara ei pystynyt vastaamaan. Hän kosketti Saran hiuksia, hänen kaulaansa, hänen käsivarttaan. "Ei sillä väliä. Minä taidan antaa sinulle nimen Angel." Hän suoristautui ja tarttui Saran käteen. "Tulepas, Angel. Minun täytyy opettaa sinulle kaikenlaista." Hän nosti tytön istumaan suurelle vuoteelle. "Voit kutsua minua Herttuaksi, kun saat kielesi takaisin." Hän riisui mustan silkkitakkinsa. "Ja kyllä sinä saat. Aivan pian." Hän hymyili....

Francine Riversin Vapauttava rakkaus on huikea lukukokemus. Se on järkyttävä traaginen tarina, mutta vastavuoroisesti myös kaunis tarina todellisen rakkauden parantavasta voimasta. Ollakseen hengellinen teos Vapauttava rakkaus on myös hyvin omalaatuinen ja erikoinen teos, jossa on teemoja niin Hoosean kirjasta kuin Korkeasta Veisusta. Kirjan kerronta on kuitenkin kaikkea muuta kuin sitä, mitä yleensä raamatullisuudella, tai sanoisinko hengellisten asioiden esilletuomisella ymmärtää. Vapauttava rakkaus tuo hengelliset asiat ja uskonkysymykset esille hyvin poikkeavalla tavalla. Kirjan vahva seksuaalisväritteisyys onkin seikka, minkä vuoksi minun on vaikea löytää oikeat sanat kuvatakseni tämän teoksen puhtainta ydintä - Jumalan rakkautta ihmistä kohtaan ja sen eheyttävää voimaa. Vapauttava rakkaus ei ole perinteistä herätyskristillisyyttä edustavaa kirjallisuutta vaikka se herätteleekin. Ennen kaikkea tämä on vahva kasvu- ja kehitystarina, joka imee lukijansa syvälle väkeviin mielen pohjavirtoihin.
---
Kirjan on lukenut myös Kaikkea kirjasta blogin pitäjä, joka piti kirjasta ja voisi lukea Francine Riversiltä jotain muutakin. Niin voisin ehkä minäkin. Ainakin luulen, että tämä kirja tullee luettua uudelleenkin, jos mahdollista.
....
USA:n osavaltiovalloitus: Kalifornia
Helmet lukuhaaste 2017: Kohta 43: Kirja, jonka lukemista olen suunnitellut jo pidempään


keskiviikko 8. maaliskuuta 2017

Aili Tarvas: Anneli seuraneitinä!


Aili Tarvas
Anneli seuraneitinä
WSOY, 1920
182 s.














Lähtötilanne:

Päiväkirjamuotoon kirjoitettu tarina nuoresta, 18-vuotiaasta Annelista, joka hakeutuu töihin auttaakseen äitiään, sillä "ei kaksi ihmistä nykyään elä pitkälle yhden ihmisen konttorityöllä." Isää ei mainita lainkaan eikä sisaruksiaakaan siis ole. Sitä vastoin on täti nimeltä Barbi ja tämän tytär Bertta. 

Sitten Anneli saa kirjeen, jossa ilmoitetaan, että hänet on hyväksytty 23 hakijasta Karhuniemen kartanon kaksikymmentävuotiaan tyttären seuraneidiksi ja siitä lähtee seikkailu, joka kestää Juhannuksen alta heinäkuulle vai pitäisikö sanoa, että seikkailu päättyy myöhäissyksyyn, kun....

Historiallinen viitekehys:

Kirja on ilmestynyt 1920. Suomi ei ole ehtinyt montaa vuotta olla itsenäinen. Mutta sijoittuuko tarina suuriruhtinasajan Suomeen vai jo itsenäiseen Suomeen. Pienen viitteen asiasta antaa Anneli todetessaan junamatkalla kohtaamastaan luutnantti Kaj Hollertista, "miten hauskaa on, että meillä nyt on oma sotaväki"

Seuraneidin velvollisuudet:

Aamiaisen jälkeen luetteli rouva Kontioinen minulle kaikki velvollisuuteni. Minun tulee olla Porille, paitsi seuraneitinä myöskin jonkinlainen kamarineiti, se on, minun tulee huolehtia siitä, että hänen vaatteistaan ei puutu nappeja eikä hakasia, ettei hän vilustu kylpyjensä jälkeen, ja että hänen pukunsa lähetetään aikanaan pestäviksi. Sitten tulee minun toisinaan puhua hänelle ruotsia, lukea väliin jotain saksalaista kirjaa, ja sitten, kun palaamme Runnilta, tulee minun opettaa hänelle pianon soittoa ja hedebota.

Hmm. Mitä on hedebo?  Googlauksen perusteella tanskalaista koruompelua näyttäisi olevan.

Suomalaisen kansanlaulu sielu:

Joku siellä lauloi vanhaa, iki-ihanaa kansanlaulua. Sävelet tuntuivat lähtevän hämärtyvästä luonnosta, puista ja pensaista, maasta ja metsästä, en tulvivat valittaen, lohduttomassa, alistuvassa tuskassa ja painuivat matalina nyyhkyttäen joen värisevään kalvoon. Se sulivat pienten aaltojen surulliseen loiskeeseen rantakiviä vastaan.

Kirjallisuusviitteitä:

Tarinassa viitataan Heinen runoihin ja sitten on tämä viite, josta mietin, onko se jostain englantilaisesta lorusta vai mistä:

Voisin todella huokaista kuten tuo pieni englantilainen poika: Kukaan ei minua rakasta, minä menen puutarhaan syömään matoja, eilen minä söin kaksi sileää ja yhden karvaisen!

Kerronta:

Anneli seuraneitinä on hauska kirja. Se on lystikkäästi kerrottu ja jossain määrin, jatkuvasti ajattelemattomuuttaan ja nuoruuden epävarmuuttaan kommelluksiin joutuva Anneli tuo mieleeni ruotsalaisen Merri Vikin Lotta-kirjat. Kuitenkin teokset ovat hyvin erilaisia jo lähtökohdiltaan ja miljöltäänkin. Kerronta on pakotonta ja sujuvan luontevaa. Aika-aspekti tuo oman lisänsä, mutta vaikka kirja kuvaa aikaa mennyttä, joka ei koskaan palaa, on tässä myös jotain nuoruuden palavuutta, ja vahvaa ystävyyttä, jotka lienee ikiaikaisia. Kerronnallisesti tämä ei sanastoltaan ja kielellisesti niin vanhahtavalta kuulosta, kuin jotkut lukemani ajankohtana ilmestyneet kirjat. Erityisesti kerrontaa elävöittää metaforat, jotka kumpuavat kirjallisesta maastosta lystikkäinä ja kuvaavina ja hieman jänninäkin.

Pidin tästä kirjasta ja tarinaa oli mukava lukea eikä pitkäveteisyyden hetkeä ollut. Joitakin huomioita vielä tähän loppuun joita lukiessa tein.

Paradoksinen ilmaisu: savuisen raikas tuulahdus. Miten voi savuinen olla raikas? No, koivusavun tuoksun kun joskus tunnen kävelyretkillä leijailevan vastaani tuo se aina lapsuuden ja saunamatkat mieleen, mutta tässä tapauksessa ei kyse ollut ilmassa leijailevista saunan tuoksuista vaan junamatkasta..

Mitä on räätikkälaatikko? Wikipedian mukaan se on lanttu, kun minä taas olisin ajatellut kaalilaatikkoa.

1900-luvun alku versus nykyaika:

Tämän pävän lapsena puistelen päätäni Annelille, joka päiväkirjassaan kertoo, että "makeisrasian olin jo tyhjentänyt ja heittänyt vaunun ikkunasta pellolle

Liian usein sitä kai nykyäänkin tapahtuu, että heitetään roskia luontoon, mutta junanvaunusta ei ehkä enää ihan pellolle viskellä. Saakohan junissa enää edes ikkunoita auki  vai onko tuuletus toisella lailla järjestetty.

Mielenkiintoista oli myös kuvaus matkasta Runnin kylpylään ja siitä, kuinka lasipilleillä imettiin ihmelähteen vettä. Vieläköhän lähde on olemassa vai onko kuivunut vuosien saatossa? 


... .... ...


maanantai 6. maaliskuuta 2017

kirja-arvonta kierrätyksen hengessä! ARVONTA SUORITETTU!

Kaipaatko lukemista! Tässä olisi kolme kirjaa tarjolla. Arvotaan seuraavin säännöin.

1. 
Jätä kommentti tai ilmoittaudu mukaan vasemman laidan yhteydenottolomakkeella, ilmoita minkä kirjan/kirjojen arvonnassa haluat olla mukana. Huomio! Jos jätät kommentin, mukana pitää olla linkki, josta sinut tavoittaa. Linkittömät (tai linkit, jotka ei toimi) eivät voi olla mukana arvonnassa.

2. Kukin kirja arvotaan erikseen siitä kiinnostuneiden kesken.

3. Arvonta suoritetaan sopivaksi katsomanani päivänä maaliskuun alussa. Arvonta-ajan päättymisestä ilmoitetaan.

Arvon seuraavat kirjat:

1. 
Lentävällä matolla Bagdadiin 
Kovakantinen, siisti ja hyväkuntoinen 

EDIT: Tästä kirjasta oli vain yksi kiinnostunut - Syksyn lehti. Kirja lähtee sinulle, kunhan ehdin postittelemaan.

2. 
Purppuranpunainen hibiskus 
Nidottu, siisti ja hyväkuntoinen 

EDIT: Ei kiinnostuneita. Ei arvontaa! 

3. 
Astrid Lindgren Sotapäiväkirjat 
kovakantinen, kertaalleen luettu 

EDIT: Kiinnostuksen tätä kirjaa kohtaan ilmoittivat Sara, Paula ja Tiia&Tommi. Arvonta suoritettiin siten, että nimet kirjoitettiin lipukkeiksi, lipukkeet pistettiin tinatuoppiin, sekoitettiin ja nostettiin tarratikulla yksi lipuke - siinä luki . Paula! Onnittelut  ja kiitokset kaikille mukanaolosta. Postitan kirjan, kunhan suinkin mahdollista.

lauantai 4. maaliskuuta 2017

Tauno Karilas: Halkihuulinen mies!

Tauno Karilas
Halkihuulinen mies,
Otava, 1941
94 s.








Ja sitten saapui kaupunkiin Cinsellin sirkus, joka sai poikien veret lämpenemään. Sirkuksen ihmeellisyydet oli tuotu kaupunkiin junassa, mahdottoman isoihin laatikkoihin pakattuna, jo muutamia päiviä ennen markkinain alkua. Öiseen aikaan purettiin salaperäiset laaatikot junavaunusta ja kuljetettiin kuorma-autoissa kaupungin laidassa olevalle aukiolle. Herkkäunisimmat saattoivat noina syysöinä kuulla tai olla kuulevinaan tukahdutettua murinaa, jalopeuran karjahduksia tai aasin mylvintää. Ja kun he seuraavana päivänä sitten näkivät outoja, tummapintaisia ihmisiä, miehiä ja naisia, kaupungin kaduilla, kohosi odotuksen jännitys huippuunsa.

Poikakolmikko Vikke, Arto ja Teemu ovat lähteneet löytöretkelle sirkukseen ja näkevät eräässä teltassa ihmeellisen näyn:

Kirstussa makasi kaunis, kulta- ja silkkipukuinen nainen, jonka kasvot olivat vahankeltaiset. 
- Lieköhän tuo elävä ihminen, tuumi Vikke.
- Miksei olisi elävä. Se on hyp...tuotanoin...noiduttu...Aa, nyt minä tiedän.
Arton aivoissa syttyi kynttilä.
- Prinsessa Ruusunen! "On pahan noidan pauloissa, pauloissa..." kuten teatterissa lauletaan. Mutta Vikke ei noin uskonut. Hän kaivoi taskustaan höyhenen -- hänellä oli taskussaan kaikki kiusantekoon tarvittavat välineet ongenkoukkua myöten -- ja akoi sillä sivellä makaavan ylähuulta

Viken höyhentemput saavat kuitenkin tylyn lopun, kun telttaan ilmestyy mies ja tarttuu poikia niskasta ja kun pojat heitetään ulos teltasta, ei viimeinen, mitä Vikke kuulee, ole miehen raivonhuuto, vaan hento nyyhkäisy kirstun suunnalta.

En ole pahemmin pojille suunnattua kirjallisuutta lukenut, mutta mikä ettei näitä voisi lukea enemmänkin. Tyttökirjoille tyypillinen romantiikka tästä kirjasta uupuu, mutta vauhtia ja pyssynpaukettakin on sitä enemmän. Kirja on nopealukuinen, kerronta huumorisävytteistä ja välillä hieman ronskiakin, jos kohta varmasti kevyemmästä päästä ronskiudessaan ja otteissaan, jos vertaa nykykirjallisuuteen. Ainoa kohtaus, joka sai minut todella voimaan pahoin oli kuvaus, kun sirkuksesta karannut leijona syö pienen villakoiran ja tämä kohtaus oli kerrottu huumorin (huumorin ja huumorin) ottein, eli ei lainkaan säälintuntein eikä pahoitellen. Mutta leijonahan ei ymmärtänyt tehneensä pahoin, kuten kirjailija mainitsee. Ehkä kuvauksessa piilee pikkuisen satiiria, sillä kuvaus tekee kohtauksesta hieman naurettavan oloisen, vaikka se ei ole lainkaan naurettava.

Miten käy sirkuksesta karanneiden gorillan ja leijonan ja ennen kaikkea, mikä on halkihuulisen miehen ja "Prinsessa Ruususen" salaisuus, se selviää erinäisten seikkailujen jälkeen ainakin osittain. Kirja loppuu hieman töksähtäen, mutta yllätys yllätys - se romantiikka pilkottaa sittenkin vaikka vain rivien välissä, vaikka ensin tuntui että sitä ei ole hituistakaan.

Sanontoja:

Lähdetään, jotta talon väki pääsee töihinsä, isä virkaan, lapset kouluun.

Veli veitonen

...
100 suomalaista kirjaa




perjantai 3. maaliskuuta 2017

Anu-Riikka Peuranen: Eemil - Erään adoption tarina!

Anu-Riikka Peuranen
Eemil - Erään adoption tarina
Aarnihopea-julkaisut, 2015
179 s.

Eemil - erään adoption tarina on kertomus siitä, kuinka pienestä 3-vuotiaasta kiinalaisesta Binqiangista tuli suomalainen Eemil. Adoptointiin liittyvää byrokratiaa ja neuvontaa käydään läpi siinä, missä Eemilin kasvua ja kehitystäkin. Kirjan voi jakaa kolmeen osaan, joissa ensin on haave lapsesta ja päätös, adoptointiin hakeutuminen, sitten adoptointimatka Kiinaan, joka ei ole päivän tai kahden reissu ja viimeisenä lapsen sopeutuminen uusiin oloihin.

Kirja oli ihan mielenkiintoinen. Kirjan kuvaliitteestä katsoo hymyilevä, suloinen pieni poika ja kiintoisinta kirjassa onkin tämän pienen pojan kasvun ja kehityksen kuvaaminen.

Kirja puhuu myös erilaisuudesta ja erityistarpeisuudesta. Eemil oli niin sanottu Special Child, erityislapsi. Hänellä oli  spina pifida eli selkärankahalkio yksinkertaisesti sanottuna. Kirjassa puhutaan myös syömishäiriöistä, adoptioperheessä oli anorektikko ja Eemililläkin oli vaikeuksia syömisen  kanssa, hän olisi syönyt ja syönyt ja syönyt ilman määrää.

Näin tämä tarina ei ole ainoastaan adoptiotarina, vaan myös perheen tarina selviytymisestä uusien haasteiden keskellä, haasteiden, jotka on itse valinnut osakseen.

Kirja myös yllätti minut.

Viisivuotisneuvolakäynti oli osoittanut, että Eemil pärjäsi ikätasotesteissä jo keskiverto suomalaislapsen tavalla. Kävimme tosin fysioterapeutilla hakemassa muutaman täsmällisen  ja tarkistuttamassa asioita, joilla vielä parantaisimme motoriikkaa. Olin myös vähän huolestunut pojan äärimmäisestä notkeudesta. Harva viisivuotias tekee spagaatin tai saa taitettua sormensa kämmenen lisäksi kämmenselkään kiinni? Myös polvet ja kyynärpäät näyttivät menevän nivelistä yli.

Tämä yllätti ja toi tarinan jotenkin kohti, koska oman harvinaissairauteni yksi piirre on yliojentuvat nivelet, ja siksi kirjallisuusmaininnat yliojentuvuuteen ovat kiintoisia, vaikka ne eivät olisikaan yksi yhteen oman tilanteeni kanssa.

Erilaisuudesta:

Kuka meistä poikkeaa ja kenestä, ihmisiä kun ollaan kaikki?
...

Syöminen sallittu -kirjallisuushaste kategoria 3: Tietokirja, joka käsittelee syömishäiriöitä (Adoption ohella kirjassa puhutaan myös syömishäiriöistä)

Tällä avaan myös omalta osaltani Havaitse harvinaisuus -haasteeni, sillä vaikka spina pifida ei sinänsä ole kovin harvinainen ilmiö, niin adoptioäidin maininta sormien kääntämisestä kämmenselkään kiinni on harvinainen piirre.

keskiviikko 1. maaliskuuta 2017

Elina Nevalainen: Kolmikon seikkailut!

Elina Nevalainen
Kolmikon seikkailut
Tammi, 1944
97 s.















Talon vanha emäntä kaatoi juuri iltapäiväkahvia kuppeihin väen istuessa pöydän ympärillä, kun talossa oleva Kankuri-Kaisa tulla huohotti touhuissaan sisään. Hän kutoi mattokangasta saunakamarissa ja sieltä käsin hän oli tehnyt huomioitaan.
- Hevonen tuli pihaan! hän sanoi, ja jo äänen paino ilmaisi, että jo se hevonen saattoi olla vään erilainen hevonen kuin muut, tai ainakin se, joka sillä kulki.


Eletään talvisodan alkua. Rajan pinnasta asukkaita siirretään evakkoon.

Talossa, jossa Kankuri-Kaisa kertoo suuret uutisensa asuu myös kunnanhoidokkeina kolme sisarusta: 14-vuotias Teuvo, 12-vuotias Marja ja 8-vuotias Seija.

Talon väen lähtiessä evakkorekeen, saavat orvot sisarukset jäädä odottelemaan toista kyytiä. Talon nuori emäntä vain voivottelee: Voi voi, miten paljon sitä yhdelle ihmiselle kuormaa kannettavaksi pannaankaan. No, kyllähän se evakkojen kuorma oli raskas kantaa, en sitä kiellä, mutta kovin kylmältä ja kovalta kuulosti nuoren emännän sanat orvoille lapsille, jotka jäivät yksikseen aina iltaan asti, jolloin kyyti lopulta tuli. Seikkailu ei siihen kuitenkaan päättynyt, sillä tytöt tipahtavat kyydistä, kun hevonen pillastuu pommikoneiden hyökkäyksessä,  ja Teuvo pomppaa tavaranyytin kanssa perästä, kun ei voi jättää sisaruksiaan.

Eipä juonesta sitten sen enempää. Tarina sijoittuu siis talvisotatalveen, eikä varsinainen seikkailu ole kuin muutaman päivän mittainen ja kaikkinensa muutaman kuukauden. Sota on läsnä ja ympärillä lasten koittaessa selvitä  parhain päin niin  vasikan syntymästä kuin desanttienkin suhteen.

Jossain määrin kirjassa kuvastuu ajan poliittinen ilmapiiri, Seijan kurkussa on 'ryssänpala'  ja mikä pahimin sattuu minun korvaan on se, että vihollisen lyömisen jälkeen juodaan "peijaiskahvit". Vaikka sota onkin kaiken aikaa läsnä ei tämä kirja kuitenkaan ihannoi sotaa eikä tässä ole sellaista suursuomi-ajattelua kuin aiemmin lukemassani Viitosparakin Solessa. Kirjojen tyyli ja lukijakunta, jolle kirjat on ensisijassa suunnattu lienevät myös hieman erilaiset.

Kolmikon seikkailut oli ihan kiintoisa lukukokemus, ajatuksia herättävä, eikä niin todenmukaisuuteen pyrkivä tarina kuin seikkailua ja selviytymistä ankarissa oloissa korostava.  Karjalaisuudesta en osaa sanoa, kuinka karjalainen luonteenlaatu tässä näkyy tai on näkymättä, yksi outo sana tarinassa oli, kun Teuvo mainitsee, että miesjoukko puhuu lietsitys-kieltä. En ikinä ole kuullutkaan moista ilmaisua. Maininta siitä, että lapset olivat kunnanhoidokkeja tuo mieleeni kirjan huutolaisista, jonka taannoin luin. Nämä kohtalot eivät liene olleet aina kovin hyviä. Tämän kirjan sanoja lainakseni "kyllä minä tiedän, että maailman käsi on tyhjä ja tyly". Tylyyteen ja tyhjyyteen tämä kirja ei kuitenkaan pääty. Hyvän lastenkirjan tapaan loppu on onnellinen. 

Kirja on ilmestynyt 1944, jolloin oli jo jatkosota käynnissä tai sodittu. Erikoiseksi tämän kirjan tekee se, että tarinasta ei ilmene millään tavalla, että jatkosota olisi mahdollinen tai  tulossa. Seikka, mikä ainakin minut saa ajattelemaan, ettei tarinan pääpaino ole sodassa eikä isänmaallisuudenkaan korostamisessa. Isänmaan rakastaminen taidetaankin mainita vain kertaalleen. Tämän kirjan arvoja on rehellisyys ja periksiantamattomuus. Toisaalta se suomalainen unelma punaisesta tuvasta ja perunamaasta elää tässäkin teoksessa. 
...

tiistai 28. helmikuuta 2017

Harvinaista -haaste!





Tänään vietetään harvinaisten sairauksien päivää! Kuten omista blogilinkeistäni voi havaita pidän myös blogia, jossa kerron harvinaissairaan arjesta. Harvinaisten päivän kunniaksi päätin nyt pistää pystyyn lukuhaasteen Havaitse harvinaisuus.

Haasteessa on kolme kategoriaa, joita kukin voi tulkita omalla tavallaan.

1. Kirjassa kerrotaan harvinaisesta sairaudesta
2. Kirja on harvinaisuus
3.Kirjan tarina tai yksityiskohta on tavalla tai toisella harvinainen

Lue, linkitä ja vinkkaa harvinaisuuksista tähän postaukseen, niin olet mukana mahdollisessa arvonnassa, jos löydän jotain harvinaista arvottavaa.

Tämä haaste on voimassa seuraavaan harvinaisten päivään, eli 28.2.2018.

Harvinaisten hauskoja lukukokemuksia!