tiistai 17. lokakuuta 2017

Arvotaan kaksi lippua Helsingin kirjamessuille!



Olen saanut kaksi ylimääräistä lippua Helsingin kirjamessuille ja arvon ne kiinnostuneiden kesken. Liput ovat sähköisessä muodossa, joten lähetän ne voittajille sähköpostilla, joten ottaaksesi osaa arvontaan tarvitsen vähintään sähköpostiosoitteesi.

Olet mukana arvonnassas jättämällä kommentin tähän postaukseen ja antamalla toimivan sähköpostisoitteen. Roskapostiviestit eivät ole mukana arvonnassa.

Arvon liput  (kaksi kappaletta) lauantaina 21.10 illalla kello 21.00.


maanantai 9. lokakuuta 2017

Annie Wawrinsky: Vastahakoinen sydän!





Annie Wawrinsky
Vastahakoinen sydän
Alkuperäisteos: Ett motsträvigt hjärta
Suomentanut E.Lyly
Kuvittanut Marjatta Vihma
Kirjokansi Oy, 1946
236 s.

Sinun on todella aika saada uusi äiti, ja toivonpa, että hän olisi oikein ankara, jotta oppisit siistiksi etkä tuhrisi kaikkea tuolla tavoin, sanoi Inkeri katsellen moittivasti vuoroin suurta, valkoisella pöytäliinalla olevaa hillotahraa, vuoroin nuorempaa Yrjö-veljeään.

Näin alkaa tarina Inkeristä, 14-vuotiaasta tytöstä, jolla on 10-vuotias pikkuveli ja alta kouluikäinen pikkusisko Vieno. Inkerin äiti on kuollut muutama vuosi aiemmin. Äidin kuolemasta on kulunut vasta kaksi vuotta, kun Inkerin isä ilmoittaa, että hän menee uusiin naimisiin.

Uusi aviopuoliso on nuori ja viehättävä leski, jolla on tytär Hillevi. Hillevillä on skolioosi eikä tytön terveys ole  oikein hyvä.

Inkeri ei oikein sulata uutta äitiään, hän ei suostu kutsumaan tätä äidiksi vaan kutsuu täti Riitta-tädiksi.Kaiken lisäksi hän pakenee ullakolle eikä tule tervehtimään tätä, kun tämä vihdoin saapuu. Sitä vastoin Inkeri ihastuu Hilleviin.

Kaasuside. Millaisestahan aparaatista, lääkinnällisestä taitoksesta mahtoikaan olla kyse?

Teki kauhean kipeätä, kun lääkäri ompeli haavan kiinni, mutta en päästänyt ääntäkään, Yrjö sanoi tehdäkseen itsensä tärkeäksi. - Todellisuudessa hän ei ollut tuntenut lainkaan tuskaa, sillä hänet oli paikalliskuoletettu.

Hmm. Paikalliskuoletettu. No, kyllähän sen ymmärsi, eikä tämä kirja muutoin niin vanhahtavaa tekstiä ollut, nämä pari esimerkkiä vain nousivat muun tekstin lomasta ajankuvana ja siitä, miten sanat ovat muuttuneet sitten nelikymmenluvun.

Vastahakoinen sydän on ihan mukava ja viehättävä tyttöjenkirja, jonka teemana on uusioperhe ja suhde äitipuoleen. Myös niitä normaaleja nuoruuteen liittyviä tekijöitä käsitellään, kuten koulunkäynti, ystävyyssuhteet.  Mikä tekee tästä hieman erilaisen tyttöjenkirjan on tieteellinen elämänkatsomus, jota sivutaan Inkerin kiinnostuttua isänsä avaruutta ja tähtitiedettä käsittelevistä kirjoista. Kuitenkin tässä on pieni ristiriita, kun loppupuolella kuitenkin mainitaan lasten iltarukoushetki. Mutta viittaus Darvwiniin siis on maininta, jota en ole tyttökirjoissa juuri nähnyt.

Sen, kuinka Inkeri saa suhteen äitipuoleen korjattua jätän kertomatta. mutta ilman draamaa ei siitä selvitä.

Kansikuvasta voisin vielä mainita sen verran, että pidän kansikuvituksesta paljon. Se vetää puoleensa ja tarinaan sisälle ja on suht koko lailla kertomuksen mukainen kohtauskuvaus, ei "hatusta vedetty" piirros.

sunnuntai 8. lokakuuta 2017

Kyllikki Suortti: Tunturin huipulla tuulee!




Kyllikki Suortti
Tunturin huipulla tuulee
Kansan raamattuseura, 1959
159 s.

Alkulause: Tallustelin väsyneesti kotia kohti.
Loppulause: Ovi sulkeutui rapsahtaen.
Päähenkilö:Elsi
Miljöö: Lapin tunturit
Tapahtumahtuma-aika: Heinä- elokuu viisikymmenluvulla

Tunturin huipulla tulee on raikas kertomus nuoresta Elsi-tytöstä, joka on joutunut lopettamaan koulunkäynnin kesken saadakseen toimeentulon itselleen, sisaruksilleen ja äidilleen. Elsin isä on kuollut. Kuolemaan liittyy selvittämättömiä piirteitä. Kevään mittaan ja kesän korvalla Eslistä on tullut väsynyt ja sulkeutunut. Hän saa ystävältään ehdotuksen lähteä apulaiseksi Älläkälle, Lapin tuntureilla sijaitsevalle majalle, jossa pidetään jonkinlaisia kursseja. Mistä kursseistta on kyse, ei tarkemmin kerrota. Tunturinmökin emäntä, Katriina on kuitenkin uskovainen nainen. Mitenkään uskonasioita tuputtava teos tämä ei kuitenkaan ole, vaan uskoa sivutaan vain sivulauseissa ja rivien välissä.

Elsi siis saa lomaa töistä ja lähtee Lapin tuntureille, missä hän tutustuu paitsi Katriinaan, myös lähiseudun asukkaisiin, majalle myöhässä tulleeseen kurssivieraaseen Käkkärään, jonka puheliaisuus saa Elsin välillä hakeutumaan yksinäisyyteen, sekä myös Ruhtinattareen, joka  vaikuttaa Elsin elämään arvaamattomalla tavalla. Tunturiloma tuo Elsille myös viestin hänen kymmenisen vuotta aiemmin kuolleelta isältään, jolle tunturit ovat olleet tuttuja. Myös vanha koulukaveri Esko ilmestyy tuntureille kaverinsa Heikin kanssa, joten hitunen romantiikkaakin on luvassa kaiken puuhalun ja vaeltelun keskellä.


Tunturin huipulla tuulee aina, sanoi ruhtinatar juhlallisesti. 
Sen vuoksi tunturi olikin niin karu, tuuli pyyhki pois kaiken turhan, ei ollut mitään liikaa, vain kylmää, rauhallista yksinäisyyttä täällä avaran näköalan yllä. Tuntui kuin tunturinäkymien kauneus olisi todellisempaa ja aidompaa kuin mikään muu, mitä olin tähän asti nähnyt.
- Tuolla näkyvät Aakenus, Olos ja Ylläs, ruhtinatar viittasi etelään.
- Ylläs seestyy, jos sen ansaitset, samoin hiljaa.
- Mitä tarkoitat, kysyi toinen neitosista.
Lausuin Kailaan runosta sen, mitä muistin:

"Kunhan itsestäsi luovu et,
valo, ilma tulee elämäksi.
Ylläs seestyy, jos sen ansaitset."

....
100 suomalaista kirjaa


torstai 5. lokakuuta 2017

Kirjamessut lähenee!


Helsingin kirjamessut lähenevät. No, onhan tässä vielä aikaa muutama viikko, mutta hyvä olla ajoissa asialla. Olen parina vuonna ollut mukana paikalliskirjaston järjestämällä messumatkalla. Tällä kerralla olen ollut hieman kahden vaiheilla lähteäkö vai ei messuilemaan? Syynä tähän on se, että olen opiskelemassa Keuruulla ja kyytijärjestelyt autottomalla on aina hakusalla. 

Olisi kuitenkin kiva tavata teitä blogin myötä tärkeiksi tulleita bloggaajia ja päädyinkin ratkaisuun, että jos suinkin vain ei tule mitään ylivoimaista estettä, niin tulen jo aamulla junalla Helsinkiin ja palaan sitten tutun kirjastoväen kanssa takaisin omalle paikkakunnalle.

En ole vielä kovin paljon ehtinyt messuohjelmaa katsastaa, mutta lauantaina on ainakin yksi erityisen kiinnostava haastattelu, johon tahtoisin päästä mukaan. 

Katsotaan nyt, ja toivotaan parasta, että kaikki asiat ja kyydit lutviintuu.

keskiviikko 4. lokakuuta 2017

Mollie Faustman: Raijan päiväkirja!



Mollie Faustman
Raijan päiväkirja
Ruotsinkielinen alkuteos: Renees Dagbok
Suomentanut Anja Elenius-Pantzopoulos
Kuvitus Marjatta Vihma
Kustantaja Kirjokansi Oy, 1946
166 s.


"Tästä kirjasta tulee päiväkirja. Siinä ei ole lukkoa, niin kuin päiväkirjassa oikeastaan pitäisi olla, mutta niinpä se ei sitten olekaan maksanut mitään, löysin sen kirjojen takaa äidin kirjakaapista. Hyvä, ettei se ole maksanut mitään, meidän on oltava kovin säästäväisiä, elämämme on aika tiukkaa."

Näin aloittaa Raija-tyttö päiväkirjansa, on sunnuntai tammikuun 31. päivä.  Raija kertoo olevansa perheen musta lammas ja että hänellä on isoveli, joka on viisi vuotta vanhempi ja hyveen esikuva. Pienenä Raijallakin oli kuulema kunnianhimoa, mutta ilmeisesti ei siis enää. Raija on 13-vuotias ja hänellä on ehdot matematiikassa. Raija vanhemmat ovat eronneet ja isällä on uusi perhe.

Vaikka en tähän mennessä ole ollut kovin innostunut päiväkirjapohjaisista kaunokirjoista, niin tämä oli ihan mukava lukukokemus. Kerronta oli mukavan sutjakkaa ja luonteikasta ja sitä täydensi humoristinen kuvitus. Muutenkin tarina on kerrottu pilke silmäkulmassa.

Tarina etenee niin, että Raija törmää erääseen taiteilijaan, herra Sorviin ja saa aloittaa hänen opastuksellaan piirustuskoulun, kunhan muu koulutyö ja ehdot tulee suoritettua. 

Kirjassa on monenlaista pikku tapahtumaa piirustuksen opettelun lisäksi, on tanssiaisia, äidin sairastumista ja "melkein vankilaan joutumista", josta Raija kirjoittaa, että on hyvä, "ettei aamulla tiedä, mitä päivän mittaan tapahtuu".

Pieni mukava löytö kaiken kaikkiaan.
...

sunnuntai 1. lokakuuta 2017

Zoa Sherburne: Jennifer!







Zoa Sherburne
Jennifer
Otava, 1961
Suomentanut Maija Hahl
191 s.
Kansikuva Maarit Larva

Jennifer käveli hitaasti kotiin laahaten jalkojaan lehtien seassa, jotka tuuli oli sirotellut käytävälle. Lokakuisen päivän värit, ruosteenruskea, vihreä ja kulta, kiehtoivat hänen silmiään. Ei ollut edes kylmä, ei ainakaan samalla tavoin kuin hän muisti myöhäissyksyn päivien olleen idässä. Siellä kylmyys oli ollut hänen vihollisensa, se oli nipistellyt vaatteiden läpi ja tunkeutunut luihin ja ytimiin. Hän oli vihannut sitä, kuten hän oli vihannut ahdasta toisen kerroksen asuntoakin, kadun melua, tuhansien autojen työntämän pakokaasun katkua, kulmakapakan mainosvaloja, jotka olivat vilkkuneet turmiota tuottaen yötä päivää. Näitä valoja ei Jenny ollut pystynyt pakenemaan edes nukkuessaan, ne olivat värittäneet hänen unensakin.

Näin alkaa tarina Jenniferistä, nuoresta tytöstä, joka muuttaa perheensä kanssa  New Yorkista Washingtonin osavaltiossa sijaitsevaan pikkukaupunkiin. Jenniferin isä on töissä lentoyhtiö Boeingin palkkalistoilla, hyvin toimeentuleva, jonka autoa Jenniferin uudet koulutoverit ihailevat. Jenniferin äiti on puolestaan Jenniferille pelon paikka. Kun hän palaa koulusta kotiin, eikä äiti vastaakaan hänen kotiintulohuikkaukseen, Jenniferin sydän alkaa läpättää ja pelko hiipiä sydämeen. Missä äiti on, ei kai vain....

Tarina Jenniferistä on kuin alussa lainaamani syksyisen maiseman sävyttämä. Hieman alakuloa, kirpeitä sävyjä, mutta ei täysin lohduton, niin kuin ei syksykään tunnelmaltaan. Jennifer on kaksospuolisko, jonka kaksossisko Molly on kuollut 8-vuotiaana auto-onnettomuudessa. Mollyn kuolema oli järkytys niin Jenniferille kuin hänen äidilleenkin, joka alkoholisoitui.

Paitsi Jenniferin sopeutumista uuteen ympäristöön ja kouluun, ystävystymistä Patsyn ja muiden luokkatovereiden kanssa Zoa Sherburne kuvaa alkoholismia sairautena ja siitä toipumista. Miten se vaikuttaa paitsi alkoholisoituneeseen itseensä myös hänen läheisiinsä. 

Tätä kirjaa ei ehkä voi luonnehtia hauskaksi, sillä sen teemat ovat vakavia ja pohdiskelevia, mutta ei tätä mitenkään kuivaksi ja ikäväksikään kirjaksi voi sanoa, päinvastoin. Jennifer on tyttökirjallisuudessa  tavanmukaisuudesta poikkeavaa teemaa käsittelevenä teoksena mukavan erilainen. 

Suomennoksesta voisin sanoa sen verran, että minusta kuulostaa kovin kummalliselta että nuoret söivät perunahiutaleita. Hiutaleet tuovat mieleen pienen pienet hituset, joista keitetään puuuroa tai jotka paisuvat keitettäessä. Kyseessä oli kuitenkin mitä todennäköisimmin perunalastut eli chipsit. Milloinkahan chipsit tulivat Suomen markkinoille?
Muuten tämä oli hyvin amerikkalainen kirja, sellaisena kuin amerikkalainen nuoriso saattoi olla joskus neli-viisikymmenluvulla. Amerikkalainen kulttuuriympäristö lastenvahtinaoloineen, kutsuineen ja juhlapyhineen luo autenttista ilmapiiriä tarinaan.
...
USA:n osavaltiovalloitus kirjallisesti: Washingtonin osavaltio

lauantai 30. syyskuuta 2017

Katherine Paterson: Miksi aina Caroline?




Katherine Paterson
Miksi aina Caroline
WSOY, 1982
Alkuteos: Jacob have I loved
Suomentanut Irmeli Järnefelt
193 + 1 s.
Kansikuva: Pamela Goodchild

Alkulause: Heti kun lumet sulavat, matkustan Rassin saarelle hakemaan äitiäni.
Loppulause: "Tähtitaivaan loistehessa kuljen miettien..."
Miljöö: Kalastayhteisö Rassin saarella
Päähenkilö: Louise, 14-vuotias tyttö, joka kasvaa aikuiseksi kauniin ja lahjakkaan kaksosisarensa varjossa.
Kirjallisuusviitteet:
Tässä teoksessa on joitakin kirjallisuusviitteitä, niistä eniten uteliaisuuttani herättää Kapteeni Marvelin tarinat.


Caroline ja Louise ovat kaksosia. Louise, tämän kirjan kertojaminä on heistä vanhempi, ensinsyntynyt. Caroline oli syntyessä heikko ja heiveröinen ja perheen ajatukset tuntuivat pyörivän enemmän Carolinessa, kuinka tämä selviäisi. Louise tuntee jääneensä Carolinen varjoon. 

Louise asuu Ranssin saaressa, kalastajayhteisössä ja saaressa, jota hallitsee metodistiseurakunta. Louisen perheeseen kuuluu kaksossiskon lisäksi äiti, joka on tullut saarelle ensiksi opettajaksi. Louisen isä on kalastaja . Lisäksi perheeseen kuuluu hieman eriskummallinen isoäiti, isän äiti, joka lainailee raamatunlauseita ja käy kirjan loppua kohden yhä kummallisemmaksi. Mietin, onkohan hän demntoitumassa? Kirjan kirjoittamisaikoihin ei juuri taidettu Alzheimerin taudista paljonkaan puhua tai muista vanhuuden sairauksista.

Louise on poikatyttö, joka kuitenkin haaveksii romanttiikasta. Hänen paras ystävänsä on Cal-niminen poika. Yhdessä he käyvät kokemassa rapuja ja muita meren eläviä.

Caroline on kaunis ja lahjakas. Caroline pääsee opiskelemaan musiikkia ja laulua. 

Miksi aina Caroline on monisyinen, psykologinen teos sisaruskateudesta ja itsetunnon löytämisestä. Sen taustalla on Raamatun kertomus Eesausta ja Jaakobista, jotka myös olivat kaksosia. Jaakob nuorempana syrjäytti Eesaun. Vaikka kirjassa onkin uskonnollisia teemoja ei tämä ole varsinaisesti hengellinen eikä uskonnollinenkaan kirja, Lopussa Louise valmistuu kätilöksi haaveiltuaan ensin lääkärin ammatista, menee naimisiin katolisen miehen kanssa ja saa pojan. Autettuaan kaksossynnytyksessä, jossa toinen lapsista on vähällä kuolla Louise saa lopullisen rauhan  suhteessaan Carolineen. 

Tarina sijoittuu toisen maailmansodan aikaan. Luonnehtisin tätä hieman erikoiseksi nuortenkirjaksi,vaikka tässä toki on niitä ikiaikaisia nuoriin ja kasvuun liittyviä teemoja. Kaikkein erikoisin teema on ensi-ihastuminen ja rakkauden tunteet. Saarelle palaa vanha merimies, joka on syntyisin saarelta. Louise ajattelee ensin, että mies on vakooja, mutta ystävystyy sitten Calin kanssa tämän kanssa ja erään tapahtuman myötä rakastuu tähän. Louise on neljän-viidentoista ikäinen ja mies ainakin lähes, jos ei enemmänkin kuin seitsemänkymmenen. Louise kipuilee tunteidensa kanssa, joita hän ei voi ilmaista, mutta terävänäköinen omituinen isoäiti päästelee suustaan kipakoita sanoja, ja Louise pelkää paljastuvansa.

Tämä teos ei ole siis mitään liirum laarum romantiikkaa, vaan vakavia teemoja mielenkiintoisella tavalla kerrottuna. Hankkiessani kirjan, minulla on ajatus, että tässä olisi enemmänkin sairaanhoitajan ammatista. Louisen elämää kuitenkin kuvataan lähinnä lapsuudesta nuoreksi aikuiseksi aina kirjan loppumetreille ja ammatillisen koulutuksen kuvausta vain sivutaan. Tarinallinen pääpaino on Louisen ja Carolinen välisessä problematiikassa.

Kirjan kansikuvasta voisin mainita, että minulla on sellainen tunne, että tämä kansikuva on joskus herättänyt minusssa jotain erirtyisiä tunteita. Minusta tuntuu, että alkaessani aikoinaan harrastaa piirtämistä enemmänkin, piirsin jonkin työn tämän kansikuvan innoittamana. En kuitenkaan muista, että olisin lukenut kirjaa aikaisemmin. 

---
Helmet lukuhaaste 2017 kohta 16: Ulkomaisen kirjallisuuspalkinnon voittanut kirja. Tämä kirja on palkittu Newbery-mitalilla vuonna 1981.

Kirjallinen Yhdysvaltain osavaltiovalloitus: Maryland. Kirjassa mainitaan Marylandin yliopisto ja Chrisfield-niminen paikkakunta, joka sijaitsee Marylandissa, rannikon tuntumassa.


maanantai 25. syyskuuta 2017

Naisten aakkoset - S!

Jatkampa taas  omalta osaltani tätä  Tarukirjan  liikkeelle laittamaa haastetta, jossa olen päässyt nyt kirjaimeen



1. Kuka on suosikkikirjailijasi? 


Anni Swan, sillä hänen nuortenkirjanssa ovat ihastuttavia ja satunsa suomalaiseen maisemaan hyvin istuvia, koskettavia, herkkiä ja kauniita.

Myös Johanna Spyri ja  Patricia St.John ovat ihastuttaneet tarinoillaan minua suuresti.

2. Kuka nainen joltakin muulta kulttuurin alalta on suosikkejasi?


Taiteilija Helene Schjerfbeckin taide on koskettavaa.

EDIT: Voisin myös mainita näyttelijä Romy Scheinerin ja hänen iki-ihanat Sissi-elokuvansa. 

3. Vaihtoehtoiset kysymykset (myös muut alueet kuin kulttuuri käyvät)

a) Kehen kulttuurin edustajaan haluaisit tutustua paremmin?


Näyttelijä Maggie Smithiin, jonka roolisuosituksista ainakin roolisuoritus Downton Abbeyn Grand Old Ladyna oli kerrassaan muhevaa.

b) Kenet suursuosikkisi haluaisit nostaa esille?



Tuulen viemän Scarletin, jonka surullinen traaginen elämä ei ole voinut olla itkettämättä kerran jos toisenkin.


Haluaisin myös mainita Pecos Bill sarjakuvista Pikku Suen -hahmon. Pecos Bill -sarjakuvalehti on vaikuttanut hyvin paljon intiaaniharrastukseeni ja nuo vanhat legendamaiset tarinat ovat edelleenkin hyvin kiehtovia. Pikku Sue on tarinoiden romanttinen osapuoli, joka kyllä saa oman osansa seikkailuista.

sunnuntai 24. syyskuuta 2017

Paavo Rauskanen: Lunta Kilimanjarolla!

Paavo Rauskanen
Lunta Kilimanjarolla
RV-kirjat, 1989
154 + 1 s.

Kansikuva: Veikko Karvonen












Lunta Kilimanjarolla on tutun kirjailijan nuortenkirja, jonka päähenkilöitä on vaikeat kotiolot omaava Retsi, hontelo nuorukainen, joka on juuri saanut ajokortin ja hommia Kansainvälisen Meteorologian Seuran parista. Pauli Tamminen on puolestaan  17-vuotias lukiolainen, joka voittaa matkan Kilimanjarolle eväinään saksankielen opettajan antama saksankielinen versio Ernest Hemingwayn Kilimandron lumet -kirjasta. Saksankieli ei tosin oikein kiinnosta ja Pauli onkin lukenut vastaisten kysymysten varasta teoksen suomenkielisenä. Matkatoverina Paulilla on tuttu lentäjä, Markku Rautavuori.

Lisäksi tapaamme rikoskomisario Ilveksen eli  Iso Kissan ja rikospoliisit Niemen ja Mäen. 
rikospoliisit Niemi ja Mäki

Tarina etenee vuoroin Retsin, vuoroin poliisikolmikon ja vuoroin Kilimandron matkalaisten myötä. Miljöö on milloin Suomalainen, milloin afrikkalainen. Mikä mielenkiintoisinta jopaomat kotiseudut vilahtavat lukumatkan aikana ohitse huikean takaa-ajokohtauksen aikana.

Paitsi viittausta Ernest Hemingwayhin kirjassa on myös kirjallisuusviittaus Tarzan-kirjoihin, joiden kirjoittaja ei kuulema koskaan käynyt Afrikassa. Tarzan-kirjojen miljöö-kuvaukset ovatkin Paulin mielestä joiltakin osin melko harhaanjohtavia, kun annetaan ymmärtää, että kenyavuoren voisi kiertää päivässä ja saapua Viktoria-järvelle saman päivän aikana, jotenkin noin. En ole lukenut kovinkaan montaa Tarzan-kirjaa, joten en osaa ottaa kantaa tähän yksityiskohtien paikkansapitävyyteen.

Lunta Kilimanjarolla on nuorille suunnattu kristillinen seikkailukirja, jossa pääpaino on laittomien aineiden salakuljetuksessa ja rikollisporukan kiinnisaamisessa. Vaikka tarina alkaa Retsistä jää hän kuitenkin henkilögalleriassa statistin rooliin, kun pääosan vie Ilves sekä Pauli lentäjätoverinsa kanssa. Itse jäin kaipaamaan hieman tiivimpää ja moniulotteisempaa kerroksellisuutta, erityisesti Retsin suhteen. Retsin kohtalo on auki ihan kirjan viime metreille ja ajattelin jo, että jäikö hän tyystin matkasta, mutta kyllähän ne langat tuli lopulta solmituksi. 

Tekstinäyte:
- Avot, sitä varteha mie täss' istun, virnisti Rautavuori. - Okei. Kilimanjaro on Afrikan korkein vuori, aloitti Pauli. - Se on syntynyt kolmesta eri tulivuoresta, jotka laavavirrat ovat yhdistäneet yhdeksi suureksi tulivuoristoksi. Siinä on kolme kraaterikeskustaa. Korkein huipuista, Kibo nimeltään, kohoaa 5895 metrin korkeuteen. Sen huippu on ikuisen lumen ja jään peittämä ja muodostaa henekäsalpaavan näyn kohotessaan korkealle Itä-Afrikan savannien yläpuolelle.

lauantai 23. syyskuuta 2017

Mielenkiintoisia kirjalöytöjä!

Kävin kirpputorilla ystävän kanssa katsastamassa, josko löytäisi lämpimiä vaatteita syksyn säihin. Kirjat eivät tällä kerralla olleet mielessäkään. Vaatteita ei löytynyt, mutta kirjoja kylläkin.

Katherine Pattersonin nuortenkirja Miksi aina Caroline? kertoo nuoresta tytöstä, joka jää kaksoissisarensa varjoon. Hieman selaisilin teosta ja tarina alkoi kiinnostaa sen verran paljon, että kirja lähti mukaani. Pikavilkaisun perusteella tässä sivuttaisiin sairaanhoitajan ammattia. Tarina sijoittuu nelikymmenluvulle.

Zoa Sheburnen kirja Jennifer herätti kiinnostukseni kansikuvallaan.  Tämä kirja kertoo nuoresta tytöstä, joka muuttaa New Yorkista toisaalle rannikkoseudulle. Jenniferillä on hieman vaikea äitisuhde. Jos olen oikein ymmärtänyt, niin äidillä on jonkin tason alkoholi- tai terveysongelma, minkä vuoksi Jennifer aina koulusta kotiin palatessa miettii, missä kunnossa äiti on? Paitsi tytär-äiti -suhdetta tämä kirja sijoittuu koululaismaailmaan.

Kyllikki Suortin Tuntun huipulla tuulee on kristillistä kirjallisuutta. Tarina sijoittuu Lapin tuntureille, jonne päähenkilö, nuori tyttö lähtee matkailumajan piiaksi. Lapin tuntureilla puhaltelee myös rakkauden tuulet. 








Nämä kirjat eivät olleet hinnalla pilattuja ja kuulostavat ensivilkaisulla todella mielenkiintoisilta. Odotan innolla lukutuokioita näiden parissa. 

perjantai 22. syyskuuta 2017

Eva Aminoff: Lapsen parhaaksi!

Kuvamanipulaatio
Eva Aminoff
Lapsen parhaaksi
WSOY, 1996

















Voiko tämä olla totta? Mietin, kun luin tämän kirjan. Tuntuu uskomattomalta, että tällaista voisi tapahtua sellaisessa maassa kuin Ruotsi ja vielä 1980-luvun tietämillä.

Eva Aminoffin kirja kertoo siitä, kuinka hänen 10-vuotias poika, Aleksander huostaanotettiin kouluvuoden päätteeksi, juuri, kun Evan ja pojan piti seuraavana päivänä lähteä vuodeksi Boliviaan. Eva on toimittaja ammatiltaan. Evan ja pojan suhdetta kuvataan symbioottiseksi, liian toisiinsa kiintyneeksi. Oliko todellisuudessa näin, vai syynä huostaanotolle jokin muu syy, mene ja tiedä. Evan ja pojan välit kuitenkin katkaistiin täydellisesti. Aleksander eristettiin äidistään ja vietiin lopulta yksinäiseen saareen juopon kasvatusisän ja epätavallista elämää viettävän kasvatusäidin hoiviin. Yhden kerran Aleksander karkasi ollessaan eri paikassa, pääsi Suomeen Lastenlinnaan, josta ruotsalaiset sosiaalit (Evan määritelmä) tulivat hänet hakemaan suomalaisen hoitohenkilökunnan katsellessa ällistyneinä, mutta toimimatta mitenkään.

Toisen kerran Aleksander karkasi saaresta veneellä, kun kasvatusisä nukkui humalaansa ja kun viisi vuotta oli kulunut, pääsi äitinsä kanssa jälleen Suomeen ja erinäisten vaiheiden jälkeen, koko huostaanotto purettiin Ruotsin sosiaalin toimesta, Eva Aminoffin tehtyä kantelun Euroopan ihmisoikeusneuvostoon.

Tämä kirja antaa todella kamalan kuvan ruotsalaisesta lastensuojelutoiminnasta ja huostaanotoista. Erityisesti ulkomaalaisiin kohdistuvia huostaanottoja kuvataan ja syynä mainitaan se, että lapsi ei puhu ruotsia ja niin edelleen. Kirjassa on kuvattu erinäisiä kohtaloita.

Kirja on kirjoitettu tyylillä, jossa on aineksia dekkarista, dokumentista, mutta mitään tyylipuhdasta genreä en osaa sanoa. Kirjassa on valokuvaliite, joka tuo uskottavuuslisää, mutta...tuntuu uskomattomalta, että tällaista voisi tapahtua maassa, joka on sivistysvaltio.

Huh huh! Kirja, joka jättää miettimään syitä ja seurauksia.

keskiviikko 20. syyskuuta 2017

Naisten aakkoset - R!


Jospa taas jatkaisin omalta osaltani tätä  Tarukirjan  liikkeelle laittamaa haastetta, jossa olen päässyt kirjaimeen

1. Kuka on suosikkikirjailijasi? 

Rebekka Räsänen jonka tyttökirjoista voisin mainita ainakin Saarisen musta lammas ja Musta lammas lyö päänsä seinään ovat uusintalukulistalla unohtamatta muitakaan hänen teoksiaan. Voisin myös mainita Aino-Marja Räsäsen, jonka teoksista olen lukenut ainakin Yllätyskesän ja jonka teokset kiinnostavat paljonkin. Samasta nimestä huolimatta kirjailijat eivät olle sukua toisilleen.

2. Kuka nainen joltakin muulta kulttuurin alalta on suosikkejasi?

Katriina Viljamaa-Rissanen, jonka 70-luvun kirjankuvitukset ovat jääneet mieleen värikkäinä ja omanlaisinaan. Myös hänen hevosmalauksensa ovat vertaansa vailla olevan ilmeikkäitä ja ihastuttavia.

3. Vaihtoehtoiset kysymykset (myös muut alueet kuin kulttuuri käyvät)

a) Kehen kulttuurin edustajaan haluaisit tutustua paremmin?

b) Kenet suursuosikkisi haluaisit nostaa esille?

Rebekka Rowena Randalin, eli Villiruusun samanimisestä tyttökirjasta, jonka on kirjoittanut Kate Douglas Wiggins. Rebekka Rowena on  rakastettavia, ihastuttava runosielu.

sunnuntai 10. syyskuuta 2017

Anna-Maija Raittila: Pyhiinvaeltajan päiväkirja!

Anna-Maija Raittila
Pyhiinvaeltajan päiväkirja
Kirjapaja, 1988
332s.









"- Ei meidän ihmisyytemme ole valmis kaava, Anthony sanoi. - Uskonelämämme alkutaipaleella me teemme siitä helposti abstraktion - ja sitten yritämme pakottaa elämämme tähän valmiiseen ihanteeseen. Mutta vähitellen jotain aukeaa. Silmämme alkavat aueta, ja ensimmäinen  todellinen askel kohti Jumalaa on, kun otamme vastaan tämän tosiasian:  alamme etsiä ja löytää omaa ihmisenä oloamme."

Anna-Maija Raittilan pyhiinvaeltajan päiväkirja on matka Taizeen, ranskalaiseen, ekumeniseen yhteisöön. Pyhiinvaeltajan päiväkirja on kutsu hiljaisuuteen, miettimään ja pohtimaan elämää ja sen merkityksiä. Kuinka olla lähimmäinen, vierelläkulkija? Raittilan teksti on yhtäaikaa runollista ja arkista. Se kumpuaa pienistä tapahtumista, eletystä, nähdystä ja koetusta. 

Pyhiinvaeltajan päiväkirjassa avautuu 70-luvun aatemaailma. Kristillisyyttä ei juuri liitetä vasemmistolaisuuteen, mutta minä kuvaisin tätä kirjaa hieman vasemmistolaiseksi, vai pitäisikö sanoa, että kirjassa on vahva sosialistinen näkökulma.  Solidaarisuus, olemme yhtä ihmiskuntaa ajattelu on läsnä. Ekumenian hengessä kirkkokuntarajat ovat häilyvät, luterilaisuus, katolisuus, mitä niitä onkaan, ja ei vain kristityt, vaan myös hindut, muslimit yhdessä miettivät ja kokoontuvat yhteiseen rukousmietiskelyyn. Synkretismiä, ajattelee joku  ja peruuttaa Taizen kirjeen tilaamisen, näin siis Raittila kirjassaan pohtii tunnelmia konsiilien vaikutuksista.

En tiedä. Ei tämä kirja ehkä täysin ja kaikelta osin edusta sitä, mitä minä tunnustan uskovana.Toisaalta tässä oli myös sellaisia seikkoja, jotka kolahtivat ja jotka voin jakaa kirjoittajan kanssa.  Kiintoisa, mieltä avartava ja ajatuksia herättävä matka 70-luvun tunnelmiin ja ajatuksiin tämä lukukokemus silti oli.

Tähän loppuun vielä yksi kolahtanut miete:

"Ilo kumpuaa syvistä pelottomista lähteistä."

tiistai 29. elokuuta 2017

Robin Lee Graham: Kyyhky!

Robin Lee Graham
Kyyhky
Alkuperäisteos: Dove
Suomentanut Eero Mänttäri
Otava, 1972
209 s.














"Monet ovat purjehtineet pitkiä ja vaarallisia matkoja henkilökohtaisen kunnian vuoksi. Toiset ovat purjehtineet kokeakseen seikkailuja. Minä en kuulu kumpaankaan ryhmään. Olen yrittänyt vastata rehellisesti ihmisten kysyessä minulla miksi tein sen - mikä pakotti minut kuusitoistavuotiaana ohjaamaan kahdenkymmenenneljän jalan purjeveneen San Pedron satamasta (se on aivan Long Beachin vieressä) ja sanomaan perheelleni ja ystäävilleni: Aion purjehtia maapallon ympäri."

Dove - Kyyhky on mielenkiintoinen matka Robinin seurassa yli valtameren toiselle puolelle maapalloa ja takaisin. Paitsi purjehduksen tuomaa vapauden tunnetta kirjassa välittyy ne monet haasteet, joita Robin matkaallaan kohtasi, erityiseseti yksinäisyyden, joka kävi välillä pakahduttavaa pakahduttavammaksi, yksinäisyys, jota purjeveneessä mukana olevat kissayksilötkään eivät voineet täysin poistaa. Matkaallaan nuoresta, koulua vieroksuvasta nuoresta pojasta kasvaa aikuinen, joka löytää Fidziltä itselleen puolison, sielunsisaren ja toverin, jonka kanssa purjehdus lopulta vaihtuu Montanan vuoristomaisemiin. 

Mukana maailmanympärimatkalla oli myös tiedelehti National Geographic, joka julkaisi matkasta artikkeleita. Kirjassa on hieno valokuvaliite, joka vahvistaa kerrotun ja tuo tapahtumat lähelle. Tarinassa välittyy upealla tavalla 60-luvun tunnelmat ja aatteet hippityyleineen ja Vietnamin sotineen. Robin aloitti matkansa vuonna 1965 ja eli purjehtijan elämää yhteensä viisi vuotta. 

Paitsi monia pieniä mielenkiintoisia yksityiskohtia maailman eri kulttuureista (kuten puusukeltajista, joiden kuvaus tuo mieleen benjihypyt) tässä teoksessa on monia kirjallisuusviitteitä. Vaikka Robin ei viihtynyt koulussa hän luki matkansa aikana monenlaisia ja monia kirjoja kuten: Micheneriä, Steinbeckiä, Heyerdahlin Kon-Tikiä, Nordhoffin ja Hallin Kapinaa laivassa, Tolkienin Hobbitteja, Ian Flemingiä. Bernardine de Saint-Pierren rakkaustarinan Paulista ja Virginiasta , "lapsista, jotka varttuivat 'tietäen vuorokaudenajat puiden varjoista, vuodenajan siitä miten saivat hedelmiä ja kukkia, sekä vuodet satojen luvusta" koskettaa erityisesti koska se muistuttaa Robinia Patista, tytöstä, jonka hän tapasi Fidzillä ja joka valloitti hänen sydämensä.

Kirjassa on myös muutama mielenkiintoinen ruokaohje, kuten banaanipannukakkujen ohje. Koska kirja kertoo purjehduksesta on teoksessa paljon meri- ja purjehdussanastoa, josta en ymmärtänyt juurikaan, mutta se ei haitannut. Tämä oli todella kiehtova kirja.

Tämä oli kirja purhehduksesta, kirjallisuudesta, maantieteestä, terveydenhoidosta - itse asiassa tämä oli kirja e l ä m ä s t ä.

Kotona on merimies, meriltä palannut,
ja metsästäjä on kotiutunut vuorilta.
- Robert Louis Stevensonin hautakivestä  Samoalla
...
Adventures in Down Under and beyond , koska tässä on myös Australiaa sivuavaa kerrontaa
Muuttoliikkeessä -haaste

lauantai 19. elokuuta 2017

Tracy Leininger Craven: Vaara vuorilla!

Tracy Leininger Craven
Vaara vuorilla
Päivä Oy, 2017
Alkuteos: Alone Yet not Alone
Suomentanut Marja Sevón
138 s.


Syksy 1755 --- --- Kaikki oli kuten oli ollut eilenkin - kaikki lukuunottamatta tummapintaista hahmoa, joka seisoi äänettömänä kuin joentöyräällä kaartuva tammi. Hänen vaatetuksensa sulautui ympäröivään metsään. Hänen läpitunkevat tummat silmänsä seurasivat perheen jokaista liikettä.



Intiaaniaiheisia kirjoja ei ole turhan paljon. Nähdessäni mainoksen tästä teoksesta ajattelin heti, että ihanaa! Tuo minun täytyy hankkkia. Kirja ei ole kovin paksu, mutta sitäkin kiehtovampi. Suomenkielisen teoksen nimi Vaara vuorilla ei kerro kovinkaan paljoa teoksen syvimmästä olemuksesta, jos kohta vaarojakin on. Enemmän kuitenkin teoksessa korostuu vanhan virren sanat, jotka vakuuttavat, että et ole koskaan yksin. Tämä laulu on tärkeä Leiningerin perheelle ja erityisen tärkeäksi se muodostuu Leiningerine perheen tyttärille, 12-vuotiaalle Barbaralle ja 9-vuotiaalle Reginalle.

Eletään vuotta 1755. Englantilaiset ja ranskalaiset sotivat siirtomaaherruudesta ja irokeesit ovat lyöttäytyneet yhteen ranskalaisten kanssa. Leiningerin perhe on muuttanut saksasta ja sijoittunut Blue Mountain -vuoristossa sijaitsevaan laaksoon, lähelle Penn's Creek -jokea. Perhe on saanut asua rauhassa intiaaniheimojen kanssa aina tuohon kohtalokkaaseen syksyyn. 

Leiningerien perheeseen kuuluuu isä, äiti, kaksi poikaa ja kaksi tytärtä. Kun äiti ja toinen pojista lähtevät myllyyn jää isä toisen pojan ja tyttöjen kanssa kotiin, jonne pian ilmestyy joukko intaaneja. Isä ja poika saavat surmansa ja tytöt joutuvat intiaanien vangeiksi ja matkan varrella Barbara ja Regina erotetaan toisistaan. Barbara muistuttaa Reginaa äidin laulamasta virrestä, säilytä se aina sydämessäsi, älä unohda sitä koskaan. Vuodet kuluvat ja Barbaran vangitsija Galasko tahtoo Barbarasta puolison itselleen. Barbara ei ole unohtanut perhettään eikä Reginaa. Vaikka rangaistus karkaamisesta on karmea, Barbara suunnittelee pakoa ja vihdoin yhdessä naapurintytön Marien, joka on myös joutunut vangiksi ja kahden pojan kanssa he suuntaavat kohti Fort Duquesnen linnoitusta, jonka englantilaiset ovat valloittaneet ranskalaisilta. Matkaa on useita satoja kilometrejä ja pelko takaa-ajajista siivittää nuorten pakomatkaa.

Vaara vuorilla pohjautuu todelliseen Penn's Creekin verilöylyyn ja Leiningerien perheen sukuhistoriaan. Tracy Leininger Craven kirjoitti ensimmäisen version tästä kirjasta 9-vuotiaana. Teoksessa aistii edelleenkin tietynlaisen lapsen näkökulman olematta silti lapsekas. 

Kirjan kertoja on kaikkitietävä ulkopuolinen joka kertoo tarinaa Barbaran näkökulmasta.  Kerronta on kuvailevaa, dialogiaa ei ole kovin paljon, mutta sen verran ,että kerronta ei käy puuduttavaksi tai yksitoikkoiseksi. 

Vaikka tarina siis eteneekin Barbaran ja näin ollen siirtolaisnäkökulmasta puhumattakaan kristitty-pakana -näkökulmaa, niin intiaaneja ei kuvata pelkästään negatiivissävytteisesti, vaan heissä nähdään myös inhimillisyyttä ja myönteisiä. Nämä intiaanien arkielämän kuvaukset ovatkin mielenkiintoisia.

Sen jälkeen kun maissinkorsi murtautuu maasta esiin ja kurottuu kohti taivaita, kylvämme jokaisen korren tyven ympärille papuja ja kurpitsoita. Siinä ovat "kolme sisarta". Ne auttavat toinen toisiaan kasvamaan vahvoiksi ja tuottamaan paljon satoa. Maissi kutsuu papuja kasvamaan ylös pitkää varttaan, ja kurpitsan rönsyilevä kasvusto tukahduttaa rikkaruohot. Maissi ja pavut antavat ravintoa mullalle ja auttavat sisartaan kurpitsantainta kasvamaan isoksi ja vahvaksi.

Vaara vuorilla on kertomus huikeasta pakomatkasta halki erämaiden ja lujasta uskosta, joka kestää vaikeuksienkin keskelläkin. Se on myös tarina löytämisestä ja siitä, kuinka vanha laulu voi herättää muistijäljet, jotka ovat kauan sitten hautautuneet ja kadonneet.

Pidin paljon tästä kirjasta, jonka voisin lukea hetimmiten uudelleenkin. Täytyy kuitenkin mainita, että kaipasin hieman ja syvällisempää tarinan käsittelyä. Esimerikiksi tässä jäi täysin pois, mitä tapahtui intaanileirissä, kun huomattiin, että nuoret olivat karanneet. Toisaalta kirjailija on kertonut tarinan oman sukunsa  perimätiedon pohjalta ja ottanut näkökulman siltä pohjalta. 

-
Googlaamalla löytää lisää tietoa Barbaraan liittyen, ainakin englanninkielellä, muun muassa tämän.

---
Kirjallinen USA:n osavaltiovalloitus: Pennsylvania
Helmet lukuhaaste 2017 kohta 26 sukutarina
Muuttoliikkeessä haasteeseenkin tämä sopii.


Kirsti Kormu: Nepalin jalokivet!

Kirsti Kormu
Nepalin jalokivet
Päivä.  Oy, 1970
121 s.







Lähdin Nepaliin keväällä 1963. Vajaan viiden työvuoden jälkeen palasin jälleen Suomeen. --- --- Vaikka nyt lähes kolme vuotta olen ollut kotimaassa, en silti ole ehtinyt käydä tervehtimässä kaikkia teitä, jotka olette kiinnostuneita lähetystyöstä Nepalissa. Juuri sellaisia ihmisiä ajatellen olen koonnut nämä muutamat sivvut, kuin tervehdyksenä sieltä vuorten huipuilta.

Näin esittelee lähetysveteraani Kirsti Kormu tämän pienen teoksensa lukijalleen.

Muistan lukeneeni tätä kirjaa joskus lapsena, juuri tuolloin seitsytluvun alkuvuosina. Varsinainen lastenkirja tämä ei kuitenkaan ole ja mielikuvani erityisesti nepalin lapsista jäi vain mielikuvaksi. Kirjassa on kahdeksantoista lyhyehköä lukua, jotka käsittelevät eri näkökulmista arkista elämää Nepalissa niin lähetin kuin alkuperäisasukkaiden osalta. Kormu itse työskenteli Nepalissa lähetyssairaalassa sairaanhoitajana.

Kerran heillä ollessani isä avasi pienen kaapin ja kutsui minut katsomaan sen sisään. Hämmästyksekseni näin siellä suomalaisen joulukortin kehyksissä. Kortti esitti Jeesus-lasta seimessä. - Pidämme tätä teidän Jumalaanne täällä kaapissa ja usein katselemme sitä, kertoi mies minulle.

Evankeliumin ydinsanoman tuominen ymmärrrettäväksi hinduyhteiskunnassa ei aina ollut helppoa, jos se ei ole helppoa länsimaisessakaan kulttuurissa.Minua henkilökohtaisesti tämä tekstiote paitsi hymyilytti myös kosketti erityisesti.

Nepal sijaitsee Himalajan kupeessa. Sen alueella sijaitsee kahdeksan kymmenestä maailman korkeimmasta vuoresta ja teos alkaakin Mount Everestin ja sen valloituksen kuvauksella. Se, mitä kuvataan kulttuurisena kokemuksena matkasivustolla avautuu tässä kirjassa toisella tavalla. Otetaan vaikka esimerkiksi elävä lapsijumalatar Kumari. 

Pieni tyttö erotetaan kodistaan, sisaruksistaan ja ennen kaikkea äidin huolenpidosta. Hänet siirrettään temppeliin, josta tulee hänen lapsuutensa asuinsija

Ja miten tämä jumalatar valitaan, lapsi viedään hämärään huoneeseen, jossa hänen on  yksin kuljettava huoneen läpi puhvelien päitten kaameassa ilmapiirissä pappien seuratessa tarkkaavaisina tytön ilmeitä osoittautuuko niillä pelkoa tai kauhua.

Nepalin jalokivet on mielenkiintoinen kurkistus nepalilaiseen kulttuuriin. Vaikka kirjan kirjoittamisesta on kulunut aikaa, niin vaikuttaa siltä, että se on silti hyvin ajankohtainen kirja. Nepal on yksi maailman köyhimmistä maista, jossa yhä, muutostuulista huolimatta,  elää vuosisataisest perinteet, kuten voimme lukea uutisistakin
...
Kirjallinen maailmanvalloitus: Nepal
100 suomalaista kirjaa

keskiviikko 16. elokuuta 2017

Herge: Kultasaksinen rapu!

Herge
Kultasaksinen rapu
Tintin seikkailut 7
Otava, 1975
62 s.

Alkuteos: Le crable aux picces d'or
Suomentanut Jukka Kemppinen



Seikkailu saa alkunsa, kun Milou löytää roskiksista rapusäilyketölkin. Miloun pää jää purkkiin kiinni. Tinteissä mielenkiintoista onkin, ei vain nuoren lehtimiehen seikkailut, vaan rinnalla saattaa kulkea myös Miloun ajatukset ja tekemiset. Asioita katsotaan ei vain ihmisten vaan myös eläimen näkökulmasta.

No rapusäilyketölkki ja sen repeytynyt etiketti johdattavat Tintin laivaan nimeltä Karaboudjan. Ksraboudjanilla Tintti tutustuu ensimmäistä kertaa kapteeni Haddockiin, joka on laivan kapteeni, mutta joutuu syöstyksi vallasta. Myös Tintti joutuu vangituksi. 

Tintti ei juo alkoholia, mutta kapteeni Haddock sitäkin enemmän ja tämän takia kapteenin toilailut aiheuttavat monia vaaranpaikkoja, kuten tämä, kun kapteeni Haddock ympäripäissään sytyttää veneeseen nuotion lämpimikseen.






 
Mereltä Tintti joutuu erinäisten vaiheiden jälkeen Saharan erämaahan.

Tintti ja kultasaksinen rapu on ihan jäntevä seikkailu, jossa on paljon humoristisia kohtauskia. Piirrosjälki on mainion vaihtelevaa ja kuvauksellista.




Valitettavasti minun joskus kirpparilta löytämästäni teoksesta puuttuivat sivut sivvut 57-60, joten se, mitä tapahtui sen jälkeen, kun Dupondin ja Dupontin haastattelivat erästä henkilöä ja ottivat  hienovaraisesti selvää asioista ja salaovi yllättäen avautuu ja sitten ollaankin jo selvitty roistoista, eli juuri ne ratkaisevat hetket puuttuvat. Harmillista!


sunnuntai 13. elokuuta 2017

Heimo Pihlajamaa: Mimosa!



Heimo Pihlajamaa

Mimosa
Otava, 1976
126 s.

Unikieli, unologiikka; kun se tärähtää rikki, kuva on pilalla, jäljellä on valveen tarkennettu arki, poissa kohdunlämpö--- ---




.
Mimosa on yhden päivän tarina Jane-nimisestä naisesta. Hänen miehensä Rex on kuollut. Onko hän kuollut juuri äsken, niin, että Jane on heränyt kuolleen miehen viereltä, vai onko Rex kuollut auto-onnettomuudessa vai onko kuolemasta jo kauemminkin aikaa, en oikein päässyt jyvälle. Niin tai näin, niin kuoleman läsnäolo on kaiken aikaa taustalla ja Jane pohtii asioita  tätä taustaa vasten. Ajatuksenvirtana tätä ennen kaikkea pidän, sillä Janen ajatukset kulkevat asiasta toiseen ja poukkoilevat milloin mihinkin suuntaan.

On taustalla kuitenkin myös kronologinen eteneminen, yö hiljaisuudesta, unesta herääminen, aamu, lasten kouluunlähtö, kaupungille kävelylle, onnettomuuden näkeminen baarin ikkunasta, paluu kotiin, illalla nukkumaan.

Vaikeaselkoista ja kuitenkin teoksessa on myös oivalluksia, jotka sykähdyttävät kuten:

Kirjahyllyt, Jane, jos vielä vähän aikaa jaksat ajatella. Oletko koskaan ajatellut että ovat täynnä eläviä tai kuolleita ihmisiä jotka elävät siitä mekaanisesta liikesarjasta jota näppäimien etsiminen kirjotiuskoneesta on. Ja jos se onnistuu, jos löytäminne ja kirjaimien peräkkäin järjestäminen onnistuu, kirjahylly elää.

Minä en jaksa ajatella, siksi en tiedä, kuinka elävä tämä blogipostaus on, mutta toiset kirjat saavat ajatukset kulkemaan, kun taas toiseet jäävät hieman latteammiksi kokemuksiksi. Samoin on  kirjahyllyjen laita, toiset ovat kiinnostavampia kuin toiset, minua ne ovat kiinnostaneet aina - kirjahyllyt meinaan. Hyvä kirja voi olla seuraavaa lainausta soveltaen, kuin sydämen hyväily.

Kenen kanssa voisi kävellä puistossa tuntematta oloaan yksinäiseksi? Silti on niin paljon hetkiä, tänäänkin, jolloin elämä todella hipaisee läheltä niin kuin hyväily sydäntä, siten että sen tuntee, niin että se lämmittää.

Ja lopuksi vielä pari lainaa, jotka kolahti ja saivat mietteliäiksi:

Jos eläisi, eikä niin vähästä kuolisi.

Kuolema on maailman inhottavin aviorikos.

Kansi on minusta kaunis. Mimosa-nimeä jäin hieman miettimään, en oikein saavuttanut ideaa sen taustalla. Punainen väri on hehkuva, jännitteinen.  Löysin tämän kirpputorilta ja takakannen ilmoitus yhden päivän romaanista sai minut kiinnostumaan, sainhan kuitattua Helmet lukuhaaste 2017 kohdan 19 yhden päivän romaani.

tiistai 8. elokuuta 2017

Poul Nörgaard: Leenan joululoma!



Poul Nörgaard
Leenan joululoma
K.J.Gummerus OY, 1958
Alkuteos: Lykkes jul paa Ravnstrup
Suomentanut saksankielisestä painoksesta Aarno Peromies
112 s.
Kuvitus ?


Leena on juuri 13-vuotias tyttölapsi, joka asuu isänsä kanssa Kööpenhaminassa. He ovat köyhiä. Leena saa isänsä kanssa kutsun ystävänsä Kirstenin luo Wingeneille, Ravenstrupin kartanoon joululoman ajaksi. Leena tulee kartanoon ensin yksin, isä sitten myöhemmin.

Yhdessä Leena ja Kirsten kokevat seikkailun talvisessa maastossa, kun he lähtevät jakamaan joululahjoja kartanon alustalaisille. Tulee lumimyrsky ja tytöt eksyvät hevosineen, kun Kirsten päättää oikaista peltojen halki. Onneksi Kirstenin koira Flax on noutamassa jo apua.

Kartanon mailla on myös salametsästäjiä ja varkaita. Varkaudesta syytetään kenkamaakarin poikaa Viggoa. Kun Bent, eräs kylän pojista pättää hakea isoäitinsä kihtiin apua kirkon suntion neuvojen mukaan menemällä täyden kuun aikaan kellotapuliin ja ottamalla kirkonkellosta ruostetta lähtevät Leena ja Kirsten myös mukaan ja joutuvat pahaan paikkaan, varkaat ovat myös tulossa kirkontorniin. 

Leenan joululoma on herttainen vanhanajan tyttökirja. Kirjassa on mukava kuvitus, jonka tekijästä ei tosin ole mainintaa. Kirjan fontti on mielenkiintoinen. Luin kirjaa illalla ennen nukkumaanmenoa ilman silmälaseja lähietäisyydeltä ja minusta fontti näytti ihan kuin se olisi vanhan ajan kirjoituskoneella kirjoitettu. Nyt silmälasien kanssa päivänvalossa teksti näyttää ihan normaalilta. Hassua! 

Hassumpi välipala lukupinosta ei ollut tämä, lähinnä tytöille suunnattu tanskan maaseudulle sijoittuva kirja.

Tekstilaina:

--- kukaan ei voi riistää meiltä unelmiamme. Joskin vain harvat meistä voivat toteuttaa unelmansa, niin auttavvat juuri ne meitä pysymään hyvillä mielin onnettomina aikoina ja antavat rohkeutta.




lauantai 5. elokuuta 2017

Ben Kalland: Vien sinut kotiin!


Ben Kalland
Vien sinut kotiin
Atena, 2017
284 s.

Luin jo keväällä jostain Ben Kallandin haastattelua, jossa hän kuvasi uuden kirjansa syntyprosessia ja ajattelin, että tuossa voisi olla kirja, jonka haluaisin lukea. Kun teos sitten eilen tuli kustantajalta, tartuin siihen hetimiten ja luin kirjan yhdessä hujauksessa , ja olen nyt yön nukuttuani ymmälläni. Kuinka voisin kuvata tätä kirjaa? Lukutunnelmat ovat vaihtelevia. 

Kun kertoo tarinan, voi valita aloituspisteen ja tapahtumat, joista tarina muodostuu. Valinnat voi tehdä monella tavalla, ja valitsemalla tapahtumat huolella voi tarinalle antaa haluamansa muodon. Tämä on Ellenin tarina.

Ellen - nuori viulistilupaus, oli yksi niistä syistä, jotka herättivät kiinnostukseni. Ellen on Markuksen ja Carolan kolme vuotta nuorempi pikkusisko. Herkkä, musiikillisesti lahjakas tyttö. Sisaruksista nuorin on Sofia.

Itse en ole musikaalinen, enkä tiedä hölkäsen pöläystä niistä musiikillista termeistä, mitä kirjassa vilisee glissandosta crescendoon mutta rakastan viulunsoittoa ja hyvää musiikkia. Parasta kirjassa onkin sen musiikillinen sointi. Myös Kallandin ilmaisua voisi sanoa musiikilliseksi, Samoin kuin Ellenin viulu tekee  Kallandin ilmaisu laajoja hyppyjä, sävelkuviot vaihtelevat keveistä ja sointuvista noitatanssiin, villiin ja hallitsemattomaan - suorastaan karkeaan tyyntyäkseen auringonlaskun myötä viimeisiin haikeisiin säveliin.

Kerronnallisesti kirja on mukaansatempaavaa. Sen osoittaa jo se, että luin sen yhteen syssyyn yhden päivän ja illan aikana. Sanat, ilmaisutyyli, kuvaavuus on soljuvaa ja ilmavaa - jännitteistä, hieman hämmentäviäkin, kuten navigaattorin sensuelli ääni. En ole koskaan ajatellut että navigaattorin ääni olisi sensuelli. Kertojanääni on minä-kertoja, Markus, joka kertoo paitsi omaa myös pikkusiskonsa ja perheensä tarinaa. Silti se, mitä ei kerrota jättää aukkoja.

Elämämme näyttäytyy sarjana tapahtumia, joiden lomassa on satunnaisesti valittuja, valokuvan tarkkuudella tallennettuja osia. Näiden väliin jää vuosia dokumentoimatonta, jälkipolville näkymätöntä elämää. Jäljelle jääneet valokuvat eivät valehtele, mutta ne rajaavat todellisuutta.


Toisaalta tämä tekee tarinasta ilmavan, toisaalta kerronnallista totuutta rajoittavat kirjailijan kuvaamat, valitsemat hetket päähenkiöidensä elämässä.
Se, mitä jätetään kertomatta on lukijalle näkymätöntä, mutta jättää mahdollisuuksia rivien väliin tehdä tulkintoja, ne herättävät kysymyksiä. Se, mitä ei sanota, voi olla joskus merkityksellisempää kuin se, mitä sanotaan, Esimerkiksi Ellenin kohtalo. Miten se liittyy alun dramaattiseen tapahtumaan Porkkalan talvisella jäällä? Vai liittyykö mitenkäään?

Kallandin kerronnassa minulla herää myös kysymys, kirjoittaako hän omaelämäkertaansa? Varmasti siinä on mukana omaa kokemusta (kirjailija on aikoinaan kuulunut Jehovan todistajiin), mutta kuten hän jälkisanoissaan ilmaisee, tämä kertomus on fiktiota, vaikka sen luomisessa on käytetty haastatteluja ja julkaisuja.

Totuus on optinen illuusio, jota ei voi nähdä, jos katsoo sitä suoraan. Fiktio on sitä, että keksitään asioita, jotka eivät ole totta, mutta jotka paljastavat totuuden.

Ben Kallandin teos Vien sinut kotiin ei ole kirja totuudesta. Mikä on totuus? kuolematon kysymys. Enemmän kuin totuudesta tämä kirja puhuu yhteisöllisyydestä, yhteenkuulumisesta ja perheestä. Toki yhtenä vahvana teema on valta ja sen käyttö, 

Jos ajattelen kirjan päähenkilöä Markusta, niin - huh! Karmiva tyyppi. Markuksessa minua etäännyttää se mädännäisyys ja kaksinaismoralismi, mitä hän edustaa. Ja silti näen hänessä on jotain, mikä voisi puhjeta kukkkaan, jos miehestä voi sellaista ilmaisua käyttää. Toisaalta ottaen huomioon kolmekymmentävuotta järjestön johtoportaassa, niin miettii, voiko siitä enää päästä  täysin irti. Onko muutos mahdollista? Toisaalta ei vain Brooklynin vuodet, vaan entäs muu menneisyys.

Vien sinut kotiin on pohjavireeltään tummasävyinen. Siitä puuttuu miltei kokonaan hiljaiset ja auvoisat hetket, valoisuus! Jos ajatellaan uskoa ja uskontoa, jotka ovat yksi teema, niin tästä teoksesta puuttuu täysin todellisen uskon ja luottamuksen tuoma rauha. On ero sillä, mikä on opittu tai  valittu, mikä on iskostettu tai mikä on sydämessä syntynyt.  

Mikä oli se koti, johon kirjan päähenkilö tunsi tien? Oliko se paluu järjestön pariin jossain uudessa valtakunnansalissa, jossa voisi jatkaa kaksinaismoralistista elämäänsä vai oliko se tie vastalöydetyn lapsenlapsen luo - perheen pariin?

Nyt kun Ellen soitti ilman säestystä, huikean kaunis sointi oli helppo huomata. Siinä oli syvä, tumma vivahde, joka täytti koko ison tilan. --- Tuntui kuin viulu olisi ollut eläin, joka halusi vapauteen ---

Helmet lukuhaaste 2017 kohta 49 Vuoden 2017 uutuuskirja

Kirjan on lukenut myös Leena Lumi, jota teoksen tempo ravistaa, ihastuttaa ja saa kyyneliin. Leena Lumi piti myös Markusta epäluotettavana kertojana. Tätä jäin sittemmin pohtimaankin, mitä Markus jätti kertomatta? Väistelikö hän jotain? Tosin minua jo alun kerronta mietitytti, mitä tässä jätetään kertomatta, kerrotaanko kaikki niinkuin tapahtui.
Lumiomenan mielestä Kallandin teksti kulkee kuin sinfonia: hiljaisesti silloin kun tarpeen, voimakkaasti,kiihkoisastikin silloin, kun aika on

...
EDIT: Ben Kallandilta on ilmestynyt myös nuortenkirja Villihaukka.

perjantai 4. elokuuta 2017

Lugovskaja Nina: Haluan elää!


,
Nina Lugovskaja
Haluan elää - Venäläisen koulutytön päiväkirja 1932-1937
WSOY,  2004
Suomentanut Arja Pikkupeura
 502 + 1 s.

 8, lokakuuta 1932
Vapaapäiväni, siis lokakuun kuudentena ženja ja Ljalja päättivät lähteä ratsastamaan. He hankkivat minule puvun. Kun menimme kolmisin sitä hakemaan erääseen asuntoon, jouduin kuulemaan melkoisen litanian neuvoja ja komentoja. No, ei se mitään. 

ženja ja Ljalja ovat Ninan kolme vuotta vanhemmat kaksossiskot, oikeilta nimiltään Jevgenia ja Olga. Nina on 14-vuotias aloittaessaan päiväkirjansa.

Ninan päiväkirja on täynnä nuoren ihmisen ajatuksia ja pohdintoja, elämästä, koulunkäynnistä - ajasta ja ympäristöstä, ja rakkaudesta. Niitä samoja aiheita kuin kenen tahansa nuoren ajatuksia. Nina asuu Moskovassa. Hänen isänsä on vangittu vastavallankumouksellisesta toiminnasta ja sama kohtalo odottaa myös muuta perhettä vuosien vieriessä. Ninan päiväkirja ei ole vain nuoren ihmisen kasvutarina, jollainen se toki on, vaan tutkimus Stalinin ajan vainoissa vangitun nuoren elämästä. Miksi tätä päiväkirjaa pidettiin nin vaarallisena? Kirjahan on täynnä nuoren itsetunnto-ongelmia ja tavallista kasvavan lapsen elämää. Se, että 14-vuotiaana tuntee tuskaa ja ahdistusta vangitun isänsä vuoksi, mutta kuten Nina yrittäessään saada rehabilitointia kirjoittaa Hruštševille, kuinka  isän pidätys "vammautti kipeästi laspen sielun jättäen jälkeensä vuosia kestäneen katkeruuden" ja kuinka tämä "aiheutti päiväkirjan Stalinin julmuutta koskevat katkerat rivit".

Ninan päiväkirjassa korostuu hyvin vahvasti itsetunto-ongelmat. Ninan silmissä oli jotain vikaa, minkä vuoksi hän karsasti. Tätä yritettiin korjata leikkauksella, mutta leikkaus epäonnistui. Nina koki olevansa ruma. J Kuitenkaan en lukinana näe häntä rumana (valokuvaliite on mukana). Ja älykkyyttä Ninalla oli, sen osoittaa jo hänen kirjoitelmansa. Itse en nelitoistavuotiaana pystynyt tällaiseen ajatteluun ja itseilmaisuun. Ja kunnianhimoakin Ninalla oli. Tosin se kunnianhimo hieman vuosien myötä karisee ja Ninan on vaikea löytää paikkaansa. Vasta vankeuden jälkeen hän löytää taiteelliset lahjansa (elämänkerralliset tiedot kirjan lopussa).

Typerä kohtalo ei suonut minulle mitään: ei ulkonäköä, ei kyvykkyyttä, ei mitään lahjoja, mutta itserakkautta, ylpeyttä ja halua olla parempi se kyllä jakeli runsain mitoin. Se on julmaa. Lisäksi olen päästä varpaisiin nainen. On pilkanteko jättää nainen vaille kauneutta ja viehätysvoimaa, sillä sanotaanpa mitä tahansa, naisen keskeinen ominaisuus on  miltei tiedostamaton ja häntä kaikkialle seuraava miellyttämisen halu...

Ah Nina, Nina. Kuinka tahtoisinkaan sanoa sinulle, että sinä olet älykäs, lahjakas ja et lainkaan ruma. Eikä todellakaan tarvitse olla äärettömän sopusuhtainen ja kauneudella kruunattu voidakseen elää sydämellään. Tekstisi sen osoittaa, että sinulla on kyllä sydän. Mutta nämä sanat eivät voi sinua tavoittaa. Sanonpa ne siis kaikille Ninan lailla tunteville nuorille ja miksei vanhemmillekin, lahjakkaille, älykkäille, jotka vertaavat itseään muihin kadehtien (kateus ei kaukana minustakaan), älkää verratko itseänne muihin! Se voi olla vaikeaa, mutta ei hyödytä. Sinä olet sinä ja minä olen minä ja niin on hyvä.

Nuoren tavallisten ongelmien ohella päiväkirjan myötä avautuu kolmikymmenluvun neuvostoarki, ajan ilmiöt hyvässä ja pahassa. Jotkin pienet yksityiskohdat mielipiteissä ja muussa pistää hieman mietteliääksi, ja en ehkä ole ihan kaikkea nielemässä, omimassa. 
Mutta se, mitä tapahtuu 4. tammikuuta 1937 muuttaa Ninan elämän. Silloin Ninan kotiin tehdään ratsia, Ninan ja Olga-siskon päiväkirjat takavarikoidaan ja perheenäiti tyttärineen viedään kuulusteluihin. 

Minä vain en ymmärrä, mitä niin kauheaa tässä päiväkirjassa oli, että nuori ihminen sen vuoksi joutuu pidätetyksi? Ajattelun vapaus on kaikilla, mutta ilmaisunvapaus, se pistää miettimään. Mitä on hyvä ilmaista ja mitä ei! Loppujen lopuksi kaikkien niiden alleviivausten, joita kuulustelijat ovat päiväkirjasta alleviivanneet merkityksekkäinä on ainoa vakavampi kohta tuo 14-vuotiaan katkera purkaus, josta on kulunut jo viisi vuotta. Sitä vastoin ne kohdat, joita itse pidän hälyttävinä nuoren ihmisen kasvussa ja kehityksessä ovat aivan vailla huomiota, eikä nekään ole sellaisia, joiden takia pitäisi vankileirille joutua, päinvastoin, ottaa tyttö puhutteluun ja ohjata ajatuksia terveempään suuntaan. Mutta millaista ohjausta lapset saivat kolmikymmenluvun Neuvostoliitossa. 

Kaiken kaikkiaan tämä kirja on kiintoisa ja pohtimaan pistävä ajankuva vuosien takaa ja eräästä historian ajanjaksosta.
...
Helmet lukuhaaste 2017 kohta 12: Politiikasta tai politiikosta kertova kirja

sunnuntai 30. heinäkuuta 2017

Constance M. White: Gittan oppilasvuodet!


Constance M. White
Gittan oppilasvuodet
Ruotsinkielisestä teoksesta, Git. Sköterskeelev suomentanut Pirjo Telenius
Artko, 1979
155 s.







Odotin Gittan oppilasvuodet -teokselta jotain samankaltaisuutta kuin Helena ja Ursula-sarjoilta, se on sairaanhoitajatyön kuvausta ja opiskelijan elämää, mitä se on se sairaanhoitajan opiskelu. Mutta mutta .. sairaanhoitotyö ja sen opiskeluun liittyvät kuviot olivat aika vähäisiä, jos niitäkin tässä oli jonkin verran, mutta ei niinkään Gittan osalta, vaan häntä ylempänä, osastolla työskentelevän Ruthin kautta. No, kyllähän Gittakin auttaa yhtä tulipalonuhria vähäiseltä osin.

Gittan oppilasvuodet keskittyy kerronnaltaan enemmän Gittan perheeseen ja ihmisuhteisiin. Gitta on 16-vuotias, hyväksytty opiskelemaan ystävänsä Mossyn kanssa sairaanhoitajakouluun St.Markuksen sairaalan läheisyydessä. Gittan äiti on kirjailija, joka kirjoittaa rakkauskertomuksia, isän ammatti ei oikein jäänyt mieleen. Gittalla on sisko Chris, joka on naimisissa Keithin kanssa ja heille syntyy keskostyttövauva. Lisäksi Gittalla on veli Stephen, joka on kihloissa Primrosen kanssa. Naapurinpoika Tommy ajelee motskarilla milloin kenenkin kanssa, välillä myös Gittan kanssa. Gittan ja Tommyn välejä hiertää opiskelu tai opiskelemattomuus, mutta lopussa Tommy yllättää Gittan.

Gitta tutustuu Ruthiin, joka työskentelee jo osastoilla. Ruth miettii Australiaan muuttoa sedän luokse. Tutustuminen Bradleyn perheen kanssa tuo kuitenkin omat jännitteet. Rakkautta on ilmassa puolin ja toisin.

Gittan opiskeluvuodet kattaa kaksi vuotta Gittan opiskelua, jonka aikana hän on lähinnä taitellut siteitä, tehnyt talkkituppoja ja hakenut pyykkilistoja osastoilta. Varsinainen osastotyö alkaa vasta kirjan lopussa.

Gittan opiskeluvuodet on silti ihan vinkeä nuortenkirja. Kirja on käännetty suomeksi ruotsinkielestä, mutta olen saanut sen käsityksen, että tämä olisi alunperin englanninkielinen teos ja miljöö olisi enempi englantilainen kuin amerikkalainen. Tähän viittaa kirkkoherran vierailut ja Australia-kytkös. Sairaanhoitajan ammatin kuvauksena tämä on aika köykäinen verrattuna aiemmin mainitsemiini Helena- ja Ursula-kirjoihin. Varsinaista hoitotyön kuvausta ja opiskelutaitojen ja ammatillisen kehttymisen kuvausta on hyvin vähän. Nimi Gittan opiskeluvuodet kuulostaa hieman harhaanjohtavalta nimeltä, koska varsinaista opiskelukuvausta on kovin vähän. Ei tämä silti kovin kehno kirja ollut. Olisi mielenkiintoista tietää, onko tähän kenties jatkoa tai onko kirjaiilija kirjoittanut muita kirjoja?
Kansikuva on hauska, jos kohta sekin tuntuu hieman harhaanjohtavalta, koska Gitta ei tapahtumien aikaanpäässyt osastotyöhön. Erilaiseksi Helena- ja Ursula-kirjohin tämän teoksen  tekee myös se, että Gitta sai sairaanhoitajan univormun päähineineen heti opiskelun alussa. Helena- ja Ursula-kirjoissahan päähine saatiin, kun oltiin selvitetty tietty koejakso ja sitten tuli muut virkamerkit ajan ja onnistumisten myötä.

Alkuperäisteos on ilmestynyt 1958.

lauantai 29. heinäkuuta 2017

Eira Pättikangas: Kun tuuli kääntyy!





Eira Pättikangas
Kun tuuli kääntyy
Karisto, 2010
366 s.

Kun tuuli kääntyy on jatkoa Viivin tarinaan. Sota on ohitse, edessä uusi alku ja jälleen rakentamisen aika. Viivi, elämän pettymyksissä kipuileva pohjalaisnainen odottaa vauvaa Aartille. Miehelle, joka hänet jätti ja hylkäsi, vei rahat mennessään. Viivi ei Aartia kaipaa. Hän ottaa eron ja alkaa käyttää ensimmäisen, sodassa kuolleen miehen vihkisormuksia. Viivillä olisi kyllä vientiä, mutta hän on päättänyt, että ei miehen perässä juokse eikä miesten perään itke. Hän unelmoi yhä opettajaseminaarista. Kun siskon miehen sukulainen tulee Amerikoista käymään ja valloittaa koulun entisen opettajan alkaa Viivillekin mahdollisuuksien ovi avautua. Hän pääseee kuin pääseekin seminaariin ja valmistuu opettajaksi, vaikka onkin pienen tytön yksinhuoltaja.

Paitsi Viivin tarinaa kirjassa käydään läpi Karjalan evakkojen ja hieman sotavankienkin tarinaa. Miten käy, kun karjalaisevakko ja entinen venäläinen sotavanki kohtaavat ja lyöttäytyvät yhteen. Voiko tarinalla olla onnellinen loppu?

Muita ajanilmiöistä mainittakoon muun muassa seteleiden poikkileikkaaminen ja Metsäradio, jota iltaisin kuunneltiin.

Pättikankaan teos on nautittavaa luettavaa, jossa on sekaisin pohjalaista ja karjalaista murretta kirjakielisen kerronnan ohella. Minulle kutkuttavinta lukiessa on löytää ja makustella uusia pohjalaissanontoja. Aiemmassa tarinassa tämä hersyvyys oli aika vähässä, mutta tästä löysin muutamia hörähdyttäviä sanontoja, kuten esimerkiksi tämän: 

Juoksin peräs henki hapatoksis..
 
Häijymies ei oo muta kuin akan pilikka ja leivän haaska.

Vaikka Viivi ei tunnu miehiä kaipailevan, ja Aartinkin, joka Viivin saadessa viran alakoulun opettajana löytää paikalle, ajaa Viivi tiehensä, niin kirja päättyy kuitenkin hieman ounastelevasti, kun hän uudessa virassa kohtaa koulun johtajaopettajan.

Siinä se nyt taas oli, naisen ikuinen riesa ja kompastuskivi. Eikä Viivi voinut juosta pakoon, vaan hymyili tervehtiessään ja toivottaessaan Freedin tervetulleeksi heidän koululleen.
---
100 suomalaista kirjaa
Helmet lukuhaaste 2017 kohta 45: suomalaisesta naisesta kertova kirja