maanantai 18. joulukuuta 2017

Kerstin Johansson i Backe; Näkymätön Elina!

Kerstin Johansson i Backe
Näkymätön Elina
Otava (Seven)
2004

Alkuteos:Som om jag inte fanns




"Koulussa Elina ei ole kukaan. Vaikka hän kuinka yrittää saada selvää kummallisista ruotsinkielisistä sanoista, opettaja löytää vain moitittavaa. Elina tuntee kutistuvansa yhä pienemmäksi ja kouluunmeno muuttuu yhä vaikeammaksi."

(ote takakansitekstistä






Klaus Härön ohjaama elokuva Näkymätön Elina on yksi hienoimpia ja vaikuttavimpia suomalaisia elokuvia, jonka olen nähnyt. Löytäessäni tämän pienen teoksen kirpputorilta ajattelin ensin, että tämä on taas sellainen kirja, joka on kirjoitettu sen jälkeen, kun on ensin tehty elokuva, mutta huomasinkin olleeni väärässsä. Ensin on ollutkin kirja. Tämä kirja on ilmestynyt Ruotsissa jo niin aikaisin kuin 1978, kun Klaus Härön elokuva on tehty uuden vuosituhannen puolella.

Näkymätön Elina on hieno pieni tarina suomalaisesta Jatkon perheestä, tai siis ainakin äiti on tullut Suomen puolelta. Eletään Pohjois-Ruotsissa, kylässä, jossa vaikuttaa lestadiolaisuus, ja jossa on paljon suomalaisia perheitä. Ajallisesti miljöö on 30-lukua. Jatkon perheen isä on kuollut. Elinalla on pikkuveljet Erkki ja Pikku-Isak sekä pikkusisko Irma. Äiti käy koululla iltaisin siivoamassa.

Elinalla on "läiskä keuhkoissa" eli keuhkotauti, minkä vuoksi äiti on hänestä erityisen huolissaan. Elina on myös sulkeutunut, hiljainen lapsi. Isäkin oli ollut luonteeltaan 'vaikeneva' Isän kuolema on ollut Elinalle erityisen vaikea asia. Hän ei pysty käymään haustausmaalla, sen sijaan hänellä on pakopaikka läheisellä suolla, jossa hän mielikuvituksensa avulla leikkii pahaa oloaan pois.

Elina ei oikein pärjää koulussa.Hän ei ole tyhmä, mutta hänen ja opettajan välillä on kitkaa. Elinalla on vaikeuksia Ruotsin kielesssä. Opettaja nauraa hänen ainekirjoitusyritelmälleen ja puhuu siitä vielä opettajatovereilleenkin vielä senkin jälkeen, kun Elina on kirjoittanut kunnollisen ruotisnkielisen aineen. Sen sijaan Elinan pikkusisko Irma menestyy.

Paitsi, että tässä tarinassa on kyse oikeudenmukaisuudesta lapsen ja aikuisen välillä tässä tarinnassa ja tulee esille ystävyys ja sisarusten väliset suhteet, perheen dyanamiikka. Myös ero ruotsalaisen yhteiskunnan ja suomalaisen kyläyhteisön välillä on vahva. Suomalaiset lapset yritetään ruotsalaistaa, välitunneillakaan ei saa puhua suomea, siitä saa heti nimen taululle. Ja lestadiolaisuuden koruttomuus pukeutumista myöten on seikka, joka taustalla vaikuttaa.

Kirja ja elokuva menevät suurin piirtein yksi yhteen, joitakin eroavaisuuksia juonen suhteen kyllä on, mutta ei häriitsevästi. Mutkia ei ole oiottu liialla suoralla kädellä.

Ote kerronnasta:

"Kun Elina ajatteli koulupäivää, hän alkoi juosta. Enää ei ollut niin tärkeää hiipiä hljaa. Oli pakko päästä nopeasti suolle. Nyt polkua ei enää näkynyt. Oli vain pyöreitä mättäitä, joilla kasvoi suoheinää. Ne olivat melkein valkoisina kuurasta. Puut harvenivat. Hän oli perillä. 
Suo oli hänen valtakuntaansa. Aivan hänen ikiomaansa. Paitsi muutaman viikon ajan kesällä, kun hillat kypsyivät. Silloin saattoi tulla hillanpoimijoita. Mutta he eivät ymmärtäneet suon salaisuuksia. He poimivat vain marjoja eivätkä tunteneet Hieno-Keijua ja Kukka-Koivua ja  Taika-Feeriä. Eivät he tienneet sitäkään, että Paha-Luura vaaniskeli suolla."


Tämä oli hieno pieni löytö ja elokuvasta otettu kansikuva on huikean kaunis ja koskettava. Kuinka minä rakastankaan näitä syksyn värejä.  

....
Helmet lukuhaaste 2017 kohta 32: Kirja on inspiroinut muuta taidetta.


sunnuntai 17. joulukuuta 2017

Anni Swan: Kaarinan kesäloma!



Anni Swan
Kaarinan kesäloma
WSOY 1975
156 s.
Kansikuva Martta Wendelin
.

- Anteeksi, oletteko kunnallisneuvos Tullan tyttäriä? - Minä olen Kaarina Holsti.
- Sitähän me arveltiin tässä Iisan kanssa, vastasi toinen, paksumpi tytöistä, mutta ei kehdattu kysyä. Tulkaa te meidän kanssa jalan. Manne pitäköö huolta tavaroista.
- Manne, huusi hän puolikasvuiselle pojalle, joka kädet housuntaskuissa kävellä maleksi pitkin laituria, hommaa sinä vieraan tavarat Villen kanssa kotiin.
Manne tervehti kömpelösti töin tuskin hattuaan nostaen. Hän oli noin kolmetoistavuotias, kesakkoinen, laiha ja pitkäkoipinen pojannulikka.

Kaarina Holstin ikää ei kirjassa mainita, mutta arvioisin hänet noin 16-17 -vuotiaaksi. Hän on yhteiskoululainen ja kesäloma alkamassa, mutta millainen kesä siitä tuleekaan. Kaarinan isä on sairastunut nivelleiniin ja matkustaa puolisonsa kanssa ulkomaille terveyskylpylään. Kaarina sisaruksineen joutuu tätinsä luokse asumaan. Sitten tädiltä tulee viesti, että hän ei pystykään ottamaan Kaarinaa luokseen, koska hänen hyvä norjalainen ystävänsä on tulossa käymään. Tilaa on pikkusisaruksille.  Kaarina, jonka vanhemmat ovat jo ehtineet lähteä miettiin, mitä tehdä. Hän näkee lehdessä ilmoituksen, jossa etsitään kotiopettajatarta, laittaa hakemuksen menemään ja saa paikan. 

Kunnallisneuvos Tullan perhe asuu Savossa, jonne Kaarina matkustaa laivalla. Miten Hämeestä kotoisin oleva tyttö sopeutuu Savolaismaisemiinn ja Tullan, sanoisinko hieman pröystäilevään perheeseen ei tapahdu helposti. Varsinkin rouva Tulla on uudesta asemasta itsetietoinen. Nyt, kun isästä on tullut kunnallisneuvos on toimittava niin ja on tehtävä näin, enää ei sovi toimia näin ja niin edelleen.

Kaarina opettaa Tullan tyttärille Iisalle (Isabella) ja Sikelle (Franciska) sekä Mannelle (Armand) Ruotsia, laskentoa, kirjoittamista ja Saksaa. Lisäksi tehtäviin kuuluu tanssiopetusta sekä vielä kasvimaalla hyörimistä. Tullan nuorin lapsi, Ralle (Raoul) livistää omilta tunneiltaan äidin helmoihin ja lopulta hänen ruotsinopintojaan ei kukaan enää muista.

Kaarinan kesäloma on ilmestynyt alun alkujaan vuonna 1918. Se on hersyvä kuvaus nuoren tytön kasvusta vastuuseen, ystävyydestä ja hieman elämän varjopuolistakin, jotka Päivättären silmälasit saavat kuitenkin näyttämään iloisemman puolensa. 

Muutamia erityishuomioita kerronnasta voisi mainita. Tässä niin kuin monessa muussakin Swanin kirjassa on hellenistisen kulttuurin ja historian ihannoiminen. Kaarina tutustuu pian Plotina-nimiseen tyttölapseen, jonka isä on virkaheitto maisteri. Maisterin mielestä 

--- maailmassa ei ole mitään korkeampaa kuin historia, varsinkin itämaide historia. Assyrialaisest, babylonialaiset ja egyptiläiset! Voi, pikku neiti, mitä ihmisä! Me olemme kuin kääpiöt heidän rinnallaan, me nykyajan lapset. Eikö totta?

Plotina-tyttökin on saanut nimensä muinaisen kreikkalaisen keisarinnan mukaan. Ihan tulin itsekin uteliaaksi moisen nimen suhteen, josta en ole kuullutkaan. 

En tiedä, onko näiden kirjojen Suomenkieltä modernisoitu uusia painoksia otettaessa. Välillä tämän kerronta kuulostaa kovin kirjakieliseltä ja on vaikea sanoa, mitä aikaa kirjassa eletään. Sitten on kuitenkin kuvauksia, kuten kuvaus maalaispuodista, jossa sai "sylkeä, mihin halusi kenenkään piittaamatta", jotka pistävät hieman mietteliääksi. Vieläkö 1900-luvun alkukymmenenä oli tällaista? Yhteiskoulut tai Normaalilyseot kai olivat ainakin Helsingissä jo arkipäivää ainakin paremmin toimeen tuleville, mutta mitä koulua Tullan lapset kävivät? Sitä ei mainita. Koska kirja on ilmestynyt 1918 niin kuvauksen täytyy olla ajalta ennen tätä, mutta ei kuitenkaan enää 1800-luvun puolelta.

Kaarinan kesäloma on virkistävä lukukokemus, jossa on monenlaisia mieltä kutkuttavia aspekteja. On seikkailua, kun Kaarina ja Manne ja Iisa mustikkaretkellä joutuvat keskelle pontikankeittäjien vihanpitoa, heiltä viedään vene ja Mannea ammutaan, mutta onneksi siinä ei käy kuinkaan, mitä nyt lapsilta viedään vene. Seikkailu kuitenkin miehistä Mannea ja sillä on seurauksena aina Plotinaa ja tämän maisteri-isää myöten. Lisäksi kirjassa on mielenkiintoinen lounasmenuu, jota tekisi mieleni kokeilla, jos jostain löytäisi sopivat reseptit. Sellaiset herkut kuin vihannesliemi, sipulilaatikko ja  korppuvanukas kuulostavat perin eksoottisilta. Rakastan raakaa sipulia leivän päällä ja kuullotettunakin se on maistuvaa, mutta en ole koskaan kuullut sipulilaatikosta, joten sitä olisi mielenkiintoista kokeilla. 

Mukavia nämä Swain klassikot. Näistä löytää näin uudelleen luettunakin uusia ulottuvuuksia, joita ei ole ennen huomannutkaan. 
---
Helmet lukuhaaste 2017 kohta  50: Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja. Tätä oli suositellut  Raisa Suutarilan kirjastosta.

 Uudelleen luettua -lukuhaaste

 100 suomalaista kirjaa

lauantai 16. joulukuuta 2017

Naisten aakkoset - T!

Jatkampa taas  omalta osaltani tätä  Tarukirjan  liikkeelle laittamaa haastetta, jossa olen päässyt nyt kirjaimeen




1. Kuka on suosikkikirjailijasi? 

Ethel S. Turner ja hänen nuortenkirjansa ovat valloittaneet sydämeni. Suomalainen ihan kiintoisa kirjailija on Tyyni Tuulio jonka Tuulia-nimellä  kirjoittamat nuortenkirjat ovat ihan luettavia ja ajankuvina mukavia.

2. Kuka nainen joltakin muulta kulttuurin alalta on suosikkejasi?

  
Näyttelijä Elisabeth Taylor, on yksi vanhojen Hollywood-elokuvien suosikki. Hänen elokuvistaan tahdon kuitenkin mainita hänen lapsiroolinsa Lassie-elokuvissa.

Shirley Temple on toinen lahjakas lapsinäyttelijä, jonka elokuvia tahtoisin nähdä enemmänkin, erityisen kiinnostavaa olisi nähdä hänen suorituksensa Wigginsin Villiruusuna (Rebekka of Sunnybrook farm). Tosin en ole ollut niin ihastunut esimerkiksi Pikku Prinsessa elokuvaan, jossa Shirley oli pääosassa, koska minusta, jos kirjasta tehdään elokuva, niin liiat oikomiset ja muutokset juonen suhteen eivät ole hyvästä.

3. Vaihtoehtoiset kysymykset (myös muut alueet kuin kulttuuri käyvät)

a) Kehen kulttuurin edustajaan haluaisit tutustua paremmin?

b) Kenet suursuosikkisi haluaisit nostaa esille?

Aira kokin Avattu ovi -kirjan kertojaminä Teresian ja hänen ystävänsä Tekla.


torstai 14. joulukuuta 2017

Tuulia (Tyyni Tuulio): Marja-Liisan oma koti!






Tuulia (Tyyni Tuulio)
Marja-Liisan oma koti
WSOY, 1945
125 + 1 s.


- Minkätähden alatte opiskella, vaikka jo olette naimisissa? kysyi eräs aika vaarallisen näköinen mustatukkainen täti laiskanlinnastaan. (Nyt jo istuttiinkin.)
Ettäkö minkätähden? Kuinka siihen osaisin vastata? Alan opiskella siksi, että opiskeluni aina on ollut selviöm enkä ymmärrä, miksi naimisiinmeno sitä estäisi. Alan opiskella, koska luonto vetää inua opintoihin - koska Harrikin tahtoo minun opiskelevan. Mutta kuinka osaisin selittää sitä tuolel lievästi nenäänsäpuhuvalle tädille? Punastuin vain pahemmin enkä osannut sanoa juuri mitään.

Marja-Liisa on nuori, aika äskettäin naimisiin mennyt maaseudun kasvatti. Hänen isänsä on kunnanlääkäri, joka on uudessa aviossa perheen äidin kuoltua (uusi puoliso on tämän kuolleen puolison sisko). Harri, Marja-Liissan puoliso on sotainvalidi. Menettänyt sodassa toisen kätensä, valmistelee kuitenkin väitöskirjaa. Eletään jatkosodan aikaa.

Kerronta on päiväkirjamaista, jossa Marja-Liisa kertoo nuorenparin elämästä Helsingissä, seitsemännen kerroksen kaksiossa. Marja-Liisa opiskelee yliopistossa ainakin kieliä ja Sibelius-akatemiassa musiikkia.

Kirja ei ole  niinkään juonellinen tarina, vaan arkielämän kuvausta ja mielen liikkeitä enemmän kuin tapahtumia. Esimerkiksi Harrin ja Marja-Liisan suhde Emintimään, eli Tuireen, Harrin nuoreen äitipuoleen, joka kutsuu Marja-Liisaa pikku pikku emännäksi, mutta jota Marja-Liisa kirjan lopussa alkaa pikku hiljaa ymmärtääkin, on keskiössä.

Traagisuutta kirjaan tuo Marja-Liisan saama suruviesti, Risto-veljen kaatumisesta rintamalla. Sotaa tässä kirjassa kuvataan kuitenkin hyvin vähän, jos ollenkaan. Se on siellä taustalla ja rivien välissä aistittavissa.

Sitten Marja-Liisa saa kuulla uutisen - hän saisi lapsen. Miten nyt käy opiskelujen.

Marja-Liisan oma koti on kiintoisa kuvaus sotavuosilta. Se on, niin kotielämän kuvausta kuin onkin, myös aika kultturellinen teos ja naisen oikeus omaan elämään tulee esille ilman suuria politikointeja, esimerkiksi mainitaan hammaslääkärin uraa aloitteleva Eila ja lääkäri Aino Auer.

Kulttuurinäkökohdista uteliaisuutta herätti maininta Wäinö Aaltosen Voiton Jumalatar seppelöi nuoruuden -veistoksesta yliopiston aulassa. Vieläköhän veistos löytyy paikaltaan, vai onko vuodet siirtäneet sen menneisyyteen?

Kirjan miljöö on helsinkiläinen, vaikka välillä piipahdetaankin maaseudulla. Helsinkiin liittyviä paikanimimainintoja ovat muun muassa Fazerin kahvila, Merikatu, Veduta, Kaivopuisto, Hietaniemen hautausmaa. 

Ihan hauska ja idyllinen nuortenkirja. Tarina on alkujaan ilmestynyt myös Kotiliedessä jatkokertomuksena nimellä Seitsemännen kerroksen nuoripari (Jos nyt muisti ei tee tepposia). Tämä kirja on ymmärtääkseni jatkoa Marja-Liisa harjoittelee -kirjaan, jota en ole lukenut, mutta harjoitteluaikaan kyllä viitataan. 
...
100 suomalaista kirjaa

---
EDIT: Marja-Liisa harjoittelee kirjasta on kirjoittanut monipuolisesti ja valaisevasti Sinisen Linnan Maria.

tiistai 12. joulukuuta 2017

Irja Rane: Talvipuutarha!


Irja Rane
Talvipuutarha
WSOY, 1998
171 s.







Lunta tulee.
Vihreät. Aidan vieressä on ruohoa, pitkää ja huljakasta. Se on kuin Mummun tukkaa, sillätavalla kuivunutta ja ohkasta. Ja maa on guttaperkkaa. Sataa lunta, taivas on harmaa ja valkoinen ja loistaa. Koulun piha on tyhä. Sinne ei saa mennä leikkimään kuin kesällä. Lunta. Lunta tulee. Hiutaleet rauhalliset, pyörteet väsyvät. lumi painuu, putoaa. Ja sireenit, vihreät.


Irja Ranen talvipuutarha on kuvailun juhlaa. Ja tunnelmaa. Sellaista mukavaa, menneen ajan tunnelmaa ja muistojen havinaa. Hieman jännääkin, loppua kohden tiivistyvää, yllättävää. Kirjan kerronta on erikoista. Tarinaa viedään eteenpäin pienen lapsen, alta kouluikäisen tytön,  näkökulmasta kolmannessa persoonassa. Tämä kerronta, jossa tyttöön viitataan hän-pronominilla tai passiivisella tavalla, vaihtuu kuitenkin lopussa hieman yllättäen omakohtaisemmaksi, välillä puhutaankin minä-muodossa. En tiedä, onko tämä tarkoituksellista vai vahingossa kerrontaan sujahtanut tyylin vaihdos, minua se ensi alkuun hämmentää, enkä oikein tiedä, onko se hyvä vai huono asia.

Talvipuutarha on tuoksuja tulvillaan.

Rockfort tuoksuu kummalliselta, pilkukkaalta ja  nauloilta ja vähän isältäkin. Se maistuu muikealta. Kynät haisevat erivärisiltä ja hiekka sireenien alla haisee ja sairaalassa se vasta on kamala haju. Juna haisee raudalta, hiekalta ja litimärältä polkupyörän nahalta, mutta leivässä on piilossa kaunis haju.

Tuoksuja, tuoksuja ja hajuja monenlaisia. Lapsi katselee maailmaa ja elämää ympärillään kaikilla aisteillaan ja ihmettelee isojen ihmisten touhuja.

Tämä oli hauska lukukokemus, vaikka en ole niin ihastunut niihin sapekkaisiin sanoihin, joita kirjassa muutamia esiintyy. Mutta kaipa se niin on, että oikeassakin puutarhassa ne rikkaruohot tuppaavat kauniita kasvustoja rumentamaan. Ydin tässä kirjassa on kuitenkin puhdas ja viaton kuin lapsen mieli ja lukukokemuksena tämä oli erittäin antoisa.
...
Aistittavat kirjat: hajuaisti, koska tuoksut ja hajut toistuvat kirjassa sivu sivulta, aukeama aukeamalta. Tämä on vahvojen tuoksujen kirja.

100 suomalaista kirjaa


torstai 7. joulukuuta 2017

K.A. Pohjakallio: Vaakalaudalla!

K.A. Pohjakallio
Vaakalaudalla
Kuva ja Sana, 1947
217 s.

Alkulause:
Suuren sotasairaalan edustalla oli linja-auto lähtövalmiina.
 
Loppulause: 
Ja hän kuuli korvissaan tuon tutun äänen lämpimän kuiskauksen: "Jumala sinua siunatkoon, rakas lapseni!"

Päähenkilöt:
Eino Vuori, nuori voimistelunopettaja, luutnatti
Irja, orpo tyttö, joka asuu sukulaissetänsä, Vaarin, luona
Vaari, vanha Rantakylässä asuva vanhus, joka on jotakin sukua Einolle. 

Sekä opettajatovereita että kylänväkeä niin Rantakylässä kuin kaupungissakin

Ajankuva: 
Ennen ja jälkeen jatkosodan.

Teemat:
Sota, avioliitto, Hengellinen herääminen

Juoni:

Luutnantti Eino Vuori on haavoittunut talvisodassa ja hän saapuu toipumislomalle Rantakylään sukulaistaloon. Hän rakastuu talossa asuvaan orpoon tyttöön, Irjaan, mutta miettii, tohtiako mennä naimisiin kun uusi sota on kynnyksellä eikä tiedä mitä melskeitä tässä seuraa. Nuoret päätyvät kuitenkin naimisiin. Sota alkaa uudestaan ja Eino katoaa. Hänet julistetaan kuolleeksi, vaikka ruumista ei ole löytynytkään.

Irja alkaa miettiä hengellisiä kysymyksiä. Vaari, jonka luona hän on elänyt, on vakaa kristitty, joka on pannut elämänsä turvan Jumalaan. Irja alkaa kulkea kirkollisissa tilaisuuksissa, joissa puhuu myös vapaiden suuntien kristittyjä. Perinteisen kirkon opin ja tradition sekä lahkolaisuuden ristitulessa oman näkemyksen näihin asioihin löytäminen on  vahvana motiivina teoksessa. Irja löytää rauhan sielulleen. Sitten sota Suomen osalta päättyy ja Eino palaa sotavankeudesta, jossa on ollut. Eino, joka on aikoinaan myös pohtinut hengellisiä, näkee Irjan ystävineen rukoilemassa polvillaan ja kädet kohotettuina ja häneen iskee jonkinlainen katkeruus, mikä lie. 

Hänen äänensä oli jäätävä ja sattui kuin miekanpisto Irjan sydämeen. Toisetkin valahtivat kalpeiksi, ja rouva Poutala riensi rauhoittamaan Einoa kykynsä mukaan.
Mutta Eino työnsi hänetkin luotaan ja sanoi: "Kun en ole vuosikausiin nähnyt vaimoani, niin en välittäisi seurustella nyt virkatovereitteni kanssa.

Ilta on kaamea niin Irjalle kuin Einolle. Vieraat ovat lähteneet kysyvinä ja kalpeina. Seuraavana päivänä Eino jättää Irjalle viestin, että 'harkitsee asioita' ja lähtee Rantakylään. Vaari ei enää elä, mutta naapuritalon Savelan isäntä neuvoo Einoa, että tällä on kuitenkin 'hyvä vaimo'. Eino palaakin seuraavana päivänä Irjan luo.

- Ethän sinä enää ole susi, joka on tullut syömään punahilkkaa? kuiskasi Irja, joka oli kätkeytynyt vuoteeseen niin, että ainoastaan kirkkaat silmät näkyivät lakanan takaa. - Voi oma kultani, minä uskonn, etten ole enää milloinkaan susi, vaan tahdon ja osaan rakastaa sinua niin, ettei sinun tarvitse enää koskaan itkeä noita suloisia silmiäsi turvoksiin, sanoi Eino hellästi. 
Ja hän tunsi sisimmässään kuin uuden rakkauden puhkeavan. - Me menemme nyt Rantakylään, aivankuin uudelle häämatkalle, eikö niin? hän kuiskasi onnellisena.

Vaakalaudalla on paljolti teologis-filosofista pohdintaa kaunokirjallisessa muodossa.  Minulle tämä oli eräänlainen löytö, jossa syksyn aikana opiskelemani teoriat tulivat uudella ja käytännöllisellä tavalla esille. Eräällä tavalla tämä oli myös suomalaista ajankuvaa ja historiaa. Tällaista se on joskus ollut ja voi olla vielä tänäänkin, jos ei ehkä ihan samalla tavalla, mutta perusajatukseltaan. 
...
100 suomalaista kirjaa

sunnuntai 3. joulukuuta 2017

Anna Heinämaa: Iira Moskovassa!




Anna Heinämaa
Iira Moskovassa
Tammi, 1992
Kansikuva: Markko Taina
145 s.

Pidin paljon Heinämaan kirjoittamasta Iira-kirjasta. Siksi oli mielenkiintoista lukea kirjan jatko-osakin. Tosin tämä ei ollut aivan samalla tavalla raikkaan epätavanomainen kuin aloitusosa, mutta ei huono kuitenkaan, ei huono ollenkaan.

Iira on kahdentoista tai neljäntoista, en ole nyt oikein varma muistikuvastani. Hänen kesälomansa on alkanut ja paras ystävä Jenni on maalla kesänvietossa. Sitten Iira innostaa Marusja-tätiään lähtemään Moskovaan sisartaan tapaamaan. Marusja tuntuu olevan kahden vaiheilla, mutta innostuu lopulta.

"Minä vien minun kummityttöni Bolšoi-teatteriin katsomaan Joutsenlampea. Tai jos Joutsenlampi ei ole ohjelmassa niin sitten jotain muuta balettia - Pähkinänsärkijää tai Prinsessa Ruususta tai Giselleä."

Niin, Marusja on Iiran kummitäti ja Iiran on määrä lähteä Marusjan kanssa Moskovaan, mutta kun matkapäivä lähenee, niin Marusja-täti ei pääsekään lähtemään, koska hänen täytyy olla emäntänä ulkomaisille museovieraille. Mutta Iira voi lähteä yksinkin.

Iira Moskovassa kertoo paitsi baletti-harrastuksesta myös ystävyydestä ja ihmissuhteista. Iira tutustuu paitsi Marusjan Valja-sisareen ja tämän Kolja-poikaan, joka vähät välittää Iirasta, myös Zenja-nimiseen balettia harrastavaan tyttöön. Zenjasta ja Iirasta tulee hy
vät ystävät ja kun kesäloma loppuu ja Iiran on palattava Suomeen on ero haikea. 

Iira Moskovassa kirjan rivien välissä on paljon sanomatonta, joka luo omat jännitteensä. Kirjassa ei sanota kaikkea, mutta esimerkiksi Marusjan ja Valjan- noiden kahden sisaruksen väleissä on jotain, mikä hiertää eikä loppujen lopuksi ole sanottua, että Marusja on jäänyt pois matkalta ulkomaisten vieraiden takia. Iira on kuitenkin, niin lapsi kuin onkin, sovinnonvälittäjä noiden kahden välillä. 

Iirasta olisi mielenkiintoista lukea enemmänkin. Valitettavasti vain tähän ei taida enää olla jatkoa.

Kirjailijaan littyen YLE:llä tuli taannoin Klaus Härön ohjaama Miekkailija, johon Anna Heinämaa on tehnyt käsikirjoituksen. Katsoin sen eilen Areenasta ja oli koskettava elokuva. Tähän kirjaan liittyen tämä on eräänlainen aasinsilta sikäli, että kirjailija tuntee ja tietää taustat, on tutustunut niihin. Iiran ajankuva on 1980-90-luvun taite, siinä Neuvostoliiton hajoamisen ajoissa. Hajoamista ei suoraan mainita, lieneekö se vielä  tapahtunutkaan. Venäläinen elämäntapa kuitenkin on luettavissa riveillä ja rivien välissä. Leningradin asemakaan ei ole enää Leningradin asema vaan Pietarin asema.


Mielenkiintoinen detalji kuvauksessa, voiko sellaista ollakaan,  kysyn lukiessani yritän nähdä silmissäni Zenjan:

"Tukka oli kihara ja tummanpunainen, melkein musta."

Todellakin, tämä oli viehättävä nuortenkirja. Se epätavanomaisuus ensimmäiseen Iira-kirjaan ei ollut yhtä selkeä tässä, mutta ei tämä kovin tavanomainenkaan ole. Voin lämpimästi suositella tutustumista Iiraan ja Iiran maailmaan.
---
100 suomalaista kirjaa

maanantai 27. marraskuuta 2017

Marshall Morgan & Scott: David Brainerd - missionary to the Indians!

Marshall Morgan & Scott
HEROES OF THE CROSS
David Brainerd
Missionary to the Indians
Marshalls, 1982
96 s,












Sattuneesta syystä olen tämän syksyn aikana lukenut aika paljon hengellistä ja teologista kirjallisuutta. Satuin ilokseni ja yllätyksekseni löytämään tämän pienen kirjasen, joka kertoo lähetystyöstä Pohjois-Amerikan intiaaniheimojen parissa. Aihe kiinnostaa minua aivan erityisesti, sillä olen monesti miettinyt tätä puolta heidän elämässään.

Tämä kirja herätti myös paljon kysymyksiä ja lukisin mielelläni enemmänkin tästä aiheesta. Tämä kirjanen oli kovin ohkanen ja yleisluontoinen esitys.

Tämä kirja kertoo siis nuoresta David Brainerdista, joka jäi orvoksi 14-vuotiaana. Hän oli terveydeltään heikko, mutta aloittaessaan opinnot Yalen yliopistossa oli älykäs nuori. Hän sai kuitenkin potkut koulusta arvosteltuaan erästä tutoria sanomalla, että  "hän oli yhtä armollinen kuin tämä tuoli",  Tämä vaikutti Davidiin niin paljon, että hän varoi arvostelemasta ihmisiä.

David alkoi tuntea kutsua lähetystyöhön intiaannien pariin. Hän alkoikin kiertää ympäri New Jerseytä ja Delawarea kertoen evankeliumia intiaaneille. Hän yritti myös opiskella heidän kieltään, mutta totesi sen liian vaikeaksi, sillä yhdessä sanassa saattoi olla montakymmentä kirjainta. Aluksi työ ei tuntunut tuottavan tulosta, mutta väihn erin, kun David ei antanut periksi, hän sai intiaanit kuuntelemaan ja ymmärtämään sanomansa. Syntyi herätystä, jota jotkut valkoiset katsoivat karsaasti,koska uskoon tulleet intiaanit eivät enää juoneet heidän myymäänsä 'tulilientä'. 

Kirjan jännittävin kohta oli, kun David erään kerran metsässä tapasi joukon intiaaneja, jotka pitivät pow wowta ja pakanallista rituaalia hän hyppäsi keskelle seuruetta ja lopetti tilaisuuden. 

David eli  pienisssä rakentamissaan majoissa, vaelsi pitkin metsiä ja erämaita. Hän sairastui lopulta tuberkuloosiin ja kuoli vain 29-vuotiaana, vuonna 1747.

Tämä kirja oli aiheeltaan todellakin mielenkiintoinen, mutta herätti, kuten jo aiemmin sanoin, myös kysymyksiä. Minua hämmensi kirjassa käytetty muoto intiaaneista, se on Red Indians. Mietin, oliko tämä jokin erityinen intiaaniheimo, mutta kun hieman tutkin sanan taustaa, niin ymmärsin sen juontavan Kolumbuksen erehdyksestä, kun hän uskoi tulleensa Intiaan. eli Kolumbus olis kutsunut tapaamiaan ihmisiä punaisiksi intialaisiksi. Lisäksi sana Redskins (punanahat) niin yleinen kuin se on ennen ollut,  ei ole oikein korrekti. Muutenkin tämä kirja on kerrottu lähinnä David Brainerdia ja hänen työtään valottaen,vähempi intiaaninäkökulmasta. Minusta olisikin mielenkiintoista löytää jotain faktaa, joka toisi valoa näihin kristityiksi kääntyneisiin intiaaneihin ja mitä heille tapahtui? 

Ehkä jossain vaiheessa löydän, saan käsiini jonkun laajemman teoksen tästä aiheesta. Jään ainakin odottamaan sellaista mahdollisuutta.
...
Kirjallinen USA:n osavaltiovalloitus: New Jersey
 

lauantai 18. marraskuuta 2017

Jakov Damkani: Siionin poika!

Jakov Damkani
Sionin poika
Uusi Tie, 1997
Alkuteos: Why me?
Suomennos: Heljä Meuronen ja Hannu Viinikainen
261 s.







"Kirjat Shemona, 1964 - pieni kaupunki Golanin kukkuloiden juurella lähellä Libanonin rajaa. Kun Isarelin lippua laskettiin puolitankoon, me oppilaat seisoimme asennossa pitkissä suorissa riveissä katseet kohdistettuina juutalaisvaltion omaan tunnukseen. Tänään en enää kykene muistamaan kaikkia niitä ylistyspuheita, joita rehtori ja vanhemmat oppilaat pitivät tuosssa tilaisuudessa. Joka tapauksessa he puhuivat mahtipontisesti ja spartalaiseen sävyyn julmuuksista, joita natsirikolliset olivat tehneet juutalaisille jossakin kaukaisessa maassa nimeltä Saksa. Milloin toinen maailmansota tarkalleen ottaen alkoi? Kymmenen vuotta sitten? Tuhat vuotta sitten? KUka tietää! Juutalaisten koko historiahan suorastaan tulvii tällaisten julmuukisen selostuksia."

Jakov on 12-vuotias kun kaikki kertomukset jat tarinat, vainot, kärsimykset ja pahat teot sekoittuvat yhdeksi massaksi Hän ihailee 1. maailmansodan aikaista sotasankaria Josef Trumpeldoria, josta on tullut Israelissa maanpuolustuksen henkilöitymä . Jakovin elämä kulkee kuitekin toisia latuja. Hänestä tulee seitsemänkymmenluvun hippinuori, joka laiskottelee Eilatin rantahietikoilla tuottaen häpeää vanhemilleen ja sisaruksilleen. Hän myös uusien ystäviensä neuvoja noudattaen hankkii itselleen vapautuksen armeijasta. Jakob muuttaa lopulta, ensin Bahamalle, Freeportiin ja sieltä Yhdysvaltoihin päätyen lopulta New Yorkiin, jossa perustaa koruliikkeen. 

New York muuttaa Jakovin elämän. Hän tutustuu kristittyyn Jeffiin, joka kertoo hänelle Jeesuksesta, joka on myös juutalaisten Messias. Jakov ei ensin ihastu. mutta alkaa sitten tutkia Raamattua, niin juutalaisten Tenachia (kristittyjen Vanha-Testamentti) kuin Uutta Testamenttia ja vastarinta alkaa murtua. Jakovista tulee messiaaninen juutalainen. 

Kääntymyksensä jälkeen hän kiertää ensin Yhdysvalloissa, taistelee omia huonoja taipumuksiaan vastaan ja lähtee sitten takaisin Israeliin kertomaan omalle kansalleen evankeliumin ilosanomaa. Jeesus kuuluu myös juutalaisille. Israelissa hän myös yrittää päästä armeijaan, koska katsoo,että hänen nuoruudessaan tekemä huijaus pitää jotenkin korjata, mutta kuulustelujen jälkeen häntä ei edelleenkään hyväksytä armeijaan.

Siionin poika on Jakovin tarina, mutta se on myös juutalaisen kansan historiaa ja kulttuuria. Se on myös kertomus evankeliumin anteeksiantavasta voimasta. Kirjassa on jonkin verran paatoksellisuutta, mutta myös elämämakua ja koskettavuutta. Valokuvaliite tuo  lisämakua kuvaukseen.

"Varhaislapsuudestani asti
minut kasvatettiin rakastamaan Trumpeldoria.
Valmistin vereni
ja sieluni tulen
juutalaisen kansani parhaaksi.
Mutta Jumala kätki minulta kasvonsa,
ja toisten lailla
kysyn itseltäni:
"Mitä merkitsee olla juutalainen?"
Ja vastaus, jonka sain,
oli sanoma ylhäältä:
Veri oli jo vuodatettu! Liitto solmittu,
iänkaikkinen rauha Jumalan kanssa tehty!
Ei  enää kivileijonaa, kuollutta,
Juudan Leijona elää!
Hänessä on iänkaikkinen elämä.
Hänelle kunnia, ylistys ja kiitos!"'

- Jakov Damkani 
----
Helmet lukuhaaste 2017 kohta 40: Kirjailija tulee erilaisesta kulttuurista kuin sinä
Muuttolikkeessä -lukuhaaste

sunnuntai 12. marraskuuta 2017

Elina Aro: Villien tyttöjen koulu!







Elina Aro
Villien tyttöjen koulu
WSOY, 1948
157 s.
 Kansi: Maija Karma

- Nakula!
- Bambiina!
Sillä hetkellä kun kaksi tyttöä astui kynnyksen yli, muuttui yhteiskoulun viidennen luokan innokas puheensorina riemukkaaksi mylvinnäksi.

Näin alkaa Elina Aron, lähinnä tytöille suunnattu nuortenkirja. Kirjan päähenkilö on Nakula, oikealta nimeltään Annamaija Laakso. Nimi Nakula juontaa lapsuuteen, jolloin tyttö oli nakellut sanoja kuin vasaralla nauloja nakuttaen. Nakulan paras ystävä on Bambiina. Nakulan kirjallinen hengenheimolainen on DonQuijote. 

Nakulan isä on rovasti, eli hän on papintytär, mitä ei kyllä käytöksestä voi päätellä. Nakulalla on aina kujeet mielessä ja tempperamenttia vaikka muille jakaa. Villi ja poikamainen tytönviikari, vaikka onkin jo kuudentoista.

Kun koulu syksyllä alkaa, joutuu Nakula heti vastakkain luokkatoverinsa Paven kanssa,tappelun lomassa luokan ovi tempautuu saranoiltaan ja eräs opettajista jää sen alle. Nakula erotetaan koulusta. Isä ja isoveli neuvottelevat ja Nakula lähetetään täti Agathan kouluun, joka on 'vaikeasti kasvatettavien tyttöjen' oppilaitos. 

Niin poikamainen ja raisu kuin onkin, Nakula tahtoisi opiskella sairaanhoitajaksi. Täti Agathan koulussa hän pääseekin tutustumaan niin lastenhoitoon (josta hän ei oikein pidä) kuin sairaalaelämäänkin. Sairaanhoidon lisäksi vuoden kestävään kurssiin kuuluu talousopetusta, käsitöitä ja urheilua. 

Koulussa Nakula saa huonetoverikseen Merimiehen, tytön, joka on päättänyt tulla merikapteeniksi. Myöhemmin joukkoon tulee Leija, jota Nakula ja Merimies ensialkuun vieroksuvat ja sitten seuraa yllätys, kun huoneen neljänneksi tulee "hermoheikko tyttö", joka osoittautuukin Bambiinaksi, joka ei ole voinut elää ilman ystäväänsä, vaan on järjestänyt myös itselleen paikan laitoksessa.

En tiedä. Olen hieman pettynyt tähän kirjaan. Olisin pitänyt tästä kirjasta paljonkin, ellei se luku (ja vähän muutkin asiat) jossain määrin muistuttaisi Saralle lähettämääni Luostarikoulun tyttöjä (ja myös St.Ursula koulun tyttöjä). Kysyn vain, eikö kirjailijat keksi mitään muuta keinoa, jolla kurmuuttaa huonetoveria, joka sellaista tarvitsee, kuin salatieteet ja paranormaalit ilmiöt. Ilman kyseistä lukua tämä olisi ihan mukiinmenevä kirja, jos kohta juoni onkin tyypillinen, ja se omintakeisuus, jos ei ihan kadoksissa, niin voisi sitä olla hieman enemmänkin.

Paitsi koululaiselämää on tässä myös se tyttökirjojen romanttinen aihio, tässä tapauksessa Sadetakkinen mies saa Nakulan sydämen lyömään epätahdissa. Ei sillä, että hän välittäisi Sadetakkisesta, mutta kun Bambiina alkaa lyöttäytyä Sadetakkisen seuraan, niin siinä onkin sulattelemista. 

Parasta tässä kirjassa oli henkilöiden nimet ja omintakeisin persoona henkilögalleriassa on kyllä Merimies, tuo tyttö, joka haluaa merikapteeniksi.
...
100 suomalaista kirjaa

Helli Kaikkonen: Jumalan musta kukka!

Helli Kaikkonen
Jumalan musta kukka
Kuva ja Sana, 1959
182 s.


Aloitus:

Lounatmäen talo oli siinä osassa kylää, joka sijaitsi järven takana, erillään varsinaisesta pääkylästä. Sen viljelysaukeamat viettivät rantaan päin, mutta melkein talon takana, kylätien toisella puolen, alkoivat suuret metsämaat. Lounatmäki oli yhtä hyvin maanviljelys- kuin metsätila.

Lounatmäki on varakas tila. Sitä hallinnoi vanhamäntä Saara. Hänen miehensä on kuollut Saaralla on kaksi lasta, tytär Helena ja poika Juha. Saara olisi aikoinaan toivonut enemmänkin lapsia ja hän katselee hieman kadehtien naapurin köyhän suutarin perhettä, jossa lapsia on vilisemällä. Kun sitten Juha ilmoittaa kihlautuvansa suutarin tyttären Hellevin kanssa, niin Saara on kauhuissaan. Mitä sekin nyt on. 

Hellevi osaa kyllä tehdä työtä, mutta hän on kuitenkin luonnoltaan toisenlainen kuin Lounatmäen Helena. Hellevi haluaa pois maalta ja on suunnitellut, että hän kyllä kääntää Juhan pään ja saa tämän luopumaan Lounatmäestä ja muuttamaan kaupunkiin.

Kun Juha ei luovu rakastamastaan tytöstä, johon hän on kiintynyt jo lapsuudessa, hyväksyy Saara-äiti lopulta tilanteen. Hän on myös ollut Jumalan puhuttelussa ja kokenut eräänlaisen heräämisen. Hellevikin, Lounatmäkeen tullessaan jotenkin kiintyy Saara-anoppiinsa, laulaa tälle hengellisiä lauluja. Helena, jonka on pitänyt avioitua lykkää omia häitään veljensä takia. Hän pelkää,että Hellevi vie talon tuhoon. 

Jumalan musta kukka on mielenkiintoinen tarina siitä, miten ihmissuhteet lyövät ristiin. Se on tarina haaveista ja pettymyksistä. Hellevi saa lopulta tahtonsa perille. Lounatmäki jää Helenalle ja Juha muuttaa Hellevin kanssa kaupunkiin.
 
Hellevi nautti elämästään. Hän oli nyt saanut kaiken, mitä oli toivonut ja halunnut. Nyt hän ei enää kaivannut mitään.  

Mutta tuoko kaupunki sen onnen, mitä Hellevi on odottanut? Juha ainakin raahautuu kuin painajaisunessa päivästä toiseen ja toteaa, että "oli nöyryyttävää tunnustaa itselleen, että oli nahjus."

Tarina etenee omalla painollaan. Kaikkosen teksti on mukaansatempaavaa, syväluotaavaa, harrasta, mutta ei liian osoittelevaa tai mustavalkoista. Vaikka yhtenä teemana kirjassa onkin maaseutu-kaupunki vastakkainasettelu ei tarinan ydin kuitenkaan ole olosuhteet vaan sisäinen tyytyväisyys ja rauha.

Kaikkosen kertojanlahjat ovat vakuuttavat. Hänen kerrontansa tässä kirjassa on hyvin elämänmakuista, arjen askareiden ja ajatusten tasolla kulkevaa kuvailua ja vuoropuhelua vaihtuakseen loppupuolella kauniiseen ja lumoavan tenhoavaan kuvailuun, jossa proosa vaihtuu  fantasiaan. 

Hieno, tyylikäs ja puhutteleva kirja, josta pidin paljon.

Sananlasku:
"Työssä voimat vahvistuu, laiskan ruumis lakastuu."
---
100 suomalaista kirjaa


sunnuntai 5. marraskuuta 2017

Aili Somersalo: Mestaritontun seikkailut!


Aili Somersalo
Mestaritontun seikkailut
WSOY, 1951
143 s.
Kuvittanut Onni Mansnerus

Oli yö. Satumaan kuninkaanlinna nukkui vanha Mestaritonttu vain valvoi. Hän istui ypöyksinää linnan laajassa eteisessä suuri kultainen avain polvillaan ja vartioi linnaa. Näin oli hän vartioitunut jo ka yö jo monta sataa vuotta. Siinä istuessaan Mestaritonttu katseli eteisen katossa kimaltelevaa helmeä, joka loisti kuin lyhty. Se oli ihmeellinen helmi, sen oli Merenkuninkaan poika kerran antanut Satumaan Päivikille lahjaksi, mutta Päivikki ei siitä silloin huolinut, vaan antoi sen Mestaritontulle, ja hän oli ripustanut sen eteisen kattoon yölyhdykseen.

Näin alkaa Aili Somersalon satu, joka on jatkoa Päivikin sadulle. Päivikin satu on itselleni tärkeä lapsuuden kirja, Mestaritontun seikkailuja en muista aiemmin lukeneeni. Mestaritonttu, joka on siis ikänsä kaiken vartioitunut Satumaan kuninkaalinnaa saa eräänä nuhteet kuninkaalta ja päättää, että nyt saa riittää. Minä jätän nämä hommat ja lähden maailmalle. Ja niin hän tekee. Matkalla Mestaritonttu tapaa noita Sammaleisen, ja päätyy hänen kanssaan yksinäiselle saarelle. Mestaritonttu ei kuitenkaan viihdy noidan mökissä, vaan pistää oman asumuksensa läheiselle kummulle, suuren kiven ja kuusen varjoon. Kuultuaan, mihin tonttu on asettunut ei Sammaleinen tunnu oikein pitävän ratkaisusta, mutta jättää sanomiset sanomatta.

Mestaritontulle selviää, että kiven sisällä on vangittuna Aamuruskonmaan kuninkaantytär Saraste, jonka paha peikko on sinne vanginnut kutomaan hääviittaa kultaisista hiuksistaa. Kaikenlaista muutakin Mestaritontulle selviää ja hän kutsuu avuksi Yönsilmän. Sarasteella on veli, Aamuruskonmaan kuningas, joka oli kuusena vartioinut sisarensa vankikiveä. Kun Mestaritonttu ja Yönsilmä ovat poistaneet pahan lumouksen ja palanneet Satumaahan, lähtee Aamuruskonmaan kuningas puolestaan pelastamaan Päivikkiä merenkuninkaan hovista.

Mestaritontun seikkailut on  mielenkiintoinen satu. Siinä on pieniä loogisuusongelmia ja jäntevyys hieman notkahtelee loppupuolella, jossa ollaan meren valtakunnassa, mutta pitkästyttäväksikään sitä ei voi sanoa eikä tylsäksi. Onni Mansneruksen kuvitus on vahvaa ja puhuttelevaa. 

En ole kovin innokas tonttufani ja noidat ja muut velhot jätän omaan arvoonsa. Tässä kirjassa minua kiinnosti ennen kaikkea Päivikin kohtalo. Jäikö hän meren valtakuntaan vai millainen oli kohtalo hänellä? 

En lähde loppuseikkailun juonenkäänteitä sen enempiä setvimään, kerron vain, että päällimmäiseksi tunteeksi sadusta jäi, ei niinkään itse tarina, kuin symboliikka, joka tuli erityisesti esille, kun Aamuruskonmaan kuningas lähtee hakemaan meren mustasta syvyydestä surunyrttiä.  

Mestaritontun seikkailut ilmestyi ensimmäisen kerran 1919. Kirjasta on otettu monia painoksia ja ilmeisesti sitä luetaan jopa enemmän kuin Päivikin satua. Itselleni kuitenkin Päivikin satu on edelleen se tärkeämpi kirja.



...
Helmet lukuhaaste 2017 kohta 3: Suomalainen klassikkokirja
100 suomalaista kirjaa

EDIT: Mestaritontun seikkailuista on lukenut myös Elina Luettua elämää -blogista. Hän on kiinnittänyt huomiota sadun moniin valtakuntiin ja kielen rikkauteen ja vanhoihin ilmaisuihin. Itse vierastin kemu-sanan käyttöä, joka oli hieman poikkeava muusta sanastosta. Myös Lumomena on kiinnittänyt sanaan huomiota.

lauantai 4. marraskuuta 2017

Marian Hostetler: Pelkoa Algeriassa!


Marian Hostetler
Pelkoa Algeriassa
RV-kirjat, 1983
124 s

Alkuteos: Fear in Algeria
Suomentanut Ulla Pajula
Kuvittanut James Converse




Päähenkilö:  Zina, 14-vuotias  tyttö, joka on syntynyt Algeriassa, mutta asuu vanhempiensa kanssa  Amerikassa. Ei siis ole varsinaisesti Algerialainen.

Miljöö: Algerialainen yhteisö

Teema: Tutustuminen syntymämaahan ja sen kulttuuriin. Lähetystyö. Islam.

Muita tapahtumia: Karkoitus. Koiranpurema. Vesikauhu. Rokotus.

Pelkoa Algeriassa on kirja, jossa ei tapahdu kovin paljon ja silti tapahtuu paljonkin. Zina lähtee yksinään Algeriaan tutustumaan syntymämaahansa. Hänen vanhempansa ovat aikoinaan olleet siellä lähetystytössä. Zinaa vastassa on Lilian-täti, jonka kanssa Zina lähtee kohti maaseutua. Matkalla hän tutustuu Algerialaiseen kulttuuriin. Ensin hän kuitenkin vierailee kristillisessä nuorten tapahtumassa, joka päättyy yllättävästi:

Zina herää aamulla ja lähtee etsimään uusia ystäviään.

- Onko - onko täällä ketään? huusin heikosti. Ei ollut ainuttakaan ihmistä. Ei missään.
Saattoivatko he olla ulkona puutarhassa kävelemässä? Olin kylläkin varma, etteivät he olleet, mutta miten sitten voi neljäkymmentä ihmistä kadota kuin maan nieleminä? Tuntui kuin olisi ollut vain hetki siitä, kun he olivat olleet siinä laulamassa ja soittamassa, ja seuraavassa hetkeässä he olivat poissa.

Zina huomaa olevansa yksin eikä tiedä , mitä tekisi, kunnes hän saa yhteyden Palmeraiekin seurakunnan työntekijään, joka tulee hakemaan häntä, mutta portilla on poliisivartio ja Zina huomaa, että kaikki ei olekaan kovin yksinkertaista.

Lopulta Zina kuitenkin pääsee jatkamaan matkaa takaisin Lilianin luokse huomatakseen, että joku varjostaa heitä. Lopulta muös Lilian karkoitetaan ja Zina jää yksi herra Wardin kanssa.

Kirjan loppuhuipennus on se, että Zina ja herra Wardkin karkoitetaan, mutta ennen maasta poistumista Zinaa puree valkoinen koira, jolla epäillään olleen vesikauhu. Sallivatko viranomaiset heidän jäävän maahan siksi, kunnes asia selviää?

Pelkoa Algeriassa on ihan mielenkiintoinen nuortenkirja, jossa, vaikka puhuukin lähetystyöstä, sisältää enemmän kuin kristillistä tematiikkaa, algerialaisen kulttuurin ja elämäntavan kuvailua. Jännitystä ilmapiiriin tuo matkalaisia varjostava mies ja vesikauhuinen koira.
...
Kirjallinen maailmanvalloitus: Algeria

sunnuntai 29. lokakuuta 2017

KIRJAMESSULAUANTAI!

 

Lauantai 28. lokakuuta suuntasin aamulla aikaisin junalle ja Pasilan asemalle, josta otin taksin (niin niin, matka oli lyhyt, mutta Pasilan asema minulle outo ja lisäksi satoi vettäkin) ja messukeskukseen, jossa oli odotettu ja jo perinteeksi muodostunut kirjamessutapahtuma. Ja kyllä siellä hulinaa olikin. 

Kun olin hakenut bloggaripassini lehdistökeskuksesta ja virkistäytynyt suuntasin askeleni messuhalliin ja suuntasiin Eino Leinon lavalle, jossa oli päivän eka tärppitapahtuma kello yhdeltätoista.




Kaj Aalto haastatteli Markku Toimelaa kirjan Salakahvilla Pohjois-Koreassa tiimoilta. Pohjois-Koreahan on ollut viime aikoina paljonkin uutisissa. Haastattelu oli ihan kiintoisa ja humoristinenkin. Toisin kuin uutiskuvista voisi luulla, myös Pohjois-Koreassa on huumoria. Toimela kertoi pari esimerkkitapausta tilannekomiikasta, jollainen on aiheuttanut aivan hulvattoman naurureaktion pohjoiskorealaisissa.  

Salakahvilla Pohjois-Koreassa on kirja, joka kiinnostaa hyvinkin paljon, ehkä saan sen jossain vaiheessa käsiini ja luettavaksi. Mitä itse kysyin Toimelalta oli, eikö ollut vaarallista kirjoittaa tällaista kirjaa, mihin Toimela, että  eihän hänellä ole ollut mitään syytä kirjoittaa kirjaa, joka pilaisi maan mainetta. 

- Onko kirjassa mitään salaisuuksia? 

Vastauksesta päätellen salaisuudet ovat rivien välissä ja aavisteltavissa, mutta luulen, että viittaus salaisuuksiin on vain uteliaisuutta herättämässä. Kirja on kirjoitettu avaamaan näkymät "elämään, joka on vienyt sellaisiin paikkoihin, joihin toimittajat ei pääse".

Tämän haastattelun jälkeen suuntasin askeleeni vieressä avautuville antivariaattisiin osastoihin ja kirjahyllyjä ja pöytiä vaeltaessa ja kirjakasoja katsastaessa tunnit vierähti niin, että ajankulu täysin unohtui. Olin ajatellut, että kello12.30 alkanut Henri Alénin Suomi-Brändi ja miten se rakennetaan olisi mielenkiintoinen, mutta näytöskeittiön etsiskely viime minuuteilla oli liian turhauttavaa, joten jäin jatkamaan kirjakasojen penkomista. Löysinkin muutaman mielenkiintoisen kirja.




Armas J Pullan Jeanne D'Arc - Neitsytsoturi, olen pitkään katsellut nettiantikvariaateissa, mutta en ole sitä tohtinut hankkia, kun en ole tiennyt, millainen se olisi. Nyt se tuli vastaan ja kun vaikutti yhtä kiintoisalta kuin nimensä eikä hintakaan ollut hirvittävä, niin täytyihän se ostaa.

Aino Kallaksen Ants RAudjalk, virolainen tarina on silmäilyn perusteella samaa vahvaa ja vaikuttavaa tekstiä, kuin aiemmin häneltä lukemani kirjat Katinka Rabesta Barbara von Tisenhuseniin.

Nämä kirjat ovat päältäpäin vaatimattoman näköisiä, mutta uskon niiden sisällön olevan todella antoisat.



Aili Somersalon Mestaritontun seikkailut oli kallein kirja, jonka ostin. Sain siihen kyllä kolmen euron alennuksen, kiitos siitä! En ole mikään erityisen innokas tonttufani, mutta  Aili Somersalon Päivikin satu on lapsuuteni tärkeitä tarinoita ja tämä on jatkoa siihen, joten siksi ajattelin ostoksen kannattavan. Miten Päivikin kävi - täytyyhän se selvittää. Huomasin sitten, että tästä on ilmestynyt uusiakin painoksia, mutta onhan tässä vanhemmassa painoksessa oma viehätyksensä - ajan patina, kuten sanotaan.



Elina Aron Villien tyttöjen koulu on kirja, jota juuri ennen messuja katselin nettiantikvariaatissa ja mietin, että tilaanko vai enkö tilaa. En sitten tilannut, kun ajattelin, että ehkä se tulee vastaan messuilla ja olipa yllätys, kun sen sitten hyllystä löysinkin. Tämä kuulostaa todella kivalta kirjalta.

Olisihan niitä kirjoja ollut, mutta ei varoja kaikkeen siihen, mitä olisi tehnyt mieli. Jokin raja täytyi hankinnoissa pitää.

Sitten olikin jo aika suunnata johonkin , jossa voisi levähtää ja nauttiaa jotain pientä hiukopalaa.Suuntasin Fazerin kahvilaan jonne oli melkoinen jonotus. Vihdoin pääsin lepuuttamaan jalkojani ja istahtamaan ihanan  lohikeiton äärelle. Kuinka taivallisen hyvältä se maistuikaan tuhdin leipäviipaleen kera eikä hintakaan ollut ihan taivaallisen korkea. Kyllä annos oli hintansa väärti.


Loppupäivä menikin sitten vielä uuden kiertelyn parissa ja Boknäsin pisteellä, jossa ilokseni tapasin muutamia blogeista tuttuja bloggaajia. Tässä istahdin Hyönteisdokumenttia kirjoittavan Reijon ja Yöpöydän kirjat -blogin Niinan  seuraan. Heidän monipolvista ja rönsyilevää keskusteluaan oli ilo seurata, minun, joka olen hiljaisempi ja enempi kuuntelijatyyppi enkä kovin suulas suustani (no, riippuu kyllä tilanteesta).


Mukava oli myös tutustua kasvoihin Tarukirjan takana ja tutustua Hurjaan Hassuun Lukijaan muista bloggaajista puhumattakaan. 

Lopulta kello alkoikin olla niin paljon, että oli suunnattava kohti linja-autoa ja kohden kotiseutuja. Hetken kiertely oli kyllä koitua kohtalokseni, kun ne antkivariaatit olivat niin kiintoisia. Onneksi kuitenkin päädyin tarkistamaan ajan ja ehdin kuin ehdinkin autolle ihan hyvissä ajoin.

Nyt on messut messuiltu ja aika jatkaa arkista aherrusta ja tarttua niihin lukemattomiin kirjoihin siinä aherrusten lomassa.

Oikein hyvää syystalven jatkoa. Sitä ollaankin jo ihan normiajassa.

EDIT: Ai niin, ostinhan minä muutaman postikortinkin. Tässä kuvaa vanhimmista.


 

lauantai 21. lokakuuta 2017

Arvotaan kaksi lippua Helsingin kirjamessuille! LIPUT ON ARVOTTU JO!



Olen saanut kaksi ylimääräistä lippua Helsingin kirjamessuille ja arvon ne kiinnostuneiden kesken. Liput ovat sähköisessä muodossa, joten lähetän ne voittajille sähköpostilla, joten ottaaksesi osaa arvontaan tarvitsen vähintään sähköpostiosoitteesi.

Olet mukana arvonnassas jättämällä kommentin tähän postaukseen ja antamalla toimivan sähköpostisoitteen. Roskapostiviestit eivät ole mukana arvonnassa.

Arvon liput  (kaksi kappaletta) lauantaina 21.10 illalla kello 21.00.

EDIT: Liput arvottu!
Arvoin liput satunnaisnumerogeneraattorilla. Voitot osuivat seuraavasti:

Lippu 1 numerolle 8, kahdeksas kommentti oli Nooran
Lippu 2 numerolle 7 , seitsemäs kommentti oli Eevan.

Huom! Jos satunnaisnumerogeneraattori olisi osunut toisen kerran numerolle kahdeksan, olisin pyöräyttänyt generaattoria uudemman kerran,  sama henkilö ei siis olisi voinut voittaa molempia lipppuja.

Laitan liput sähköpostiin. Kiitän kiinnostuksesta ja toivotan hyviä luku- ja messuhetkiä!


perjantai 20. lokakuuta 2017

Ans Muiderman: Rohkeutta Onneen!







Ans Muiderman
Rohkeutta Onneen
Osakeyhtiö Valistus, 1968
Alkuteos: De derde roos
Suomentanut Marjatta Kureniemi
206 s.


- Ihanaa, huomenna on sunnuntai!
Mutta äidillä ei ollut vapaapäivää koskaan. Edes niin pientä työtä kuin astioiden pesua hänen iso tyttärensä ei voinut suorittaa.
- Mikä huokaus! isä sanoi ja nosti katseesna kirjasta. Mikä hätänä? Onko sinulla ikävä?
 - Ei... Sonny vastasi.
Kuinka isä edes saattoi kysyä! Niin hyvä kuin hä olikin, Sonnyn asemaan hän ei voinut asettua. Mikä hätänä? Kyllä, kyllä on hätä, hän olisi voinut huutaa. Minä olen onneton, olen yhdeksäntoistavuotias tyttö, invalidi, en voi kävellä niin kuin muut. Niin se on ja anna minun edes joskus huoata.

Sonny on sairastunut nuorena polioon, ja sen seurauksena hänen jalkansa ovat halvaantuneet. Sonnyllä ei ole intoa tarttua haasteseen, voimistuttaa jalkojaan. Hän säälii itseään ja räpiköi olossaan. Sonnyn paras ystävä on Jos, joka on kontttoristina jossain toimistossa. Sitten Jos tutustuu poikaan,
Nicoon, joka on töissä samassa firmassa kuin hän, mutta eri osaltolla ja tuo Niconvieraisille Sonnyn luokse, tai oikeastaan Nico seuraa Jossia Sonnyn luokse. Nicolla on ideoita ja Nico saa Sonnyn ajattelemaan uudella tavalla. Nicon myötävaikutuksella Sonny kiinnostuu uudestaan opiskelusta ja lähtee leirille, jossa on muitakin eri tavoin invalidisoituneita nuoria.

Paitsi nuoren kipuilua sairautensa kanssa on tässä kirjassa myös se nuorten kirjallisuuden ikiteema rakkaus. Nico on rakastunut Jossiin, mutta Jos rakastuu päätä pahkaa Brunoon, saksalaiseen nuoreen mieheen, joka tulee Nicon tuttujen luokse serkkunsa kanssa kylään. Brunon serkku seurustelee Nicon tuttavan kanssa ja on ihan reilu, mutta Bruno osoittautuu toisenlaiseksi . Jos joutuu pettymään tunteisssaan. Se, miten käy hänen ja Nicon välisen ystävyyden jää kirjassa hieman avoimeksi. Sonny puolestaan miettiin onko hänellä mahdollisuuksia onneen ja seurusteluun poikien kanssa saa puolestaan ystävän Fredistä, jonka Nico on hankkinut hänelle kyytimieheksi, kun hän aloittaa uudessa työssä, mutta ei pysty kulkemaan linja-autolla kävelyongelmien vuoksi. 

Olen lukenut tämän kertaalleen aiemmin, mutta en muistanut kovinkaan paljoa tarinasta. Kirja oli ihan mielenkiintoinen. Ei liian romanttinen eikä siirappinen. Hyvinkin elämänmakuinen ja lämminhenkinen tarina kaiken kaikkiaan.
---
Helmet lukuhaaste 2017 kohta 30: Kirjan nimessä on tunne. Eiköhän rohkeus ole tunnetila...

maanantai 9. lokakuuta 2017

Annie Wawrinsky: Vastahakoinen sydän!





Annie Wawrinsky
Vastahakoinen sydän
Alkuperäisteos: Ett motsträvigt hjärta
Suomentanut E.Lyly
Kuvittanut Marjatta Vihma
Kirjokansi Oy, 1946
236 s.

Sinun on todella aika saada uusi äiti, ja toivonpa, että hän olisi oikein ankara, jotta oppisit siistiksi etkä tuhrisi kaikkea tuolla tavoin, sanoi Inkeri katsellen moittivasti vuoroin suurta, valkoisella pöytäliinalla olevaa hillotahraa, vuoroin nuorempaa Yrjö-veljeään.

Näin alkaa tarina Inkeristä, 14-vuotiaasta tytöstä, jolla on 10-vuotias pikkuveli ja alta kouluikäinen pikkusisko Vieno. Inkerin äiti on kuollut muutama vuosi aiemmin. Äidin kuolemasta on kulunut vasta kaksi vuotta, kun Inkerin isä ilmoittaa, että hän menee uusiin naimisiin.

Uusi aviopuoliso on nuori ja viehättävä leski, jolla on tytär Hillevi. Hillevillä on skolioosi eikä tytön terveys ole  oikein hyvä.

Inkeri ei oikein sulata uutta äitiään, hän ei suostu kutsumaan tätä äidiksi vaan kutsuu täti Riitta-tädiksi.Kaiken lisäksi hän pakenee ullakolle eikä tule tervehtimään tätä, kun tämä vihdoin saapuu. Sitä vastoin Inkeri ihastuu Hilleviin.

Kaasuside. Millaisestahan aparaatista, lääkinnällisestä taitoksesta mahtoikaan olla kyse?

Teki kauhean kipeätä, kun lääkäri ompeli haavan kiinni, mutta en päästänyt ääntäkään, Yrjö sanoi tehdäkseen itsensä tärkeäksi. - Todellisuudessa hän ei ollut tuntenut lainkaan tuskaa, sillä hänet oli paikalliskuoletettu.

Hmm. Paikalliskuoletettu. No, kyllähän sen ymmärsi, eikä tämä kirja muutoin niin vanhahtavaa tekstiä ollut, nämä pari esimerkkiä vain nousivat muun tekstin lomasta ajankuvana ja siitä, miten sanat ovat muuttuneet sitten nelikymmenluvun.

Vastahakoinen sydän on ihan mukava ja viehättävä tyttöjenkirja, jonka teemana on uusioperhe ja suhde äitipuoleen. Myös niitä normaaleja nuoruuteen liittyviä tekijöitä käsitellään, kuten koulunkäynti, ystävyyssuhteet.  Mikä tekee tästä hieman erilaisen tyttöjenkirjan on tieteellinen elämänkatsomus, jota sivutaan Inkerin kiinnostuttua isänsä avaruutta ja tähtitiedettä käsittelevistä kirjoista. Kuitenkin tässä on pieni ristiriita, kun loppupuolella kuitenkin mainitaan lasten iltarukoushetki. Mutta viittaus Darvwiniin siis on maininta, jota en ole tyttökirjoissa juuri nähnyt.

Sen, kuinka Inkeri saa suhteen äitipuoleen korjattua jätän kertomatta. mutta ilman draamaa ei siitä selvitä.

Kansikuvasta voisin vielä mainita sen verran, että pidän kansikuvituksesta paljon. Se vetää puoleensa ja tarinaan sisälle ja on suht koko lailla kertomuksen mukainen kohtauskuvaus, ei "hatusta vedetty" piirros.

sunnuntai 8. lokakuuta 2017

Kyllikki Suortti: Tunturin huipulla tuulee!




Kyllikki Suortti
Tunturin huipulla tuulee
Kansan raamattuseura, 1959
159 s.

Alkulause: Tallustelin väsyneesti kotia kohti.
Loppulause: Ovi sulkeutui rapsahtaen.
Päähenkilö:Elsi
Miljöö: Lapin tunturit
Tapahtumahtuma-aika: Heinä- elokuu viisikymmenluvulla

Tunturin huipulla tulee on raikas kertomus nuoresta Elsi-tytöstä, joka on joutunut lopettamaan koulunkäynnin kesken saadakseen toimeentulon itselleen, sisaruksilleen ja äidilleen. Elsin isä on kuollut. Kuolemaan liittyy selvittämättömiä piirteitä. Kevään mittaan ja kesän korvalla Eslistä on tullut väsynyt ja sulkeutunut. Hän saa ystävältään ehdotuksen lähteä apulaiseksi Älläkälle, Lapin tuntureilla sijaitsevalle majalle, jossa pidetään jonkinlaisia kursseja. Mistä kursseistta on kyse, ei tarkemmin kerrota. Tunturinmökin emäntä, Katriina on kuitenkin uskovainen nainen. Mitenkään uskonasioita tuputtava teos tämä ei kuitenkaan ole, vaan uskoa sivutaan vain sivulauseissa ja rivien välissä.

Elsi siis saa lomaa töistä ja lähtee Lapin tuntureille, missä hän tutustuu paitsi Katriinaan, myös lähiseudun asukkaisiin, majalle myöhässä tulleeseen kurssivieraaseen Käkkärään, jonka puheliaisuus saa Elsin välillä hakeutumaan yksinäisyyteen, sekä myös Ruhtinattareen, joka  vaikuttaa Elsin elämään arvaamattomalla tavalla. Tunturiloma tuo Elsille myös viestin hänen kymmenisen vuotta aiemmin kuolleelta isältään, jolle tunturit ovat olleet tuttuja. Myös vanha koulukaveri Esko ilmestyy tuntureille kaverinsa Heikin kanssa, joten hitunen romantiikkaakin on luvassa kaiken puuhalun ja vaeltelun keskellä.


Tunturin huipulla tuulee aina, sanoi ruhtinatar juhlallisesti. 
Sen vuoksi tunturi olikin niin karu, tuuli pyyhki pois kaiken turhan, ei ollut mitään liikaa, vain kylmää, rauhallista yksinäisyyttä täällä avaran näköalan yllä. Tuntui kuin tunturinäkymien kauneus olisi todellisempaa ja aidompaa kuin mikään muu, mitä olin tähän asti nähnyt.
- Tuolla näkyvät Aakenus, Olos ja Ylläs, ruhtinatar viittasi etelään.
- Ylläs seestyy, jos sen ansaitset, sanoin hiljaa.
- Mitä tarkoitat, kysyi toinen neitosista.
Lausuin Kailaan runosta sen, mitä muistin:

"Kunhan itsestäsi luovu et,
valo, ilma tulee elämäksi.
Ylläs seestyy, jos sen ansaitset."

....
100 suomalaista kirjaa


torstai 5. lokakuuta 2017

Kirjamessut lähenee!


Helsingin kirjamessut lähenevät. No, onhan tässä vielä aikaa muutama viikko, mutta hyvä olla ajoissa asialla. Olen parina vuonna ollut mukana paikalliskirjaston järjestämällä messumatkalla. Tällä kerralla olen ollut hieman kahden vaiheilla lähteäkö vai ei messuilemaan? Syynä tähän on se, että olen opiskelemassa Keuruulla ja kyytijärjestelyt autottomalla on aina hakusalla. 

Olisi kuitenkin kiva tavata teitä blogin myötä tärkeiksi tulleita bloggaajia ja päädyinkin ratkaisuun, että jos suinkin vain ei tule mitään ylivoimaista estettä, niin tulen jo aamulla junalla Helsinkiin ja palaan sitten tutun kirjastoväen kanssa takaisin omalle paikkakunnalle.

En ole vielä kovin paljon ehtinyt messuohjelmaa katsastaa, mutta lauantaina on ainakin yksi erityisen kiinnostava haastattelu, johon tahtoisin päästä mukaan. 

Katsotaan nyt, ja toivotaan parasta, että kaikki asiat ja kyydit lutviintuu.

keskiviikko 4. lokakuuta 2017

Mollie Faustman: Raijan päiväkirja!



Mollie Faustman
Raijan päiväkirja
Ruotsinkielinen alkuteos: Renees Dagbok
Suomentanut Anja Elenius-Pantzopoulos
Kuvitus Marjatta Vihma
Kustantaja Kirjokansi Oy, 1946
166 s.


"Tästä kirjasta tulee päiväkirja. Siinä ei ole lukkoa, niin kuin päiväkirjassa oikeastaan pitäisi olla, mutta niinpä se ei sitten olekaan maksanut mitään, löysin sen kirjojen takaa äidin kirjakaapista. Hyvä, ettei se ole maksanut mitään, meidän on oltava kovin säästäväisiä, elämämme on aika tiukkaa."

Näin aloittaa Raija-tyttö päiväkirjansa, on sunnuntai tammikuun 31. päivä.  Raija kertoo olevansa perheen musta lammas ja että hänellä on isoveli, joka on viisi vuotta vanhempi ja hyveen esikuva. Pienenä Raijallakin oli kuulema kunnianhimoa, mutta ilmeisesti ei siis enää. Raija on 13-vuotias ja hänellä on ehdot matematiikassa. Raija vanhemmat ovat eronneet ja isällä on uusi perhe.

Vaikka en tähän mennessä ole ollut kovin innostunut päiväkirjapohjaisista kaunokirjoista, niin tämä oli ihan mukava lukukokemus. Kerronta oli mukavan sutjakkaa ja luonteikasta ja sitä täydensi humoristinen kuvitus. Muutenkin tarina on kerrottu pilke silmäkulmassa.

Tarina etenee niin, että Raija törmää erääseen taiteilijaan, herra Sorviin ja saa aloittaa hänen opastuksellaan piirustuskoulun, kunhan muu koulutyö ja ehdot tulee suoritettua. 

Kirjassa on monenlaista pikku tapahtumaa piirustuksen opettelun lisäksi, on tanssiaisia, äidin sairastumista ja "melkein vankilaan joutumista", josta Raija kirjoittaa, että on hyvä, "ettei aamulla tiedä, mitä päivän mittaan tapahtuu".

Pieni mukava löytö kaiken kaikkiaan.
...

sunnuntai 1. lokakuuta 2017

Zoa Sherburne: Jennifer!







Zoa Sherburne
Jennifer
Otava, 1961
Suomentanut Maija Hahl
191 s.
Kansikuva Maarit Larva

Jennifer käveli hitaasti kotiin laahaten jalkojaan lehtien seassa, jotka tuuli oli sirotellut käytävälle. Lokakuisen päivän värit, ruosteenruskea, vihreä ja kulta, kiehtoivat hänen silmiään. Ei ollut edes kylmä, ei ainakaan samalla tavoin kuin hän muisti myöhäissyksyn päivien olleen idässä. Siellä kylmyys oli ollut hänen vihollisensa, se oli nipistellyt vaatteiden läpi ja tunkeutunut luihin ja ytimiin. Hän oli vihannut sitä, kuten hän oli vihannut ahdasta toisen kerroksen asuntoakin, kadun melua, tuhansien autojen työntämän pakokaasun katkua, kulmakapakan mainosvaloja, jotka olivat vilkkuneet turmiota tuottaen yötä päivää. Näitä valoja ei Jenny ollut pystynyt pakenemaan edes nukkuessaan, ne olivat värittäneet hänen unensakin.

Näin alkaa tarina Jenniferistä, nuoresta tytöstä, joka muuttaa perheensä kanssa  New Yorkista Washingtonin osavaltiossa sijaitsevaan pikkukaupunkiin. Jenniferin isä on töissä lentoyhtiö Boeingin palkkalistoilla, hyvin toimeentuleva, jonka autoa Jenniferin uudet koulutoverit ihailevat. Jenniferin äiti on puolestaan Jenniferille pelon paikka. Kun hän palaa koulusta kotiin, eikä äiti vastaakaan hänen kotiintulohuikkaukseen, Jenniferin sydän alkaa läpättää ja pelko hiipiä sydämeen. Missä äiti on, ei kai vain....

Tarina Jenniferistä on kuin alussa lainaamani syksyisen maiseman sävyttämä. Hieman alakuloa, kirpeitä sävyjä, mutta ei täysin lohduton, niin kuin ei syksykään tunnelmaltaan. Jennifer on kaksospuolisko, jonka kaksossisko Molly on kuollut 8-vuotiaana auto-onnettomuudessa. Mollyn kuolema oli järkytys niin Jenniferille kuin hänen äidilleenkin, joka alkoholisoitui.

Paitsi Jenniferin sopeutumista uuteen ympäristöön ja kouluun, ystävystymistä Patsyn ja muiden luokkatovereiden kanssa Zoa Sherburne kuvaa alkoholismia sairautena ja siitä toipumista. Miten se vaikuttaa paitsi alkoholisoituneeseen itseensä myös hänen läheisiinsä. 

Tätä kirjaa ei ehkä voi luonnehtia hauskaksi, sillä sen teemat ovat vakavia ja pohdiskelevia, mutta ei tätä mitenkään kuivaksi ja ikäväksikään kirjaksi voi sanoa, päinvastoin. Jennifer on tyttökirjallisuudessa  tavanmukaisuudesta poikkeavaa teemaa käsittelevenä teoksena mukavan erilainen. 

Suomennoksesta voisin sanoa sen verran, että minusta kuulostaa kovin kummalliselta että nuoret söivät perunahiutaleita. Hiutaleet tuovat mieleen pienen pienet hituset, joista keitetään puuuroa tai jotka paisuvat keitettäessä. Kyseessä oli kuitenkin mitä todennäköisimmin perunalastut eli chipsit. Milloinkahan chipsit tulivat Suomen markkinoille?
Muuten tämä oli hyvin amerikkalainen kirja, sellaisena kuin amerikkalainen nuoriso saattoi olla joskus neli-viisikymmenluvulla. Amerikkalainen kulttuuriympäristö lastenvahtinaoloineen, kutsuineen ja juhlapyhineen luo autenttista ilmapiiriä tarinaan.
...
USA:n osavaltiovalloitus kirjallisesti: Washingtonin osavaltio