lauantai 24. kesäkuuta 2017

Anni Swan: Piilopirtissä!






Anni Swan
Piilopirtissä
(Anni Swanin Sadut.WSOY, 1997)
Kuva: Rudolf Koivu

Anni Swanin satu Piilopirtissä on yksi niistä Swanin saduista, joka on erityisen vahvasti jäänyt mieleen. Se kertoo neljästä lapsesta, Kustaa, Klaus, Riitta ja Antero, jotka kesäisenä päivänä lähtevät pihamaalta järvelle soutelemaan. Nousee rajuilma joka vie heiltä toisen airon. Hädin tuskin he selviävät yksinäiselle saarelle, jossa heitä odottaa Haukka-Malla niminen nainen.

Juoksujalkaa he pakenivat tiheään metsään sadetta, joka yhä valui virtanaan. Äkkiä he pysähtyivät. Suuren petäjän juurella istui ihminen, vanha eukko; hänkin oli sadetta paossa. Mutta minkälainen eukko! Vaistomaisesti lapset likistyivät lähemmäksi  toisiaan ja tuijottivat tuohon kummallisen näköiseen olentoon.
- Noita-akka! kuiskasi vapiseva Klaus Kustaalle. Ja noidan näköinenpä eukko todellakin oli. Hänen harmaat hapsensa liehuivat tuulessa, nenä oli muodottoman pitkä, leuka terävä ja silmät pienet, punareunaiset. - Häh, häh! nauroi hän.  Herraslapsia! Kaunis ilma! Kaunis ilma! OIkein Haukka-Mallan ilma.

Haukka-Malla vie lapset mökkiinsä, sillä lasten vene on kaukana rannasta ajelehtimassa. Lieneekö Haukka-Malla itse sen työntänyt vesille poistuessaan hetkeksi vai oliko myrsky auttanut asiassa. Niin tai näin, niin Haukka-Mallan sydämessä piilee koston ajatukset. 

Anni Swanin monet  sadut, niin tämäkin, ovat yhdistelmä arkirealismia ja seikkailua. Taikausko, uskomukset, Suomalainen sysimetsä - kaikki ne muodostavat omintakeisen satu- ja tarinamaailman, joissa on kyllä vaikutteita kansansaduista eri puolilta maailmaa tai vanhojen sadunkertojien, kuten Topelius ja Andersen vaikutteita. Silti juuri tuo suomalainen maisema on hyvin vahvasti saduissa läsnä. Se ei ole niinkään aurinkoinen koivumetsä vaan synkeä, hämärä kuusimetsä ja silti Anni Swanin sadut eivät ole karmeita, eivätkä grimminäisen julmia. Koskettavia ja herkkiä ne ovat, eikä niistä silti puutu tummine varjoinenkaan aurinkoisuuttakaan ja valoa.


Synkeästä aiheestaan ja teemastaan huolimatta (Piilopirtissä sijoittuu pikkuvihan aikaan, kun Suomi oli vielä osa Ruotsi-Suomea) tarina päättyi onnellisesti. Lapset selvisivät ehjin nahoin perheensä pariin ja Haukka-Mallakin osoittautui lopulta ihmisystäväksi. 
---

Ajattomia satuja ja tarinoita -lukuhaaste

torstai 22. kesäkuuta 2017

Annika Thor: Avoimille vesille!

Annika Thor
Avoimille vesille
Tammi,

Alkuteos: Öppet hav
suomentanut Marja Kyrö
237 s.












Avoimille vesille päättää Steffin, juutalaisen pakolaistytön ja hänen siskonsa Nellin tarinan, joka on sijoittunut nelikymmenluvun Ruotsiin. Steffi on kasvanut nuoreksi naiseksi, suorittanut ylioppilastutkinnon kahdessa vuodessa ja aloittanut työn laboratorioharjoittelijana haaveenaan lääketieteen opinnot. Sota on ohitse.

Paitsi tulevaisuuttaan Steffi miettii, vieläkö isä on elossa?

Kirjan luvut vuorottelevat Steffin elämässä Göteborgissa ja pikkusisko Nellin elämässä saarellaan, Vaikka sota on ohi, ei elämästä puutu tapahtumia, jännitteitä riittää.

Thorin kerronta on välitöntä. Hänen hahmonsa elävät kaikkine tunteineen. Mitä kuitenkin pohdin on tunnelma. Tunnelma tässä niin kuin aiemmissa kirjoissa on hyvin erikoinen. Kuinka hyvin nelikymmenluvun tunnelma, ilmapiiri on aistittavissa näissä kirjoissa - sitä mietin? Sellaiset seikat kuin sininen abiturienttilakki ennen varsinaista ylippilaslakkia saavat miettimään ruotsalaista koulumaailmaa ja lukioelämää ja tuovat mieleen myös Merri Vikin Lotta-kirjat, joissa ylioppilaslakista oltiin luopumassa. Myös hopeahelainen ylioppilaskeppi saa miettimään ajan tapoja ja muuttunutta yhteiskuntaa. 

Varmasti taustatyö on tehty ja yksityiskohdat oikein - no, yksi seikka minut kuitenkin sai hyvin mietteliääksi. Kuvaus tilanteesta luokassa.

Ovelta kuului koputus. 
- Sisään, sanoo opettaja harmissaan. Hänestä ei ole hauskaa, että hänet keskeytetään kesken tunnin.
Kaksikymmentäseitsemän paria sinisiä, harmaita tai vihreitä silmiä ja yksi pari tummanruskeita kääntyy kohti luokan ovea.

Kirjahan kertoo juutalaisista pakolaisista ja sen taustalla  on kansallissosialismin vaikutus yksilönelämään ja yhteiskuntaan. Mikä on kirjailijan suhde arjalaisuuteen? Tämän kirjasarjan kertojanääni on hyvin kliininen, puhdas, etäältä seuraileva. Kantaaottamatonko! Ja kuitenkin hyvin inhimillinen, myötäelävä, humaani.

Siis tuohon tilanteeseen luokassa. Pohjoismaalaiset  kuvataan yleensä vaaleina, sinisilmäisinä, mutta kuinka todenmukaista on, että yhdelläkään ruotsalaisella ei olisi ruskeita silmiä? No, kun kyse on pienestä saariyhteisön koulusta niin väestö voi olla hieman enemmän homogeenistä, mutta silti!! Ettei olisi ketään toista ruskeasilmäistä? Tässä kohdassa kirjailija mielestäni lyö kynänsä rikki ja sortuu stereotypiaan ja piiloarjalaisuuteen. Toisaalta kyseessä saattaa olla harkittu kirjallinen tehokeino korostaa Nellin juutalaisuutta ja poikkeavuutta muusta luokkayhteisöstä, mutta kyllä tämä kohta särähti muuten tasapainoisessa tyylissä ja kerronnassa ei niin todenmukaisena ja ikävänä.

Annika Thorin sarja Steffistä ja Nellistä on ollut mukava löytö tyttökirjallisuuden saralla. Se ei ole auvoista ja ruusunhohteista tyttökirjallisuutta, vaan sarjassa on luodattu syvissä vesissä ja tunteissa. Tässäkin kirjassa poutapilvitaivaan on välillä peittänyt synkät ja harmaat pilvet. Todellakin - tämän kirjasarjan tunnelma on aivaa omaa laatuaan - vaikea kuvata, kuin muuttuva sykähtelevä luonto, jossa ilmanala vaihtelee tyynestä rajuilmaan. 
---
Sarjan muut osat:

http://sheferijm.blogspot.fi/2016/09/annika-thor-saari-meren-keskella.html


http://sheferijm.blogspot.fi/2016/12/annika-thor-lumpeenkukkalampi.html


http://sheferijm.blogspot.fi/2017/02/annika-thor-meren-syvyyksissa.html

sunnuntai 18. kesäkuuta 2017

Anni Polva: Marjuli!




Anni Polva
Marjuli
Karisto, 1965















Marjuli on Tiina-kirjojen ohella kirjoja, jotka herättävät nostalgisia ajatuksia. Nimenomaan tämä painos ja kansikuva herättää ajatusvirtoja muistojen kätköistä. Marjulista on ilmestynyt myös uudempi painos erilaisin kansin, mutta tuo viheriäsävyinen kansi ei juurikaan vetoa minuun, vaikka vihreä onkin lempivarini. Marjuli on 60-luvun suomalainen klassikkotyttökirja ja näistä 60-luvun kansista Marjulin tunnistan.

Marjuli on kanskoulun neljäsluokkalainen, siis kymmenvuotias. Tämä ikäkysymys onkin mielenkiintoinen, kun kirjan tapahtumia vertaa nykyaikaan. Ei tulisi kysymykseenkään nykyään, että kymmenvuotias tyttölapsi menisi lähetiksi kirjakauppaan. Kuusikymmenluvullakin se olisi ollut hieman kyseenalainen juttu, mutta kuinka olisi ollut 40-luvun lopulla tai 50-luvun alussa? Anni Polvan Marjuli on varmaankin tyttö Anni Polvan lapsuudesta.

Ei Marjuli silti vanhanaikainen kirja ole, vaikka maailma on sitten Marjulin muuttunutkin. Ne teemat, joista Marjuli kertoo ovat varmasti totta nykyisinkin. Juoppous, köyhyys, terveydelliset ongelmat. Kaikki asiat eivät ehkä ratkea ihan yhtä sutjakkaasti kuin Marjulissa, mutta hyvä tahto ja muiden huomioiminen auttaa varmasti asioita paremmiksi.

Marjuli on siis neljäsluokkalainen tyttölapsi. Tarina saa alkunsa koulun välitunnilla. Pojat taiteilevat pihan kiipeilytelineessä, niin sanotusti silppaavat (uusi, outo, ennen kuulematon sana) ja lupaavat tytöille purukumia palkaksi, jos joku uskaltaa kiivetä tolpan nokkaan. No, eipä tytöt oikein uskalla. Ajattelevat  vain, että pojat vain ärsyttelevät. Mutta Marjulipa uskaltaa. Hän kiipeää kuin apina ja saa poikien ihailun osakseen, josta Marjulin luokkatoveri Taina suivaantuu. Hän huomaa, että Marjulin aluspöksyt näkyvät ja mikä kauheinta tai Tainan mielestä ihastuttavinta, näkyy alushousujen punainen paikka. Ja Taina huutaa asian ilmoille sillä seurauksella, että kun Marjuli on taas alhaalla ja Taina kysyy Marjulilta onko tämän äiti värisokea, niin Marjuli työntää Tainan vasten koulun seinää jossa ränninaula repii Tainan hienon mekon rikki.

Tämä alkukohtaus on niin Anni Polvaa niin Anni Polvaa. Tytöt uskaltaa siinä missä pojatkin. Marjuli on Tiinan hengenheimolainen. Toisaalta Tiina-kirjojen kuvaukset ovat uskottavampia tai ainakin ne ovat olleet uskottavia ilmestysajankohtanaan. Tämä Marjulin aloituskohtaus taas pistää mietteliääksi. Ehkä ennen vanhaan, joskus muinoin ei niin kauhistuttu, jos aluspöksyt vähän vilkkuivat, mutta en osaisi kuvitella, että tytöt näyttelisivät aluspöksyjään välitunneilla saati sitten siitä, mitä kadulla tapahtuu, kun Marjuli on antanut hameensa kiinni pitävät hakaneulat Tainalle, jotta tämän takamus ei revenneestä hameesta näkyisi. Se, että hame valahtaisi alas kesken kävelyn alas - huh, mikä ajatus. 

Anni Polvaa on myös tyttö - poika parit. Marjulissa se on Kalle. Koulussa huonosti menestynyt katujen tallaaja, jonka Marjuli opastaa oikeille raiteille mutkattomaan tapaan.

Marjuli on suuren perheen vanhin. Perheen joka asuu jossain laitakaupungilla. Isä juo, äiti on omissa haaveissaan kulkeva vetäytyjä, 

joka käytti kaikki rahat yhdellä kertaa ja osti leivoksia ja suklaata ja kiiltokuvia, vaikka viikosta olisi ollut vielä viisi päivää jäljellä.

pikku sisko Anna oli samanlainen pilvien tähyilijä. Vastuu perheestä on paljolti Marjulin harteilla. Uskaltaako kotiin mennä? Onkohan isä taas juonut? Kuinka rauhoittaa tilanne, saada sisarukset pois isän tieltä? Marjuli on sovitteleva luonne, kun taas hänen siskonsa Kaisa on tulta ja tappuraa, joka ei kaihda sanoa isälleen suoraan mitä ajattelee, vaikka se merkitsikin tukkapöllyä tai mustelmia käsissä. 

Marjulin henkilögalleria on moninainen läpileikkaus naapurustoa ja kyläläistä ja muuten hieman kepeähkön kerronnan lomassa Marjulissa on paljon yhteiskunnallista ja eriarvoisuutta käsittelevää aineistoa. Tiina-kirjoihin verrattuna Marjuli on jossain määrin vakavahenkisempi kuin Tiina-kirjat, joista löytää myös leikillisiä sävyjä. Marjulissa tätä Anni Polvan huumoria ei juurikaan ole.

Marjulille tapahtuu kaikenlaista. Hän saa oman koiran Piskin, kun tämä pelastaa hänen pikkuveljensä jäämästä auton alle. Ikävien selkkausten vuoksi hän kuitenkin menettää Piskin. Hän tutustuu Kallen kanssa vanhaan yksinäiseen mieheen, joka myös on menettänyt lemmikkinsä. Kesäloman koittaessa Marjuli pestautuu lähetiksi kirjakauppaan, jossa saa ystävän kassaneiti Erkkilästä, mutta tulee kiusatuksi toisen työntekijän, neiti Lemolan taholta seuraksin, että Marjuli katkaisee jalkansa ja joutuu sairaalaan samalla, kun mieltä painaa syytökset varastamisesta.

Anni Polvan tapaan kaikki kuitenkin kääntyy parhain päin ja Marjulin isäkin tekee lupauksen. Hän ei juo enää tippaakaan. Ja sinähän tiedät, Marjuli, että kun minä jotain lupaan, niin minä sen pidän. 

Marjuli oli kaiken kaikkiaan mukava uusintaluku.

lauantai 17. kesäkuuta 2017

Othmar Franz Lang: Antakaa veljeni takaisin!

Othmar Franz Lang
Antakaa veljeni takaisin
Alkuteos: Rufe in den Wind
Suomentanut Ulla Mari Kellomäki
WSOY, 1982
176  - 1 s.

Kansikuva: Matti Kota




Jürgenista oli hienoa, että hänellä oli veli joka oli kaikkialla mukana. Myös tämän Wenzin pariskunnan luona. Veli joka nukkui samassa huoneessa. He makasivat päät vastakkain ja niin he saattoivat jutella kaikenlaista. Tietysti kuiskaten. Mitä kaikkea oli tapahtunut, mikä heitä oli suututtanut ja kenet he vielä kunnolla nujertaisivat. Puheenaiheita riitti loputtomiin. Eikä Jürgenia lainkaan haitannut, että kaikki sanoivat: "Voi miten herttainen poika tuo Thomas onkaan. Voi noita kultaisia kiharoita ja sinisiä silmiä."

Niin, Jürgen ja Thomas asuvat lastenkodissa. He ovat jo monena viikonloppuna käyneet vieraisilla Wenzin pariskunnan luona, jossa herra Wenz on luvannut rakentaa heille ullakkohuoneen ja junaradan kellariin. Kunnes erään kerran kaikki lopahtaa veljien väliseen kinasteluun.

Seuraavan vuorossa on Gütersin perhe. Asia kuitenkin mutkistuu, kun lastenkodin johtajatar puhuu sivu suunsa. Gütersit haluavatkin vain Thomasin.

Othmar Franz Langin kertomus vanhempiensa hylkäämistä veljeksistä on karu kertomus paitsi veljeydestä ja perheen menettämisestä, tarpeesta tulla hyväksytyksi. Tarinaan viedään eteenpäin ensisijaisesti Jürgenin näkökulmasta. Kerronta ei etene kronologisesti vaan tarinaa viedään eteenpäin kahdessa eri aikajanassa. On nykyhetki, jossa Jürgen etsii löytääkseen salaa muuttaneet Gütersit, jotka ovat vieneet häneltä veljen ja on aika, tilanteet, jotka ovat johtaneet tilanteeseen. 

Kirjoittajan myötätunto, tosin hahmojensa kautta,  tuntuu olevan vahvasti Jürgenin myötä, kun taas rouva Qüters kuvataan vähemmän mairittelevana. 

Hän katseli rouva Gütersiä: musta puku, mustat kiiltonahkakengät ja omituisen maidonvaaleat sukat. Näytti siltä kuin hänen jaloissaan ei olisi ollut lainkaan verta, vain maitoa. Sintumaitoa.

Kun  rouva Güters lopulta lastenkodin uuden johtajan taivuttelusta tuo Thomasin katsomaan veljeään, ei veli halua edes kättä antaa veljelleen. Veli oli lopullisesti viety, manipuloitu rouva Gütersin tavoitteita, tarpeita varten, mutta taustalla oli myös Güterssien tyttäret, jotka omilla tahoillaan olivat myös vaikuttaneet, kumpikin omalla tavallaan.

"Minä en enää tahdo tietää sinusta mitään." No, hän, Jürgen, selviytyisi siitä, vaikka ei itse olisi ikinä sanonut niin. Hänen veljensä saisi vielä nähdä, kuinka hän siitä selviytyisi. Veli, mikä se oikeastaan oli? Oliko silä sanalla mitään merkitystä? Eikö veljeä voisi myös etsiä jostakin itselleen? Jos joskus tapaisi jonkun josta piti? Ehkä hän kerran löytäisi ystävän. Jonkun, joka olisi oikea juuri hänelle. Sellaista sattui, niin oli tapahtunut, ja miksi niin ei voisi tapahtua vieläkin? Ystävä rajun vastatuulen ja hyytävien päivien varalle, ystävä pilkkopimeään yöhön. 

Kirjan miljöö on saksalainen lastenkoti. Onko se itä- vai länsisaksalainen? Välillä minusta tuntuu, että tämä voisi olla itäsaksalaista elämää, välillä mietin, eikö sittenkin oltaisi länsisaksassa? Kirjan kirjoittamisen aikaan Berliinin muuri oli vielä pystyssä, mutta onko sillä väliä? Tarinahan on ennen kaikkea nuoren pojan kasvutarina, pojan, joka ei ole saanut elämältä kovinkaan hyviä lähtökohtia ja hänenlaisiaan, kaltoinkohdeltuja lapsia on niin idässä kuin lännessä. Nuoria, jotka eivät anna sanella ajatuksiaan, jotka rajuudessaankin kaipaavat ymmärrystä ja rakkautta osakseen. Mutta kuka heitä huomaa, näitä jürgeneitä. Kaikkihan tahtovat vain thomaksia, pehmeitä luonteita, joihin on helppo vaikuttaa,  saada heidät mieleisikseen.

Yhteiskunnallinen manipulaatio? Onko se rivien välistä luettavissa? Ajatus vain tuli mieleeni, nyt, tätä postausta kirjoittaessani, ei niinkään lukiessani.
...
Kansikuvasta sen verran voisin mainita, että Matti Kodan tyyli on hyvin tunnistettava, omanlaisensa. Ei ehkä sellainen tyyli, joka minua erityisen valtavasti innoittaisi tai koskettaisi, vetoaisi. Ehkä tähän kirjaan kuitenkin sai juuri kansikuva tarttumaan - mene ja tiedä.

perjantai 16. kesäkuuta 2017

Kate Douglas Wiggin: Vanha kirkonpenkki!






Kate Douglas Wiggin
Vanha kirkonpenkki 
- Joulukertomus maalaiskirkosta
Suomentanut Martta Snäll
WSOY, 1920
71 s.

Omistan tämän kirjani eräille harvoille rakkaan Uuden Englannin naisille, joiden nimiä maailma ei tunne ja jotka asuvat eräässä maailmalle kyllä tuntemattomassa hiljaisessa kylässä.
- K.D.V.

Vanha kirkonpenkki - nimestään huolimatta tämä ei ole pyhäkoulutarina sen paremmin kuin saarnakaan. Ja nimen alatekstistä huolimatta tämä ei ole oikein joulukertomuskaan, vaikka päättyykin joulunaikaan. Tarinaan kyllä liittyy vanha kirkonpenkki hyvin vahvasti. Se symboloi paitsi kristillisyyttä myös vahvoja sukusiteitä ja yhteiskunnallista asemaa. Vanha kirkonpenkki on ennen kaikkea rakkauskertomus.


Päähenkilö on päälle kolmikymppinen nainen Nancy Wentworth, joka kuuluu pikkukaupungin Dorkas-yhdistykseen. Dorkas-yhdistyksen naiset ovat päättäneet kantaa kortensa kekoon kunnostaaksen vanhan 150 vuotiaan ikälopun näköisen kirkkonsa. Ensin korjataan katto, muurataan uusi savupiippu ja kun yksi asia on korjattu, huomataan, että ai jai, kuinka kuluneelta tuo ja tuo näyttääkään ja sitten  hankitaan uudet matot, jonka jälkeen kirkonpenkit näyttävät aika ikäviltä ja ne päätetään pestä. Nancylle tärkeäksi muodostuu Peabodyn-sukupenkki, jossa ei moniin vuosiin ole istunut ketään.

Vanha kirkonpenkki on vanha kirja ja sen kyllä huomaa kerronnasta. Kuitenkin tämä on pieni ja viehättävä kertomus, joka jossain määrin tuo mieleen Montgomeryn tarinat.

Yksi asia minua kumminkin ilahuttaa, huudahti Buzzelin leksi ottaen vasaransa ja naulansa ja tehden lähtöä, ja se on se, että metodistien kirkossa ei ole mattoa lainkaan.

Kuka se olikaan se Montgomeryn hahmo, joka yli kaiken inhosi metodisteja? Cornelia-neitihän se. On hieman erikoista ja jännää huomata kuinka yhteneviä ajatuksia Wigginsillä ja Montgomeryllä onkaan, kun ottaa huomioon, että toinen on yhdysvaltalainen  ja toinen kanadalainen kirjailija.

Paikka paikkoin hieman vanhahtavasta otteestaan huolimatta pidin paljon tästä kirjasta. Wigginsin Villiruusu on yksi ihastuttavimpia tyttökirjoja, joita ole lukenut ja siksi tämä pieni - paremminkin novelli - oli hieno pieni löytö ja hieman yllättäväkin löytö kirjailijan muuhun tuotantoon, josta en ole tiennyt, että muutakin olisi suomennettu kuin Villiruusu ja Keltaisen talon lapset.

Kate Douglas Wiggin tunnetaan siis ensisijaisesti nuortenkirjailijana. Minun on kuitenkin vaikea määritellä tätä pientä tarinaa vain nuortenkirjallisuudeksi tai nuorten aikuistenkaan kirjallisuudeksi. Tarinassa on kristillisiä arvoja, hengellisiä aspekteja, mutta kuten alussa sanoin, ei tämä ole oikein mikään pyhäkoulukertomuskaan. No, onpahan mukava pieni tarina kahden ihmisen yhteydestä, joka vaikka näyttää katkenneen, on kuitenkin aikaa kestävä ja unohtumaton. Olen iloinen, että tämä kirjanen löysi tien unohduksista omaan kirjahyllyyni.

keskiviikko 14. kesäkuuta 2017

H.J.Kaeser: Orjien enkeli!




H.J.Kaeser
Orjien enkeli
Alkuteos: Kvinnan som besegrade slavägarna
Suomentanut Kyllikki Nortimo
Kustannus OY Mantere, 1948
147 s.

Orjien enkeli on Harriet Beecher-Stowen elämästä ja kirjailjantyöstä kertova teos. jossa taustoitetaan hänen tunnetuinta teostaan Setä Tuomon Tupa. Mikä johti nuoren hentoisen tytön kirjoittamaan kirjan, joka mullisti maailmanhistorian?

Harriet, Harriet, etkö kuule, huusi nuori mies ovelta tuijottaen tyttöä, joka seisoi liikkumattomana pöydän ääressä, sanomalehti edessään.
- Hatty, Hatty, piipitti nelivuotias pienokainen, tarttuen  tytön käteen, - tule mukaan, mennään kaupunkia katsomaan.
Hento nuori tyttö siveli otsaansa, aivan kuin karkottaakseen mielestään jotakin - kuvitelman - unen - mikä lienee ollut?

Uutinen lehdessä, jossa luvattiin 100 dollarin palkkio karanneen 17-vuotiaan orjan pidättämisestä sai Harrietin oudon tunteen valtaan, aivan kuin siinä olisi viesti juuri hänelle.

Harriet Beecher-Stowe oli pienikkokoinen nainen, hento ja hauras tyttö. Hän syntyi 14. heinäkuuta 1811 Uudessa-Englannissa, pienessä Litchfieldin kaupungissa vanhempiensa seitsemäntenä lapsena.  Isä, jolla oli kolme poikaa ja kolme tyttöä ennestään oli toivonut poikaa - järjestyksen vuoksi. Perhe muutti 1832 Cincinnatiin. Etelän erilainen elämäntapa ja orjuus tuli lähemmäksi Harrietia eikä se jättänyt häneen vaikuttamatta.

Orjien enkeli on kiintoisaa luettavaa, joskin myös hieman paatoksellista. Harriet saa osakseen kiitosta ja ylistystä ja mainesanoja niin että ropisee. Lopulta, kun kirja on julkaistu ja Harriet lähtee miehensä Calvin Stonen kanssa Euroopan matkalle mies hieman alkaa ajatella, mitä tästä tulee. Jospa kaikki nämä kutsut ja ylistävät puheet kihahtavat Harrietin päähän. Miehen mielipide on, että "ei edes enkeli voisi sieluaan vahingoittamattta joutua sellaisten kunnianosoitusten kohteeksi".  Harriet naurahtaa, mitä mokomia. "tämähän on enemmän unta kuin todellisuutta".  Eräässä kirjeessä toisessa yhteydessä hän kuvaa itseään laihaksi ja kuivaksi, kuin hyppyselliseksi nuuskaa

Nainen - niin. Siinäpä seikka, joka oli erikoinen 1800-luvun puolivälin viktoriaanisessa Englannissa. Harriet ei voinut itse esittää kiitospuhetta saamistaan kunnianoosoituksista, siihen hän tarvitsi miehensä apuun. Onpa ollut erikoista.

Olisin mielelläni lukenut enemmän Harrietin elämästä, lapsuudesta ja perheestä. Hän sai itsekin suuren perheen - seitsemän lasta, joista kaksi hän menetti. Setä Tuomon Tuvan henkilöhahmoissa on paljon hänen kokemaansa ja näkemäänsä, osin fyysisin silmin nähtyä, osin sisäisin silmin. Vaikka kirja pääasiassa kertoo Harrietin elämästä on kirjassa myös lyhennelmä Setä Tuomon Tuvan tarinasta. Tämä osio tuntui hieman pitkästyttävältä lukea, koska se tavallaan oli irrallaan muusta kerronnasta eikä ollut pitkäkään aika, kun olen itse kirjan lukenut, mutta jos ei tarinaa ennestään tuntisi, niin ehkä se siellä välissä uteliaisuuden kirjaa kohtaa herättäisi.

Kirjan kansikuvitus on minusta kiehtova. Ei ehkä suurta taidetta, mutta kuvaava. Kuvituksen tekijää ei tässä kirjassa mainita, mikä minusta on valitettavaa.
...
Helmet lukuhaaste 2017 kohta 36: elämäkerta tai muistelmateos

tiistai 13. kesäkuuta 2017

Pirkko Pekkarinen: Aurora ja villikyyhkysten aika!

Pirkko Pekkarinen
Aurora ja villikyyhkysten aika
Kirjapaja, 1995
163 s.








Alkulause:
Kevätmyrsky lähti liikkeelle Niagaralta ja pyyhälsi aallot kintereillään Ontariojärven toiselle puolen Torontoon.

Loppulause:
Mutta vielä vuosia myöhemmin, kun villikyyhkyset olivat jo kuolleet sukupuuttoon, jotkut väittivät nähneensä vaahteroitten laaksossa aina keväisin kaksi sinistä kyyhkyä, jotka kaartelivat aikansa laakson yläpuolella ja hävisivät sitten pilvien tuolle puolen.

Pekkarinen jatkaa Vaahteralaakson tytöstä - suomalaisesta Aurora Koivusta kertovaa tarinaansa, joka on sijoittunut vuoroin Suomeen, vuoroin Kanadaan. Tällä kertaa ollaan Kanadassa, jonne Aurora ja hänen sulhasensa Thomas ovat saapuneet, kun Thomasin isä on saanut vakavan sairauskohtauksen. Kaiken lisäksi kartanon palvelustytöt ovat peloissaan, kun sairauskohtauksen yhteydessä on Palmuhuoneessa nähty kummitus - Valkea rouva.

Valkean rouvan salaisuus selviää lopulta Auroran, Thomasin ja tämän siskon Vanessan yhteistoimin, isä toipuu ja Aurorakin hyväksytään Austenien rikkaaseen sukuun.

Ajankuva:

Eletään 1900-luvun alkuvuosikymmentä. Auroran vaiheiden myötä Pekkarinen  on tuonut esiin Suomen historian ja maailman tapahtumien vaiheita. Tässä teoksessa ei niinkään yksityiskohtina ole historian tapahtumat, ajankuvaa ovat paremminkin luomassa pienet detaljit korseteista ja esiliinoista, joista jälkimmäinen ei toki tarkoita vaatetta, Kodakin kameraan ja San Franciscon maanjäristyksestä Kitchiin. Kitch-sana sai minut lukiessani mietteliääksi (tunnettiinko termi kyseisenä aikana - kyllä)  samoin kuin Thomasin sanat, että paikka, josssa Aurora asui oli täynnä Viktoriaanista romua.  Myös muutamia kirjallisuusviitteitä on sekä yleissivistävää tietoutta kuten viittaus Florence Nightingaleen uraauurtavana sairaanhoitajana. Erikoisin viite oli viittaus Apollinierin runo sähkölle.

Aurora ja villikyyhkysten aika on hieman erilainen  kuin aiemmat sarjan teokset, vaikka jatkaakin  Auroran ja Thomasin vaiheita ja kaipuu Pariisiin kytee edelleen nuorten mielissä. Erilaisuus tulee kummitustarinasta ja lopun jälkisanoista, jotka tavallaan luovat tarinaan legendamaista ja fantasianomaista otetta. Ehkä juuri kummitusten takia tämä osa oli hieman mukavuusalueeni ulkopuolelta. Parasta teoksessa onkin juuri tuo aiemmin mainitsemani ajankuvan ja tilanteiden kuvaaminen pienten detaljien ja arkisten askareiden kautta.

Sarjaan on ilmeisesti vielä joku jatko-osakin, jos olen oikein ymmärtänyt ja kovasti tekisi mieleni lukea sekin kaiken jatkoksi.





Kansikuvasta:

Tämän teoksen kansikuvan on tehnyt Matti Amnell. Henkilökohtaisesti en pidä kansikuvaa oikein onnistuneena, mutta kauneushan on katsojan silmässä ja kukin viehättyy mikä mistäkin. Sitävastoin pidän paljon  sisälehden kyyhkyskuvista, jotka luovat mukavaa tunnelmaa ja johdattelevat sisälle  tarinaan. Lieneekö kyyhkyt saman tekijän piirtämät?

...
100 suomalaista kirjaa

maanantai 12. kesäkuuta 2017

R.M.Ballantyne: Pikku Ailin matka maailman merillä!






R.M. Ballantyne
Pikku Ailin matka maailman merillä
Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1917
Suomentanut englanninkielestä H.L.
349 s.

Molemmat naiset huudahtivat yhteen ääneen: "Mihin asiaan, George?",  ja katsoivvat kapteenia hämmästyneinä.
"Siihen asiaan", vastasi kapteeni, "jonka vuoksi olen tullut tänne tänään. Asia on niin, että" - kapteeni epäröi vähän , " - olen - olen päättänyt ottaa pikku Ailin mukaan tällä kertaa."
Dunning neideillä oli tavallisesti korkeat pitsimyssyt ja heidän kasvonsa näyttivät siitä syystä jo luonnostaankin pitkiltä, mutta kuultuaan tämän uutisen kävivät ne aivan luonnottoman ja pelottavan pitkiksi.
- Sinäkö ottaisit Ailin merelle! huudahti miss Martha Dunning kauhistuneena.
- Valaita pyytämään" lisäsi miss Jane Dunning aivan suunniltaan.
- Veli, sinä olet mieletön" huusivat he yhtä aikaa hengähtämättäkään välillä: - etkä sinä sitä teekään, lisäsivät he päättävästi.

Aili, jolla ei ole äitiä ja jonka isä on kapteenina valaanpyyntialuksella on 10-vuotias ja asuu kapteenin sisarien luona. Kapteenin ilmoittaessa, että hän aikoo ottaa Ailin mukaansa seuraavalle valaanpyyyntireissulle tyrmistyttää sisarukset eikä ihme. Niin kuitenkin käy, että Aili otetaan mukaan tätien vastuksesta huolimatta ja melkoinen seikkailu siitä sitten tuleekin.

Pikku Ailin matka maailman merillä ei ole nimestään huolimatta niinkään kertomus Pikku Ailista. Hän on enempikin sivuhenkilönä vaikuttamassa kun pääosassa on enemmän ja vähemmän karskit merimiehet. Aili itse on kuin kiiiltokuva, pyhäkoulukuva lempeine ilmeineen ja ajatuksineen.

Pikku Ailin matka maailman merillä on seikkailukertomus sanan varsinaisessa merkityksessä, eräänlainen Robinson Crusoe -toisinto. Ajallisesti tämä sijoittunee 1800-luvun alkuvuosille ennen Amerikan sisällisotaa sillä tarinassa sivutaan myös orjakauppaa. 

Henkilögalleriasta voisin mainita nuoren Glyn Proctorin, pienoisen hulivilin, joka juuri ennen laivaan pestautumista joutuu pulaan ja pelastuu täpärästi. Glynistä onkin matkalla paljon hyötyä, sillä hän pelastaa Ailin, kun tämä putoaa mereen ja myös, kun Aili Afrikassa ryöstetään "villien" toimesta. Suurin osa seikkailuista tapahtuu kuitenkin merellä, jossa koetaan myrskyjä monenlaisia ja haaksirikkoudutaan lopulta pienelle hiekkasärkälle.

Ei tämä ihan kehno kirja ollut, vaikka ei ollutkaan ihan sitä, mitä nimen perusteella ja kansikuvan perusteella ajattelin. Kerronnallisesti tämä on puhdasta seikkailua, jossa yksityiskohtiin ja detaljeihin ei ole kovin paljon kiinnitetty huomiota. Tästä johtuen lukijana aloin miettiä tapahtumia ja toteutumisia tosiasioiden ja mahdollisuuksien valossa. Paljon siis jätetään mielikuvituksen varaan. Kirjassa on muutama kuvituskuva, jotka täydentävät tarinaan mukavasti.

Erityismaininnan saa sitaatti:

Aili nauroi ja samoin hänen tätinsä, mutta kapteeni ei vastannut. Hän veteli piipustansa julmia savuja --- ---

Julmat savut kuulostavat niin kuvaavilta kun tieto tupakoinnin haitoista on lisääntynyt sitten kirjan kirjoittamisen.

R.M. Ballantyne (1825-1894) oli skotlantilainen nuortenkirjailija,  joka on kirjoittanut yli sata teosta. Olen lukenut häneltä aiemmin Crusoe-koira -teoksen, josta en enää juurikaan muista. Crusoe-koira oli postaukseni perusteella herättänyt mielikuvia stereotypioista ja ennakkoluuloista. Pikku Ailin matka maailman merillä ei herättänyt tällaisia mielikuvia. Tosin kirjassa käytetään neekeri-sanaa, mutta aikamiljöö huomioiden tämä lienee ymmärrettävää ja orjuuteen suhtaudutaan kielteisesti. Pikku Ailin matka maailman merillä ei kuitenkaan ole mikään pyhäkoulutarina, vaikka siinä hengellisiä aspektejakin on ja Ailin kuvaus henkevä, sillä tarinassa on ainakin yksi tosi karu kohtaus, joka saa kylmät väreet kulkemaan selkäpiissä ja josta voisi kysyä, että "tosiaanko noin", eikö asiaan olisi voinut vaikuttaa?, oliko pakko? Asenteellisuuttako vai jännitysefekti - en tiedä.  Tässä tarinassa on myös frenologiaa harrastava tohtori Hopley, mikä harrastus kuvataan kuitenkin heikkoutena ja huumorin kannalta. 

---
Tällä kuittaan Helmet lukuhaaste 2017 kohdan 23: Käännöskirja

perjantai 9. kesäkuuta 2017

Naisten aakkoset - P!

Jatkanpa taas  omalta osalstani tätä Tarukirjan  liikkeelle laittamaa haastetta ja vuorossa on kirjain


1. Kuka on suosikkikirjailijasi?


Niitä on useampiakin, mutta kyllä tähän ehdottomasti kuuluu Anni Polva, jonka Tiina-kirjat ovat lapsuudestani asti kuuluneet lukuinnostukseni elävöittäjiin. Myös joitakin muita Polvan kirjoja on tullut luettua, mutta niitä enempi aikuisille suunnattuja keveitä rakkauskirjoja en ole lukenut. Tässä yhteydessä täytyy mainita myös toinen suomalainen kirjailija Kaija Pakkanen, jonka kirjoissa on myös omanlaistaan viehätystä.

2. Kuka nainen joltakin muulta kulttuurin alalta on suosikkejasi?


Näyttelijä Elina Pohjanpää

3. Vaihtoehtoiset kysymykset (myös muut alueet kuin kulttuuri käyvät)

a) Kehen kulttuurin edustajaan haluaisit tutustua paremmin?

Kirjailija Judith Pellan tuotantoon.

b) Kenet suursuosikkisi haluaisit nostaa esille?

Eleonor H: Porterin Pollyannan iloisuusleikkinsä kanssa.

EDIT 11.6. Pakko minun on vielä mainita yksi vertaansa vailla oleva kirjailija: Mary Elwyn Patchett, sillä hänen Australiaan sijoittuvat, eläimiä vilisevät kirjansa ovat kerrassaan ihaihaihania! Erityisesti rakastan hänen Ajax-sarjaansa, jossa hän (?) seikkailee yhdessä Ajax-koiransa ja hevosensa Tam-Tamin kanssa . En tiedä kertooko hän omasta lapsuudestaan, siksi tuo kysymysmerkki tuolla. Miten ihmeessä en muistanut tätä kirjailijaa, kun laadin tätä postausta.

maanantai 5. kesäkuuta 2017

Ljudmila Ulitskaja: Daniel Stein!

Ljudmila Ulitskaja
Daniel Stein
Siltala, 2016
537 s.
Suomentanut Arja Pikkupeura
Graafinen suunnittelu ja kansikuva: Kirsikka Mänty






Ljudmila Ulitskajan kirja juutalaisesta kristitystä munkkiveljestä Daniel Steinistä on kirjailijan sanoja lainatakseni

--- kollaasi. Saksin kappaleita omasta ja muiden elämästä ja liimailen "liimatta" - kesuura! - "tarinaa katkelmista päivien".

Tarina hyppelee ajassa, paikassa ja kertojassa, joita on monia kirjailija itsensä mukaanlukien. Hyvin erikoinen rakenne siis. Tarina on fiktiivinen tarina Puolan juutalaisesta miehestä, Daniel Steinistä, josta tulee saksalaisten tulkki, sitten partisaani ja lopulta kristitty katolinen munkki Elian lähdekirkkoon Israeliin. Danielin tarinalla on esikuva ja se pohjautuu osin todelliseen henkilöön.

Kerronnaltaan tarinan rakentuu kirjeistä, päiväkirjoista ja dokumenteista, joista ei tiedä, ovatko ne todellisia vai keksittyjä.

Syvällistä, pohdiskelevaa kerrontaa uskon ja elämän ristiaallokossa. Mitä uskoa, mihin uskoa?
Daniel Stein ei ole vain juutalaisten tarina tai kristittyjen tarina, se on tarina ihmiskunnasta. Hyvin humaani sellainen.

Ehkä sinä nyt ymmärrät, miksi en sanonut kaikkien kuullen sitä, minkä nyt kerroin sinulle. En halua puuttua jokaisen seurakuntalaisen syvällä sielussan vaalimiin käsityksiin. En halua houkutella ketään seuraajakseni. Etsiköön jokainen Jumalaa sitä tietä, jka hänelle avautuu. Yhteen me kokoonnumme rukoilemaan yhdessä Herran kasvojen edessä, emme väittelemään jumaluusopista.

Uskonnollisista pohdinnoistaan huolimatta en lue tätä hengelliseksi kirjallisuudeksi sanan varsinaisessa merkityksessä ja äskeistä otetta soveltaakseni lukukokemukseeni henkilökohtaisella tasolla en syvällä sielussani jaa ihan kaikkia niitä käsityksiä, mitä tässä kirjassa esitettiin, joskin tarina sinänsä oli ihan hyvä ja ajatuksia herättävä.
--
Helmet lukuhaaste 2017 kohta 6: Kirjassa on monta kertojaa.


perjantai 2. kesäkuuta 2017

Kansikuvien merkityksestä!


Anni Swanin Pikkupappilassa kansikuvitusta vuosilta 1922 ja 1945. Jälkimmäinen on Wendeliniä, mutta onko sitä myös ensimmäinen?

Anni Swanin Pikkupappilassa ja sen jatko-osa ovat Anni Swanin klassikoista minulle rakkaimmat. Mistä tuo viehättyminen juuri tähän tarinaan on niin merkityksellinen on vaikea sanoa. Ehkä tarinan viehätys piilee tarinan moninaisuudessa, joka on yhtäaikaa sekä sadun lumoa että eletyn elämän tunnelmaa. 

Kansikuvat merkitsevät minulle aika paljon valitessani kirjoja luettavakseni. Tosin olen löytänyt sellaisiakin kansikuvattomia teoksia, jotka päälle päin näyttävät mitäänsanomattomilta, mutta ovat sisältä kirkkaita helmiä ja ehkä päinvastoin kauniissa kansissa voi olla mitäänsanomaton tarina. Takakansitekstit vaikuttavat myös jonkin verran. Niin kansikuvat kuin takakansitekstit herättävät mielenkiinnon tai työntävät luotaan. 

Pakko sanoa, että minusta ennen vanhaan on tehty paljon kiintoisampia kansikuvituksia kuin nykyään, varsinkin nuortenkirjojen kiiltäväpintaiset kannet eivät jostain syystä oikein herätä mielenkiintoa ja mitä tulee selkämystaiteeseen, niin se onkin sitten asia erikseen. Jos selkämystekstistä on vaikea saada selkoa, niin kirja todennäköisesti jää hyllyyn. Hyvä kansikuva ja selkämys on selkeä eikä liioilla krumeluureilla koristeltu. 

Anni Swanin Pikku Pappilassa on ollut hyllyssäni jo pitkään klassikkopainoksena. Sen kansikuva on tyylikäs ja sopii hyvin tarinaan. Aika samoilla linjoilla on tuo vanhempikin kuvitus. Ulla ja Mark molemmissa kuvituksissa nähtävissä ja suomalainen maaseutumiljöö menneiltä ajoilta aisittavissa.  Erot kansikuvisssa näkyvät typografiassa. Molemmat kansikuvat ovat vetoavia ja herättävät kiinnostuksen ainakin minun kaltaisessa nostalgiahenkisessä lukijassa.

Anni Swanin Kootut Klassikot ovat sen verran tutuiksi ja rakkaiksi käyneitä teoksia, että niihin on vaikea kuvitella toisen tyylisiä kansikuvia. Nykyaikaiset kuvitukset näissä kirjoissa tekisi jotenkin ristiriitaisen vaikutelman, kun tarinat kuitenkin sijoittuvat aikaan menneeseen. Tietysti kokemus voi olla erilainen nykyajan lapselle, joka tarttuisi ensimmäistä kertaa teoksiin. 

Tässä vielä kollaasina muutamia kansikuvituksia Anni Swanin teoksiin. Kuvitukset on vuosien 1915-1948 väliltä ja niiden tekijöissä on ainakin Maija Karma (Nimikirjaimista MK päätellen tuo Arnellin perhe kuvitus, joka vetoaa erityisesti minuun tunnelmaltaan, jopa enemmän kuin Wendelinin kuvitus vuoden 1958 teoksessa.) Muista taiteilijoista näissä (alla olevat) minulla ei ole tietoa. Tuo Iris-rukan vihreäasuinen tyttö on herkkä ja koskettava. Kansikuva on vuodelta 1919.


Kansikuvat ovat kiintoisia ja paljon puhuvia moninaisuudessaan. On ikävää, että nykyään on vähän sellainen tuntuma, että kansikuviin ei oikein aina kiinnitettäisi tarpeeksi huomiota. Mikä minua erityisesti ihmetyttää, että jotakin kuvaa saatetaan käyttää kansikuvana useammassakin teoksessa, eikä se siten yksilöi teosta tarpeeksi. 

Tällä mukana Sirrin kesäisessä kansikuvahaasteessa.

torstai 18. toukokuuta 2017

Estrid Ott: Lottien mukana Suomen sodassa!

Estrid Ott
Lottien mukana Suomen sodassa
Otava, 1940
169 s.








Siellä jossakin Suomessa Juna kiitää kiskoilla, ohi nimettömien aseminen, ohi viitattomien tienristeyksien. Pienimmässäkin odotussalissa on varoittava julistuksensa: Mies munalukko suun edessä. "Varo vakoojia".
Sensuuri poistaa huolellisesti kaikki paikannimet niitä täyteen sullotuista ulkomaalaisten kirjeenvaihtajien käsikirjoituksista. Se pyyhkii kaikki maantieteellisest tiedot rintamasotilaitten kirjeistä. Kartastoa tai teosta, jossa on valaisevia karttoja, ei voi mistään ostaa.

Näin alkaa tanskalaisen sotakirjeenvaihtajan Estrid Ottin tarina tai tarinakokoelma Suomen talvisodasta ja suomen naisten harmaapukuisesta armeijasta, Lotta Svärd - järjestön ahkerista työmuurahaisista.

Minua tämän kirjan pariin veti sukututkimus ja muuan lääkintälotta, jonka vaiheita olen yrittänyt selvittää. No, eihän tässä kirjassa juuri sukututkimus avautunut, mutta avautui 1939-40-lukujen vaihteen ilmapiiri ja tunnelmat. Suomen naiset, nuo harmaapukuiset työteliäät, kaikkensa antavat lottasvärdiläiset saavat kiitosta ja kunniaa ylenpalttisesti ja Suomen kansa, pieni sisukas kansa, jota kirjoittaja viime sanoikseen sanoo onnelliseksi saa osakseen lämmintä myötätuntoa koettelemustensa keskellä.

Lottien mukana Suomen sodasa on naisen kirjoittama naisnäkökulma talvisotaan. On paljon mahdollista, että tämä teos on sotakirjeenvaihtajan artikkeleista koottu kokoelma. Kirja sisältää seitsemäntoista lukua. Lukujen lomassa on  43 mustavalkoista valokuvaa lottiin liittyen.

Paitsi Lotta Svärd -järjestön työtä avautuu tässä kirjassa myös mielenkiintoisia uusia näkökulmia oloihin sotaa käyvässä maassa ja Karjalan evakkoihin, taaksejätetyn alueen ympäristöön. Maininta pakolaisten taakseen jättämien koirien villiintyminen on hiuksianostattava ajatus. Ajatus villikoiralaumoista karjalan hylätyillä kunnailla tuntuu jotenkin uskomattomalta, ei sellaista sotanäkökulmaa ole osannut ajatellakaan.

On puhuttu paljon siitä, miten vuoden 1918 sota ja vaiheet jakoivat kansan ja kuinka se yhdistyi talvisodassa. "Me seisomme kaikki rintarinnan" sanoo muuan adjutantti kirjoittajalle, kun tämä kysyy mitä tehdään kiinnisaaduille vakoojille. Ne ammutaan. Naisetkin. Mikä minua hieman hymyilyttää tai jäytää on adjutantin sanat:

"Vain tietämättömät ja kehittymättömät ihmiset ovat antaneet punaisten lupausten ja rahojen houkutella itseään."  

Olivatko he kaikki tietämättömiä ja kehittymättömiä ihmisisä, jotka lähtivät rajan toiselle puolen? Politiikasta voidaan olla mitä mieltä ollaan, siihen en ota kantaa ja maanpuolustus ja maanpetos ovat asioita erikseen, en niitäkään lähde ruotimaan. Sen sijaan näkemys, että kaikki toisinajattelevat olisivat t i e t ä m ä t t ö m i ä  ja k e h i t t y m ä t t ö m i ä  menee yli minun ymmärryksen. Tietämättömyyttä on varmaan ollut puolin ja toisin - tulevaisuutta kun ei voi nähdä.Sitä voi vain uumoilla, aina vain ei käy niin kuin toivotaan.Venäjälle Suomesta loikanneen tarina on monen kohdalla ollut varsin kova. Mutta että he olisivat loikanneet siksi, että olisivat olleet tyhmiä ja kehittymättömiä  on hyvin yksinkertaisesti ja epäviisaasti sanottu. 

Lottien mukana Suomen sodassa on hyvin avartavaa luettavaa ajasta ja ilmapiiristä. Sitä ei voi ottaa ihan kaikilta osin ihastuksesta huokaisten, vaikka kuinka kaunopuheista teksti olisikin. Ylistys ja kiitokset ja kunnia voi hurahtaa päähän, jos liian vakavasti lukee.

Yksi luku kirjassa käsittelee lasten Ruotsiin turvaan viemistä. Mielenkiintoinen mutta surullinen yksityiskohta on mainita junaonnettomuudesta, jossa etelään päin menossa ollut juna ajoi pikimustassa yössä lasten ylimääräisen junan päälle. Onnettomuudessa sai surmansa kahdeksan äitiä ja neljätoista lasta. Tämä tuo mieleen tarinan omasta perheestä kuinka äidin olisi ollut määrä lähteä Ruotsiin, mutta ei sitten lähtenytkään ja sitten olisi käynyt niin, että siihen junaan, jossa äidin olisi pitänyt mennä, oli pudonnut pommi. Myöhemmin olen kuullut sanottavan, että ei sellaista junapommitusta ole ollutkaan. No, tarinoitahan elämään mahtuu ja muistikuvatkin hämärtyvät ja saavat kultauksen.
 
Aikamoista kultausta oli tämäkin teos vaikka kyllä ne Suomen naiset kiitoksensa ansaitsevat. Siinä olen Estrid Ottin kanssa samaa mieltä.

keskiviikko 17. toukokuuta 2017

Mirja Vesanen: Mustekala!





Mirja Vesanen
Mustekala
Otava, 1954
219 s,

Vuokko alkoi selailla kirjaansa. Hui, kuinka kurjan näköinen se oli! Jokainen lehti oli irti siihen saakka kuin Vuoko oli sitä lukenut. Lisäksi siihen oli kirjoiteltu ja piirrelty kaikkiin mahdollisiin kohtiin. Joukossa oli sentään sievästi kirjoitettuja muistiinpanojakin. Ne olivat niiltä ajoilta, jolloin Sinikka oli kirjaa käyttänyt. Mutta hän olikin koulun priimus.
Vuokon harmi alkoi vähitellen sulaa. Hänen eteensä aukeni sivu, jossa oli pallon kuva. Siihen hän joskus oli piirtänyt silmän, nenän ja suun. Nyt hän sai halun parannella töitään. Pallon ympärille muodostui lonkeroita, ja kuvasta syntyi vähitellen mustekala. Vuokko teki siitä julman ja pelottavan näköisen. Lonkerot olivat pitkät ja kiemuraiset. Jokaiselle hän antoi nimen. Yksi oli algebra, toinen geometria, kolmas fysiikka, neljäs Sinikka...

Vuokko on kesää vaille viidentoista. Nuori, väärinymmärretty ja siistin, järkevän sisarensa Sinikan varjossa kulkeva neitonen, jota aina moititaan ja väheksytään. Kun Sinikka lähtee serkusjoukon kanssa kesäiselle huviretkelle ja jättää Vuokon lukemaan matematiikan ehtoihin on Vuokko sydämistynyt. Taas hänet jätetään. Elämä näyttää uhkaavalta mustekalalta. Vuokolla on kuitenkin ystävä Ilmi, nuori leski, jolla on viisi lasta. Heidän luokseen Vuokko matkaa, kun ei matematiikka houkuta. Samalla hän pistäytyy omassa tyyneyden paikassaan kirjoittamassa päiväkirjaansa koko nuoren sydämensä tunnelmat - sen ensirakkauden heräämisenkin.

Mustekala on kesäinen kertomus Vuokon ja serkusjoukon elämästä. Siihen mahtuu niin iloisia kuin traagisiakin hetkiä, kun Vuokko unohtaa kaupunkikodissa käydessään (joka sijaitsee suuren sairaalarakennuksen siivessä) silitysraudan päälle ja syttyy tulipalo. Samassa tohinassa sairaalasta katoaa halvaantunut kamereeri Sjöman. Ja Vuokko saa  saa torut niskaansa, niin, että hän vankilan pelossa karkaa kotoa.

Kaikki kuitenkin selviää ja päättyy onnellisesti ja kesän päättyessä, kun vietetään Vuokon 15-vuotisjuhlia, joissa Sinikka leijailee kuin itse olisi synttärisankari, on Vuokko kasvanut himpun verran ajattelevaisemmaksi. 

Vesasen teksti vie mukanaan. Sinikan ja Marja-serkun lukiessa salaa Vuokon päiväkirjaa tulee minulle halju tunne, syyllinen olo itsellekin, kun luen tekstiä, joka on siis kerronnallisesti Vuokon päiväkirjatekstiä. Miksi tunnen syyllisyyttä? Tämähän on kirja. Enhän minä kenenkään todellisen henkilön salaisia tekstejä lue. Syyllisyys, se kumpuaa eläväisyydestä, uppoutumisesta tekstiin ja tarinaan. Niin sen on oltava.

Outo sana: eideettinen

Kansanuskomuksia:
Juomaan taipuvainen  Lunkviska kertoo kumman tarinan Kuningaskäärmeestä, joka oli suuri ja mahtava, vaaleanpunainen juomu selässä ja kruunu päässään hän oli sen metsässä nähnyt. Mitähän se tietää? Jotain erikoista se tietää. 

Ja kyllähän se Lunkviskan mielestä tiesikin, kun kaikki tulipalot ja muut seikkailut olivat ohitse.

Mustekala on tyttökirja sanan varsinaisessa merkityksessä, onhan sen pääosassa tyttö ja romantiikkaakin, nuoruutta. Tyypillisiä seikkoja tyttökirjoissa on myös matematiikan vieroksuminen. Kuinkahan monessa kirjassa onkaan harmiteltu sen vaikeutta. Mieleen tulee ainakin Anni Swanin joku kirja ja Montgomeryn punatukkainen Anna. Montgomery on ollut varmaan jonkinlaisena vaikuttajana tässäkin kirjassa. Tosin ei päähenkilö ole punatukkainen, mutta erikoinen ja jännä yksityiskohta on se, että Vuokon ihastuksen kohde  Arvi on punatukkainen ja vihreäsilmäinen. Mutta punatukkaisiin liittyvä tulinen luonto ei Arvia kuvaa. Arvi tuntuu olevan aika tyyni poika tukanväristään huolimatta, vaikka kyllä hänenkin sisimmässä tunteet liikahtelee. Löytyyköhän muuten sellaista tyttökirjaa, jossa ei olisi yhtään punatukkaista henkilöä?

100 suomalaista kirjaa

lauantai 13. toukokuuta 2017

Daniel Pennac & Jaques Ferrandez: Suden silmä!


Teksti: Daniel Pennac
Kuvitus: Jaques Ferrandez
Suden silmä
Alkuteos: L'OEil du loup
Suomentanut Suvi-Maaria Pörsti
Suomen Lähetysseura, 1998
154 s.





Poika seisoo hievahtamattta suden aitauksen luona. Susi kävelee koko ajan edestakaisin, edestakaisin. Se ei pysähdy hetkeksikään. "Tuo tuolla ärsyttää minua" , susi ajattelee pojasta. Poika on seissyt häkin ulkopuolella ainakin kaksi tuntia. Hän on katsellut liikkuvaa sutta. Hän on seissyt paikallaan kuin jäätynyt puu. "Mitä hän oikein haluaa minusta? susi miettii itsekseen.
Poika on nimeltään Afrikka ja Susi on Alaskan susi Susi Sininen. Poika ja Susi katselevat toisiaan kiinteästi. Sudella on vain yksi terve silmä, poika sulkee toisen silmänsä ja nämä kaksi luotua katselevat toisiaan syvälle silmiin, ja he näkevät toistensa silmissä elämänsä tarinana. Vaiti he seisovat ja katselevat toisiaan, katselevat tarinaa, suden tarinaa ja pojan tarinaa. Katselemalla toisiaan silmiin he kertovat tarinansa toisilleen. Tarinoita kertoo myös poika tarinassaan ja susiemo poikasilleen.

Suden silmä on erikoinen lastenkirja. Paitsi elämästä, se kertoo elämän kolhuista, peloista, sodasta, pakolaisuudestayhteenkuuluvuudesta. Loppujen lopuksi tämä on aika filosofinen kirja. Afrikka ei ole vain poika, Afrikka on maaosa. Pojassa ja sudessa avautuu kaksi mannerta Alaska ja Afrikka. Ja suden tarinassa soi ihmisen tarina, pojan tarinassa suden elämä. En tainnut ihan kaikkea tajuta, varsinkaan loppua. Mutta erikoinen tämä oli ja omalla tavallaan hieno pieni teos, jossa on syvällisyyttä useampaankin kertaan luettavaksi ja pohdittavaksi. Myös kuvitus kiehtova, paikoin jopa jännän sarjakuvamainen, sekoitus lempeää otetta ja karheutta.

Kirjan lopussa on lyhyet esittelyt tekijöistä. Kuvittajan kerrotaan saaneen vaikutteita monilta sarjakuvapiirtäjiltä, muun muassa Hergeltä.


Helmet lukuhaaste 2017 kohta 41 Kirjan kannessa on eläin
Aistittavat kirjat: Näköaisti. Paitsi, että kirjan nimessä mainitaan silmä ja se puhuu paljon katselemisesta on kirjan tarinaan eläytymisessä suuri merkitys kuvilla, joita ilman teos jäisi hieman vajaaksi.

maanantai 8. toukokuuta 2017

Jean Webster: Vehnäprinsessa!




Jean Webster
Vehnäprinsessa
(Alkuteos: The Wheat princess, 1905)
WSOY, 1920
Englanninkielestä suomentanut Annikki Haahti
451 s.
Kansikuva: Martta Wendelin (?)

Websterin Vehnäprinsessa on amerikkalaisen kirjailijan teos, joka sijoittuu Italiaan, jolloinkin 1900-luvun vaihteessa. Tarinan päähenkilö on amerikkalainen Marcia Copley, joka on setänsä Howard Copleyn ja tämän puolison Katherinen kanssa tullut Italiaan. He vuokraavat vanhan linnan, Castel Vivalanten, jonka muinainen omistajaa ei muistella hyvällä. Marcian isä on amerikkalainen liikemies, rahapohatta. Hän on ostanut kaiken saatavilla olleen viljan Italiassa, jonka köyhä maaseutuväestö näkee nälkää.  Italiassa eletään murrosaikoja. Maa on vastikään muodostunut, kun eri ruhtinaskunnat on yhdistetty. Maassa on kuningas, mutta väki kapinoi vallanpitäjiä vastaan.

Olen lukenut aiemmin Websterin St.Ursula koulun tytöt, joka on tyttökirjallisuutta.

Kiinnostuin Vehmäprinsessasta  Sara Kokkosen kirjoittaman Kapina ja Kaipuu -teoksen myötä, jossa teokseen lyhyesti viitattiin. Tyttökirjallisuuden tapaan Vehnäprinsessassakin pääosassa on tyttö, tai ei enää tyttö, vaan nuori nainen, jonka 23-vuotissynttäreillä tapahtuu seikka, joka saa Marcian maailman romahtamaan. Marcia on rikas, hän tykkää käydä kaupoilla, nähdä maailmaa, mutta sydämeltään hän viaton ja hyväntahtoinen, joka jakaa rahojaan myös kerjääville lapsille Italian kaduilla, pelastaa koiran, jota pojat kiduttavat ja myös pienen italiaispojan isäpuolen kynsistä, seikka, jolla on merkittävä vaikutus kirjan tapahtumille. Tästä huolimatta, että pääosassa on nuori nainen ei tämä kirja ole varsinaisesti tyttökirjallisuutta. Ei tämä ole oikein viihdekirjallisuuttakaan, vaikka viihteellisyyttäkin kirjassa löytyy, on kosimisia ja seikkailua, mutta myös yhteiskunnallinen aspekti. Rikkaat vastaan köyhät asetelma.

Tämä ei ollut yhtään hassumpi teos. Tarina eteni hitaasti, mutta ei raskassoutuisesti, tunnelma nousi ja kiristyi loppua kohden. Kirja on toki ilmestynyt lähes 100 vuotta sitten ja se näkyy suomennoksessa. Jotkut sanat tuntuvat hieman oudoilta asiayhteydessään. Esimerkiksi sana esine yhteydessä, jossa kysytään rakkauden kohdetta. Ja neekeri-sanahan on täysin pannassa nykyään. Kyse on vain yhdestä yksityiskohdasta tarinassa, minua kuitenkin erityisesti ihmetyttää, kun tätä väestönosaa kuvataan hidasveriseksi roduksi. En osaa yhdistää afrikkaa, afrikkalaisia ja hidasverisyyttä. Näkeehän sen musiikissakin, että afrikkalaista perua olevilla ihmisillä on yleensä ihan erilainen rytmi ja poljento kuin meillä pohjoisen perukoilla olevilla. Tosin näissäkään tekijöissä ei pidä yleistää.

Italia maana  on kiinnostava ja olen ihastuneena seurannut televiosta italiassarjoja ja tätä taustaa vasten tämän kirjan lukeminen oli hyvinkin antoisa ja hyvä lisä. Paitsi yhteiskunnallista murrosta tässä seurataan myös Marcian sisäistä murrosta naisena ja rikkaana perijättärenä. Vehnäprinsessa on  rakkauskertomus, mutta ei niinkään romantiikkaa tihkuva lemmenluritus kuin hitaasti kehittyvä ja kypsyvä ja ennen kaikkea tämä teos on rakkauslaulu Italialle.


Heidän seisoessaan sinä, käsi kädessä, kantoi tuulenhenki ylhäältä kukkulan huipulta Castel Vivalantin Angelus-kellojen suloisen, profeetallisen äänen; heidän jalkojensa juuressa levisi Campagna, aavana kuten rannaton meri, kaameana, salaperäisenä ja äärettömänä - sama Rooman Campagna, joka uhriksi on vaatinut niin monen onnettoman talonpojan hengen, joka on houkutellut niin monta muukaista etäisistä kodeistaan ja pitänyt heitä lumoihinsa kietoutuneina - tuo ihana, kuolettava autio maa, joka on herättänyt tulisempaa rakkautta, uin mikään muu maa maailmassa.
...


Helmet lukuhaaste 2017 kohta 28: Kirja kirjailijalta, jolta olen aiemmin lukenut vain yhden kirjan

perjantai 5. toukokuuta 2017

Raili Jokinen: Vähäkallion lapset!


Raili Jokinen
Vähäkallion lapset
Karisto, 1957
Kansikuva: Marja-Liisa Salokero
227 s.

Nimensä mukaisesti tämä vanha suomalainen nuortenkirja kertoo Vähäkallion perheestä ja erityisesti lapsista, joita ovat Niko ja Su. He ovat ilmeisesti kaksosia, vaikka sitä ei suoraan ilmaista. Seuraavan tulee punatukkainen Liina, jossa on aimo annos Montgomeryn Annaa, koska kun häntä eräs Mauri koulussa kutsuu Punuriksi, lyödä läimäyttää poikaa poskelle niin että mätkähtää. Liina on oikea poikatyttö, joka pukeutuu mieluummin veljensä kalastushousuihin kuin hameeseen. Sitten tulee Ari, joka kirjan alussa pänttää matematiikkaa ja aloittaa jatkossa yhteiskoulun ensimmäisellä. Pehreen viides lapsi Asta on vielä pikkuinen ja hänet mainitaankin vain ohimennen.

Paitsi sisarussarjan lisäksi perheeseen kuuluu kotiapulainen Hille ja talonmies Kettunen. Niin, ja kuuluuhan perheeseen myös Vaari ja Pontus-koira.

Naapurustossa asuvalla Veeralla on myös tärkeä rooli kirjan tapahtumissa. Veeraa tuntuu Vähäkallion äiti, ainakin Nikon mielestä hieman vieroksuvan ja kyllähän Veeran elämässä tuntuu olevan jotain outoa. Ainakin hänen äitinsä saa kylmät väreet kulkemaan iholla, tämä kun kohtelee Veeraa kuin pahaista piikaa ja itse on menossa ja juhlimassa kaiken aikaa.

- Veera! Tule heti tänne!
Leikki taukosi. Veeran nauru katkesi, ja toistenkin hymy hyytyi huulille, kun he näkivät vihaisen naisen vähän matkan päässä heistä. Veera katsoi hiljaisena rannalla olijaan, sieppasi sanaakaan sanomatta vaatteensa kainaloon ja lähestyi verkalleen keltapukuista naista.
- Enkö ole sanonut, ettet saa tulla tänne. Minä lähden illalla vielä kaupunkiin ja tuon tullessani vieraita. Laita huoneet kuntoon ja katsokin, että siivoat kunnolla. Mene sitten Kerviselle tai johonkin yöksi. En halua, että olet kotona kun tulemme.

Mitäh! Kuka ja millainen äiti voi sanoa lapselleen noin? En halua olla, että olet kotona. Kyllä on ärjyä tunnelmaa.

Koulua, naamiaisia ja viinan salapolttajia mahtuu tähän teokseen, mutta myös suuria tunteita, joista myrskyisimmät kokee Su tajutessaan, että äiti on rakastumassa uudelleen. Kuinka äiti voi unohtaa isän? Su kysyy mielessään kuumeen polte sisuksissa.

Vähäkallion lapset on ihan mukava nuorten kirja. Tapahtumat sijoittuvat jonnekin kolmikymmenluvulle. Kerronta on jouhevaa, joskin tunneristiriitojen nopea selviäminen ainakin minulla hieman verottaa lukutunnelmaa. Toisaalta miksi kaiken pitäisi olla niin problemaattista ja traagista. Eikö elämässä voisi selvitä vähemmälläkin ja helpommilla ratkaisuilla. Mukavaa, tavallista perhe ja opiskelijaelämää tämä kirja siis tarjoaa eikä yhtään hullummassa kokoonpanossa. Muutamia painovirheitä kirjassa on, mutta eipä ne juurikaan lukuiloa haittaa. Vanhojen tyttökirjojen ja menneen ajan nostalgiaa kaipaaville tämä sopii kuin nenä päähän.
---
Helmet lukuhaaste 2017 kohta 38: Kirjassa mennään naimisiin.

keskiviikko 3. toukokuuta 2017

Lupa syödä -kooste!

Syöminen sallittu  -lukuhaasteessa luettiin kirjoja, joissa ruoalla oli merkittävä rooli tai joissa käsiteltiin syömiseen liittyviä tekijöitä tai probleemeja. Itse ehdin lukea tähän haasteeseen ainoastaan kaksi kirjaa. Näitäkään en varta vasten tätä haastetta silmällä pitäen ottanut lukeakseni, vaan ihan muuten vaan kiinnostuksesta. Ruoka ja syömishäiriöt tulivat siinä sivussa.
Luin seuraavat kirjat:
  1. Dalia Grinkeviciute: Dalian kirja
  2. Anu-Riikka Peuranen : Eemil - erään adoption tarina

Kategorioihin laittaminen oli sitten vaikeampaa. Ajattelin ensin laittaa tuon Peurasen kirjan katerogiaan kolme, tietokirja, joka käsittelee syömishäiriötä, siinä kun adoption ohella sivuttiin myös syömishäiriötä. Tai oikeastaan tämä on vähän kategorioiden kaksi ja kolme välimuoto, sillä kyseessä ei ole puhtaasti tietokirja, mutta ei romaanikaan, mutta syömishäiriö koskettaa kuitenkin jota kuta kirjassa mainittua. Hmm. Ehkä minun pitää laittaa tämäkin kategoriaan yksi, sillä syömisellä on merkitttävä rooli tässä kirjassa kuten myös Dalian kirjassa, jossa nähtiin suoranaista nälkää.

Minun oli tarkoitus lukea enemmänkin tämän haasteen puitteissa, mutta haasteen loppumisajankohta tuli yllätyksenä, kun en ollut huomannut tarpeeksi selkeästi.

No, hyvä näinkin. Kiitos Evarialle haasteesta.

maanantai 1. toukokuuta 2017

Laina Rinne: Nauravan kuun harju!




Laina Rinne
Nauravan kuun harju
Valistus, 1962
120 s.

Tytöt siirtelivät jalkojaan ja olivat melkein vakavia. Pitkä tyttö jatkoi: 
- Meissä tapahtuu kaiken aikaa jotakin, kunnes sitten eräänä aamuna - hokkuspokkus ja simsalabim - kun heräämme, huomaamme olevamme valmiita naisia niinkuin esimerkiksi Sofia Loren tahi joku Jayne Mansfield, jeh, kaikki hienot kurvit täsmälleen omilla paikoillaan. - Olen puhunut.

Laina Rinteen Nauravan kuun harju kertoo tyttökoululaisista vai ovatko he yhteiskoululaisia, vaikea sanoa, sillä vaikka poikiakin kirjassa mainitaan ja esiintyy, niin koulutovereissa ja tyttöjen välissisä jutuissa on vain tyttöjä.

Nauravan kuun harju on tyttökirja ja koululaiskertomus. Se on myös kehityskertomus muutoksista ja vastuusta ja yhteenkuuluvuudesta - sanalla sanoen elämästä!

Kerronta on omintakeista, ei aina niin suoraviivaista. Tapahtumia käydään läpi ei aina niin kronologisesti, aina välillä kertoja hypähtää jännästi menneisyyteen tyyliin se tapahtui eilen tai se tapahtui pari viikkoa sitten, muutoin tarina etenee vuoden kierron mukaisesti. Kertoja voisi olla yksi tyttöjoukosta, joka pitää tiivisti yhtä kouluelämässä, yksityiselämässä tutustuminen on hitaampaa, eikä ystävyyden syntyminen, sisimpänsä paljastaminen aina ole helppoa.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat aikaan menneeseen. Opettajia kutsutaan lempinimillä, on Kirppua ja Tilliä ja Lumpusta. Tytöilläkin pitää olla omat lempinimensä. Päähenkilö Inkeri Ratamo, eli Inkku on köyhän perheen lapsi. Hänen isänsä on hevosajuri ja perhe asuu kaupungin laitamilla Ruuperin perukaksi kutsutulla alueella, Hopeaharjun maisemissa. Hopeaharjuun liittyy myös tarina, joka luo sadunlumoa arjen kuvauksen vastapainoksi.

Nauravan kuun harju on herkkä kuvaus nuorista aikuisuuden kynnyksellä. Se on täynnä tyttöjen välistä ystävyyttä ja jännittyneisyyttäkin, kommelluksia, hullutuksia, normiarkea, oppilaiden ja opettajien välistä jännitettä. Loppua kohden tunnelma muuttuu astetta tummasävyisemmäksi, kun Lillamaikki, tuo tyttötoveri, jolla on summaton määrä rynnistävää rohkeutta, sairastuu vakavasti ja joutuu sairaalaan.

Tähän loppuun vielä laina, joka säväytti:

Minä uskon kesään ja talveen ja syksyyn ja kevääseen, pilviin, jotka kulkevat taivaalla, maahan, joka lumen alle kätkee rajattomasti elävää elämää, tuohon ilmeitä tekevään sateeseen, tuohon koivuun, joka ruskeiden silmujen sisään kätkee lehtien ja kukkien ummut, voikukan juurakkoihin ja leskenlehden rönsyihin.....
--
100 suomalaista kirjaa

maanantai 24. huhtikuuta 2017

Enid Blyton: The Happy House Children!

Enid Blyton
The Happy House Children
Collins, 1968
120 s.















Tämä mukava pieni kirja sisältää kaksi teosta yksissä kansissa: The Happy House Children ja The Happy House Children Again. Verrattuna Blytonin seikkailu-, salaisuus- ja Viisikko-kirjoihin tässä kirjassa ei tapahdu jänniä ja salaperäisiä juttuja, joita lapset sitten ratkoisivat, vaan aivan  tavallisista lasten arkisista touhuista. Tosin hyvin kilttien ja hyvinkasvatettujen lasten touhuista. No, kyllä he osaavat välillä kronklatakin ja kinastellakin, mutta pääsääntöisesti siis kilttejä hyvinkasvatettuja lapsia he ovat. Jack on 9-vuotias, Jane 7-vuotias ja Benjy 5-vuotias. 

The Happy House Children kertoo siitä, kuinka perhe muuttaa kaupungista maaseudulle uuteen taloon, jolle he antavat nimeksi Happy House ja nimi kertookin kaiken tarvittavan. Kyseessä on
Onnellinen talo ja sen asukkaat. Lapset saavat oman koiran, ja tutustuvat naapurin rouvan Plummiin, joka ei pidä lapsista. Rouva Plummin käkikello kiinnostaa lapsia aivan erityisesti.

Jatko-osa The Happy House Children Again kertoo siitä, kuinka rouva Plum saa vieraakseen sukulaislapsia, jotka eivät ole kilttejä. Tommy on 8-vuotias ja Betty samanikäinen kuin Jane, eli 7-vuotias. Tommy ottaa heti johtoaseman leikeissä ja pelästyyttää intiaanileikissä pikku Benjyn niin, että saa Janen kimppuunsa ja myös Patter-koiran, jonka hän uhkaa ampua, ellei sitä oteta pois hänen kimpustaan. Lasten keskinäiset kärhämät saavuttavat lakipisteen, kun Tommy rikkoo rouva Plummin kasvihuoneen ikkunat ja syyttää siitä Jackia. Sitten nousee mahtava ukonilma.

Vaikka kirja on kirjoitettu lähinnä alle kymmenvuotiaille niin tämä oli ihan hauskanoloinen kirja kuvituksineen. No, ehkä lapset olivat hieman liian kilttejä, mutta kun on tottunut Blytonin seikkailullisiin tarinoihin, niin tämä on toisenlaista Blytonia ja kyllä niitä tarinoita ihan tavallisista lasten touhuistakin tarvitaan, sellaista tavallista arkielämää leikkeineen ja teehetkineen, kissoineen ja koirineen, sillä niin, Onnellisen Talon lapset saavat myös kissan, kun Jane pelastaa yhden kulkukissan poikajoukon kynsistä.
---
Helmet lukuhaaste 2017 kohta 25:  Kirjassa kukaan ei kuole


perjantai 21. huhtikuuta 2017

Charlotte Bronte: Shirley!

Charlotte Bronte
Shirley
Karisto, 1988
Alkuteos: Shirley
Suomentanut Kaarina Ruohtula
676 s.






Päähenkilöt: 

Robert Moore, verkatehtailija, jota uhkaa köyhyys Napoleonin ja  mannermaan sulkemuksen takia sekä attentaatit teollistumista vastaan kapinaan nousevien työläisten taholta.
Kirkkoherra Helstone, Robertin ystävä, joka tosin riitautuu Mooren kanssa puoluepoliittisista syistä. 
Helstonen veljentytär Carolinen Helstone, joka rakastaa Robert Moorea, mutta ei saa rakkaudessa vastakaikua Robertilta, joka tosin viihtyy hyvin Carolinen kanssa, joka on hänen serkkunsa.

Shirley Keeldar, Fieldheadin kartanon valtiatar, joka tosin ilmaantuu tarinaan vasta sivulla 214.

Shirleya Caroline kuvaa Robertille teoksen loppupuolella ylen ylevillä sanoilla, kuvaten hänen olevan  
Kuin pyhäkkö - sillä se oli pyhä; kuin lumi - sillä oli puhdas; kuin liekki - sillä se oli lämmin; kuin kuolema - sillä se oli väkevä.

Kirja naiseudesta

Charlotte Bronten Shirley on ennen kaikkea kuvaus kahdesta naisesta Carolinesta ja Shirleystä. Caroline on nuori, vaalea ja uskollinen rakkaudessaan, jota kantaa salaisuutenaan, Shirley tumma, tulinen ja häntä kuvataankin pantterina, joka haluaa pitää villin vapautensa. 

Carolinen  ja Shirley ovat kirjan kahtena päähenkilönä hyvin erilaisia naisia. Silti vastakohtinakin he ovat kumpikin omalla tavallaan hyviä ja aikaansaavia, naisista parhaimpia. Sitä vastoin toisenlaisen naiskuvan saa joistain muista kirjan sivuhenkilöistä.

Caroline oli tuskin istunut tuskin viittä minuuttia ennen kuin emäntä, joka jatkuvasti tuijotti häntä tuolla hirviön katseellaan, alkoi elävältä silpoa eräitä naapuriston perheitä.

Paitsi naiskuvaa otin tämän virkkeen tähän vahvanana kielikuvana pahanpuhmisesta  ja Bronten taidosta sanankäyttäjänä

Vaatimattomuus ja hiljaisuus ovat tyttöjen paras viisaus.

Tämä on taas rouva Yorken mielipide.Häntä itseään ei ehkä voi kutsua vaatimattomaksi ja hiljaiseksi naiseksi. Ainakin hänellä on hyvin selkeä mielipiteensä ja tapansa ja tottumuksensa. Carolinea ehkä jossain määrin kuvastaa tämä naisihanteen kuva, mutta ei Shirleyä, ei missään tapauksessa.

Naiset ovat käsittömättömiä! Heillä on vallan merkillinen taito saada aikaan epämiellyttäviä yllätyksiä. Tänään he ovat reippaita, kukoistavia, punaisia kuin kirsikat ja pyöreitä kuin omenat, huomenna velttoja kuin lakastuneet rikkaruohot, riutuneita ja murtuneita. Ja mistä syystä? Siinäpä arvoitus. Heillä on ruokaa, vapaus ja hyvä koti, jossa asua, hyvät vaatteet, joihin pukeutua, kaikki aivan samoin kuin ennenkin. Hetki sitten se riitti pitämään naisen iloisena, ja tuossa hän nyt istuu kuin mikäkin surkea pieni naukuva kissanpentu.

Kirkkoherra Helstonen ajatukset Carolinesta surkeana pienenä naukuvana kissanpentuna taas on jäyhän ja jäykän kirkkoherra Helstonen käsitys naisista. Hän ei voi heitä ymmärtää. Tosin Shirleyn kanssa hän tulee toimeen ja kohtelee häntä lähes kuin miestä kutsuen jopa Kapteeniksi.

Ajankuva ja brittiläinen maaseutuyhteisöllisyys

Vaikka Shirley on lopulta myös  rakkauskertomus ja kaikki kohtalon tiet lopulta johtavat avioliittoon on Shirleyssä sivupolkuja, jotka yhdessä pääjuonen kanssa muodostavat kuvan elämästä 1800-luvun alun Yorkshireläisessä maalaisyhteisössä.

Kirjan kerronta on hitaasti etenevää, paikoin puuduttavaa, mutta kirjan tiiliskivimäisyydestä huolimatta luin sitä ihan mielenkiinnolla loppumetreille asti, jolloin minua alkoi uuvuttaa ja mietin, eikö tämä jo lopu. Mitä tässä vielä jaarittelemaan ja asiaa pitkittämään. Yllätyksekseni viimeinen lause virkisti minua valtavasti, ei siksi, että se oli viimeinen lause tai kappale, vaan siksi, että se  sykähdytti. Uudelleen luettuna koin siinä jopa olevan hienoista ironiaa.

Kotiopettajattaren romaanin veroinen tämä teos ei ole mutta ei täysin kehnokaan. Mitään kevyttä romanttista viihdettä tämä ei ole, vaan tässä on nähtävissä terävää ihmisluonteen kuvausta ja näkökykyä aina nuorta sivuhenkilöä  Martin Yorkea myöten.

Kirjan miespäähenkilö Robert Moore on Anversoista, hän ei ole ranskalainen, vaikka kuuluukin ranskalaiseen sukunsa ranskalaiseen haaraan ja puhuu ranskaa. Isänsä puolelta hän on yorkshireläinen, siispä Joe Scottin (Mooren työläinen) mielestä "meikäläinen". Tämä eri kansallisuuksien arvottaminen on yksi teoksen mietityttävimpiä teemoja. Flaamilaisten kuvaus ja myöhemmin teoksen loppupuolella myös intiaaniheimojen kuvauksessa on piirteitä, jotka saavat suun suppuun ja lukijan mieleni karvastelemaan.

EDIT: 24.4. Lisäsin tuon kuvan tuohon "nimekkeeseen". Minusta tämä ei ole oikein onnistunut kansikuva, sillä se ei edusta ainakaan hyvin kirjan nimihenkilöä. Shirley oli tumma. Caroline oli kyllä vaalea, mutta en osaa kuvitella Carolineakaan tuon näköisenä. Mutta ehkä kansikuva kuitenkin jollain tasolla edustaa ajankohtaa tyylillisesti.

---
Tänään päättyy 200 sanaa Charlotte Brontesta -haasteeni. Tässä tuli varmaan enemmän kuin kaksisataa sanaa. Shirleystä sinänsä ei ollut helppoa kirjoittaa, en tiedä, josko se oli helppoa Brontellekaan.

Helmet lukuhaaste 2017 kohta 34: kirja kertoo ajasta, jota en ole elänyt