torstai 18. toukokuuta 2017

Estrid Ott: Lottien mukana Suomen sodassa!

Estrid Ott
Lottien mukana Suomen sodassa
Otava, 1940
169 s.








Siellä jossakin Suomessa Juna kiitää kiskoilla, ohi nimettömien aseminen, ohi viitattomien tienristeyksien. Pienimmässäkin odotussalissa on varoittava julistuksensa: Mies munalukko suun edessä. "Varo vakoojia".
Sensuuri poistaa huolellisesti kaikki paikannimet niitä täyteen sullotuista ulkomaalaisten kirjeenvaihtajien käsikirjoituksista. Se pyyhkii kaikki maantieteellisest tiedot rintamasotilaitten kirjeistä. Kartastoa tai teosta, jossa on valaisevia karttoja, ei voi mistään ostaa.

Näin alkaa tanskalaisen sotakirjeenvaihtajan Estrid Ottin tarina tai tarinakokoelma Suomen talvisodasta ja suomen naisten harmaapukuisesta armeijasta, Lotta Svärd - järjestön ahkerista työmuurahaisista.

Minua tämän kirjan pariin veti sukututkimus ja muuan lääkintälotta, jonka vaiheita olen yrittänyt selvittää. No, eihän tässä kirjassa juuri sukututkimus avautunut, mutta avautui 1939-40-lukujen vaihteen ilmapiiri ja tunnelmat. Suomen naiset, nuo harmaapukuiset työteliäät, kaikkensa antavat lottasvärdiläiset saavat kiitosta ja kunniaa ylenpalttisesti ja Suomen kansa, pieni sisukas kansa, jota kirjoittaja viime sanoikseen sanoo onnelliseksi saa osakseen lämmintä myötätuntoa koettelemustensa keskellä.

Lottien mukana Suomen sodasa on naisen kirjoittama naisnäkökulma talvisotaan. On paljon mahdollista, että tämä teos on sotakirjeenvaihtajan artikkeleista koottu kokoelma. Kirja sisältää seitsemäntoista lukua. Lukujen lomassa on  43 mustavalkoista valokuvaa lottiin liittyen.

Paitsi Lotta Svärd -järjestön työtä avautuu tässä kirjassa myös mielenkiintoisia uusia näkökulmia oloihin sotaa käyvässä maassa ja Karjalan evakkoihin, taaksejätetyn alueen ympäristöön. Maininta pakolaisten taakseen jättämien koirien villiintyminen on hiuksianostattava ajatus. Ajatus villikoiralaumoista karjalan hylätyillä kunnailla tuntuu jotenkin uskomattomalta, ei sellaista sotanäkökulmaa ole osannut ajatellakaan.

On puhuttu paljon siitä, miten vuoden 1918 sota ja vaiheet jakoivat kansan ja kuinka se yhdistyi talvisodassa. "Me seisomme kaikki rintarinnan" sanoo muuan adjutantti kirjoittajalle, kun tämä kysyy mitä tehdään kiinnisaaduille vakoojille. Ne ammutaan. Naisetkin. Mikä minua hieman hymyilyttää tai jäytää on adjutantin sanat:

"Vain tietämättömät ja kehittymättömät ihmiset ovat antaneet punaisten lupausten ja rahojen houkutella itseään."  

Olivatko he kaikki tietämättömiä ja kehittymättömiä ihmisisä, jotka lähtivät rajan toiselle puolen? Politiikasta voidaan olla mitä mieltä ollaan, siihen en ota kantaa ja maanpuolustus ja maanpetos ovat asioita erikseen, en niitäkään lähde ruotimaan. Sen sijaan näkemys, että kaikki toisinajattelevat olisivat t i e t ä m ä t t ö m i ä  ja k e h i t t y m ä t t ö m i ä  menee yli minun ymmärryksen. Tietämättömyyttä on varmaan ollut puolin ja toisin - tulevaisuutta kun ei voi nähdä.Sitä voi vain uumoilla, aina vain ei käy niin kuin toivotaan.Venäjälle Suomesta loikanneen tarina on monen kohdalla ollut varsin kova. Mutta että he olisivat loikanneet siksi, että olisivat olleet tyhmiä ja kehittymättömiä  on hyvin yksinkertaisesti ja epäviisaasti sanottu. 

Lottien mukana Suomen sodassa on hyvin avartavaa luettavaa ajasta ja ilmapiiristä. Sitä ei voi ottaa ihan kaikilta osin ihastuksesta huokaisten, vaikka kuinka kaunopuheista teksti olisikin. Ylistys ja kiitokset ja kunnia voi hurahtaa päähän, jos liian vakavasti lukee.

Yksi luku kirjassa käsittelee lasten Ruotsiin turvaan viemistä. Mielenkiintoinen mutta surullinen yksityiskohta on mainita junaonnettomuudesta, jossa etelään päin menossa ollut juna ajoi pikimustassa yössä lasten ylimääräisen junan päälle. Onnettomuudessa sai surmansa kahdeksan äitiä ja neljätoista lasta. Tämä tuo mieleen tarinan omasta perheestä kuinka äidin olisi ollut määrä lähteä Ruotsiin, mutta ei sitten lähtenytkään ja sitten olisi käynyt niin, että siihen junaan, jossa äidin olisi pitänyt mennä, oli pudonnut pommi. Myöhemmin olen kuullut sanottavan, että ei sellaista junapommitusta ole ollutkaan. No, tarinoitahan elämään mahtuu ja muistikuvatkin hämärtyvät ja saavat kultauksen.
 
Aikamoista kultausta oli tämäkin teos vaikka kyllä ne Suomen naiset kiitoksensa ansaitsevat. Siinä olen Estrid Ottin kanssa samaa mieltä.

keskiviikko 17. toukokuuta 2017

Mirja Vesanen: Mustekala!





Mirja Vesanen
Mustekala
Otava, 1954
219 s,

Vuokko alkoi selailla kirjaansa. Hui, kuinka kurjan näköinen se oli! Jokainen lehti oli irti siihen saakka kuin Vuoko oli sitä lukenut. Lisäksi siihen oli kirjoiteltu ja piirrelty kaikkiin mahdollisiin kohtiin. Joukossa oli sentään sievästi kirjoitettuja muistiinpanojakin. Ne olivat niiltä ajoilta, jolloin Sinikka oli kirjaa käyttänyt. Mutta hän olikin koulun priimus.
Vuokon harmi alkoi vähitellen sulaa. Hänen eteensä aukeni sivu, jossa oli pallon kuva. Siihen hän joskus oli piirtänyt silmän, nenän ja suun. Nyt hän sai halun parannella töitään. Pallon ympärille muodostui lonkeroita, ja kuvasta syntyi vähitellen mustekala. Vuokko teki siitä julman ja pelottavan näköisen. Lonkerot olivat pitkät ja kiemuraiset. Jokaiselle hän antoi nimen. Yksi oli algebra, toinen geometria, kolmas fysiikka, neljäs Sinikka...

Vuokko on kesää vaille viidentoista. Nuori, väärinymmärretty ja siistin, järkevän sisarensa Sinikan varjossa kulkeva neitonen, jota aina moititaan ja väheksytään. Kun Sinikka lähtee serkusjoukon kanssa kesäiselle huviretkelle ja jättää Vuokon lukemaan matematiikan ehtoihin on Vuokko sydämistynyt. Taas hänet jätetään. Elämä näyttää uhkaavalta mustekalalta. Vuokolla on kuitenkin ystävä Ilmi, nuori leski, jolla on viisi lasta. Heidän luokseen Vuokko matkaa, kun ei matematiikka houkuta. Samalla hän pistäytyy omassa tyyneyden paikassaan kirjoittamassa päiväkirjaansa koko nuoren sydämensä tunnelmat - sen ensirakkauden heräämisenkin.

Mustekala on kesäinen kertomus Vuokon ja serkusjoukon elämästä. Siihen mahtuu niin iloisia kuin traagisiakin hetkiä, kun Vuokko unohtaa kaupunkikodissa käydessään (joka sijaitsee suuren sairaalarakennuksen siivessä) silitysraudan päälle ja syttyy tulipalo. Samassa tohinassa sairaalasta katoaa halvaantunut kamereeri Sjöman. Ja Vuokko saa  saa torut niskaansa, niin, että hän vankilan pelossa karkaa kotoa.

Kaikki kuitenkin selviää ja päättyy onnellisesti ja kesän päättyessä, kun vietetään Vuokon 15-vuotisjuhlia, joissa Sinikka leijailee kuin itse olisi synttärisankari, on Vuokko kasvanut himpun verran ajattelevaisemmaksi. 

Vesasen teksti vie mukanaan. Sinikan ja Marja-serkun lukiessa salaa Vuokon päiväkirjaa tulee minulle halju tunne, syyllinen olo itsellekin, kun luen tekstiä, joka on siis kerronnallisesti Vuokon päiväkirjatekstiä. Miksi tunnen syyllisyyttä? Tämähän on kirja. Enhän minä kenenkään todellisen henkilön salaisia tekstejä lue. Syyllisyys, se kumpuaa eläväisyydestä, uppoutumisesta tekstiin ja tarinaan. Niin sen on oltava.

Outo sana: eideettinen

Kansanuskomuksia:
Juomaan taipuvainen  Lunkviska kertoo kumman tarinan Kuningaskäärmeestä, joka oli suuri ja mahtava, vaaleanpunainen juomu selässä ja kruunu päässään hän oli sen metsässä nähnyt. Mitähän se tietää? Jotain erikoista se tietää. 

Ja kyllähän se Lunkviskan mielestä tiesikin, kun kaikki tulipalot ja muut seikkailut olivat ohitse.

Mustekala on tyttökirja sanan varsinaisessa merkityksessä, onhan sen pääosassa tyttö ja romantiikkaakin, nuoruutta. Tyypillisiä seikkoja tyttökirjoissa on myös matematiikan vieroksuminen. Kuinkahan monessa kirjassa onkaan harmiteltu sen vaikeutta. Mieleen tulee ainakin Anni Swanin joku kirja ja Montgomeryn punatukkainen Anna. Montgomery on ollut varmaan jonkinlaisena vaikuttajana tässäkin kirjassa. Tosin ei päähenkilö ole punatukkainen, mutta erikoinen ja jännä yksityiskohta on se, että Vuokon ihastuksen kohde  Arvi on punatukkainen ja vihreäsilmäinen. Mutta punatukkaisiin liittyvä tulinen luonto ei Arvia kuvaa. Arvi tuntuu olevan aika tyyni poika tukanväristään huolimatta, vaikka kyllä hänenkin sisimmässä tunteet liikahtelee. Löytyyköhän muuten sellaista tyttökirjaa, jossa ei olisi yhtään punatukkaista henkilöä?

100 suomalaista kirjaa

lauantai 13. toukokuuta 2017

Daniel Pennac & Jaques Ferrandez: Suden silmä!


Teksti: Daniel Pennac
Kuvitus: Jaques Ferrandez
Suden silmä
Alkuteos: L'OEil du loup
Suomentanut Suvi-Maaria Pörsti
Suomen Lähetysseura, 1998
154 s.





Poika seisoo hievahtamattta suden aitauksen luona. Susi kävelee koko ajan edestakaisin, edestakaisin. Se ei pysähdy hetkeksikään. "Tuo tuolla ärsyttää minua" , susi ajattelee pojasta. Poika on seissyt häkin ulkopuolella ainakin kaksi tuntia. Hän on katsellut liikkuvaa sutta. Hän on seissyt paikallaan kuin jäätynyt puu. "Mitä hän oikein haluaa minusta? susi miettii itsekseen.
Poika on nimeltään Afrikka ja Susi on Alaskan susi Susi Sininen. Poika ja Susi katselevat toisiaan kiinteästi. Sudella on vain yksi terve silmä, poika sulkee toisen silmänsä ja nämä kaksi luotua katselevat toisiaan syvälle silmiin, ja he näkevät toistensa silmissä elämänsä tarinana. Vaiti he seisovat ja katselevat toisiaan, katselevat tarinaa, suden tarinaa ja pojan tarinaa. Katselemalla toisiaan silmiin he kertovat tarinansa toisilleen. Tarinoita kertoo myös poika tarinassaan ja susiemo poikasilleen.

Suden silmä on erikoinen lastenkirja. Paitsi elämästä, se kertoo elämän kolhuista, peloista, sodasta, pakolaisuudestayhteenkuuluvuudesta. Loppujen lopuksi tämä on aika filosofinen kirja. Afrikka ei ole vain poika, Afrikka on maaosa. Pojassa ja sudessa avautuu kaksi mannerta Alaska ja Afrikka. Ja suden tarinassa soi ihmisen tarina, pojan tarinassa suden elämä. En tainnut ihan kaikkea tajuta, varsinkaan loppua. Mutta erikoinen tämä oli ja omalla tavallaan hieno pieni teos, jossa on syvällisyyttä useampaankin kertaan luettavaksi ja pohdittavaksi. Myös kuvitus kiehtova, paikoin jopa jännän sarjakuvamainen, sekoitus lempeää otetta ja karheutta.

Kirjan lopussa on lyhyet esittelyt tekijöistä. Kuvittajan kerrotaan saaneen vaikutteita monilta sarjakuvapiirtäjiltä, muun muassa Hergeltä.


Helmet lukuhaaste 2017 kohta 41 Kirjan kannessa on eläin
Aistittavat kirjat: Näköaisti. Paitsi, että kirjan nimessä mainitaan silmä ja se puhuu paljon katselemisesta on kirjan tarinaan eläytymisessä suuri merkitys kuvilla, joita ilman teos jäisi hieman vajaaksi.

maanantai 8. toukokuuta 2017

Jean Webster: Vehnäprinsessa!




Jean Webster
Vehnäprinsessa
(Alkuteos: The Wheat princess, 1905)
WSOY, 1920
Englanninkielestä suomentanut Annikki Haahti
451 s.
Kansikuva: Martta Wendelin (?)

Websterin Vehnäprinsessa on amerikkalaisen kirjailijan teos, joka sijoittuu Italiaan, jolloinkin 1900-luvun vaihteessa. Tarinan päähenkilö on amerikkalainen Marcia Copley, joka on setänsä Howard Copleyn ja tämän puolison Katherinen kanssa tullut Italiaan. He vuokraavat vanhan linnan, Castel Vivalanten, jonka muinainen omistajaa ei muistella hyvällä. Marcian isä on amerikkalainen liikemies, rahapohatta. Hän on ostanut kaiken saatavilla olleen viljan Italiassa, jonka köyhä maaseutuväestö näkee nälkää.  Italiassa eletään murrosaikoja. Maa on vastikään muodostunut, kun eri ruhtinaskunnat on yhdistetty. Maassa on kuningas, mutta väki kapinoi vallanpitäjiä vastaan.

Olen lukenut aiemmin Websterin St.Ursula koulun tytöt, joka on tyttökirjallisuutta.

Kiinnostuin Vehmäprinsessasta  Sara Kokkosen kirjoittaman Kapina ja Kaipuu -teoksen myötä, jossa teokseen lyhyesti viitattiin. Tyttökirjallisuuden tapaan Vehnäprinsessassakin pääosassa on tyttö, tai ei enää tyttö, vaan nuori nainen, jonka 23-vuotissynttäreillä tapahtuu seikka, joka saa Marcian maailman romahtamaan. Marcia on rikas, hän tykkää käydä kaupoilla, nähdä maailmaa, mutta sydämeltään hän viaton ja hyväntahtoinen, joka jakaa rahojaan myös kerjääville lapsille Italian kaduilla, pelastaa koiran, jota pojat kiduttavat ja myös pienen italiaispojan isäpuolen kynsistä, seikka, jolla on merkittävä vaikutus kirjan tapahtumille. Tästä huolimatta, että pääosassa on nuori nainen ei tämä kirja ole varsinaisesti tyttökirjallisuutta. Ei tämä ole oikein viihdekirjallisuuttakaan, vaikka viihteellisyyttäkin kirjassa löytyy, on kosimisia ja seikkailua, mutta myös yhteiskunnallinen aspekti. Rikkaat vastaan köyhät asetelma.

Tämä ei ollut yhtään hassumpi teos. Tarina eteni hitaasti, mutta ei raskassoutuisesti, tunnelma nousi ja kiristyi loppua kohden. Kirja on toki ilmestynyt lähes 100 vuotta sitten ja se näkyy suomennoksessa. Jotkut sanat tuntuvat hieman oudoilta asiayhteydessään. Esimerkiksi sana esine yhteydessä, jossa kysytään rakkauden kohdetta. Ja neekeri-sanahan on täysin pannassa nykyään. Kyse on vain yhdestä yksityiskohdasta tarinassa, minua kuitenkin erityisesti ihmetyttää, kun tätä väestönosaa kuvataan hidasveriseksi roduksi. En osaa yhdistää afrikkaa, afrikkalaisia ja hidasverisyyttä. Näkeehän sen musiikissakin, että afrikkalaista perua olevilla ihmisillä on yleensä ihan erilainen rytmi ja poljento kuin meillä pohjoisen perukoilla olevilla. Tosin näissäkään tekijöissä ei pidä yleistää.

Italia maana  on kiinnostava ja olen ihastuneena seurannut televiosta italiassarjoja ja tätä taustaa vasten tämän kirjan lukeminen oli hyvinkin antoisa ja hyvä lisä. Paitsi yhteiskunnallista murrosta tässä seurataan myös Marcian sisäistä murrosta naisena ja rikkaana perijättärenä. Vehnäprinsessa on  rakkauskertomus, mutta ei niinkään romantiikkaa tihkuva lemmenluritus kuin hitaasti kehittyvä ja kypsyvä ja ennen kaikkea tämä teos on rakkauslaulu Italialle.


Heidän seisoessaan sinä, käsi kädessä, kantoi tuulenhenki ylhäältä kukkulan huipulta Castel Vivalantin Angelus-kellojen suloisen, profeetallisen äänen; heidän jalkojensa juuressa levisi Campagna, aavana kuten rannaton meri, kaameana, salaperäisenä ja äärettömänä - sama Rooman Campagna, joka uhriksi on vaatinut niin monen onnettoman talonpojan hengen, joka on houkutellut niin monta muukaista etäisistä kodeistaan ja pitänyt heitä lumoihinsa kietoutuneina - tuo ihana, kuolettava autio maa, joka on herättänyt tulisempaa rakkautta, uin mikään muu maa maailmassa.
...


Helmet lukuhaaste 2017 kohta 28: Kirja kirjailijalta, jolta olen aiemmin lukenut vain yhden kirjan

perjantai 5. toukokuuta 2017

Raili Jokinen: Vähäkallion lapset!


Raili Jokinen
Vähäkallion lapset
Karisto, 1957
Kansikuva: Marja-Liisa Salokero
227 s.

Nimensä mukaisesti tämä vanha suomalainen nuortenkirja kertoo Vähäkallion perheestä ja erityisesti lapsista, joita ovat Niko ja Su. He ovat ilmeisesti kaksosia, vaikka sitä ei suoraan ilmaista. Seuraavan tulee punatukkainen Liina, jossa on aimo annos Montgomeryn Annaa, koska kun häntä eräs Mauri koulussa kutsuu Punuriksi, lyödä läimäyttää poikaa poskelle niin että mätkähtää. Liina on oikea poikatyttö, joka pukeutuu mieluummin veljensä kalastushousuihin kuin hameeseen. Sitten tulee Ari, joka kirjan alussa pänttää matematiikkaa ja aloittaa jatkossa yhteiskoulun ensimmäisellä. Pehreen viides lapsi Asta on vielä pikkuinen ja hänet mainitaankin vain ohimennen.

Paitsi sisarussarjan lisäksi perheeseen kuuluu kotiapulainen Hille ja talonmies Kettunen. Niin, ja kuuluuhan perheeseen myös Vaari ja Pontus-koira.

Naapurustossa asuvalla Veeralla on myös tärkeä rooli kirjan tapahtumissa. Veeraa tuntuu Vähäkallion äiti, ainakin Nikon mielestä hieman vieroksuvan ja kyllähän Veeran elämässä tuntuu olevan jotain outoa. Ainakin hänen äitinsä saa kylmät väreet kulkemaan iholla, tämä kun kohtelee Veeraa kuin pahaista piikaa ja itse on menossa ja juhlimassa kaiken aikaa.

- Veera! Tule heti tänne!
Leikki taukosi. Veeran nauru katkesi, ja toistenkin hymy hyytyi huulille, kun he näkivät vihaisen naisen vähän matkan päässä heistä. Veera katsoi hiljaisena rannalla olijaan, sieppasi sanaakaan sanomatta vaatteensa kainaloon ja lähestyi verkalleen keltapukuista naista.
- Enkö ole sanonut, ettet saa tulla tänne. Minä lähden illalla vielä kaupunkiin ja tuon tullessani vieraita. Laita huoneet kuntoon ja katsokin, että siivoat kunnolla. Mene sitten Kerviselle tai johonkin yöksi. En halua, että olet kotona kun tulemme.

Mitäh! Kuka ja millainen äiti voi sanoa lapselleen noin? En halua olla, että olet kotona. Kyllä on ärjyä tunnelmaa.

Koulua, naamiaisia ja viinan salapolttajia mahtuu tähän teokseen, mutta myös suuria tunteita, joista myrskyisimmät kokee Su tajutessaan, että äiti on rakastumassa uudelleen. Kuinka äiti voi unohtaa isän? Su kysyy mielessään kuumeen polte sisuksissa.

Vähäkallion lapset on ihan mukava nuorten kirja. Tapahtumat sijoittuvat jonnekin kolmikymmenluvulle. Kerronta on jouhevaa, joskin tunneristiriitojen nopea selviäminen ainakin minulla hieman verottaa lukutunnelmaa. Toisaalta miksi kaiken pitäisi olla niin problemaattista ja traagista. Eikö elämässä voisi selvitä vähemmälläkin ja helpommilla ratkaisuilla. Mukavaa, tavallista perhe ja opiskelijaelämää tämä kirja siis tarjoaa eikä yhtään hullummassa kokoonpanossa. Muutamia painovirheitä kirjassa on, mutta eipä ne juurikaan lukuiloa haittaa. Vanhojen tyttökirjojen ja menneen ajan nostalgiaa kaipaaville tämä sopii kuin nenä päähän.
---
Helmet lukuhaaste 2017 kohta 38: Kirjassa mennään naimisiin.

keskiviikko 3. toukokuuta 2017

Lupa syödä -kooste!

Syöminen sallittu  -lukuhaasteessa luettiin kirjoja, joissa ruoalla oli merkittävä rooli tai joissa käsiteltiin syömiseen liittyviä tekijöitä tai probleemeja. Itse ehdin lukea tähän haasteeseen ainoastaan kaksi kirjaa. Näitäkään en varta vasten tätä haastetta silmällä pitäen ottanut lukeakseni, vaan ihan muuten vaan kiinnostuksesta. Ruoka ja syömishäiriöt tulivat siinä sivussa.
Luin seuraavat kirjat:
  1. Dalia Grinkeviciute: Dalian kirja
  2. Anu-Riikka Peuranen : Eemil - erään adoption tarina

Kategorioihin laittaminen oli sitten vaikeampaa. Ajattelin ensin laittaa tuon Peurasen kirjan katerogiaan kolme, tietokirja, joka käsittelee syömishäiriötä, siinä kun adoption ohella sivuttiin myös syömishäiriötä. Tai oikeastaan tämä on vähän kategorioiden kaksi ja kolme välimuoto, sillä kyseessä ei ole puhtaasti tietokirja, mutta ei romaanikaan, mutta syömishäiriö koskettaa kuitenkin jota kuta kirjassa mainittua. Hmm. Ehkä minun pitää laittaa tämäkin kategoriaan yksi, sillä syömisellä on merkitttävä rooli tässä kirjassa kuten myös Dalian kirjassa, jossa nähtiin suoranaista nälkää.

Minun oli tarkoitus lukea enemmänkin tämän haasteen puitteissa, mutta haasteen loppumisajankohta tuli yllätyksenä, kun en ollut huomannut tarpeeksi selkeästi.

No, hyvä näinkin. Kiitos Evarialle haasteesta.

maanantai 1. toukokuuta 2017

Laina Rinne: Nauravan kuun harju!




Laina Rinne
Nauravan kuun harju
Valistus, 1962
120 s.

Tytöt siirtelivät jalkojaan ja olivat melkein vakavia. Pitkä tyttö jatkoi: 
- Meissä tapahtuu kaiken aikaa jotakin, kunnes sitten eräänä aamuna - hokkuspokkus ja simsalabim - kun heräämme, huomaamme olevamme valmiita naisia niinkuin esimerkiksi Sofia Loren tahi joku Jayne Mansfield, jeh, kaikki hienot kurvit täsmälleen omilla paikoillaan. - Olen puhunut.

Laina Rinteen Nauravan kuun harju kertoo tyttökoululaisista vai ovatko he yhteiskoululaisia, vaikea sanoa, sillä vaikka poikiakin kirjassa mainitaan ja esiintyy, niin koulutovereissa ja tyttöjen välissisä jutuissa on vain tyttöjä.

Nauravan kuun harju on tyttökirja ja koululaiskertomus. Se on myös kehityskertomus muutoksista ja vastuusta ja yhteenkuuluvuudesta - sanalla sanoen elämästä!

Kerronta on omintakeista, ei aina niin suoraviivaista. Tapahtumia käydään läpi ei aina niin kronologisesti, aina välillä kertoja hypähtää jännästi menneisyyteen tyyliin se tapahtui eilen tai se tapahtui pari viikkoa sitten, muutoin tarina etenee vuoden kierron mukaisesti. Kertoja voisi olla yksi tyttöjoukosta, joka pitää tiivisti yhtä kouluelämässä, yksityiselämässä tutustuminen on hitaampaa, eikä ystävyyden syntyminen, sisimpänsä paljastaminen aina ole helppoa.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat aikaan menneeseen. Opettajia kutsutaan lempinimillä, on Kirppua ja Tilliä ja Lumpusta. Tytöilläkin pitää olla omat lempinimensä. Päähenkilö Inkeri Ratamo, eli Inkku on köyhän perheen lapsi. Hänen isänsä on hevosajuri ja perhe asuu kaupungin laitamilla Ruuperin perukaksi kutsutulla alueella, Hopeaharjun maisemissa. Hopeaharjuun liittyy myös tarina, joka luo sadunlumoa arjen kuvauksen vastapainoksi.

Nauravan kuun harju on herkkä kuvaus nuorista aikuisuuden kynnyksellä. Se on täynnä tyttöjen välistä ystävyyttä ja jännittyneisyyttäkin, kommelluksia, hullutuksia, normiarkea, oppilaiden ja opettajien välistä jännitettä. Loppua kohden tunnelma muuttuu astetta tummasävyisemmäksi, kun Lillamaikki, tuo tyttötoveri, jolla on summaton määrä rynnistävää rohkeutta, sairastuu vakavasti ja joutuu sairaalaan.

Tähän loppuun vielä laina, joka säväytti:

Minä uskon kesään ja talveen ja syksyyn ja kevääseen, pilviin, jotka kulkevat taivaalla, maahan, joka lumen alle kätkee rajattomasti elävää elämää, tuohon ilmeitä tekevään sateeseen, tuohon koivuun, joka ruskeiden silmujen sisään kätkee lehtien ja kukkien ummut, voikukan juurakkoihin ja leskenlehden rönsyihin.....
--
100 suomalaista kirjaa

maanantai 24. huhtikuuta 2017

Enid Blyton: The Happy House Children!

Enid Blyton
The Happy House Children
Collins, 1968
120 s.















Tämä mukava pieni kirja sisältää kaksi teosta yksissä kansissa: The Happy House Children ja The Happy House Children Again. Verrattuna Blytonin seikkailu-, salaisuus- ja Viisikko-kirjoihin tässä kirjassa ei tapahdu jänniä ja salaperäisiä juttuja, joita lapset sitten ratkoisivat, vaan aivan  tavallisista lasten arkisista touhuista. Tosin hyvin kilttien ja hyvinkasvatettujen lasten touhuista. No, kyllä he osaavat välillä kronklatakin ja kinastellakin, mutta pääsääntöisesti siis kilttejä hyvinkasvatettuja lapsia he ovat. Jack on 9-vuotias, Jane 7-vuotias ja Benjy 5-vuotias. 

The Happy House Children kertoo siitä, kuinka perhe muuttaa kaupungista maaseudulle uuteen taloon, jolle he antavat nimeksi Happy House ja nimi kertookin kaiken tarvittavan. Kyseessä on
Onnellinen talo ja sen asukkaat. Lapset saavat oman koiran, ja tutustuvat naapurin rouvan Plummiin, joka ei pidä lapsista. Rouva Plummin käkikello kiinnostaa lapsia aivan erityisesti.

Jatko-osa The Happy House Children Again kertoo siitä, kuinka rouva Plum saa vieraakseen sukulaislapsia, jotka eivät ole kilttejä. Tommy on 8-vuotias ja Betty samanikäinen kuin Jane, eli 7-vuotias. Tommy ottaa heti johtoaseman leikeissä ja pelästyyttää intiaanileikissä pikku Benjyn niin, että saa Janen kimppuunsa ja myös Patter-koiran, jonka hän uhkaa ampua, ellei sitä oteta pois hänen kimpustaan. Lasten keskinäiset kärhämät saavuttavat lakipisteen, kun Tommy rikkoo rouva Plummin kasvihuoneen ikkunat ja syyttää siitä Jackia. Sitten nousee mahtava ukonilma.

Vaikka kirja on kirjoitettu lähinnä alle kymmenvuotiaille niin tämä oli ihan hauskanoloinen kirja kuvituksineen. No, ehkä lapset olivat hieman liian kilttejä, mutta kun on tottunut Blytonin seikkailullisiin tarinoihin, niin tämä on toisenlaista Blytonia ja kyllä niitä tarinoita ihan tavallisista lasten touhuistakin tarvitaan, sellaista tavallista arkielämää leikkeineen ja teehetkineen, kissoineen ja koirineen, sillä niin, Onnellisen Talon lapset saavat myös kissan, kun Jane pelastaa yhden kulkukissan poikajoukon kynsistä.
---
Helmet lukuhaaste 2017 kohta 25:  Kirjassa kukaan ei kuole


perjantai 21. huhtikuuta 2017

Charlotte Bronte: Shirley!

Charlotte Bronte
Shirley
Karisto, 1988
Alkuteos: Shirley
Suomentanut Kaarina Ruohtula
676 s.






Päähenkilöt: 

Robert Moore, verkatehtailija, jota uhkaa köyhyys Napoleonin ja  mannermaan sulkemuksen takia sekä attentaatit teollistumista vastaan kapinaan nousevien työläisten taholta.
Kirkkoherra Helstone, Robertin ystävä, joka tosin riitautuu Mooren kanssa puoluepoliittisista syistä. 
Helstonen veljentytär Carolinen Helstone, joka rakastaa Robert Moorea, mutta ei saa rakkaudessa vastakaikua Robertilta, joka tosin viihtyy hyvin Carolinen kanssa, joka on hänen serkkunsa.

Shirley Keeldar, Fieldheadin kartanon valtiatar, joka tosin ilmaantuu tarinaan vasta sivulla 214.

Shirleya Caroline kuvaa Robertille teoksen loppupuolella ylen ylevillä sanoilla, kuvaten hänen olevan  
Kuin pyhäkkö - sillä se oli pyhä; kuin lumi - sillä oli puhdas; kuin liekki - sillä se oli lämmin; kuin kuolema - sillä se oli väkevä.

Kirja naiseudesta

Charlotte Bronten Shirley on ennen kaikkea kuvaus kahdesta naisesta Carolinesta ja Shirleystä. Caroline on nuori, vaalea ja uskollinen rakkaudessaan, jota kantaa salaisuutenaan, Shirley tumma, tulinen ja häntä kuvataankin pantterina, joka haluaa pitää villin vapautensa. 

Carolinen  ja Shirley ovat kirjan kahtena päähenkilönä hyvin erilaisia naisia. Silti vastakohtinakin he ovat kumpikin omalla tavallaan hyviä ja aikaansaavia, naisista parhaimpia. Sitä vastoin toisenlaisen naiskuvan saa joistain muista kirjan sivuhenkilöistä.

Caroline oli tuskin istunut tuskin viittä minuuttia ennen kuin emäntä, joka jatkuvasti tuijotti häntä tuolla hirviön katseellaan, alkoi elävältä silpoa eräitä naapuriston perheitä.

Paitsi naiskuvaa otin tämän virkkeen tähän vahvanana kielikuvana pahanpuhmisesta  ja Bronten taidosta sanankäyttäjänä

Vaatimattomuus ja hiljaisuus ovat tyttöjen paras viisaus.

Tämä on taas rouva Yorken mielipide.Häntä itseään ei ehkä voi kutsua vaatimattomaksi ja hiljaiseksi naiseksi. Ainakin hänellä on hyvin selkeä mielipiteensä ja tapansa ja tottumuksensa. Carolinea ehkä jossain määrin kuvastaa tämä naisihanteen kuva, mutta ei Shirleyä, ei missään tapauksessa.

Naiset ovat käsittömättömiä! Heillä on vallan merkillinen taito saada aikaan epämiellyttäviä yllätyksiä. Tänään he ovat reippaita, kukoistavia, punaisia kuin kirsikat ja pyöreitä kuin omenat, huomenna velttoja kuin lakastuneet rikkaruohot, riutuneita ja murtuneita. Ja mistä syystä? Siinäpä arvoitus. Heillä on ruokaa, vapaus ja hyvä koti, jossa asua, hyvät vaatteet, joihin pukeutua, kaikki aivan samoin kuin ennenkin. Hetki sitten se riitti pitämään naisen iloisena, ja tuossa hän nyt istuu kuin mikäkin surkea pieni naukuva kissanpentu.

Kirkkoherra Helstonen ajatukset Carolinesta surkeana pienenä naukuvana kissanpentuna taas on jäyhän ja jäykän kirkkoherra Helstonen käsitys naisista. Hän ei voi heitä ymmärtää. Tosin Shirleyn kanssa hän tulee toimeen ja kohtelee häntä lähes kuin miestä kutsuen jopa Kapteeniksi.

Ajankuva ja brittiläinen maaseutuyhteisöllisyys

Vaikka Shirley on lopulta myös  rakkauskertomus ja kaikki kohtalon tiet lopulta johtavat avioliittoon on Shirleyssä sivupolkuja, jotka yhdessä pääjuonen kanssa muodostavat kuvan elämästä 1800-luvun alun Yorkshireläisessä maalaisyhteisössä.

Kirjan kerronta on hitaasti etenevää, paikoin puuduttavaa, mutta kirjan tiiliskivimäisyydestä huolimatta luin sitä ihan mielenkiinnolla loppumetreille asti, jolloin minua alkoi uuvuttaa ja mietin, eikö tämä jo lopu. Mitä tässä vielä jaarittelemaan ja asiaa pitkittämään. Yllätyksekseni viimeinen lause virkisti minua valtavasti, ei siksi, että se oli viimeinen lause tai kappale, vaan siksi, että se  sykähdytti. Uudelleen luettuna koin siinä jopa olevan hienoista ironiaa.

Kotiopettajattaren romaanin veroinen tämä teos ei ole mutta ei täysin kehnokaan. Mitään kevyttä romanttista viihdettä tämä ei ole, vaan tässä on nähtävissä terävää ihmisluonteen kuvausta ja näkökykyä aina nuorta sivuhenkilöä  Martin Yorkea myöten.

Kirjan miespäähenkilö Robert Moore on Anversoista, hän ei ole ranskalainen, vaikka kuuluukin ranskalaiseen sukunsa ranskalaiseen haaraan ja puhuu ranskaa. Isänsä puolelta hän on yorkshireläinen, siispä Joe Scottin (Mooren työläinen) mielestä "meikäläinen". Tämä eri kansallisuuksien arvottaminen on yksi teoksen mietityttävimpiä teemoja. Flaamilaisten kuvaus ja myöhemmin teoksen loppupuolella myös intiaaniheimojen kuvauksessa on piirteitä, jotka saavat suun suppuun ja lukijan mieleni karvastelemaan.

EDIT: 24.4. Lisäsin tuon kuvan tuohon "nimekkeeseen". Minusta tämä ei ole oikein onnistunut kansikuva, sillä se ei edusta ainakaan hyvin kirjan nimihenkilöä. Shirley oli tumma. Caroline oli kyllä vaalea, mutta en osaa kuvitella Carolineakaan tuon näköisenä. Mutta ehkä kansikuva kuitenkin jollain tasolla edustaa ajankohtaa tyylillisesti.

---
Tänään päättyy 200 sanaa Charlotte Brontesta -haasteeni. Tässä tuli varmaan enemmän kuin kaksisataa sanaa. Shirleystä sinänsä ei ollut helppoa kirjoittaa, en tiedä, josko se oli helppoa Brontellekaan.

Helmet lukuhaaste 2017 kohta 34: kirja kertoo ajasta, jota en ole elänyt

keskiviikko 19. huhtikuuta 2017

Merri Vik: Lotta on aina Lotta ja Käytä järkeäsi Lotta!

Merri Vik
Lotta on aina Lotta
Alkuteos: Lotta är sig lik (1959)
Suomentanut A-M. Helminen
Karisto, 1974
149 s.

Merri Vik
Käytä Järkeästi Lotta (1960)
Alkuteos: Skärp dig, Lotta
141 s,
Suomentanut A-M. Helminne

Kansikuvat: Heidi Lindgren



Lotta-kirjat ovat hauskoja. Niiden parissa viihtyy ja kihertelee lukiessaan. Lotta on 14-vuotias tyttölapsi, jolla on kaksossiksot Gerd ja Malin, isoveli Knat. Isä on jonkinlainen teknisen alan ammattilainen ja äiti on kotiäiti. Eletään 50-luvun ruotsalaisessa pikkukaupunkiyhteisössä ja vähän maaseudullakin. Lotalle sattuu ja tapahtuu enemmän ja vähemmän yllättäviä sattumuksia, jotka ovat teiniä harmittavia kommelluksia tai tahattomia onnenpotkaisuja. Lotan paras ystävä on Giggi joka syö vuoroin suklaata vuoroin lakupaloja.

Osa Lotta-kirjojen viehätystä on niiden ajallisesti hidas eteneminen. Lotan vaiheita ja kasvua seurataan ilman suuria hyppäyksiä. Sarjan aloitti  Lottapa tietenkin teos, joka kertoi Lotan joulunalustunnelmista. Seuraava osa Niin Lotan tapaista jatkoi tarinaa Uudelta Vuodelta ja hieman vuodenvaihteen jälkeen. Lotta vierailee siinä Bernhardina-tädin luona, tekee jekun ärsyttävälle Paul-serkulleen ja yhdistää Uuden Vuoden hipoissa Truddan-tätinsä fysiikkahepun kanssa tutustumalla samalla itse Mats-nimiseen poikaan.

Lotta on aina Lotta -kirjasssa ollaannkin sitten Pääsiäisessä. Lotta ottaa osaa Kuriiri-lehden hattuparaatiin yhdessä Giggin kanssa ja voittaa Kööpenhaminan matkan, sairastuu vyöruusuun, kirjoittaa uusiksi Viikinkien ja Hunni Attilan historian,  eksyy metsässä ja saa vastaansa karmean Dobermanin juuri kun hänen pitäisi olla Truddan-tätinsä morsiunsneitona ja joutuu piirustuksenopettajansa Liitu-Vallen hampaisiin piirtämällä lipun, jota kukaan ei tunnista paitsi koulutoveri Jonas.

Kaikenalaista siis satuu ja tapahtuu, mutta Lotta selviää ja elämä jatkuu.

Käytä järkeästi Lotta -teoksessa eletään kesää. Lotta on saanut ehdot matematiikassa ja joutuu pänttäämään yhdessä Jonaksen kanssa, joka on osoittautunut fysiikkahepun - Jesperin - sukulaiseksi. Jonaskin on saanut ehdot ja yhdessä he pänttäävät matematiikkaa Pihlajalahden täyshoitolassa. Kaupunkimiljöön ohella Pihlajalahti on toinen tärkeä miljöö Lotan vaiheissa.
Lotta saa myös vastaansa sen, minkä on taakseen jättänyt, ärsyttävä Paul-serkku tekee vuorostaan jekun hänelle. Lisäksi Lotta tutustuu Lotta-kirjojen yhteen suureen persoonaan, notaari Andersoniin, alias Urban-setä alias dekkarikirjailija Pierre Vasseuriin. Iäsnsä saa harmaita hiuksia kun Lotta tulee kuvatuksi kerran jos toisenkin vanhoisssa virttyneissä merirosvohousuissa ja Knattin vanhassa paidassa, jota naapurin lehmä hamuaa syötäväkseen. Lotta ei olisi Lotta, jos ei hänellä kuitenkin olisi myös hoksottimet, joilla pelastaa Urban-setä kallionjyrkänteeltä tai ellei hänellä olisi myös niin sanotusti onnea matkassaan - tässä kirjassa ystävänpalveluksen velkaa oleva lehtimies. Ehdot  tulee suoritetuksi ja elämä hymyilee taas. 

Lotta on aina Lotta ja Käytä järkeäsi Lotta on siitä erikoinen kirjapari, että niiden nimet ovat vaihtuneet ekapainoksissa. En tiedä, onko virhettä korjattu myöhempiin painoksiin. Kuten kuvasta näkyy olen itse korjannut nimet  oikein päin oleviksi. Minä pidän näistä alkupään Lotta-kirjojen kansikuvituksista. Ne ovat värikkäitä, hauskoja ja kuvaavia.

Pidän paljon Lotta-kirjoista. Niiden maailnankuva on selkeä ja elämä leppoisaa kaikista sattumuksista ja kohelluksista huolimatta.

---
Uudelleen luettua lukuhaaste 
Helmet lukuhaaste 2017 kohta 37: Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoon kuuluu yli 20 teosta

maanantai 17. huhtikuuta 2017

Marja-Leena Tiainen: Khao Lakin sydämet!

Marja-Leena Tiainen
Khao Lakin sydämet
Tammi, 2013
237 s.















Tyttö lähtee vanhempiensa ja pikkuveljensä kanssa aamiaiselle. Matkalla perhe jää ihastelemaan aamuauringossa kimmeltävää merta. Matalaan tullessaan aallot murtuvat tyrskyiksi lennättäen pisaroita korkealle ilmaan. Rannalla näkyi hölkkääjiä, ja vedessä polskii muutamia uimareita. - Tästä tulee ihana päivä, äiti huokaa.

Kaunis kansikuva henkii tyyneyttä ja seesteisyyttä, rauhaa ja valoa. Kaunista ja seesteistä on myös Tiaisen teksti ja kerronta. Tämä on hieman ristiriitaista, sillä tarinan tausta ei ole kaunis sen paremmin kuin seesteinenkään. Tai kaunis ja kaunis. On merkillistä, kuinka suureenkin katastrofiin, pelkoon ja epätoivoon voi kätkeytyä myös kauneutta. Se on niitä merkillisiä elämän paradokseja. 

Vuonna 20o4 Tapaninpäivänä suuri merenalainen maanjäristys sai liikkeelle hyökyaallon, joka surmasi tuhansia ihmisiä eri puolilla Intian valtamerta. Tämä hyökyaalto kosketti myös joulurauhaansa viettäviä suomalaisia, sillä hyökyaalto vei mukanaan  monet suomalaiset turistit Thaimaan lomakeskuksessa Khao Lakissa. 

Marja-Leena Tiaisen teos Khao Lakin sydämet kertoo 15-vuotiaasta Emmistä. Emmi on ollut 7-vuotias, kun hänen äitinsä, isänsä, pikkuveljensä Kasper ja isovanhempansa toisen vanhemman puolelta saivat kaikki surmansa heidän ollessaan lomailemassa Khao Lakissa. Emmi itse pelastuu, kun tuntematon mies vetää hänet hiuksista puuhun, jossa he odottavat veden laskeutumista ja pelastajia. 

Khao Lakin sydämet kerttoo Emmin paluusta uudelleen rakennettuun Khao Lakiin etsimään tuntematonta pelastajaansa yhdessä isoäitinsä (toisen vahemman puolelta) kanssa. tarina voisi olla totta, ja lukiessani mietinkin tätä. Onko Emmi todellinen? Ei, ei hän ole. Kirjan hahmot ovat fiktiivisiä, mutta tarinan tausta on todellisuutta aina pylvääseen kiivennyttä, nykyistä presidenttiämme  Sauli Niinistöä myöten. 

Khao Lakin sydämet on lämminhenkinen kirja, jossa vähäeleisesti ja liioittelematta, katastrofilla herkuttelematta tuodaan esiin nuoren ihmisen tuntoja katastorifin jälkeen. Miltä tuntuu kun menettää perheensä? Kuinka selvitä. Khao Lakin sydämet on surutyötä. Pinta näyttää tyyneltä, mutta syvemmällä kuplii ja kuohuu.

Muut jatkoivat sillalle, mutta Emma oli päättänyt kahlata toiselle  puolen. Hän risui mekon päältään. Alla olivat  bikinit, jotka Emma oli pukenut päälleen jo hotellissa. Hän lähti kahlaamaan lämpimässä vedessä reppu sylissään. Toiselle puolen päästyään hän pysähtyi akaasiapuun varjoon. Iho pisaroi, ja sydän jyskytti. Emma avasi repun, ja alkoi nostella siitä muistoesineitä samalla kun muut kävelivät sillan kautta hänen luokseen. 
Päällimmäisenä oli Kasperin unilelu ja sen alla äidin neulomat lapaset --- ---

Rannan hiekkaan Emmi piirtää kolme sydäntä, kirjoittaa niihin nimet: äiti, isä, Kasper - luovuttaa muistoesineensä - on aika jatkaa matkaa. Muistot elävät, mutta eivät enää revi rikki.

Paitsi surutyöstä Khao Lakin sydämet kertoo ensirakkaudesta. Emmi tapaa Lukaksen, nuoren ruotsalaispojan, joka on myös ollut Khao Lakissa jouluna 2004. Kohtalotoveruus yhdistää, vaikka Lukas onkin välttynyt tuholta, koska on ollut kauempana tuhoaallosta. Emmin ohella seurataan myös toisen nuoren, Venlan ja Rissasen perheen lomamatkaa. Loman jälkeen Venla huomaa, että hän on kaikesta huolimatta hyvin onnellisessa asemassa verrattuna moniin muiihn. Hän alkaa nähdä muutakin kuin oman napasa. 

Ja se kauneus, josta alussa puhuin. Paradoksinen kauneus syntyy siitä, että on niitä, jotka pistävät oman elämänsä likoon auttaakseen niitä, jotka ovat hukkumassa. Sellaisisakin ihmisiä Khao Lakin katastorissa oli. Ei sillä katastrofi on silti aina katastrofi, se koskettaa, järkyttää, ravistelee.

Khao Lakin sydämet ravistelee hellästi mutta vakuuttavasti. Ei kaikki ole ensirakkauden värittämää vaaleanpunaista hattaraa, minullakin kyyneleet olivat herkässä paikoin, kuvauksen koskettaessa syvimpiä tuntoja.
...
100 suomalaista kirjaa
Kukko Kainalossa
Helmet lukuhaaste 2017 kohta 17: Kirjan kannessa on sinistä ja valkoista

Kirjallinen maailmanvalloitus: Thaimaa

lauantai 15. huhtikuuta 2017

Naisten aakkoset - O!

Tarukirja  laittoi aikoinaan liikkeelle haasteen Naisten aakkoset. Itse olen edennyt O-kirjaimeen ja kysymyksethän on vanhat tutut.

 1. Kuka on suosikki kirjailijasi?


Paronitar Orczy

Pidän paljon paronittaren Punainen neilikka -kirjoista, jotka sijoittuvat Ranskan suuren vallankumouksen aikoihin. Vaikka ne eivät olekaan mitään suurta maailmankirjallisuutta vaan paremminkin viihdekirjallisuudeksi luettavia, niin seikkailu, jännitys ja romantiikka kyllä ovat tekijöitä, joiden parissa viihtyy.

2. Muutakin kulttuuria on olemassa kuin kirjallisuutta. Kuka nainen joltakin muulta kulttuurin alalta on suosikkejasi?

Margaret O'Brien  
Valloittava ja lahjakas lapsinäyttelijä, jonka ura ei tyssännyt aikuisuuteen. Olen nähnyt Margaretin roolisuorituksia ainakin elokuvissa Pikku naisia (Beth), Salainen puutarha (Mary),Cantervillen kummitus ja Kotiopettajattaren romaani.

3. Vaihtoehtoiset kysymykset (myös muut alueet kuin kulttuuri käyvät).

a) Kehen kulttuurin edustajaan haluaisit tutustustya paremmin

Tanskalaisen kirjailija/journalisti Estrid Otttin tuotantoon. Häneltä on ilmestynyt suomeksi muutamia teoksia, kuten Lofootin Liisa, josta pidän paljon, mutta suomentamattomiakin teoksia löytyy ja niihin olisi kiva tutustua.

b) Kenet suursuosikkisi haluaisit nostaa esille?



Janette Oke on kanadalainen kirjailija, jolta olen lukenut muutamia hengellisen kirjallisuuden genreen kuuluvia teoksia. Televisiossa tulee parhaillaan ykkösellä hänen kirjoihinsa pohjautuva Sydämen kutsumus -sarja, josta olen pitänyt paljon sen uudisraivaaja ja rajaseutuelämän kuvauksen takia. Okelta on ilmestynyt paljon kirjoja, joita ei ole suomennettu. Hyllystäni löytyy yksi englanninkielinen teos, joka täytyisi lukea uudelleen ja ilmeisesti siihen olisi jatkoakin. Lukisin mielelläni Janette Okea lisää ja olisi ihanaa, jos niitä ilmestyisi suomeksikin.

perjantai 14. huhtikuuta 2017

Hyvää Pääsiäistä!

Pääsiäinen
1932

Oi pääsiäispäivä, ei pääse
monet miljoonat tuskastaan.
Työ loppui, joutavat kaikki
kai kuolemaan.

Sinun ruoskaasi, Ihmisen Poika
kovin taasen tarvittais,
ettei sun nimeäs täällä
niin häväistä sais.

Sinä kurjimmat veljiks tunsit,
monet täällä nyt kurjia on,
vaan pappis on veljiä miekan
ja kukkaron.

He koskaan ei puolestamme
ole nousseet puhumaan,
ei antaneet paleleville
he viittojaan.

Samanlaisena kaikille loistaa
taas aurinko yllä maan,
jot' ei miljoonat veljes pitää
voi kotinaan.

Epätoivo on sydänten ruoka
kädet vahvat ei työtä saa.
Jos liikumme, veljemme käääntää
jo kanuunaa.

- Katri Vala
Kootut runot, WSOY, 1979

torstai 6. huhtikuuta 2017

Sisko Latvus: Kaksi sateenkaarta!

Sisko Latvus
Kaksi sateenkaarta
WSOY, 2014
264 s.








Kaksi sateenkaarta -teos jatkaa Sisko Latvuksen tarinaa Muurikaisen suvusta, joka tuli tutuksia Kaukana omalta maalta  teoksesta. Vaikka päähenkilö ja suku onkin fiktiota, on taustalla todellista historiaa ja tapahtumia.

Kaksi sateenkaarta -kirjan päähenkilö on Inna, 15-vuotias neuvostokasvatti, Kaukana omalta maalta -teoksen Paavon ja Maren lapsenlapsi. Paavosta ja Maresta teoksessa käytetään muotoja Vaari ja Memme. He asuvat Virossa, jonne Inna matkustaa vieraisille juuri Viron itsenäistymisen ja Neuvostoliiton luhistunisen alla.

Kirjan kerronta on kahtalaista. On kaikkitietävä kertojaääni, joka kertoo tarinaa ulkoa päin katsellen ja on Innan minä-muodossa tapahtuva kerronta.

Kirjailija kuvaa teoksessaan hyvin sitä arvotyhjiötä, mikä seurasi, kun kommunismi kaatui. Saattoiko mihinkään enää luottaa? Paitsi arvotyhjiötä, tarinassa on teemana myöskin ensirakastuminen, jota kuvataan kauniisti ja herkästi. Innalle musiikki on tärkeää ja hän tapaa musiikkiopistossa Danielin, nuoren filosoivan juutalaispojan. Sielut sointuvat hyvin yhteen ja kuitenkin - riitasointuja särähtää. Innan perhe muuttaa Suomeen paluumuuttajina Mauno Koiviston antamaan lausuntoon nojaten. Danielin perhe muuttaa sekin - Israeliin. Mitä tulevaisuus tuo? Eron, pelot vai toivon, että joskus, jossain kaksi sateenkaarta - Inna ja Daniel - kohtaisivat ja muodostaisivat täydellisen ympyrän.

Tuuli tarttuu yölliseen keskusteluumme
muuntaen sanat ja katso
kaksi ristikkäistä sateenkaarta
hohtaa haurasta valoa.

-Anna Ahmatova

Elämä, nuoruus, historia, tulevaisuuden toiveet ja unelmat lomittuvat tarinassa hienoksi kokonaisuudeksi. Paitsi kaunokirjallista kerrontaa tämä on erilaista historiankerrontaa.
---
Tällä mukana

100 suomalaista kirjaa
Muuttoliikkeessä
Helmet lukuhaaste 2017 kohta 29: Kirjan päähenkilö osaa jotain, mitä haluaisin oppia.  (En ole musikaalinen, vaikka toki pidän paljon musiikista ja haluaisin oppia soittamaan pianoa.)

Kirjallinen maailmanvalloitus: Viro

perjantai 31. maaliskuuta 2017

Wa-Sha-Quon-Asin (Harmaapöllö): Erämaan pyhiinvaeltajat!

Wa-Sha-Quon-Asi (Harmaapöllö)
Erämaan pyhiinvaeltajat
Alkuteos: Pilgrim of Wild
Suomentanut Kaija Kauppi
Otava, 1973
264 s.






Touladi

Tieni kutsuu, houkuttaa
   länteen, itäään, pohjaa päin;
moni tie vie kodin suuntaan,
   minun tieni eteenpäin.
            Taakse jää vain harmautta,
                 kuljen yhä matkaa lisää
             Etsiessäin kauneutta
                 Luojan multa kätkemää.

                                      - John Masefield
                                        Suom. Kaija Kauppi

Eräänmaan pyhiinvaeltajat kertoo puoliverisestä Wa-Sha-Quon-Asinista, eli Harmaapöllöstä, jonka sukujuuret ainakin puoliksi juontavat Skotlantiin, mutta joka samaistuu enemmän intiaaneihin, kuin valkoisiin juuriinsa, sekä hänen puolisostaan Anahareosta, joka on täysiverinen irokeesi. Tapahtumat sijoittunevat jonnekin 1930-luvun tietämille, jos osaan yhtään arvioida. 

Pariskunta lähtee etsimään metsästysmaita ja löytää kaksi orpoa majavanpoikasta. Anahareon naisenvaistot heräävät ja he ottavat majavat suojateikseen. Harmaapöllö päättää lopettaa majavanmetsästyksen täysin.

Erämaan pyhiinvaeltajat kertoo siitä, miten Harmaapöllöstä tulee majavien suojelija. Majavien, jotka on miltei tyystin hävinneet Ontariosta. Syynä metsänhakkuut.

Kerronta on välillä hyvin suorasanaista, arkista ja teoreettista, välillä hyvinkin runollista. Kaikessa kuvastuu kaipaus vapauteen.

Kahden orvon majavanpoikasen kohtalo on kadota erämaihin,

Ja Anahareo laihtui ja tuli kalpeaksi ja kuoppaposkiseksi; hänen silmiinsä ilmestyi rasittunut ja nälkäinen katse. Kerran hän sanoi: "Mitähän me olemme tehneet. Mitä tahansa muuta meille olisi saanut tapahtua - mitä tahansa muuta, mutta ei tätä." Ja erään toisen kerran: "Me luulimme, että saisimme pitää ne aina", ja unissaan hän sanoi: "Ne rakastivat meitä."

Anahareo lähtee välillä kultaa etsimään Harmaa Pöllön tuttavan kanssa. Harmaa Pöllö jää etsimään kadonneita majavaystäviä, löytämättä. Sen sijaan hän löytää kaksi uutta majavaa Jelly Rollin eli Pomon ja Rawhide. Nämä majavat eivät ensi alkuun tule  lainkaan toimeen keskenään, mutta kun erään kerran Piisami miltei tappaa Jelly Rollin Rawhidekin hyväksyy Jelly Rollin, joka kuin ihmeen kaupalla toipuu mittavista haavoistaan.

Minusta tuntuu, että olen lukenut tämän kirjan joskus aiemmin. Tarina on niin tuttu. Ainakin minun hyllystäni löytyy herttainen majavatarina samaiselta kirjoittajalta ja olen minä tainnut nähdä filmatisoinninkin näistä henkilöistä. 

Ei yhtään hassumpi tarina. Majaviin vallan samaistui. 
...
Helmet lukuhaaste 2017 kohta 5: Kirjassa liikutaan luonnossa

torstai 23. maaliskuuta 2017

Muistutetaanpa Bronte-haasteesta!


Charlotte Bronten syntymästä oli viime vuonna tullut kuluneeksi 200 vuotta, mistä johtuen haastoin teidät lukemaan jotain Bronteen liittyvää ja kirjoittamaan aiheesta 200 sanaa. .Jatkoin sitten haasteaikaa. Nyt alkaa maaliskuu olla lopuillaan ja tulee huhtikuu, joten muistutanpa teitä haasteesta.

Onko kukaan lukenut Charlotte Brontea viimeisen vuoden aikana? Katsonut Bronten elokuvia? Lukenut muuta Bronteen liittyvää? Jos ette, vielä ehtii. Aikaa on huhtikuun 21. päivään asti. 

keskiviikko 22. maaliskuuta 2017

Lumoava luonto lähellä ja kaukana!

Helena Röngän Yllättävä luonto, Gummerus, 2017 on viehättävä luku- ja katselukirja yllättävästä tutusta ja vähemmän tutusta luonnosta. Kirja sisältää lyhyitä luonnollisia tarinoita eläinten elämästä ilman turhaa inhimillistämistä. Luonto voi olla julma, mutta se voi olla täynnä myös mitä suloisinta välittämistä ja huolenpitoa. 







Minulle yllättävintä oli vesilisko, jolle kasvaa uusi jalka menetetyn tilalle, olen kyllä kuullut sellaisesta, mutta en ole koskaan nähnyt moista kummaa otusta ja ihmeellisyyttä. Helena Röngän taidokkaat ja monivivahteisest vesiväripiirrokset täydentävät hienoa luontokirjaa. 

Lainasin tämän kirjan kirjastoautolta ja luin sen osana Lumoava luonto -lukuhaastetta. Samaan haasteeseen olen aiemmin lukenut Edith Holdenin Nuoren naisen luontopäiväkirjan vuodelta 1906.

Itselleni luonto on tärkeä elementti. Rakastan maaseutua ja metsää, olenhan paljasjalkainen maaseuduntyttö. Nyt asun täällä, missä luontoon ei pääse helposti kävelemään ja kaipaan sinne lapsuuskotini maisemiin ja metsiin tai istumaan porraspuulle kissanpentu sylissä. Onneksi sinne  aina välillä on päässyt. Lapsuuteni ajoista luonto on paljon muuttunut. Enää ei esimerkiksi juurikaan löydä sammakonkutua ojanpohjilta eikä kissankäpäliäkään (kasvi) enää löydy kuusten juurelta. Onneksi kuitenkin täällä Suomessamme vielä on luontoa samottavaksi ja nähtäväksi.

tiistai 14. maaliskuuta 2017

Aili Tarvas: Annelin häälahja!

Aili Tarvas
Annelin häälahja
WSOY, 1921
134 S.








Luulo ei ole tiedon arvoinen. Se on tosi sananparsi. Kaj ei  nukkunut. Hän istui pöydän ääressä ja ajoi partaansa. Minua kauhistuttaa aina kun miehet ajavat partaansa! He vääntävät kasvonsa niin kaameaan irvistykseenn, että tulee ehdottomasti ajatelleeksi heidän kadottaneen järkensä ja olevan itsemurha-hommissa. Nytkin minusta tuntui että yllätin Kajn itse teossa!
Sitäpaitsi peloitti minua niin, että tuuli kääntyisi! Olisihan se näyttänyt niin viheliäiseltä juuri häätilaisuudessa!

Annelin häälahja jatkaa nuoren Annelin ja hänen ystävänsä Porin (jonka seuraneitinä hän aiemmassa kirjassa oli) vaiheita. Anneli on ehtinyt avioon edellisen osan päätteeksi, nyt on vuorossa Porin (oikealta nimeltään Ingeborg) häät Leijonan kanssa. Anneli on päättänyt antaa Porille häälahjan myöhästyneenä. Se on päiväkirjan nuoren avion alkuvaiheista.

Annelin häälahja jatkaa samalla hersyvällä ja humoristisella tavallaan kuin Anneli seuraneitinä. Kuitenkin minulla on tuntuma, että tämä ei enää ole yhtä raikas kuin aloitusosa, jos kohta ei vastakohtaisesti kuvattuna tunkkainenkaan. Vauhtia kyllä riittää sen verran paljon, että pölyt karisee, Annelin häälahja koostuu muutamasta kirjemuotoon kirjoitetusta luvusta ja sitten Annelin päiväkirjamaisesta kerronnasta. 

Anneli ja Kaj, Pori ja Leijona ovat kumpikin aika vasta-avioituneita. Annelilla on käytännöllisyyttä, muttta hän on nuori ja sen mukaisesti hän tekee ennen kuin ajattelee. Pori on rikas kartanonneito ja sen mukaisesti hänellä on palvelijat apunaan, mutta erinäisiin ongelmiin ja uusavuttomuuteen hän joutuu esimerkiksi kun pitäisi keittää kahvia vieraille. Kahvi, joka pitää ensin paahtaa, sitten jauhaa ja sitten vasta saa pannuun laitettavaksi on liian vaikeeaa nuorelle rouvalle puhumattakaan lahnasta, jonka Pori tulee ostaneeksi.

Siinä se lahna lohotti keittiön pöydällä auringon paisteessa. Minusta oli niinkuin siitä olisi levinnyt sukkelan kumma haju.
 
Sukkelan kumma haju on yksi lystikkäimpiä ja kuvaavimpia lauseita kerronnassa, josta muuten puuttuu  samanalainen tuore  vivahteikkuus, minkä koin ensimmäisessä osassa. Ei sillä, ei tämä kerronta jämähdä paikalleen, kyllä se vie tarinaa eteenpäin ja kyllä tässäkin on ilmeikkäitä ilmauksia, kuten tarjottimen leijailu ovesta sisälle tai että "veri nousi Leijonan tukkaan". Ehkä tuo tuoreuden puuttumisen tunne johtuu juurikin sitten siitä, että tämä on jatko-osa ja olen jo tutustunut kirjailijan kerrontaan.

Kun sitten Leijona näkee nuoren vaimonsa Kaj seurassa ja kertoo siitä Annelille on sotku selvä, varsinkin kun mukaan tulee vielä täti Augusta, joka lisää vettä myllyyn. Anneli alkaa Watsoniksi Leijona-Sherlockille. Nuoren rakkauden, epäilysten ja arjen solmukohdissa yritetään päästä selville vesille.

Koska teos on ilmestynyt niinkin varhain kuin 1922 edustaa se aikansa ajatuksia. Naisen asemasta ja ajatuksista, miehen ja naisen tasa-arvosta, rikkaiden ja köyhien eroista voi lukea rivien välistä jos ei ihan suoranaisesti.

Mikä minua hieman pisti piikkinä oli maininta hääseurueesta. "Minusta tuntui, että siellä oli vallan koko maailma. Pakanoita lukuunottamatta, ainakin niitä värillisimpiä." Ilmaisu tuntui jotenkin irralliselta tai ainakin se ponkaisi kerronnasta jotenkin ilmaan, tai sitten se kiinnitti huomiota vain siksi, että lukija on nykyajan ja nykytiedotuksen ympäröimä. Samalla lailla ilmaus kiharasta tukasta viittaamalla bantuihin kimposi ilmoille niin ensimmäisessä kuin tässäkin teoksessa.  Anneli myös koko ajan viittaa Porin lihavuuteen, mutta toisaalta kuvaa tätä ruhtaalliseksi. Vaikka teoksessa ei siis suoranaisesti voi sanoa olevan mitään rasistista tai kenenkään ihmisarvoa loukkaavaa en voi olla miettimättä, missä määrin tuon ajan poliittiset ja intellektuellit ajatukset ovat piilovaikuttamassa tekstin lomassa. Suomi oli hyvin erilainen vuonna 1922 eikä vain Suomi vaan ympäröivä maailmakin. Loppujen lopuksi tämä on aika viatonta kerrontaa, josta on löydettävissä mielenkiintoisia näkökohtia eikä vain  nuoren avio-onnen täyttämästä elämänpiiristä.
...
100 suomalaista kirjaa

maanantai 13. maaliskuuta 2017

Edith Holden: Nuoren naisen päiväkirja luonnon tapahtumista 1906!


Kuvassa on etu- ja takakansi yhdistetty

Edith Holden
Nuoren naisen päiväkirja luonnon tapahtumista 1906
Alkuteos:The Country Diary of an Edwardian Lady 
Suomennos: Ursula Viita-Leskelä, Aila Meriluoto , Raili Takolander (tekstaus)
Otava, 1979
196 s.

Huikean kaunis ja ihastuttava kirja, jossa englantilainen maaseutuelämä ja luonnonkauneus avautuu vanhojen runojen, sananparsien ja nippelitiedon myötä. Edith Holden on ollut paitsi taitava värien ja pensselinkäyttäjä myös nainen, jolla on ollut silmää nähdä luonnon yksityiskohdat. On mielenkiintoista nähdä kuinka eri tahdissa tai samoin ilmentymin vuodenajat vierivät täällä koto-Suomessa kuin Brittein saarilla, jossa ilmasto on paljon lauhempaa ja vuodenajatkin sen mukaisesti eri tahdissa kuin meillä, ainakin, mitä kevääseen tulee. Toisaalta, tämä on kuvausta vuodelta 1906 ja sääilmiötkin on sadassa vuodessa ehtineet paljon muuttua.

Tämä kirja kuuluu ehdottomasti maailman kauneimpien kirjojen joukkoon ja tämä on yksi kirja-aarteistani.

Tässä vielä malliksi Edith Holdenin näytettä maaliskuulta.

---
Tällä kirjalla otan osaa Lumoava luonto -haasteeseen, sillä tämä jos mikä, esitteleen luontoa lumoavasti.

sunnuntai 12. maaliskuuta 2017

Naisten aakkoset: N!

Tarukirjasta  liikkeelle lähtenyt haaste Naisten aakkoset jatkuu ja minulla, joka lähdin mukaan haasteeseen on vuorossa kirjain




Miss Ann ei ollut yhtä helppo kuin edeltäjänsä ämmä, mutta selvittiinhän tästäkin kirjaimesta, kun aikansa pähkäilin. Tässä siis vastaukset tutttuihin kysymyksiin.

1. Kuka on suosikkikirjailijasi?



Nuorpuu on kirjoittanut monia hauskoja tyttökirjoja, joista erityisesti voisin mainita Ruusulan tytöt. Ruusulan tyttöjen ensimmäistä osaa Anjan onni olen kovasti yrittänyt metsästää antikvariaateista, mutta vielä en ole siinä onnistunut.


2. Muutakin kulttuuria on olemassa kuin kirjallisuutta. Kuka  nainen joltakin muulta kulttuurin alalta on suosikkejasi? 


Nicole

Löytääkseni vastauksen tähän kysymykseen minun täytyi palata vuoteen 1982 ja tuon vuoden euroviisuihin. Silloista Länsi-Saksaa edusti nuori tyttö nimeltä Nicole ja hän lauloi kauniin balladin
Ein bißchen Frieden, joka oli muuten minun suosikkini tuolloin. Enää en ole euroviisuja seurannut. Ne ovat minusta muuttuneet liikaa siitä, mitä ne alkujaan olivat eikä kappaleetkaan ole enää suuremmin innostaneet.

3. Vaihtoehtoiset kysymykset (myös muut alueet, kuin kulttuuri käyvät: 

a. Kehen kulttuurin edustajaan haluaisit tutustua paremmin.  


Nana Mouskour

Nimi nousi jostain muistin pohjalta mieleen. En muista, että olisin koskaan hänen laulujaan kuunnellen kuunnellut, mutta nyt tutustuessani aiheeseen, hänen  musiikkityyli voisi olla sellaista, mitä tykkäisin kuunnella.

b. Kenet suursuosikkisi haluaisit nostaa esille?  

 
Lapsuuden televisio-ohjemista tutun animaatiohahmon Nunnun. Nunnu-kirjoihin olisi mukava tehdä nostalgiamatka. Kirjoja en lapsena muista lukeneeni, televisiosta hahmo kuitenkin on tuttu. Tässä voisin samalla mainita myös L.M. Alcotin Pikku miehiä ja Plumfeldin pojat kirjojen Nan Nokkosen, joka on älykäs, aikaansaapa ja valloittava persoona Alcotin henkilögalleriassa.

lauantai 11. maaliskuuta 2017

Francine Rivers: Vapauttava rakkaus!

Francine Rivers
Vapauttava rakkaus
Alkuteos: Redeeming Love
Suomentanut Anne Leu
Perussanoma, 2016
540 s.






Sara syöksyi ylös tuolistaan ja juoksi ovelle. Hän väänsi ja veti ovenkahvaa yrittäen päästä pakoon, mutta ovi ei avautunut. Hän kuuli, kuinka Rab kuristui, kuinka hänen jalkansa potkivat ja raapivat hänen kamppailessaan. Sara hakkasi puuta nyrkeillään ja kirkui.

Sara on kahdeksanvuotias orpo tyttö, jota isä ei tunnustanut, jonka äiti kuoli hylättynä prostituoituneena New Yorkin satamaslummissa, koska hänen vanhempansa (Saran isovanhemmat) ajoivat hänet pois kotoa, ja jonka Rab, muuan monista satamapummeista oli myynyt rikkaalle miehelle luullen tekevänsä sillä palveluksen tytölle, josta oli luvannut pitää huolta.

Mies seisoi keskellä huonetta ja katseli häntä pitkän aikaa. --- --- --- Mikä sinun nimesi on? Sara ei pystynyt vastaamaan. Hän kosketti Saran hiuksia, hänen kaulaansa, hänen käsivarttaan. "Ei sillä väliä. Minä taidan antaa sinulle nimen Angel." Hän suoristautui ja tarttui Saran käteen. "Tulepas, Angel. Minun täytyy opettaa sinulle kaikenlaista." Hän nosti tytön istumaan suurelle vuoteelle. "Voit kutsua minua Herttuaksi, kun saat kielesi takaisin." Hän riisui mustan silkkitakkinsa. "Ja kyllä sinä saat. Aivan pian." Hän hymyili....

Francine Riversin Vapauttava rakkaus on huikea lukukokemus. Se on järkyttävä traaginen tarina, mutta vastavuoroisesti myös kaunis tarina todellisen rakkauden parantavasta voimasta. Ollakseen hengellinen teos Vapauttava rakkaus on myös hyvin omalaatuinen ja erikoinen teos, jossa on teemoja niin Hoosean kirjasta kuin Korkeasta Veisusta. Kirjan kerronta on kuitenkin kaikkea muuta kuin sitä, mitä yleensä raamatullisuudella, tai sanoisinko hengellisten asioiden esilletuomisella ymmärtää. Vapauttava rakkaus tuo hengelliset asiat ja uskonkysymykset esille hyvin poikkeavalla tavalla. Kirjan vahva seksuaalisväritteisyys onkin seikka, minkä vuoksi minun on vaikea löytää oikeat sanat kuvatakseni tämän teoksen puhtainta ydintä - Jumalan rakkautta ihmistä kohtaan ja sen eheyttävää voimaa. Vapauttava rakkaus ei ole perinteistä herätyskristillisyyttä edustavaa kirjallisuutta vaikka se herätteleekin. Ennen kaikkea tämä on vahva kasvu- ja kehitystarina, joka imee lukijansa syvälle väkeviin mielen pohjavirtoihin.
---
Kirjan on lukenut myös Kaikkea kirjasta blogin pitäjä, joka piti kirjasta ja voisi lukea Francine Riversiltä jotain muutakin. Niin voisin ehkä minäkin. Ainakin luulen, että tämä kirja tullee luettua uudelleenkin, jos mahdollista.
....
USA:n osavaltiovalloitus: Kalifornia
Helmet lukuhaaste 2017: Kohta 43: Kirja, jonka lukemista olen suunnitellut jo pidempään