30 tammikuuta 2017

Jukka Sariola: Ystäväni Seija - kutsumuksena Afganistan!













Jukka Sariola
Ystäväni Seija - Kutsumuksena Afganistan
Kustannus Oy Uusi Tie, 2015
160 s. + kuvaliite

Alku: Heinäkuun 14. päivä 2014 lähin ystäväni Seija Järvenpää ja hänen työtoverinsa kuolivat väkivaltaisesti Afganistanissa.

Loppu: Lähden ajamaan jylhien kuusien reunustamaa Törnävän Kirkkotietä. Ilma on jo viilentynyt. Hieman kaduttaa, etten tullut ottaneeksi hanskoja mukaan. Käsiä palelee.

Alun ja lopun välissä kaksikymmentä vuotta ystävyyttä, lämmintä läheistä toveruutta niin yksityisesti kuin kehitysaputyössä linkkinä lähetin ja lähettäjien välillä. Kerronta on kursailematonta, kunnioittavan vähäeleistä mutta silti kuvaavaa. Ystäväni Seija - Kutsumuksena Afganistan valottaa lukijalle taustoja ja tunnelmia siitä, mitä on olla lähetystyöntekijä tai kehitysaputyöntekijä. Mitä eroa niillä on? Miksi niitä tarvitaan?

Ystäväni Seija - Kutsumuksena Afganistan koostuu Jukka Sariolan muistoista, siitä, kuinka hän Seijaan tutustui. Teos ei ole kuitenkaan ainoastaan lämmin muistokirjoitus ystävästä, vaan kerronnassa tulee myös esille Jukka Sariolan oma elämä, jota harvinainen lihassairaus rajoittaa tai on rajoittamatta.

Lämmin valottava teos kahden erilaisen ihmisen lämpimästä toveruudesta valittiin vuoden 2015 kristilliseksi kirjaksi. Valinnastaan Jutta Urpilainen kuvaa teosta harvinaisen rehelliseksi kuvaukseksi ystävyydestä, joka ansaitsi tulla kirjoitetuksi,  ja kyllä, rehellisyys on hyvin kuvaava sana tälle teokselle.
---
Kirjallinen maailmanvalloitus: Afganistan
Tällä mukana lukuhaasteessa ystävyydestä
Kuittaan tällä myös  Helmet lukuhaaste 2017 kohdan 20:Kirjassa on vammainen tai vakavasti sairas ihminen
Sekä 100 suomalaista kirjaa

29 tammikuuta 2017

Eila Kaukovalta: Viitosparakin Sole!

Eila Kaukovalta
Viitosparakin Sole
Otava, 1943
151 s.

(Huom! Opukseni kansi oli rikkoutunut, joten tein kuvaan pienen digikorjauksen)

- Ensin menen tietysti perheen mukana huvilalle ja osallistun maatalouskamppailuun, vastasin. - Sen jälkeen pääsen luultavasti raivausleirille muonittamaan. Odotan sitä aikaa jo jännittyneenä.
-Vieläkö sinä täällä olet? kuului samassa tuttu ääni.
Riston hyvä ystävä tuomari Tiainen seisoi pöytämme vieressä.
- Missä minun sitten pitäisi olla? Nyt on tietääkseni sunnuntai ja asianjotoimistot suljetut. Ja lomani on vasta elokuussa.
- Tällä kertaa sen kyllä jätät pitämättä.
- Mies, mitä arvoituksia oikein puhut? En enää vuosikausiin ole harrastanut ristisanatehtäviä.
- Etkö sitten todellakaan tiedä, että viime yönä on miehiä kutsuttu aseisiin?

Viitosparakin Sole on nuori abitura, pikkulotta, jonka kesäsuunnitelmat, samoin kuin veljensä Riston ja tämän morsiamen suunnitelmat kesänvietosta kariutuvat tyystin heidän kuultuaan, että uusi sota on edessä. Eletään jatkosodan tunnelmissa.

Sole on ystävänsä Leilan kanssa toimessa kotikaupunkinsa kenttäpostissa. Sole ei ole vielä kyllin vanha (kahtakymmentä täyttänyt) päästäkseen lähemmäksi rintamaa, jonne hän kovasti haluaisi, samoin kuin muutamat muut pikkulotat. Lopulta hän kuitenkin saa komennuksen jonnekin Itä-Karjalan suunnalle (ikä jää mainitsematta), jonne kaivataan lisää työntekijöitä.

Viitosparakin Sole on toisaalta tyypillinen tyttöjenkirja - on hitunen nuoruuden intoa ja palavuutta, tulevaisuuden suunnitelmia, romantiikkaakin. Toisaalta tämä on myös hitusen "poliittinen" nuortenkirja.

Vuosien 1939-1944 välisen ajan lasten- ja nuortenkirjat kiinnostavat minua juuri tuon ajan erityispiirteiden näkymisen vuoksi, onko niitä ja millaisena sotavuodet näyttäytyvät tänä aikana? Suur-Suomi ajattelu näkyy tässä kirjassa merkittävästi. 'Me näytetään heille' -mentaliteetti on voimissaan. On AKS valoineen ja mikä,ainakin minusta erikoinen maininta, kun kyseessä on nuorten tyttöjen kirja, kirjahyllystä löytyy Hitlerin Taisteluni -kirja.

Jos olisin lukenut tämän kirjan viime vuonna, niin olisin saanut tällä kuitattua, luulen ainakin niin, kohdan, jossa kysyttiin jossain päin maailmaa kiellettyä kirjaa. Minulla on tuntuma, että tämä kirja on ollut Suomessa kiellettyjen listalla erinäisinä sodanjälkeisinä vuosina, piilossa ja pois raivattuna.

Viitosparakin Sole on poliittsesta ilmapiiristään huolimatta melko kevyttä luettavaa. Tarinan kertojaminä on Sole, joka kirjoittaa eräänlaista päiväkirjaa ajastaan lottakomennuksella, joka kestää puolisen vuotta. Tämän jälkeen Sole palaa koulunpenkille ja viimeinen luku kertoo ylioppilastunnelmista ja mitä sitten. Kerronnassa on siis rento ote, jos kohta paikka paikoin on nähtävissä myös se karumpi puoli. Sodan julmat kasvot ovat kuitenkin enemmän piilossa kuin näkyvissä.  Kerronnassa merkityksellistä on  enemmänkin sankaruus ja toveruus. Mikä minua hieman häiritsee on se aliarvioiva ja ylenkatseellinen suhtautuminen niihin, jotka eivät ole yhtä sankarillisia, se on Solen suhtautuminen ystävänsä Pullan äitiin, joka ihmettelee, miksi tytöt eivät ole maalla kesänvietossa?

Nykyään puhutaan paljon vihapuheesta. En lähde ruotimaan mikä on vihapuhetta ja mikä ei, jäin kuitenkin miettimään, missä määrin erinäiset sanat tässä kirjassa olisi nykyaikana luokiteltavissa vihapuheeksi? Ainakaan niiden käyttö ei ehkä olisi ihan suotavaa.

Onko tämä siis vaarallinen kirja? No, ehkä ei nyt vaarallinen, aikansa kuvastaja, josta on syytä ottaa oppia nykytiedon valossa.
...
Tällä mukana keräämässä 100 suomalaista kirjaa.

28 tammikuuta 2017

Antikvariaatti- ja kirpputorilöytöjä!


Ystävän kanssa kiertelin paikallista hieman isompaa kirpputoria ja mitäs minä ensimmäisenä katselisin - kirjojapa tietysti. Tässä kirjakolmikko, joka ei ollut hinnalla pilattu.

1. Tauno Karilas: Halkihuulinen mies. Otava, 1941 
2. Paavo Ruotsalainen: Joululoma erakon majalla. WSOY, 1943
3. Elina Nevalainen: Kolmikon seikkailut, Tammi,1944

Kaikki kolme kirjoittajaa on minulle ennestään tuntemattomia, joskin nimenä Karilas on tuttu ja Paavo Ruotsalaisen Erakon majalla -teos löytyy hyllystäni lukemattomien joukossa. Ilmeisesti Joululoma erakon majalla on jatkoa siihen ja siksi sen ostinkin. Elina Nevalaisen kirjassa on alaotsikko kertomus nuorisolle talvisodan ajoilta. 

Kaikki kolme kirjaa on sotavuosina ilmestyneet ja tuona ajankohtana ilmestyneet suomalaiset lasten- ja nuortenkirjat kiinnostavatkin minua erityisesti. Kuinka ja millaisena ajankuva kirjoissa näkyy on kiintoisa aihe.


Nettiantikvariaatista löysin tämän intiaanien reseptikirjan, joka sekin oli ihan edullinen. Jotain perinteistä, jotain 'nykyaikaistettua" luulen löytäväni tästä kirjasta. Ehkä jotain reseptiä voisi kokeillakin, kunhan ehdin syventyä aineksiin ja valmistustapoihin. 

26 tammikuuta 2017

Dalia Grinkeviciute: Dalian kirja!

Dalia Grinkeviciute
Dalian kirja
Siperiaan karkoitetun liettualaistytön tarina
Absurdia, 2016tk
Suomennos Reeta Tuoresmäki
175 s.






Meitä käsketään nousemaan pois lotjastamme ja ottamaan kaikki tavarat mukaamme, sillä lotjat desinfioidaan. Meidät patistetaan saunaan. Sairaiden käsketään jäädä rantaan, sillä heidät kuljetetaan kaupungin sairaaloihin. Äiti on sairaana ja me voisimme jäädä kaupunkiin, mutta kukaan meistä kolmesta ei halua erota omasta ryhmästämme, joten olemme vaiti. Myöhään yöllä siirrymme takaisin lotjaan. Ohitse lipuu kaksikerroksinen höyrylaiva Piatiletka. Ikkunoista kajastaa valoa, musiikki soi ja viileä tuulenpuuska sotkee hiukseni. Ahmin silmilläni näkyä ihmeellisen kauniista höyrylaivasta ja minussa herää kaipuu kauniiseen elämään. On olemassa ihmisiä, jotka risteilevät vapaina tuollaisilla höyrylaivoilla, on siis oltava myös vapaata ja kaunista elämää. Tunnen, kuinka minussa herää sinnikkyys, voima, halu taistella elämästä ja voittaa. Haluaisin tarttua elämää sarvista niin, että se olisi minun hallinnassani eikä heittelisi minua. Elämää on vielä edessä, Dalia, me  taistelemme vielä. Taistelemme tätä hirveää vihollista, tätä karkoitettujen elämää vastaan emmekä luovuta. Viis siitä, että olen vasta viisitoista.

Dalia Grinkeviciuten tarina on jotenkin tuttu. Koko asetelma on jotenkin tuttu, eikä ihme, sillä Ruta Sepetyksen Harmaata valoa -teos on vahvasti mielessäni tätä lukiessani. Kertoiko Ruta Sepetys Dalian tarinan? Jotain yhteistä teoksilla on, mutta myös jotain erilaista. Se, mikä teoksia kuitenkin yhdistää on Liettua ja Jäämeri, jonka rannoille liettulaisia karkoitettiin. Tarinoina ne täydentävät toinen toistaan, Liettuan karkoitettujen tarinaa.

Ruta Sepetyksen teos kertoi nuoren tytön näkökulmasta hänen ja hänen perheensä tarinan, joka ilmeisesti oli kuitenkin fiktiota perustuen kuitenkin liettualaisten karkoitettujen haastatteluihin. Dalian kirja ei ole fiktiota. Se ei ole myöskään päiväkirja. Dalia kirjoitti muistelmansa karattuaan vankileiristä takaisin Liettuaan (siitä, miten tämä onnistui, ei kirja kerro) ja hautasi paperilapuille kirjoittamansa tarinan lasipurkissa kotinsa puutarhaan. Dalian äidin kuoltua Dalia vangittiin uudelleen ja vietiin takaisin Siperiaan, josta hän myöhemmin vapautui ja opiskeli lääkäriksi. Palattuaan nyt Liettuaan hän ei enää löytänyt käsikirjoitustaan ja alkoi kirjoittaa uudelleen muistojaan 'Lapveten rantaelämästä'. Dalian kuoltua se alkuperäinen käsikirjoitus löytyi sattumalta. Tämä teos - Dalian kirja on ymmärtääkseni yhdistelmä näistä kahdesta käsikirjoituksesta.

Ruta Sepetyksen Harmaata valoa on jäänyt lukumuistiini vahvana ja traagisuudestaan huolimatta kauniina teoksena, jonka voisin hyvinkin lukea uudelleen. Dalian kirja taas  ei jättänyt yhtä vahvaa tunnelmaa, jos kohta olikin historiallisena teoksena kiinnostava ja dokumenttina painoarvoltaan vahvempi valokuvaliitteineen ja leiriolosuhteiden kuvauksena. Tosin minun täytyy sanoa, että muutama ristiriitaisuus kirjassa oli, kun ensin puhutaan silkkisukista ja kesäkengistä ja hieman myöhemmin rikkikuluneista huopikkaista, jotka ovat olleet mukana Altailta asti ja sitten se, mitä "pakkosiirtolainen" pystyi tietämään taakseen jättämistään henkilöistä ja näiden kohtaloista? Mutta nämä on helppo pistää sen piikkiin, että nämä muistelmat on kuitenkin kirjoitettu jälkikäteen, ei työleiriolosuhteissa.

Dalian kirjassa on valokuvaliite, mikä tuo tundran säät ja tunnelmat iholle. Toisaalta mieleen nousee skeptinen ajatus, mistä noille karuille rannoille tuli kameroita, filmiä? Kuka valokuvat on ottanut?  Kysymyksiä, kysymyksiä, kysymyksiä. Historia herättää paljon kysymyksiä. Dalian kirjan tapahtumat sairastumisineen, raskaine töineen ja sääoloineen on sitä luokkaa, että lukiessa mietin myös, kuinka yleensä kukaan voi selvitä hengissä. Sen täytyy olla jokin sisäinen palo ja hehku, mikä saa sinnittelemään, olemaan antamatta periksi , vaikka kylmyys hohkaa luissa ja nälkä laittaa suolet sykkyrälle ja kuoleman lemu leijailee kaikkialla jäisessä huurussa.

...
Tällä kirjalla mukana Evarian Syöminen sallittu -haasteessa, sillä vaikka kirja ei kerrokaan syömishäiriöistä se sopii hyvin kategoriaan yksi, koska ruoalla on vahva merkitys tässä kirjassa, sitä etsitään, sitä kaivataan, siitä taistellaan.

23 tammikuuta 2017

Carolyn Keene: The clue of the Rusty Key!





Carolyn Keene
The clue of the  rusty key
Grosset & Dunlap, 1942
216 s.

Carolyn Keenen Neiti Etsiviä on tullut luettua enemmän kuin Dana-tyttöjen seikkailuja, joita tosin niitäkin muutaman teoksen verran hyllyistäni löytyy. Tämän englanninkielisen kirjan tulin hankkineeksi, kun hätäisesti luettuani luulin tätä Neiti Etsivä -kirjaksi, mutta totesin sitten, että kyseessä olikin Dana-tyttö seikkailu. No, ei tämä yhtään hullumpi kirja ollut. 

Jane ja Louise Dana ovat kaksi nuorta tyttöä, ikää ei mainita. He asuvat sisäoppilaitoksessa ja he ovat orpoja. Heidän huoltajansa ovat miss Dana, joka on tyttöjen täti ja kapteeni Dana, josta en oikein nyt ole selvillä onko hän tyttöjen eno, jos täti on neiti, niin tuskin hän on tämän aviomieskään. No, tytöt siis asuvat sisäoppilaitoksessa ja yrittävät opiskellakin, mutta opiskelusta ei juuri tunnu tulevan mitään, koska tytöt ehtimiseen joutuvat seikkailuun, kuten tässäkin teoksessa. He ovat luistelemassa ja löytävät jonkinlaisen salkun ja laatikon ja miettiessään, mitä sille tehdä hyökkää heidän luokseen mies, ja vaatii löydön itselleen. Kohta tytöt tapaavat miehen Oliver Prizin uudelleen, kun he ovat asioimassa Mr Convayn kaupassa. Myöhemmin kauppa syttyy palamaan ja tytöt pelastavat Mr. Convayn, joka on hädissään omaisuudestaan. 

Miten Oliver Priz ja Mr. Convay liittyvät toisiinsa? Mitä tapahtui papereille, jotka toinen Dana-tytöistä pelasti palavasta talosta. Mihin Mr. Convay katosi paikasta, jossa hän palon jälkeen oli hoidettavana? Mikä on ruostuneen avaimen salaisuus, avaimen, joka välillä löytyy ja välillä katoaa löytyäkseen uudelleen? Kuka on vanha nainen, joka jätti pikku Jydyn rouva Fletcherin talon portaille hakeakseen hänet sitten vaivihkaa takaisin?

Kaikenlaisia juonia ja tapahtumia siis mahtuu tähän teokseen, vähän liiankin kanssa, jotta tarina olisi jämäkkä. Nyt ainakin pikku Judyn juttu jää aivan auki.

Paitsi salapoliisijuttua on tässä kirjassa myös hieman koulumaailmaa.  Dana-tyttöjen hommia on  sekoittamassa kateutta tunteva Lettie Brigs, joka sotkee yhtä ja toista asiaa omilla tempauksilla. 
....
Helmet lukuhaaste 2017 kohta 24: Kirjassa selvitetään rikos







20 tammikuuta 2017

Jim Fergus: One Thousand White Women!

Jim Fergus
One Thousand White Women
The Journal of May Dodd
St. Martin's Griffin, N.Y, 1998
304 s.

As child growing up in Chicago, I used to scare my kid brother, Jimmy, silly at night telling him stories about our mad ancestor, May Dodd, who lived in an insane asylum and ran off to live with Indians - at least that was the fertile, if somewhat vague, raw material of secret family legend.

May Doddin fiktionaalinen päiväkirja on puistattavaa luettavaa - mutta vasta kun kirjan sivut kääntyvät kohden loppua. Silti tästä kirjasta - kaiken kauhistuttavan ja yököttävän kerronnan ohella jää jälki, joka on kaunis, lämmin, herkkä, jännittävä, monella tavalla koskettava ja surullinen.  Harva kirja on saanut minut kyynelehtimään - tämä kirja teki sen.

Tuhat valkoista naista, kuten kirjan nimen voi suomentaa on siis tarina May Doddista, joka on Chicagolaisen älymystöperheen tytär. May rakastuu, mutta ei halua mennä naimisiin, saa kaksi lasta. Perhe ei hyväksy Mayn vapaamielistä käytöstä vaan sulkee tyttärensä mielisairaalaan. Lapset Hortense ja William otetaan isovanhempiensa hoitoon. 

Mielisairaalassa ollessaan Mayta kuulee "ohjelmasta", jossa on tarkoitus rakentaa rauha Cheyenne-intiaanien ja valkoisten välille.Intiaanit saisivat tuhat valkoista naista vaimoiksi, nämä synnyttäisivät lapsia, jotka heimon perinteen mukaan yhdistäisivät kansat "yhdeksi".

Päättäjät ajattelevat, että kyseessä täytyy olla "täysin vapaaehtoiselta pohjalta" lähtevä projekti. Mutta onko Maylla vaihtoehtoa. Hän saa valita, jääkö mielisairaalaan vai lähteekö intiaanien pariin morsiameksi, sanalla sanoen toimittamaan palvelusta maalleen. Mayn lisäksi joukko kasvaa erilaisilla persoonilla, on orjuuden taakseen jättänyt musta Phemie, on englantilainen taitelija Helen Flight, on pikku puudelikoiran omistava Daisy Lovelace, jonka puhetapa on leveää ja asenne mustia kohtaan hieman asenteellinen, intiaaneistakin hän käyttää samaa sanaa kuin afrikkalaisen taustan omaavista, on hartaan katoliset kaksostytöt Meggie ja Susie, ja muutama muu, kuten  Martha, joka jätti lääkärin assistentin tehtävän ja seurasi Mayta intiaanialueelle, on nuori Sarah,  milteipä lapsi vielä, jonka May ottaa huomaansa junamatkalla kohden Fort Laramieta, josta matka jatkuu intiaanileiriin. Kaikilla näillä naisilla on omat syynsä ja kipeät haavansa olla mukana "seikkailussa".

Fort Laramiessa May tutustuu Kapteeni Bourkeen, jonka kanssa he vaihtavat ajatuksia muun muassa Shakespearesta. Kapteeni Bourke tuntuu ihmettelevän Mayn halua mennä intiaanien vaimoksi.

- They are Stone Age people, May, said Captain, pagans who have never been uplifted by the beauty and nobility of civilisation. They have no religion beyond superstition, no art beyond stick figures scratched on rock, no music besides that made by beating a drum. They do not read or write. I ask you this: Where is the savages' Shakespeare? Their Mozart? Their Plato? They are wild, indolent race of men. Their history is written in blood, centuries of unrelieved savagery, thievery, and butchery, murder and degneracy. Listen to me, May: they do not think as we do. They do not live as we do... 
He hesitated, and seemed to struggle for the words...
- They do not...love as we do.

Pohjois-Amerikan intiaanikulttuuri on kiehtonut minua pitkään. Tämän kirjan luettuani minun oli pakko miettiä, pistääkö koko kiinnostus romukoppaan, niin syvästi minua järkytti, ei tämä kuvaus niinkään, kuin eräs toinen, jossa intiaaniuskonnon taikauskoisuus ilmeni, ja joka toisaalta sai miettimään saattoiko se olla "todellisuutta" vai oliko kyseessä vai fravlaava tehokeino? Toisaalta, niin fiktiota kuin tämä tarina onkin on kirjan lopussa kirjallisuusluettelo, johon kirjoittaja on teosta kirjoittaessaa nojautunut.

Mitä tulee siihen, kuka on  sivistynyt, kuka kivikautinen ja vailla ihmisyyttä niin puntit on kyllä aika tasan puolin ja toisin, kun tarina on lopussa. Sankareita ei juuri ole tässä tarinassa, ellei sellaiseksi voi sanoa May Doddia, joka kirjaa ajatuksiaan ja elämäänsä muistiin, toivoen, että ehkä joskus hänen lapsensa saavat ne luettavakseen ja ymmärtäisivät, kuinka paljon hän heitä rakasti.

One Thousand White Woman on kirja, jonka ehkä kuitenkin voisin lukea uudelleenkin kaikesta järkyttävyydestään huolimatta. Tässä tarinassa oli kuitenkin jotain hyvin syvälle käyvää koskettavuutta, ja tämähän sai minut lopulta kyynelehtimään, mikä on kirjalta aika paljon.

Kirjan painoasusta sen verran, että tämä oli nidottu painos, Kappalejako ja luvut oli hyvin rytmitelty. Lukujen ja kappaleiden lisäksi teos jakautuu seitsemään Mayn muistikirjaan, joita koristaa lintuaiheinen kuvitus. Lintukuvat tukevat tarinaa ollen kerronnalisesti Helen Flightin kynästä, todellisuudessa kirjan kuvituksen on tehnyt Loren G. Smith. Kaiken kaikkiaan painoasu kuvituksineen ja jaotteluineen on lisäämässä "todellisuuden" tuntua teokseen, mutta kuten kirjailija alkusanoissaan sanoo, niin tarina, vaikka sillä onkin todellisuuspohjainen tausta ehdotuksesta Tuhannen valkoisen naisen antamisesta vaimoiksi intiaaneille, niin tarina on täyttä fiktioita. Tuota ehdotusta ei koskaan toteutettu. Kirjailija on vain saanut siitä idean ja miettinyt, että mitä jos niin olisi käynyt?

EDIT: Mainittakoon vielä, että intiaaniteeman ja Lännen asuttamisen ohella tämä kirja on vahvojen naisten kirja.
...
Mainittakoon, että kirjailijan tämän kirjan myyntirojalteista viisi prosenttia lahjoitetaan St. Labren intiaanikoululle (St.Labre Indian School),  Ashland, Montana.
---
Helmet lukuhaaste 2017 kohta 18: Kirjan nimessä on vähintään neljä sanaa.
Ystävyydestä-haaste
...
Kirjallinen USA:n osavaltiovalloitus kirjailjan mukaan Colorado.

16 tammikuuta 2017

Naisten aakkoset - K!

Tarukirjan liikkeelle laittama Naisten aakkoset on edennyt kohdallani kirjaimeen 

Koo-kirjain kokoo kirjailijat,  kasaan. Kirjailijaa kivaa, kovanlaista, konkaria kirjan kaivoin kerrostumista kirjainten.  Kaksi, kolme -  kahdenksankin kimmaa, kentiltä kulttuurin, kenties kokoon kertyis -

Kanssa Kokin, Konttisen kuljen kujilla kotoisten, Kaikkonen kai  keveästi korvaan kuiskaa kertomukset, kirjoihinsa kirkkahat, koruttomat koukerot. Kallas Kallas - kipunat kimmahti kynästänsä -

kuinka kaikki koordinoisin?

1. Kuka on suosikkikirjailijasi?

Aira Kokki, jonka omintakeinen tyyli ja kerronta on uponnut minuun. Myös Aili Konttisen lämminhenkiset tyttökirjat ovat minun makuun.


Aili Konttinen

2. Muutakin kulttuuria on olemassa kuin kirjallisuutta. Kuka nainen joltain muulta kulttuurin alalta on suosikkejasi?

Maija Karma

Kuvittaja Maija Karman monet herkät ja maanläheiset kansikuvitukset ja kirjankuvitukset ovat maan mainioita tarinan elävöittäjiä.

3. Vaihtoehtoiset kysymykset (myös muut alueet kuin kulttuuri käyvät)

a.  Kehen kulttuurin edustajaan haluaisit tutustua paremmin.

Jane Kirkpatrick
 
Kirjailija Jane Kirkpatrickin tuotantoon. Olen lukenut häneltä yhden ainoan suomennetun teoksen: Rakkaus kastele sydämeni ja haluaisin, että hänen kirjojaan suomennettaisiin enemmän. Tosin olen niin ihastunut tuohon suomennettuun teokseen,että olisin valmis lukemaan hänen teoksiaan alkuperäiskielelläkin.

b. Kenet suursuosikkisi haluaisit nostaa esille.

Susan Coolidgen  Katyn.


Mischa Damjan - Jozef Wilkon: Atuk ja susi!


Mischa Damjan (teksti)
Jozef Wilkon (kuvitus)
Atuk ja susi
Lasten keskus/Nord-Sud
1990
Suomentanut Maisa Savolainen

Atuk on pieni poika kaukaa tundralta. Hän on täyttänyt 5-vuotta ja saa isältään lahjaksi pienen koiranpennun. Atukista ja korianpennusta, joka saa nimen Taruk tulee hyviä ystäviä. Sitten Atuk laittaa Tarukin isän mukaan metsästysmatkalle, jotta tästä tulisi hyvä rekikoira.
 
Atuk on kertomus ystävyydestä ja menetyksestä. Se on myös tarina surusta ja kasvamisesta.
Grönlannin ja eräiden muiden maiden alkuperäisväestön kulttuuri on yksi erityismielenkiintoni kohteista ja siksi tämä lasten kuvakirja kiinnosti minua. Olin kuitenkin hieman pettynyt tarinaan. En osannut kuvitella tätä ainakaan Grönlantiin, mihin yleensä ainakin iglut, jollaisessa Atuk'kin asui, sijoitan. Myös tarina loppui jotenkin töksähtäen. Kuvitus kirjassa on kuitenkin huikea.
---
Tällä mukana lukuhaasteessa ystävyydestä
Helmet lukuhaaste 2017 kohta 22: kirja on kuvitettu



12 tammikuuta 2017

Vera Panova: Serjoza!

Vera Panova
Serjoza
WSOY, 1969
158 + 1 s.
Suomentanut  Juhani Konkka








Tärkeintä ihmisessä on, miten hän tuntee ja mitä tekee, vai kuinka, Vasja? - Oikein! Sanoi Vaska. 
-Entä meri? kysyi Serjoza. - Minkälainen se on?
- Meri... toisti setä. - Meri? Kuinka sinulle sanoisin? Meri on meri. Ei ole kauniinpaa kuin meri. Se täytyy nähdä omin silmin.

Serjoza on pieni poika, jonka isä on kuollut ja äiti menee uusiin naimisiin. Korosteljovista muodostuu Serjozalle miehen kuva, malli, jota hän ihailee ja palvoo. Itsellenikin, lukijalle kuva Korosteljovista on mukavan lämmin. Korosteljov on kuin hellästi paistava aurinko. Tuo sanakolmikko tarinan muussa yhteydessä ponkaisee muutenkin mukavan tekstin lomasta mieltä lämmittävänä. Serjoza on elämänmakuinen kertomus, oikeastaan lyhyitä episodimaisia tarinoita pienen, alta kouluikäisen lapsen elämässä, ystävien, naapurien ja uusioperheen parissa.

Panovan Serjoza edustaa neuvostoliiton aikaista venäläistä kirjallisuutta. Siinä on joitain vivahteita, jotka tuovat ajan ja ilmapiirin esille, kuten sana fezeo. Mikä on fezeo? Jotain opiskeluun ja koulutukseen liittyvää sanayhteydestä päätellen.

Hellästi paistava aurinko muuttuu loppua kohden paahteiseksi ja ilma pakahduttavaksi. Serjozan äiti, syntynyt pikkuveli ja tuo hieno mies, Korosteljov ovat muuttamassa Holmogoriin, Arkandeliin. Serjoza on kipeä pieni poika. Hän on toipumassa angiinasta. Lääkäri on kieltänyt tämän muuton.  Serjoza on kipeä myös sisimmältään. Hänet ollaan hylkäämässä. Jättämässä Pasa-tädin ja Lykjanovitsin hoiviin. Ja silti hän rakastaa heitä, äitiä, Korosteljovia ja pikkuveljeä.

Ah, kuinka minunkin sydäntäni särkeee Serjozan myötä eläen.

Serjoza on hauska kirja. Tai, no ei suorastaan hauska. Luku, jossa lapset tatuoivat itsensä naapurin merimiessedästä mallia ottaen on raastavaa luettavaa. Tästä huolimatta pidän tästä kirjasta. Tämä oli hieno löytö. Kaunis, lämmin tairna, jonka löytämisestä kiitän Ketjukolaajaa, joka kertoi kirjasta ja sen lukukokemuksesta näin
...
Helmet lukuhaaste kohta 2: kirjablogissa kehuttu kirja

Katarina Baer: He olivat natseja!

Katarina Baer
He olivat natseja
Teos, 2016
359 + 1 s.








Katarina Baer on kirjoittanut sukuhistoriallisesta näkökulmasta teoksen. Rohkeudenpuutteesta häntä ei voi syyttää. Aihe on arka ja vaikea. Teoksen intimiyden takia onkin oikeastaan vaikea kirjoittaa tästä kirjasta mitään erityistä.

Mikä minulle tästä kirjsta erityisesti jäi mieleeni kysymyksenä oli kysymys Ranskan suuresta vallankumouksesta. Oliko tuo vallankumous rikos? Isoisä Baer näytti pitävän sitä sellaisena. Kirjailja Baer pitää sitä länsimaisen demokratian lähtökohtana. 

Isoisäni siis nimesi Ranskan vallankumouksen rikokseksi, sen vallankumouksen, josta meidän on monin tavoin kiittäminen modernin demokratian keskeisiä arvoja.

Minua Ranskan vallankumous on historiallisena tapahtumana kiinnostanut ja oma yksityinen näkökulmani on, että vaikka vallankumouksen suuri iskulause Vapaus, veljeys ja tasa-arvo on mitä kunnioitettavin, niin kyllähän Ranskan vallankumous ei kaikkien osalta onnistunut tuomaan vapautta, veljeyttä ja tasa-arvoa osakseen. Sen pyörteissä tapahtui varmasti myös rikoksiin verrattavaa, vaikka vallankumouksessa sinänsä olisi ollut hyviäkin lähtökohtia.

Kuten alussa kirjoitin, tämä teos on kaikesta tutkija- historianäkökulmasta huolimatta hyvin intiimi ja sitä intimiyttä tahdon kunnoittaa. Jokainen voi itse tykönään lukea teoksen jos aihe kiinnostaa ja luoda oman näkökulman niin Ranskan vallankumoukseen kuin Hitleri ajan Saksaan. Mikä yhdisti noita aikoja vai yhdistikö mikään?


.

09 tammikuuta 2017

Dan Morris: Veripunaiset ympyrät!

Dan Morris
Veripunaiset ympyrät
Kansankirja, 1947
158 s.








- Voi, älä anna valon sammua mnussa!
- Se ei sammu teissä koskaan, rouva, kuuli Elise silloin matalan miesäänen sanovan melkein korvansa juuressa ja jatkavan painokkaasti:
-Valo ei sammu koskaan. Elämä on voimakkaampi kuin kuolema.

Elise ja Henry Robinson on nuori aviopari. Rikas ja vaikutusvaltainen. No, ainakin rikas. Ja Henry on tohtorismiehiä, tutkijana Rockefeller-instituutissa, mistä häntä ollaan kuitenkin kampeamasa pois. Sitten heitä kohtaa järkyttävä tragedia. Heidän pieni poikansa kidnapataan ja hänestä vaaditaan suuria lunnaita. Kun lunnaat on sitten maksettu ei poikaa kuitenkaan saada takaisin. Suon reunasta vain löydetään pojan veriset vaatteet.

Veripunaiset ympyrät on tuulahdus menneen ajan tunnelmaa. Se ei ole kovin vakavasti otettavaa kirjallisuutta vaikka vakavasta aiheesta onkin kirjoitettu. Tarina etenee sykähdyksittäin, välillä hitaammin, välillä nopeammin, kerronta on polveilevaa, jossa välillä saadaan tunnelmaa kohotettuakin, välillä taas mennään kuvailussa sellaisella rytinällä, että tarinan juoni kärsii ja yksityiskohdat katoavat. Maininta siitä, että kyseessä on salapoliisitarina on hieman harhaanjohtava, sillä salapoliisia tässä ei oikeastaan ole, ellei sellaiseksi ole luettava alamaailmaakin palvellut omin päin asianajajaksi pyrkinyt Tom Russel, joka ilmaantuu kuvioihin vasta tarinan loppupuolella.

En tiedä, missä määrin tämän kirjan kirjoittamiseen on saatu idea Charles  Lindbergin pojan kidnappaustragediasta. Ainakin tarina sijoittuu 30-luvun amerikkaan. Todellisista henkilöistä mainitaan Al Capone ohimennen ja yhteiskunnallisista oloista viitataan Saksan 20-luvun rahaongelmiin. Itse kuitenkin luokittelisin tämän lähinnä kioskikirjallisuudeksi, kunnon salapoliisitarinaksi tästä puuttuu kunnolla etenevä juoni johtolankoineen ja motiiveineen. 
Nyt esimerkiksi lunnaskirjeen kaksi veristä ympyrää kolmine pisteineen jäävät vain viitteellisiksi ilman sen kummempaa merkitystä. Myös ajallisen etenemisen kanssa on ongelmia. Kerronnassa ei ole kunnon kronologiaa, mikä tuo ainakin jonkin verran tarinan yhtenevyydessä ja loogisuudessa kysymyksiä.

Kuitenkin kaikitenkin tästä jäi viimeisen sivun kääntyessä ihan hyvä jälki lukumuistiin.

Mainittakoon, että nimen Dan Morris takaa löytyy suomalainen kirjailija Väinö Armas Pelkonen. Näin ollen saan tällä kuitattua Helmet lukuhaaste 2017 kohdan seitsemän (7): salanimellä tai taiteilijanimellä kirjoitettu kirja.

Tämä sopii myös 100 suomalaista kirjaa -haasteeseen, samoin kuin on hyvä esimerkki omasta Aistittavat kirjat -haasteesta. Kirjani oli resuinen, reunat tuntuivat röpelöisiltä ja olivat eri levyisiä. Teoksessa oli aisittavissa Suomen sodanjälkeinen paperipula, joten tuntoaisti tuli ainakin koetuksi tätä kirjaa lukiessa.



05 tammikuuta 2017

Naisten aakkoset - J!

Naisten aakkoset on haaste, jonka Tarukirja laittoi alulle. Itse olen aakkosissa kohdassa




1. Kuka on suosikkikirjailijasi?

Dorothy Grunbock-Johnston,

jonka Ginger-kirjoista pidän paljon, vaikka ne ovatkin suunnattu aika pienille lukijoille. Hengellisen teeman ohella niissä on myös seikkailua, joka vie ympäri maailmaa.

2. Muutakin kulttuuria on olemassa kuin kirjallisuutta. Kuka  nainen joltakin muulta kulttuurin alalta on suosikkejasi? 


Mahalia Jackson

3. Vaihtoehtoiset kysymykset (myös muut alueet, kuin kulttuuri käyvät: 

a. Kehen kulttuurin edustajaan haluaisit tutustua paremmin. 

b. Kenet suursuosikkisi haluaisit nostaa esille?  

Jon Louisa May Alcotin iki-ihanasta Pikku naisia teoksesta.

Pikku naisia teos on filmatisoitu useammankin kerran. Minua kiinnostaisi kovasti nähdä vuoden 1933 tehty elokuva, jossa Katherine He
pburn esitti Jota. 


Katherine Hepburn Jo Marchina


 

03 tammikuuta 2017

Onerva Vartiainen: Valo pimeässä on hyvä!

Onerva Vartiainen
Valo pimeässä on hyvä
Lapsuusmuistoja sota-ajalta
Pieni Karhu, 2008
175 s.







Oku on 9-vuotias tyttölapsi ja Raku hänen pikkusiskonsa. Isä on kuollut ja äitinsä on osuusliikkeen myymälänhoitaja. He muuttavat Kuivannolta Niinikoskelle. Myös Lahti, Loviisa ja Helsinki mainitaan paikanniminä. Minun on kuitenkin vaikea laittaa Niinikoskea kartalle, vaikka Orimattilakin mainitaan. Jotenkin miellän Loviisan aivan eri suunnalle kuin Lahden ja Helsingin. Mutta mitäs ilmansuunnista ja teitten polveilemisesta. Vartiaisen kerronta on ihan mukavaa muistelua jatko-sodan ajoilta. Näkökulma on Okun, joka on kirjahullu. Montgomeryn Annan nuoruusvuodet mainitaan, samoin Anna ystävämme, joka jää Okulta kesken, kun se täytyy palauttaa kesän loppuessa helsinkiläisille. Monia muitakin teoksia mainitaan. Oku tuntuu lukevan aika monipuolisesti ja ei aina niin lapsille suunnattujakaan.

Kesästä, sotaponnisteluista, koulunkäynnistä muodostuu hienon hieno kudelma. Elämän kudelmaan tulee kuitenkin solmu, ainakin minun lukijan mielessä, kun kerrotaan, miten opettaja opetti "rotuoppia" Tästä ei nyt sen enempää. Kuitenkin Okun äiti sanoo, kun Oku ihmettelee työtätekevää venäläistä sotavankia, että ihmisiä hekin ovat.

Ihmettelen myös mainintaa siitä, kuinka jonkin helsinkiläisen koulun edessä oli saksalainen sotilas vartiossa. Oliko todellisuus todellakin sellaista?

Ajankuva on kiintoisasti kerrottu, kuten se, kuinka äiti lähettää Okun ja Rakun maksamaan veroja kunnantalolle vai kouluko se oli, kunnanvirkailijoille kuitenkin. Noinkohan se nelikymmenluvulla tapahtui. Ei voi kuin sanoa, että niin muuttuu maailma, ainoseni.

Väki alkoi ahtautua sisään. Mitähän tässä tapahtuu? Oku ajatteli ja katseli huolestuneena ympärilleen. - Ai olette tytöt veroja maksamassa, sanoi silloin meijerin Olga. - Niin ollaan. Eikä me oikein tiedetä, mihin jonoon pitää mennä. - Tulkaa taakseni. Olga sanoi ja meni yhden jonon päähän. Kun Olgan jälkeen tuli tyttöjen vuoro, mies pulpetin takaa katsahti kysyvästi. Oku sanoi nopeasti äidin nimen, koska Olgakin oli maininnut oman nimensä. Mies etsi laatikosta kortin ja toisti äidin nimen. Oku nyökkäsi. Mies luki kortista rahamäärän. - Yhdessä vai kahdessa erässä? hän kysyi sitten. - Mitä se on? kysyi vuorostaan Oku. Voi maksaa kaiken heti. Tai nyt puolet ja loput myöhemmin syksyllä. Silloin on toinen kanto. - Yhdessä, Oku sanoi. Eihän äiti ollut puhunut kahdesta erästä. Sanonut vain, että rahojen pitäisi riittää.

Kirjan kansi on selkeän yksinkertainen, maitohinkki ja porsas, jota kasvatettiin jouluksi. Sisäsivuilla on myös valokuvia, jotka luovat tarinoihin autenttisuutta. 

Valo pimeässä on hyvä alkaa ja päättyy muutokseen. Muistot alkaa muutosta, kun aletaan rakentaa uutta kotia ja elämistä osuuskaupalla ja päättyy siihen, kun Oku aloittaa oppikoulun ja  muuttaa kortteeriin kirkonkylälle. Yksi vaihe elämästä on takana, sota on ohi, uusi alkamassa.

Vuodenaloituskirjaksi siis ihan hyvä.  
---
Tällä mukana 100 suomalaista kirjaa -haasteessa. Tämä sopii myös Helmet lukuhaaste 2016 kohtaan 13: kirja kertoo "sinusta", sillä Okussa on paljon minua. Minäkin olin Okun lailla  lapsena aina lukemassa.

02 tammikuuta 2017

Katsausta viime vuoden luettuihin!

Tässä uuden vuoden alkaessa voisin minäkin hieman katsahtaa taaksepäin ja tehdä pientä tilitystä lukemastani. Vuonna 2016 kirjoitin 167 kirjasta. Luettujen kirjojen määrä on kuitenkin hieman isompi, sillä kaikista kirjoista en ole kirjoittanut ja muutama kirja jäi keskenkin. Vähiten luin helmikuussa (4 kirjaa) ja eniten joulukuussa (32 kirjaa). Haasterumba tuppasi ilmeisesti päälle loppuvuodesta. Suomalaisia kirjailijoita oli kolmisenkymmentä. 

Mielestäni luin aika monipuolisesti: hieman runoa, hieman muistelmaa tai tietokirjallisuutta, eniten kuitenkin fiktiivistä kaunokirjallisuutta. Tyttökirjallisuudeksi luettavia kirjoja luin kolmisenkymmentä (jos nyt laskin oikein). En ole kategorisoinut kirjoja julkaisuvuoden mukaan, mutta mutu-tuntumalla voin sanoa, että vanhempi kirjallisuus on enempi minun intresseissä. Muutama uutuuskirjakin on kuitenkin tullut luettua. 







Ja mitä on jäänyt luetusta päällimmäisenä mieleen? Vaikea sanoa. Mikään kirja ei oikein nouse mieleen ylitse muiden noin ilman kelausta, sillä parhaitenhan mielessä on ne, mitkä on lukenut viimemmäksi. Wilkie Collinsin Valkopukuinen nainen oli kuitenkin sellainen lukukokemus, että sen voisi nostaa mieleenpainuvimmaksi. Luinhan sitä läpi yön ja koin yhden aisteja herkistävimmän lukuhetken.

Ihanin ja viehättävin lukukokemus on nostalginen F.H.Burnetin Salainen puutarha! Sen viehätystä ei vuodet voi viedä. Myös Harriet Beecher-Stowen Tuomo sedän tupa oli vuoden lukukokemuksista ihanimpia kaikessa itkettävyydessäänkin. 






Eri tavalla koskettavia ja vaikuttavia teoksia ovat olleet   Svetlana Aleksijevitsin Tsernobylista nousee rukous, ja  Chimamanda Ngozi Adichien Purppuranpunainen hibiskus , mikä teos oli välillä aika yököttävä, pari mainitakseni.

Lukukokemuksena suurin pettymys oli Cecilia Samartinin La Peregrina, joka vei täysin lukuhalut jatkoilta. 

Vuoden löydöksi voisin mainita Annika Thorin neliosaisen kirjasarjan pakolaistyttö Steffistä, josta luin kahden kirjan verran. 
Ilahduttava löytö oli myös Mark Twainin Johanna D'Arc, jota olin pitkään etsinyt luettavakseni.

Ja mitä vielä. Voisin mainita tähän loppuun, että vuoden kummallisin kirja oli Pär Lagerkvistin Pyhiinvaeltaja merellä, mistä en oikein tiennyt, mitä siitä ajattelisin, enkä sitten siitä erikseen postannutkaan. 





Jos vertaa viime vuoden lukukokemuksia aiempiin vuosiin, niin kaikista lukemistani kirjoista voin mainita, että mieleen nousee ylitse muiden Montgomeryn Kotikunnaan Rilla ja Adrienne Thomasin Katrinesta tuli sotilas -kirjat. Jotain, mikä vetäisi vertaa niille olisi kiehtovaa löytää.

Hyvää, lukuilon täyttämää vuotta 2017!

KIRJAHERBARIO-HAASTEEN VOITTAJA ARVOTTU!

Mukana keräämässä olivat:

Kiitos kaikille mukanaolijoille. Arvonta suoritettiin näiden kuuden kesken siten, että nimet kirjoitettiin lapuille, jotka taiteltiin ja pistettiin maatuskaan. Sekoitettiin ja parsinneulalla tökättiin "purkkiin" niin kauan, että joku arvoista tarttui piikkiin. Ja tarttuihan sieltä lappu, 

Jossa luki:
EVARIA!


Onneksi olkoon voittajalle ja kiitokset kaikille mukanolijoille. Mukavia lukuhetkiä edelleenkin itsekullekin kirjojen ystävälle!