tiistai 3. tammikuuta 2017

Onerva Vartiainen: Valo pimeässä on hyvä!

Onerva Vartiainen
Valo pimeässä on hyvä
Lapsuusmuistoja sota-ajalta
Pieni Karhu, 2008
175 s.







Oku on 9-vuotias tyttölapsi ja Raku hänen pikkusiskonsa. Isä on kuollut ja äitinsä on osuusliikkeen myymälänhoitaja. He muuttavat Kuivannolta Niinikoskelle. Myös Lahti, Loviisa ja Helsinki mainitaan paikanniminä. Minun on kuitenkin vaikea laittaa Niinikoskea kartalle, vaikka Orimattilakin mainitaan. Jotenkin miellän Loviisan aivan eri suunnalle kuin Lahden ja Helsingin. Mutta mitäs ilmansuunnista ja teitten polveilemisesta. Vartiaisen kerronta on ihan mukavaa muistelua jatko-sodan ajoilta. Näkökulma on Okun, joka on kirjahullu. Montgomeryn Annan nuoruusvuodet mainitaan, samoin Anna ystävämme, joka jää Okulta kesken, kun se täytyy palauttaa kesän loppuessa helsinkiläisille. Monia muitakin teoksia mainitaan. Oku tuntuu lukevan aika monipuolisesti ja ei aina niin lapsille suunnattujakaan.

Kesästä, sotaponnisteluista, koulunkäynnistä muodostuu hienon hieno kudelma. Elämän kudelmaan tulee kuitenkin solmu, ainakin minun lukijan mielessä, kun kerrotaan, miten opettaja opetti "rotuoppia" Tästä ei nyt sen enempää. Kuitenkin Okun äiti sanoo, kun Oku ihmettelee työtätekevää venäläistä sotavankia, että ihmisiä hekin ovat.

Ihmettelen myös mainintaa siitä, kuinka jonkin helsinkiläisen koulun edessä oli saksalainen sotilas vartiossa. Oliko todellisuus todellakin sellaista?

Ajankuva on kiintoisasti kerrottu, kuten se, kuinka äiti lähettää Okun ja Rakun maksamaan veroja kunnantalolle vai kouluko se oli, kunnanvirkailijoille kuitenkin. Noinkohan se nelikymmenluvulla tapahtui. Ei voi kuin sanoa, että niin muuttuu maailma, ainoseni.

Väki alkoi ahtautua sisään. Mitähän tässä tapahtuu? Oku ajatteli ja katseli huolestuneena ympärilleen. - Ai olette tytöt veroja maksamassa, sanoi silloin meijerin Olga. - Niin ollaan. Eikä me oikein tiedetä, mihin jonoon pitää mennä. - Tulkaa taakseni. Olga sanoi ja meni yhden jonon päähän. Kun Olgan jälkeen tuli tyttöjen vuoro, mies pulpetin takaa katsahti kysyvästi. Oku sanoi nopeasti äidin nimen, koska Olgakin oli maininnut oman nimensä. Mies etsi laatikosta kortin ja toisti äidin nimen. Oku nyökkäsi. Mies luki kortista rahamäärän. - Yhdessä vai kahdessa erässä? hän kysyi sitten. - Mitä se on? kysyi vuorostaan Oku. Voi maksaa kaiken heti. Tai nyt puolet ja loput myöhemmin syksyllä. Silloin on toinen kanto. - Yhdessä, Oku sanoi. Eihän äiti ollut puhunut kahdesta erästä. Sanonut vain, että rahojen pitäisi riittää.

Kirjan kansi on selkeän yksinkertainen, maitohinkki ja porsas, jota kasvatettiin jouluksi. Sisäsivuilla on myös valokuvia, jotka luovat tarinoihin autenttisuutta. 

Valo pimeässä on hyvä alkaa ja päättyy muutokseen. Muistot alkaa muutosta, kun aletaan rakentaa uutta kotia ja elämistä osuuskaupalla ja päättyy siihen, kun Oku aloittaa oppikoulun ja  muuttaa kortteeriin kirkonkylälle. Yksi vaihe elämästä on takana, sota on ohi, uusi alkamassa.

Vuodenaloituskirjaksi siis ihan hyvä.  
---
Tällä mukana 100 suomalaista kirjaa -haasteessa. Tämä sopii myös Helmet lukuhaaste 2016 kohtaan 13: kirja kertoo "sinusta", sillä Okussa on paljon minua. Minäkin olin Okun lailla  lapsena aina lukemassa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kirjojen viehätys ei perustu ainoastaan lukemiseen ja siihen liittyviin tunteisiin ja reaktioihin. Osa viehätystä on niistä syntyvä keskustelu, ajatuksen jakaminen.