torstai 18. toukokuuta 2017

Estrid Ott: Lottien mukana Suomen sodassa!

Estrid Ott
Lottien mukana Suomen sodassa
Otava, 1940
169 s.








Siellä jossakin Suomessa Juna kiitää kiskoilla, ohi nimettömien aseminen, ohi viitattomien tienristeyksien. Pienimmässäkin odotussalissa on varoittava julistuksensa: Mies munalukko suun edessä. "Varo vakoojia".
Sensuuri poistaa huolellisesti kaikki paikannimet niitä täyteen sullotuista ulkomaalaisten kirjeenvaihtajien käsikirjoituksista. Se pyyhkii kaikki maantieteellisest tiedot rintamasotilaitten kirjeistä. Kartastoa tai teosta, jossa on valaisevia karttoja, ei voi mistään ostaa.

Näin alkaa tanskalaisen sotakirjeenvaihtajan Estrid Ottin tarina tai tarinakokoelma Suomen talvisodasta ja suomen naisten harmaapukuisesta armeijasta, Lotta Svärd - järjestön ahkerista työmuurahaisista.

Minua tämän kirjan pariin veti sukututkimus ja muuan lääkintälotta, jonka vaiheita olen yrittänyt selvittää. No, eihän tässä kirjassa juuri sukututkimus avautunut, mutta avautui 1939-40-lukujen vaihteen ilmapiiri ja tunnelmat. Suomen naiset, nuo harmaapukuiset työteliäät, kaikkensa antavat lottasvärdiläiset saavat kiitosta ja kunniaa ylenpalttisesti ja Suomen kansa, pieni sisukas kansa, jota kirjoittaja viime sanoikseen sanoo onnelliseksi saa osakseen lämmintä myötätuntoa koettelemustensa keskellä.

Lottien mukana Suomen sodasa on naisen kirjoittama naisnäkökulma talvisotaan. On paljon mahdollista, että tämä teos on sotakirjeenvaihtajan artikkeleista koottu kokoelma. Kirja sisältää seitsemäntoista lukua. Lukujen lomassa on  43 mustavalkoista valokuvaa lottiin liittyen.

Paitsi Lotta Svärd -järjestön työtä avautuu tässä kirjassa myös mielenkiintoisia uusia näkökulmia oloihin sotaa käyvässä maassa ja Karjalan evakkoihin, taaksejätetyn alueen ympäristöön. Maininta pakolaisten taakseen jättämien koirien villiintyminen on hiuksianostattava ajatus. Ajatus villikoiralaumoista karjalan hylätyillä kunnailla tuntuu jotenkin uskomattomalta, ei sellaista sotanäkökulmaa ole osannut ajatellakaan.

On puhuttu paljon siitä, miten vuoden 1918 sota ja vaiheet jakoivat kansan ja kuinka se yhdistyi talvisodassa. "Me seisomme kaikki rintarinnan" sanoo muuan adjutantti kirjoittajalle, kun tämä kysyy mitä tehdään kiinnisaaduille vakoojille. Ne ammutaan. Naisetkin. Mikä minua hieman hymyilyttää tai jäytää on adjutantin sanat:

"Vain tietämättömät ja kehittymättömät ihmiset ovat antaneet punaisten lupausten ja rahojen houkutella itseään."  

Olivatko he kaikki tietämättömiä ja kehittymättömiä ihmisisä, jotka lähtivät rajan toiselle puolen? Politiikasta voidaan olla mitä mieltä ollaan, siihen en ota kantaa ja maanpuolustus ja maanpetos ovat asioita erikseen, en niitäkään lähde ruotimaan. Sen sijaan näkemys, että kaikki toisinajattelevat olisivat t i e t ä m ä t t ö m i ä  ja k e h i t t y m ä t t ö m i ä  menee yli minun ymmärryksen. Tietämättömyyttä on varmaan ollut puolin ja toisin - tulevaisuutta kun ei voi nähdä.Sitä voi vain uumoilla, aina vain ei käy niin kuin toivotaan.Venäjälle Suomesta loikanneen tarina on monen kohdalla ollut varsin kova. Mutta että he olisivat loikanneet siksi, että olisivat olleet tyhmiä ja kehittymättömiä  on hyvin yksinkertaisesti ja epäviisaasti sanottu. 

Lottien mukana Suomen sodassa on hyvin avartavaa luettavaa ajasta ja ilmapiiristä. Sitä ei voi ottaa ihan kaikilta osin ihastuksesta huokaisten, vaikka kuinka kaunopuheista teksti olisikin. Ylistys ja kiitokset ja kunnia voi hurahtaa päähän, jos liian vakavasti lukee.

Yksi luku kirjassa käsittelee lasten Ruotsiin turvaan viemistä. Mielenkiintoinen mutta surullinen yksityiskohta on mainita junaonnettomuudesta, jossa etelään päin menossa ollut juna ajoi pikimustassa yössä lasten ylimääräisen junan päälle. Onnettomuudessa sai surmansa kahdeksan äitiä ja neljätoista lasta. Tämä tuo mieleen tarinan omasta perheestä kuinka äidin olisi ollut määrä lähteä Ruotsiin, mutta ei sitten lähtenytkään ja sitten olisi käynyt niin, että siihen junaan, jossa äidin olisi pitänyt mennä, oli pudonnut pommi. Myöhemmin olen kuullut sanottavan, että ei sellaista junapommitusta ole ollutkaan. No, tarinoitahan elämään mahtuu ja muistikuvatkin hämärtyvät ja saavat kultauksen.
 
Aikamoista kultausta oli tämäkin teos vaikka kyllä ne Suomen naiset kiitoksensa ansaitsevat. Siinä olen Estrid Ottin kanssa samaa mieltä.

keskiviikko 17. toukokuuta 2017

Mirja Vesanen: Mustekala!





Mirja Vesanen
Mustekala
Otava, 1954
219 s,

Vuokko alkoi selailla kirjaansa. Hui, kuinka kurjan näköinen se oli! Jokainen lehti oli irti siihen saakka kuin Vuoko oli sitä lukenut. Lisäksi siihen oli kirjoiteltu ja piirrelty kaikkiin mahdollisiin kohtiin. Joukossa oli sentään sievästi kirjoitettuja muistiinpanojakin. Ne olivat niiltä ajoilta, jolloin Sinikka oli kirjaa käyttänyt. Mutta hän olikin koulun priimus.
Vuokon harmi alkoi vähitellen sulaa. Hänen eteensä aukeni sivu, jossa oli pallon kuva. Siihen hän joskus oli piirtänyt silmän, nenän ja suun. Nyt hän sai halun parannella töitään. Pallon ympärille muodostui lonkeroita, ja kuvasta syntyi vähitellen mustekala. Vuokko teki siitä julman ja pelottavan näköisen. Lonkerot olivat pitkät ja kiemuraiset. Jokaiselle hän antoi nimen. Yksi oli algebra, toinen geometria, kolmas fysiikka, neljäs Sinikka...

Vuokko on kesää vaille viidentoista. Nuori, väärinymmärretty ja siistin, järkevän sisarensa Sinikan varjossa kulkeva neitonen, jota aina moititaan ja väheksytään. Kun Sinikka lähtee serkusjoukon kanssa kesäiselle huviretkelle ja jättää Vuokon lukemaan matematiikan ehtoihin on Vuokko sydämistynyt. Taas hänet jätetään. Elämä näyttää uhkaavalta mustekalalta. Vuokolla on kuitenkin ystävä Ilmi, nuori leski, jolla on viisi lasta. Heidän luokseen Vuokko matkaa, kun ei matematiikka houkuta. Samalla hän pistäytyy omassa tyyneyden paikassaan kirjoittamassa päiväkirjaansa koko nuoren sydämensä tunnelmat - sen ensirakkauden heräämisenkin.

Mustekala on kesäinen kertomus Vuokon ja serkusjoukon elämästä. Siihen mahtuu niin iloisia kuin traagisiakin hetkiä, kun Vuokko unohtaa kaupunkikodissa käydessään (joka sijaitsee suuren sairaalarakennuksen siivessä) silitysraudan päälle ja syttyy tulipalo. Samassa tohinassa sairaalasta katoaa halvaantunut kamereeri Sjöman. Ja Vuokko saa  saa torut niskaansa, niin, että hän vankilan pelossa karkaa kotoa.

Kaikki kuitenkin selviää ja päättyy onnellisesti ja kesän päättyessä, kun vietetään Vuokon 15-vuotisjuhlia, joissa Sinikka leijailee kuin itse olisi synttärisankari, on Vuokko kasvanut himpun verran ajattelevaisemmaksi. 

Vesasen teksti vie mukanaan. Sinikan ja Marja-serkun lukiessa salaa Vuokon päiväkirjaa tulee minulle halju tunne, syyllinen olo itsellekin, kun luen tekstiä, joka on siis kerronnallisesti Vuokon päiväkirjatekstiä. Miksi tunnen syyllisyyttä? Tämähän on kirja. Enhän minä kenenkään todellisen henkilön salaisia tekstejä lue. Syyllisyys, se kumpuaa eläväisyydestä, uppoutumisesta tekstiin ja tarinaan. Niin sen on oltava.

Outo sana: eideettinen

Kansanuskomuksia:
Juomaan taipuvainen  Lunkviska kertoo kumman tarinan Kuningaskäärmeestä, joka oli suuri ja mahtava, vaaleanpunainen juomu selässä ja kruunu päässään hän oli sen metsässä nähnyt. Mitähän se tietää? Jotain erikoista se tietää. 

Ja kyllähän se Lunkviskan mielestä tiesikin, kun kaikki tulipalot ja muut seikkailut olivat ohitse.

Mustekala on tyttökirja sanan varsinaisessa merkityksessä, onhan sen pääosassa tyttö ja romantiikkaakin, nuoruutta. Tyypillisiä seikkoja tyttökirjoissa on myös matematiikan vieroksuminen. Kuinkahan monessa kirjassa onkaan harmiteltu sen vaikeutta. Mieleen tulee ainakin Anni Swanin joku kirja ja Montgomeryn punatukkainen Anna. Montgomery on ollut varmaan jonkinlaisena vaikuttajana tässäkin kirjassa. Tosin ei päähenkilö ole punatukkainen, mutta erikoinen ja jännä yksityiskohta on se, että Vuokon ihastuksen kohde  Arvi on punatukkainen ja vihreäsilmäinen. Mutta punatukkaisiin liittyvä tulinen luonto ei Arvia kuvaa. Arvi tuntuu olevan aika tyyni poika tukanväristään huolimatta, vaikka kyllä hänenkin sisimmässä tunteet liikahtelee. Löytyyköhän muuten sellaista tyttökirjaa, jossa ei olisi yhtään punatukkaista henkilöä?

100 suomalaista kirjaa

lauantai 13. toukokuuta 2017

Daniel Pennac & Jaques Ferrandez: Suden silmä!


Teksti: Daniel Pennac
Kuvitus: Jaques Ferrandez
Suden silmä
Alkuteos: L'OEil du loup
Suomentanut Suvi-Maaria Pörsti
Suomen Lähetysseura, 1998
154 s.





Poika seisoo hievahtamattta suden aitauksen luona. Susi kävelee koko ajan edestakaisin, edestakaisin. Se ei pysähdy hetkeksikään. "Tuo tuolla ärsyttää minua" , susi ajattelee pojasta. Poika on seissyt häkin ulkopuolella ainakin kaksi tuntia. Hän on katsellut liikkuvaa sutta. Hän on seissyt paikallaan kuin jäätynyt puu. "Mitä hän oikein haluaa minusta? susi miettii itsekseen.
Poika on nimeltään Afrikka ja Susi on Alaskan susi Susi Sininen. Poika ja Susi katselevat toisiaan kiinteästi. Sudella on vain yksi terve silmä, poika sulkee toisen silmänsä ja nämä kaksi luotua katselevat toisiaan syvälle silmiin, ja he näkevät toistensa silmissä elämänsä tarinana. Vaiti he seisovat ja katselevat toisiaan, katselevat tarinaa, suden tarinaa ja pojan tarinaa. Katselemalla toisiaan silmiin he kertovat tarinansa toisilleen. Tarinoita kertoo myös poika tarinassaan ja susiemo poikasilleen.

Suden silmä on erikoinen lastenkirja. Paitsi elämästä, se kertoo elämän kolhuista, peloista, sodasta, pakolaisuudestayhteenkuuluvuudesta. Loppujen lopuksi tämä on aika filosofinen kirja. Afrikka ei ole vain poika, Afrikka on maaosa. Pojassa ja sudessa avautuu kaksi mannerta Alaska ja Afrikka. Ja suden tarinassa soi ihmisen tarina, pojan tarinassa suden elämä. En tainnut ihan kaikkea tajuta, varsinkaan loppua. Mutta erikoinen tämä oli ja omalla tavallaan hieno pieni teos, jossa on syvällisyyttä useampaankin kertaan luettavaksi ja pohdittavaksi. Myös kuvitus kiehtova, paikoin jopa jännän sarjakuvamainen, sekoitus lempeää otetta ja karheutta.

Kirjan lopussa on lyhyet esittelyt tekijöistä. Kuvittajan kerrotaan saaneen vaikutteita monilta sarjakuvapiirtäjiltä, muun muassa Hergeltä.


Helmet lukuhaaste 2017 kohta 41 Kirjan kannessa on eläin
Aistittavat kirjat: Näköaisti. Paitsi, että kirjan nimessä mainitaan silmä ja se puhuu paljon katselemisesta on kirjan tarinaan eläytymisessä suuri merkitys kuvilla, joita ilman teos jäisi hieman vajaaksi.

maanantai 8. toukokuuta 2017

Jean Webster: Vehnäprinsessa!




Jean Webster
Vehnäprinsessa
(Alkuteos: The Wheat princess, 1905)
WSOY, 1920
Englanninkielestä suomentanut Annikki Haahti
451 s.
Kansikuva: Martta Wendelin (?)

Websterin Vehnäprinsessa on amerikkalaisen kirjailijan teos, joka sijoittuu Italiaan, jolloinkin 1900-luvun vaihteessa. Tarinan päähenkilö on amerikkalainen Marcia Copley, joka on setänsä Howard Copleyn ja tämän puolison Katherinen kanssa tullut Italiaan. He vuokraavat vanhan linnan, Castel Vivalanten, jonka muinainen omistajaa ei muistella hyvällä. Marcian isä on amerikkalainen liikemies, rahapohatta. Hän on ostanut kaiken saatavilla olleen viljan Italiassa, jonka köyhä maaseutuväestö näkee nälkää.  Italiassa eletään murrosaikoja. Maa on vastikään muodostunut, kun eri ruhtinaskunnat on yhdistetty. Maassa on kuningas, mutta väki kapinoi vallanpitäjiä vastaan.

Olen lukenut aiemmin Websterin St.Ursula koulun tytöt, joka on tyttökirjallisuutta.

Kiinnostuin Vehmäprinsessasta  Sara Kokkosen kirjoittaman Kapina ja Kaipuu -teoksen myötä, jossa teokseen lyhyesti viitattiin. Tyttökirjallisuuden tapaan Vehnäprinsessassakin pääosassa on tyttö, tai ei enää tyttö, vaan nuori nainen, jonka 23-vuotissynttäreillä tapahtuu seikka, joka saa Marcian maailman romahtamaan. Marcia on rikas, hän tykkää käydä kaupoilla, nähdä maailmaa, mutta sydämeltään hän viaton ja hyväntahtoinen, joka jakaa rahojaan myös kerjääville lapsille Italian kaduilla, pelastaa koiran, jota pojat kiduttavat ja myös pienen italiaispojan isäpuolen kynsistä, seikka, jolla on merkittävä vaikutus kirjan tapahtumille. Tästä huolimatta, että pääosassa on nuori nainen ei tämä kirja ole varsinaisesti tyttökirjallisuutta. Ei tämä ole oikein viihdekirjallisuuttakaan, vaikka viihteellisyyttäkin kirjassa löytyy, on kosimisia ja seikkailua, mutta myös yhteiskunnallinen aspekti. Rikkaat vastaan köyhät asetelma.

Tämä ei ollut yhtään hassumpi teos. Tarina eteni hitaasti, mutta ei raskassoutuisesti, tunnelma nousi ja kiristyi loppua kohden. Kirja on toki ilmestynyt lähes 100 vuotta sitten ja se näkyy suomennoksessa. Jotkut sanat tuntuvat hieman oudoilta asiayhteydessään. Esimerkiksi sana esine yhteydessä, jossa kysytään rakkauden kohdetta. Ja neekeri-sanahan on täysin pannassa nykyään. Kyse on vain yhdestä yksityiskohdasta tarinassa, minua kuitenkin erityisesti ihmetyttää, kun tätä väestönosaa kuvataan hidasveriseksi roduksi. En osaa yhdistää afrikkaa, afrikkalaisia ja hidasverisyyttä. Näkeehän sen musiikissakin, että afrikkalaista perua olevilla ihmisillä on yleensä ihan erilainen rytmi ja poljento kuin meillä pohjoisen perukoilla olevilla. Tosin näissäkään tekijöissä ei pidä yleistää.

Italia maana  on kiinnostava ja olen ihastuneena seurannut televiosta italiassarjoja ja tätä taustaa vasten tämän kirjan lukeminen oli hyvinkin antoisa ja hyvä lisä. Paitsi yhteiskunnallista murrosta tässä seurataan myös Marcian sisäistä murrosta naisena ja rikkaana perijättärenä. Vehnäprinsessa on  rakkauskertomus, mutta ei niinkään romantiikkaa tihkuva lemmenluritus kuin hitaasti kehittyvä ja kypsyvä ja ennen kaikkea tämä teos on rakkauslaulu Italialle.


Heidän seisoessaan siinä, käsi kädessä, kantoi tuulenhenki ylhäältä kukkulan huipulta Castel Vivalantin Angelus-kellojen suloisen, profeetallisen äänen; heidän jalkojensa juuressa levisi Campagna, aavana kuten rannaton meri, kaameana, salaperäisenä ja äärettömänä - sama Rooman Campagna, joka uhriksi on vaatinut niin monen onnettoman talonpojan hengen, joka on houkutellut niin monta muukalaista etäisistä kodeistaan ja pitänyt heitä lumoihinsa kietoutuneina - tuo ihana, kuolettava autio maa, joka on herättänyt tulisempaa rakkautta, kuin mikään muu maa maailmassa.
...


Helmet lukuhaaste 2017 kohta 28: Kirja kirjailijalta, jolta olen aiemmin lukenut vain yhden kirjan

perjantai 5. toukokuuta 2017

Raili Jokinen: Vähäkallion lapset!


Raili Jokinen
Vähäkallion lapset
Karisto, 1957
Kansikuva: Marja-Liisa Salokero
227 s.

Nimensä mukaisesti tämä vanha suomalainen nuortenkirja kertoo Vähäkallion perheestä ja erityisesti lapsista, joita ovat Niko ja Su. He ovat ilmeisesti kaksosia, vaikka sitä ei suoraan ilmaista. Seuraavan tulee punatukkainen Liina, jossa on aimo annos Montgomeryn Annaa, koska kun häntä eräs Mauri koulussa kutsuu Punuriksi, lyödä läimäyttää poikaa poskelle niin että mätkähtää. Liina on oikea poikatyttö, joka pukeutuu mieluummin veljensä kalastushousuihin kuin hameeseen. Sitten tulee Ari, joka kirjan alussa pänttää matematiikkaa ja aloittaa jatkossa yhteiskoulun ensimmäisellä. Pehreen viides lapsi Asta on vielä pikkuinen ja hänet mainitaankin vain ohimennen.

Paitsi sisarussarjan lisäksi perheeseen kuuluu kotiapulainen Hille ja talonmies Kettunen. Niin, ja kuuluuhan perheeseen myös Vaari ja Pontus-koira.

Naapurustossa asuvalla Veeralla on myös tärkeä rooli kirjan tapahtumissa. Veeraa tuntuu Vähäkallion äiti, ainakin Nikon mielestä hieman vieroksuvan ja kyllähän Veeran elämässä tuntuu olevan jotain outoa. Ainakin hänen äitinsä saa kylmät väreet kulkemaan iholla, tämä kun kohtelee Veeraa kuin pahaista piikaa ja itse on menossa ja juhlimassa kaiken aikaa.

- Veera! Tule heti tänne!
Leikki taukosi. Veeran nauru katkesi, ja toistenkin hymy hyytyi huulille, kun he näkivät vihaisen naisen vähän matkan päässä heistä. Veera katsoi hiljaisena rannalla olijaan, sieppasi sanaakaan sanomatta vaatteensa kainaloon ja lähestyi verkalleen keltapukuista naista.
- Enkö ole sanonut, ettet saa tulla tänne. Minä lähden illalla vielä kaupunkiin ja tuon tullessani vieraita. Laita huoneet kuntoon ja katsokin, että siivoat kunnolla. Mene sitten Kerviselle tai johonkin yöksi. En halua, että olet kotona kun tulemme.

Mitäh! Kuka ja millainen äiti voi sanoa lapselleen noin? En halua olla, että olet kotona. Kyllä on ärjyä tunnelmaa.

Koulua, naamiaisia ja viinan salapolttajia mahtuu tähän teokseen, mutta myös suuria tunteita, joista myrskyisimmät kokee Su tajutessaan, että äiti on rakastumassa uudelleen. Kuinka äiti voi unohtaa isän? Su kysyy mielessään kuumeen polte sisuksissa.

Vähäkallion lapset on ihan mukava nuorten kirja. Tapahtumat sijoittuvat jonnekin kolmikymmenluvulle. Kerronta on jouhevaa, joskin tunneristiriitojen nopea selviäminen ainakin minulla hieman verottaa lukutunnelmaa. Toisaalta miksi kaiken pitäisi olla niin problemaattista ja traagista. Eikö elämässä voisi selvitä vähemmälläkin ja helpommilla ratkaisuilla. Mukavaa, tavallista perhe ja opiskelijaelämää tämä kirja siis tarjoaa eikä yhtään hullummassa kokoonpanossa. Muutamia painovirheitä kirjassa on, mutta eipä ne juurikaan lukuiloa haittaa. Vanhojen tyttökirjojen ja menneen ajan nostalgiaa kaipaaville tämä sopii kuin nenä päähän.
---
Helmet lukuhaaste 2017 kohta 38: Kirjassa mennään naimisiin.

keskiviikko 3. toukokuuta 2017

Lupa syödä -kooste!

Syöminen sallittu  -lukuhaasteessa luettiin kirjoja, joissa ruoalla oli merkittävä rooli tai joissa käsiteltiin syömiseen liittyviä tekijöitä tai probleemeja. Itse ehdin lukea tähän haasteeseen ainoastaan kaksi kirjaa. Näitäkään en varta vasten tätä haastetta silmällä pitäen ottanut lukeakseni, vaan ihan muuten vaan kiinnostuksesta. Ruoka ja syömishäiriöt tulivat siinä sivussa.
Luin seuraavat kirjat:
  1. Dalia Grinkeviciute: Dalian kirja
  2. Anu-Riikka Peuranen : Eemil - erään adoption tarina

Kategorioihin laittaminen oli sitten vaikeampaa. Ajattelin ensin laittaa tuon Peurasen kirjan katerogiaan kolme, tietokirja, joka käsittelee syömishäiriötä, siinä kun adoption ohella sivuttiin myös syömishäiriötä. Tai oikeastaan tämä on vähän kategorioiden kaksi ja kolme välimuoto, sillä kyseessä ei ole puhtaasti tietokirja, mutta ei romaanikaan, mutta syömishäiriö koskettaa kuitenkin jota kuta kirjassa mainittua. Hmm. Ehkä minun pitää laittaa tämäkin kategoriaan yksi, sillä syömisellä on merkitttävä rooli tässä kirjassa kuten myös Dalian kirjassa, jossa nähtiin suoranaista nälkää.

Minun oli tarkoitus lukea enemmänkin tämän haasteen puitteissa, mutta haasteen loppumisajankohta tuli yllätyksenä, kun en ollut huomannut tarpeeksi selkeästi.

No, hyvä näinkin. Kiitos Evarialle haasteesta.

maanantai 1. toukokuuta 2017

Laina Rinne: Nauravan kuun harju!




Laina Rinne
Nauravan kuun harju
Valistus, 1962
120 s.

Tytöt siirtelivät jalkojaan ja olivat melkein vakavia. Pitkä tyttö jatkoi: 
- Meissä tapahtuu kaiken aikaa jotakin, kunnes sitten eräänä aamuna - hokkuspokkus ja simsalabim - kun heräämme, huomaamme olevamme valmiita naisia niinkuin esimerkiksi Sofia Loren tahi joku Jayne Mansfield, jeh, kaikki hienot kurvit täsmälleen omilla paikoillaan. - Olen puhunut.

Laina Rinteen Nauravan kuun harju kertoo tyttökoululaisista vai ovatko he yhteiskoululaisia, vaikea sanoa, sillä vaikka poikiakin kirjassa mainitaan ja esiintyy, niin koulutovereissa ja tyttöjen välissisä jutuissa on vain tyttöjä.

Nauravan kuun harju on tyttökirja ja koululaiskertomus. Se on myös kehityskertomus muutoksista ja vastuusta ja yhteenkuuluvuudesta - sanalla sanoen elämästä!

Kerronta on omintakeista, ei aina niin suoraviivaista. Tapahtumia käydään läpi ei aina niin kronologisesti, aina välillä kertoja hypähtää jännästi menneisyyteen tyyliin se tapahtui eilen tai se tapahtui pari viikkoa sitten, muutoin tarina etenee vuoden kierron mukaisesti. Kertoja voisi olla yksi tyttöjoukosta, joka pitää tiivisti yhtä kouluelämässä, yksityiselämässä tutustuminen on hitaampaa, eikä ystävyyden syntyminen, sisimpänsä paljastaminen aina ole helppoa.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat aikaan menneeseen. Opettajia kutsutaan lempinimillä, on Kirppua ja Tilliä ja Lumpusta. Tytöilläkin pitää olla omat lempinimensä. Päähenkilö Inkeri Ratamo, eli Inkku on köyhän perheen lapsi. Hänen isänsä on hevosajuri ja perhe asuu kaupungin laitamilla Ruuperin perukaksi kutsutulla alueella, Hopeaharjun maisemissa. Hopeaharjuun liittyy myös tarina, joka luo sadunlumoa arjen kuvauksen vastapainoksi.

Nauravan kuun harju on herkkä kuvaus nuorista aikuisuuden kynnyksellä. Se on täynnä tyttöjen välistä ystävyyttä ja jännittyneisyyttäkin, kommelluksia, hullutuksia, normiarkea, oppilaiden ja opettajien välistä jännitettä. Loppua kohden tunnelma muuttuu astetta tummasävyisemmäksi, kun Lillamaikki, tuo tyttötoveri, jolla on summaton määrä rynnistävää rohkeutta, sairastuu vakavasti ja joutuu sairaalaan.

Tähän loppuun vielä laina, joka säväytti:

Minä uskon kesään ja talveen ja syksyyn ja kevääseen, pilviin, jotka kulkevat taivaalla, maahan, joka lumen alle kätkee rajattomasti elävää elämää, tuohon ilmeitä tekevään sateeseen, tuohon koivuun, joka ruskeiden silmujen sisään kätkee lehtien ja kukkien ummut, voikukan juurakkoihin ja leskenlehden rönsyihin.....
--
100 suomalaista kirjaa