sunnuntai 30. heinäkuuta 2017

Constance M. White: Gittan oppilasvuodet!


Constance M. White
Gittan oppilasvuodet
Ruotsinkielisestä teoksesta, Git. Sköterskeelev suomentanut Pirjo Telenius
Artko, 1979
155 s.







Odotin Gittan oppilasvuodet -teokselta jotain samankaltaisuutta kuin Helena ja Ursula-sarjoilta, se on sairaanhoitajatyön kuvausta ja opiskelijan elämää, mitä se on se sairaanhoitajan opiskelu. Mutta mutta .. sairaanhoitotyö ja sen opiskeluun liittyvät kuviot olivat aika vähäisiä, jos niitäkin tässä oli jonkin verran, mutta ei niinkään Gittan osalta, vaan häntä ylempänä, osastolla työskentelevän Ruthin kautta. No, kyllähän Gittakin auttaa yhtä tulipalonuhria vähäiseltä osin.

Gittan oppilasvuodet keskittyy kerronnaltaan enemmän Gittan perheeseen ja ihmisuhteisiin. Gitta on 16-vuotias, hyväksytty opiskelemaan ystävänsä Mossyn kanssa sairaanhoitajakouluun St.Markuksen sairaalan läheisyydessä. Gittan äiti on kirjailija, joka kirjoittaa rakkauskertomuksia, isän ammatti ei oikein jäänyt mieleen. Gittalla on sisko Chris, joka on naimisissa Keithin kanssa ja heille syntyy keskostyttövauva. Lisäksi Gittalla on veli Stephen, joka on kihloissa Primrosen kanssa. Naapurinpoika Tommy ajelee motskarilla milloin kenenkin kanssa, välillä myös Gittan kanssa. Gittan ja Tommyn välejä hiertää opiskelu tai opiskelemattomuus, mutta lopussa Tommy yllättää Gittan.

Gitta tutustuu Ruthiin, joka työskentelee jo osastoilla. Ruth miettii Australiaan muuttoa sedän luokse. Tutustuminen Bradleyn perheen kanssa tuo kuitenkin omat jännitteet. Rakkautta on ilmassa puolin ja toisin.

Gittan opiskeluvuodet kattaa kaksi vuotta Gittan opiskelua, jonka aikana hän on lähinnä taitellut siteitä, tehnyt talkkituppoja ja hakenut pyykkilistoja osastoilta. Varsinainen osastotyö alkaa vasta kirjan lopussa.

Gittan opiskeluvuodet on silti ihan vinkeä nuortenkirja. Kirja on käännetty suomeksi ruotsinkielestä, mutta olen saanut sen käsityksen, että tämä olisi alunperin englanninkielinen teos ja miljöö olisi enempi englantilainen kuin amerikkalainen. Tähän viittaa kirkkoherran vierailut ja Australia-kytkös. Sairaanhoitajan ammatin kuvauksena tämä on aika köykäinen verrattuna aiemmin mainitsemiini Helena- ja Ursula-kirjoihin. Varsinaista hoitotyön kuvausta ja opiskelutaitojen ja ammatillisen kehttymisen kuvausta on hyvin vähän. Nimi Gittan opiskeluvuodet kuulostaa hieman harhaanjohtavalta nimeltä, koska varsinaista opiskelukuvausta on kovin vähän. Ei tämä silti kovin kehno kirja ollut. Olisi mielenkiintoista tietää, onko tähän kenties jatkoa tai onko kirjaiilija kirjoittanut muita kirjoja?
Kansikuva on hauska, jos kohta sekin tuntuu hieman harhaanjohtavalta, koska Gitta ei tapahtumien aikaanpäässyt osastotyöhön. Erilaiseksi Helena- ja Ursula-kirjohin tämän teoksen  tekee myös se, että Gitta sai sairaanhoitajan univormun päähineineen heti opiskelun alussa. Helena- ja Ursula-kirjoissahan päähine saatiin, kun oltiin selvitetty tietty koejakso ja sitten tuli muut virkamerkit ajan ja onnistumisten myötä.

Alkuperäisteos on ilmestynyt 1958.

lauantai 29. heinäkuuta 2017

Eira Pättikangas: Kun tuuli kääntyy!





Eira Pättikangas
Kun tuuli kääntyy
Karisto, 2010
366 s.

Kun tuuli kääntyy on jatkoa Viivin tarinaan. Sota on ohitse, edessä uusi alku ja jälleen rakentamisen aika. Viivi, elämän pettymyksissä kipuileva pohjalaisnainen odottaa vauvaa Aartille. Miehelle, joka hänet jätti ja hylkäsi, vei rahat mennessään. Viivi ei Aartia kaipaa. Hän ottaa eron ja alkaa käyttää ensimmäisen, sodassa kuolleen miehen vihkisormuksia. Viivillä olisi kyllä vientiä, mutta hän on päättänyt, että ei miehen perässä juokse eikä miesten perään itke. Hän unelmoi yhä opettajaseminaarista. Kun siskon miehen sukulainen tulee Amerikoista käymään ja valloittaa koulun entisen opettajan alkaa Viivillekin mahdollisuuksien ovi avautua. Hän pääseee kuin pääseekin seminaariin ja valmistuu opettajaksi, vaikka onkin pienen tytön yksinhuoltaja.

Paitsi Viivin tarinaa kirjassa käydään läpi Karjalan evakkojen ja hieman sotavankienkin tarinaa. Miten käy, kun karjalaisevakko ja entinen venäläinen sotavanki kohtaavat ja lyöttäytyvät yhteen. Voiko tarinalla olla onnellinen loppu?

Muita ajanilmiöistä mainittakoon muun muassa seteleiden poikkileikkaaminen ja Metsäradio, jota iltaisin kuunneltiin.

Pättikankaan teos on nautittavaa luettavaa, jossa on sekaisin pohjalaista ja karjalaista murretta kirjakielisen kerronnan ohella. Minulle kutkuttavinta lukiessa on löytää ja makustella uusia pohjalaissanontoja. Aiemmassa tarinassa tämä hersyvyys oli aika vähässä, mutta tästä löysin muutamia hörähdyttäviä sanontoja, kuten esimerkiksi tämän: 

Juoksin peräs henki hapatoksis..
 
Häijymies ei oo muta kuin akan pilikka ja leivän haaska.

Vaikka Viivi ei tunnu miehiä kaipailevan, ja Aartinkin, joka Viivin saadessa viran alakoulun opettajana löytää paikalle, ajaa Viivi tiehensä, niin kirja päättyy kuitenkin hieman ounastelevasti, kun hän uudessa virassa kohtaa koulun johtajaopettajan.

Siinä se nyt taas oli, naisen ikuinen riesa ja kompastuskivi. Eikä Viivi voinut juosta pakoon, vaan hymyili tervehtiessään ja toivottaessaan Freedin tervetulleeksi heidän koululleen.
---
100 suomalaista kirjaa
Helmet lukuhaaste 2017 kohta 45: suomalaisesta naisesta kertova kirja

maanantai 24. heinäkuuta 2017

Lisa Högelin: Tallholman Kirsti!

Naistenviikko tuntuu päättyvän vesisateeseen, ainakin tällä leveysasteella ja pituuspiirillä. Tänään nimipäiväänsä viettävät  Kristiina, Tiina, Kirsti, Kirsi, Krista, Kiia ja Tinja. Minun kirjani tälle päivälle on Lisa Högelinin vanha nuortenkirja Tallholman Kirsti.






Lisa Högelin
Tallholman Kirsti
Suomentanut Hilkka Hannula
Satakunnan kirjateollisuus Oy, 1945
121 s.
Kansikuvan tekijästä ei mainintaa

Tallholman Kirsti on psykologinen ja kiintoisa ajankuva nuoresta opettajasta, joka on valinnut opettajan ammatin lähinnä pitkien kesälomien vuoksi eikä juurikaan siksi, että lastenkasvatustyö erityisemmin kiinnostaisi. Birgitta on kotoisin Tukholmasta, kaupunkilainen, ja hänellä on ollut vasta yksi opettajasijaisuus kaukana Norrlannissa, mikä kokemus yhä kaihertaa hänen mieltään epäonnistuneena yrityksenä. Nyt hän on saanut puolen vuoden sijaisuuden kaukana saaristossa. Birgitta päättää että hän asennoituu täydellisenä kaupunkilaismeitinä eikä yritäkään tutustua väestöön, niin kuin edellisessä paikassa. Opettajan arvovallan säilyttäminen on hänelle ensisijaista. 
.
Birgitta saapuu Marön saarelle. Marö - painajaissaari muodostuu Birgitalle lähes nimensä mukaiseksi ja Tallholman Kirstistä se suurin surkeus.

Tallholman Kirsti, Kirsti Söderholm  on reipas nuori, joka on kasvanut kauempana Tallholman saarella. Sieltä hän itse soutaa Maröhön ja viettäää viikot Öbergeillä. Jos meri on tyyni soutaa Kirsti lauantaisin kotiin ja palaa sunnuntaina taas takaisin. Kirsti on kasvanut veljiensä kanssa ja hän on niin sanotusti poikatyttö. Ei kuitenkaan kuriton vaan reipas ja aikaansaapa nuori.

Ensialkuun koulutyön alkaessa Birgitta katselee Kirstiä ja ajattelee, että tyttö voisi olla oikein ihastutttava ja kun ei itse tunne saaristolaistapoja niin Kirstin tiedostamattaan antamat vihjeet auttavat häntä ensialkuun, mutta kun näitä vihjeitä alkaa tulla aina vain lisää, Birgitta hermostuu ja saa antipatian Kirstiä kohtaan. Birgitta kokee, että hänen arvovaltansa opettajana kärsii ja hän alkaa kohdella Kirstiä nuivasti.

Kirsti itse taas ihailee neitiä, kuten hän opettajaansa kutsuu. Tämä on niin hieno ja naisellinen, päinvastoin kuin hän itse. Kirsti ei voi ymmärtää, miksi opettaja ei pidä hänestä.

Ja sillä aikaa Kirsti tallusteli väristen vilusta kotiinpäin Obergille. Hän tunsi, että häntä oli loukattu ja kohdeltu huonosti, mutta eniten hän sittenkin oli pahoillaan, ehkä vähemmän itsensä vuoksi kuin opettajattaren, jota hän ihaiili kaikesta huolimatta niin suuresti ja joka kuitenkin saattoi olla niin kummallisen tyly ja epäoikeudenmukainen.

Paitsi Kirstin ja opettajaneidin suhdetta Tallholman Kirsti ruotii ystävystymistä. Kouluun tulee myös skoonelainen Nilla Niclasson, jota kiusataan paitsi hänen porkkananpunaisten hiustensa niin erityisesti hänen murteellisen puhetapansa vuoksi. Hänet nähdään vain hassuna, kunnes Kirsti ystävystyy, tosin hieman vastahakoisesti Nillan kanssa.

Tallholman Kirsti ei ole kovin tavanomainen lasten- ja nuortenkirja. Sen kerronta lähentelee jopa aikuisille suunnattua psykologista novellia. Kirja on aika vanha ja kerronta paikka paikoin hieman jäykähköä, mutta tylsä tämä kirja ei ole. Tässä yhdistyy jännällä tavalla aikuisen ja nuoren problematiikka. 

Kirja on julkaistu seikkailukirjana ja kyllä, seikkailuakin tässä kirjassa on, kun Kirsti pelastaa toimillaan hirvilehmän kaivoskuilusta ja sitten lentoturmassa mereen vajoavan lentäjän. Tämä kaikki ei kuitenkaan nosta Kirstin arvoa opettajan silmissä. Miten kaikki päättyykään. Onko Birgitalla edessään uusi epäonnistuminen kasvattajantaipaleellaan? Sen jätän paljastamatta, ehkä löydät tämän kirjan jostain ja voit lukea tämän vanhan viehättävän teoksen.
...

Naistenviikon lukuhaaste Kirsti
Helmet lukuhaaste kohta 21 Sankaritarina

sunnuntai 23. heinäkuuta 2017

Olgan päivän pakina!

Katsastin kirjahyllyjäni ja -pinojani lävitse, mutta ei yhtään lukematonta kirjaa, jossa päähenkilö olisi ollut olga tai oili, tai joka olisi ollut olgan tai oilin kirjoittamat. Mistäs nyt teksti tälle päivälle. Ainoa kirjailija, joka nousi mieleeni on Oili Tanninen, jonka lastenkirja Nunnusta on tuttu tv:stä ja lapsuudesta, mutta eipä sitäkään nyt mistään käsiinsä saanut.

Nimi Olga vie ajatukset venäjälle. Sen arvellaan olevan slaavilainen muoto scandinaavisesta nimestä Helga ja tarkoittaisi pyhää. Oili taas olisi suomalaistettu muoto Olgasta. Mene ja tiedä, mutta nimet ovat kauniita. Minä olen erityisen tykästynyt näihin O:lla alkaviin naisen nimiin ja esimerkiksi vanha suomalainen naisennimi Ottilia on kerrassaan upea.


EsikatseluMutta mennäksemme nyt päivän nimiin, niin yhtään Olgaa tai Oilia ei tuntunut löytyvän, kunnes tuo ajatusvirta   tuonne Itä-suuntaan sai minut uudelleen penkomaan hyllyäni ja löysin tämän kirjan.

Nina Lugovskaja Haluan elää on venäläisen koulutytön päiväkirja vuosilta 1932-1937. Olen lukenut sitä nyt noin 244 sivua ja vielä on toinen mokoma jäljellä. En millään ehdi lukea kirjaa loppuun tämän päivän aikana. Mainitsen kuitenkin sen verran, että Ninalla oli kaksossiskot Jevgenia ja Olga, joten löytyihän se Olga loppujen lopuksi, niin, ettei naistenviikkoni jää tämän takia vajaaksi.





Tähän loppuun vielä yksi vanha tarina, jonka olen jostain kuullut tai lukenut ja joka liittyy lasten nimien antoon. Joskus jossain on ollut joku mies, joka antoi tyttärelleen (vai oliko heitä kolme?) nimet Olga Aina Hilja. Että sellaista.





lauantai 22. heinäkuuta 2017

Leena Härmä: Pieni Tuittupää!



Leena Härmä
Pieni Tuittupää
WSOY, 1958 


Luin Pienen Tuittupään viimeksi kolme vuotta sitten, mutta luettu tämä tarina on moneen kertaan. Aina se on kuitenkin tuore ja raikas kerronnaltaan. Pienen Tuittupään miljöö on maaseutukylä jossain Hämeen ja Satakunnan välillä. Kirja on kirjoitettu aikana, jolloin maakuntajako oli erilainen elämänmenosta ja tyylistä puhumattakaan. Silti Tuittupäät puhuvat hyvin samoista asioista kuin, mitä tänä päivänä voi kohdata. 

Pieni Tuittupää, Virpi Lahtela on hyvin toimeentulevasta kodista. Virpi on 6-vuotias. Hänen ystävänsä Ville on hieman vanhempi ja puolestaan hyvin köyhä. Villellä ei ole kuin yhdet kengät ja housut. Hänen äitinsä on leski ja töissä tiilitehtaalla. Ystävyydestä huolimatta lasten elämään riitoja ja kahnauksia mahtuu ja mielikuvitusta ei Virpiltä puutu. Joskus hän sekoittaa vaarallisella tavalla sadun ja todellisuuden, mutta Ville on hänellä hyvänä suojelusenkelinä lähellä. 

Näin naistenviikolla voisin hieman luonnehtia tämän kirjan naishahmoja.

Virpi: Pieni ja pippurinen poikatyttö, jonka mielialat vaihtelevat kuin kesäinen taivas. On vuoroin valoisa ja auringonpaisteinen keijutyttö, välillä kuin myrskynsilmä, pelkkää tulta ja tappuraa. Rehellinen ja suora kaikessa kiivaudessakin.

Virpin äiti: Lahtelan emäntä on työteliäs, ankara kasvattaja, mutta omaa myös huumorintajua ja on oikeudenmukainen.

Mäkiskä: Vanha, taikauskoinen naisihminen, joka kiertelee kylillä juoruamassa. Vähän samanlainen naisihminen on myös Hällforska. Mäkiskän ja Hällsforskan puhelu, jonka Virpi teoksen alussa kuulee, on hiuksia nostattavan karmeaa kuultavaa ja lukiessani ihmettelen, että ei Virpin äiti kimmahda tyttärensä puolesta vaan suree menettämäänsä poikaa.

- Elämän ja kuoleman välillä se tyttökin siinä keikkui, oli kuin variksen poika, kimitti Mäkiskä. -Eipä näy kuolemallekaan kelpaavan. Vankan pojan teiltäkin otti ja tyttörähjän jätti, päinvastoin olisi saanut käydä, sillä olihan teillä jo yksi tyttö ennestään.
- Niinpä niin, olisihan se poika aina poika, huokaisi äiti. - Heikko ja hintelä on tyttö vieläkin, mutta hänellä sisua on.
- Paha sisu sen hengissä pitääkin, huomautti Hällfroska. - Olisipas ollut hyväluontoisempi, niin jo ajat sitten olisi nyykähtänyt.

Huh, huh! On siinä vierialla syntymäpäiväonnittelut kerrakseen.


Vielä löytyy yksi lämminsydäminen naisihminen, Ida.  Rutalahden kartanon emännöitsijä. Lapsirakas nainen, joka taitaa niin askareet kuin viihdyttämisen.

Olen lukenut Tuittupää-sarjan kokonaisuudessaan kolmen viime vuoden aikana. Alla linkit postauksiin. Mikä minua tällä lukukerralla jäi mietityttämään, on se, onko  Virpi Lahtelan ainoa lapsi vai ei? Tässä aloituskirjassa hänellä on isosisko Meeri, mutta en kuolemaksenikaan muista, että häntä mainittaisiin jatkoteoksissa? Myös mietin onko tämän tässä esittelemäni teoksen kansikuva Wendeliniä vai Karmaa? Kansikuvittajasta ei ole mainintaa tässä painoksessa. Kansi on mielestäni todella upea ja tuittupäinen ilme on saatu hyvin esille.

Leena Härmä (1914.2008) on palkittu monilla lastenkirjapalkinnoilla. Hänen Tuittupääkirjojensa miljöötä ja ajankuvaa olen paljon pohtinut. Sijoittuvatko ne ennen vai jälkeen talvi-/jatkosodan? Kirjojen yhteiskunnalliset olot kuvataan välillä niin karuiksi, että ne vievät ajatukset jonnekin ennen sotia, mutta toisaalta karuja asioita tapahtuu vielä nykyäänkin. Kirjasammon sivuilta löysin linkin Paunu Isotalon sosialogiseen tutkimukseen, joka voisi valaista tätä puolta kirjoista.



--
Naistenviikko Leena, Matleena, Leeni, Lenita
100 suomalaista kirjaa

perjantai 21. heinäkuuta 2017

Rosemary Weir: Tähti ja liekit!

Rosemary Weir
Tähti ja liekit
WSOY, 1967
Alkuperäisteos: The starand the flame
Suomentanut Eeva Heikkinen
157 + 2 s.

Kansikuva: Raimo Raatikainen











Päähenkilö Tom on 13-vuotias poika,. Hän asuu perheensä kansa Lontoossa London Bridgellä, Thamesin varrella. Tomin isä on apteekkari. Tomilla on pikkusisko Joan. Tapahtumat sijoittuvat vuosille 1665-1666.

Eräänä  iltana Tom kurkistaa ulos ja näkee ihmisjoukon tuijottavan huolestuineina yötaivaalle. 

Taivaalla näkyi outo uusi tähti, joka loimusi taivaankannen poikki kuin pyrstötön komeetta, ja joka ainoa ihminen Hänen Majesteetistaan kuningas Kaarale toisessta alkaen Tomiin saakka tiesi liiankin hyvin, että tuollainen tähti oli onnettomuuden enne.

Taikauskoa tai ei, Lontoossa alkaa riehua ruttoepidemia. Tomin isä on valveutunut apteekkari, joka uskoo, että ruton aiheuttaja löytyy rotissa, mutta kaupunkilaiset eivät usko häntä, vaan alkavat sitä vastoin hävittää kissoja ja koiria. Yhden jos toisenkin talon oveen maalataan punainen risti ja laitetaan vartija ovelle ruton leviämisen estämiseksi. Kun apteekkarin perheen apulainen Marjory ja pikku Joan sairastuvat apteekkari-isä ottaa Tomin puheilleen ja kertoo, että tämän on paettava talosta. Pakosuunnitelma on tehty jo aikaa sitten. Erään tutun veneilijän, Danielin avulla  Tom pääsisi jokea pitkin pois kaupungista. Hänen pitäisi lähteä  maaseudulle etsimään isoisäänsä, johon välit ovat katkenneet sen jälkeen, kun tytär meni naimisiin apteekkarin kanssa. 

Tom laskeutuu yöllä ikkunasta ja lähtee kohti seikkailua.

Ei siinä kylliksi, että rutto tekee tuhoa, vuosi kuluu ja Lontoo on liekeissä, juuri kun Tom on palaamassa kotiinsa. Tämä tulipaloepisodi onkin kaikkein jännintä luettavaa tarinassa, jossa seikkailaan milloin metsärosvojen, milloin nälkäänäkevien pakolaisten parissa ja yritetään samalla tehdä sopua suvun kesken.

Tähti ja liekit on historiaan pohjautuva fiktiivinen nuortenkirja, jonka parissa 1600-luvun elämä avautuu elävällä tavalla. Lontoon ahtaat kadut, ei kunnon infrastruktuuria vastapainona maaseudun raikas ja terve ilmanala. Ei yhtään hassumpi teos.

...
Naistenviikon lukuhaaste: Johanna, Hanna, Jenni, Jenna, Jonna, Hannele, Hanne, Joanna. Joanin voi katsoa olevan samaa perua kuin Joanna.

torstai 20. heinäkuuta 2017

Margaret Epp: Sara salapoliisina!

Margaret Epp
Sara salapoliisina
RV-kirjat, 1987
Alkuteos: Sarah and the pelican
Suomentanut Päivi Lankinen

151 s.

Kansikuva Laura Paloheimo










Sara on 10-vuotias tyttö joka asuu vanhempiensa ja veljiensä Stuartin ja Robbien kanssa kanadalaisella maatilalla. Isosisko Kathleen on avioitumassa Herbertin kanssa ja muuttamassa Kaliforniaan. Vanhin veli Keith on lähtenyt kotoaan eikä hänen olinpaikkaansa tiedetä. Hän on kadonnut rakas, jota rukouksin muistetaan. Sarahin elämän täyttää maatilan työt ja koulutyö. 

Sara salapoliisina on herätyskristillistä kirjallisuutta, jossa uskonasiat esitetään hyvin suorasukaisesti. Kerrontaan mahtuu kuitenkin paljon muutakin. On viljankorjuuta ja Lindan muutto Ottawaan. Lindan, joka on halvaantunut ja jonka kanssa Sara ei ensin tullut lainkaan toimeen, mutta josta sitten tuli hänen paras ystävänsä. 

Margaret Eppin kirjoittama kirjasarja sijoittuu 1920-luvulle. Ajasta ja miljööstä kertoo lasten koulumatkojen kulku hevoskyydillä, maatilatyöt ja muut pienet yksityiskohdat. Kuitenkin aina välillä mietin, eletäänkö todella 1920-lukua, niin nykyaikaiselta kerronta välillä tuntuu. Sara lukee Montgomeryn Anna-kirjoja, Pikku Naisia ja leikkii Hyrskynmyrskyn Megiä Seitsemän sisaruksen innoittamana. 

Sara-sarja on ihan hauska tyttökirjasarja, jonka maaseutukuvauksessa on paljon Laura Ingals Wilderin kerronnan kaltaista kuvailua.

Sara salapoliisina nimeä suomalaisessa laitoksessa hieman ihmettelen. Salapoliisina toimiminen  tuli vastaan aivan kirjan loppumetreillä, kun Sara seuraa veljeään Robbieta vanhaan ränstyneeseen mökkiin. Kenen kanssa hän siellä puhelee? Se selviää aivan viime metreillä.
...
Naistenviikko lukuhaaste:  Marketta, Maaarit, Reetta, Reeta, Maaret, Margareeta. Tämä olisi sopinut hyvin myös eiliselle päivälle, jolloin vietettiin Saran nimipäivää.

Sonja Hedberg: Rasavillien kerho!

Sonja Hedberg
Rasavillien kerho
K.JGummeruss Oy, 1957
Alkuperäisteos: Kamratklubben villervallan
Suomentanut Ilkka Puro-Levälahti
127 s.












- Rasavilleissä ei ole enää yhtään mukavaa, kun ei Ville ole joukossa, sanoi Kaisa.
- Niin, Ville juuri keksi kaikkea kivaa jatkoi Gitta. - Åke alkaa käydä mahtavaksi ja Olle ajattelee nykyään vain urheilua. Ja Lasse ei ikinä keksi mitään kivaa omasta aloitteestaan.
Kaisa heilautti tyytymättömänä koululaukkuaan. Tytöt olivat kotimatkalla koulusta.

Rasavillien kerho on lapsijoukon yhteinen puuhastelu ja touhukerho, jossa tytöt ja pojat olivat samanvertaisessa asemassa, jossa, vaikka joskus kinasteltiinkin ja tapeltiin, niin tosipaikan edessä seisoivat kaikki yhden ja yksi kaikkien puolesta.

Kerhoon kuului Kaisa, Gitta, Ville, Äke, Olle ja Lasse sekä Gittan pikkusisaret 5-vuotias Sissi ja 6-vuotias Pulla.  Kouluvuoden lähestyessä loppuaan oli Ville kuitenkin sairastunut polioon eli lapsihalvaukseen ja joutui olemaan sairaalassa saamassa kalliita hoitoja, eikä siinä olisi ikävyyksiä tarpeeksi, niin Villen äitikin oli saanut jonkun käsivamman joka vaati hoitoja ja kuntoutusta. Lapset päättävät jollakin tavalla auttaa Villeä ja tämän äitiä ahdingossa.

Lapset ovat pikkutyttöjä lukuunottamatta 11-13-vuotiaita.

Tulee kesäloma ja Kaisa ja Gitta lähtevät Smoolantiin, Suurtaloon pikkupiioiksi. Muut lapset sitten seikkailevat kukin tahoillaan, Tukholman lähellä tai vähän kauempana kaupungista. Olle lähtee rengiksi Vuorelmaan, Åke menee tutun sedän toimistoon apulaiseksi ja Lasse on laivapoikana setänsä huviveneellä. Pikkuiset Siss ja Pulla puolestaan menevät kuninkaisiin. Kaikki kesänansionsa he antavat yhteiseen kassaan, joka sitten lahjoitetaan Villelle ja tämän äidille.

Rasavillien kerho on kesäinen, rehellisyyttä ja suoraselkäisyyttä kunnioittava nuortenkirja, jossa arvot ovat kohdallaan. Raamatun kultainen sääntö, tee toiselle niin kuin toivoisit tehtävän itsellesi nousee ydinajatukseksi lasten kesätoimissa.

Lapset joutuvat kukin tahollaan erilaisiin seikkailuihin, yksi ja toinen huomaa, että työnteko ei ole vain leikkiä ja monenlaisia houkutuksia on ympärillä, mutta kukin ratkaisee ongelmat omallla tavallaan ja saa palkan, josta kannattaa olla ylpeä.

Luin tämän kirjan osana naistenviikon lukuhaastetta eilen, Saran-päivänä. Olle, Vuorelman pikkurengin isäntäpari on nimiltään  Anders ja Sara. Ensialkuun isäntä kutsuu Ollea pikkunatiaiseksi, joka tuskin ansaitsee ruokansa ja asuntonsakaan, mutta ensimmäisen seikkailunsa jälkeen Olle saa alkaa kutsua heitiä Anders-sedäksi ja Sara-tädiksi ja isännästä ja Ollessa tulee rehdit toverukset. Seikkailu ei kuitenkaan pääty ensimmäiseen koitokseen, vaan kohta kylästä karkaa muuan poika, jota tämän hoitopaikassa pidellään pahoin ja siitäkös Olle joutuu tosi paikan eteen.. En kuitenkaan kerro juonta sen enempää, vaan kehoitan kaikkia lukemaan tämän hauskan ja reippaan tytöille ja pojille suunnatun kirjan.

Sitävastoin, koska nyt on naistenviikko, niin voisin hieman tähän loppuun puhua naiseuteen liittyvistä määritelmistä. Ensinnäkin minua ihmetyttää Kaisan ja Gitan palveluspaikan, smoolantilaisen Suurtalon emäntä, Greta-muori. Miksi häntä kutsutaan muoriksi? Gretalla on pienet lapset, ei hän kovin vanha voi olla. Muorista tulee mieleen lähinnä mummot ja isoäidit. Ollen palveluspaikan Sara-rouvaa koko kylä kutsuu tädiksi, vaikka tämä ei ole kenenkään täti. Ollen palveluspaikkaan tulee vieraaksi Mia Larsson, muutaman lähitalon emännän kanssa. Emäntä on sellainen muhoileva sana, mutta Mia Larsson ei ole muhoileva. Hän on häijynoloinen naisihminen, jonka luota siis karannut se hoidokkipoika. 

Tosinaisellisia ovat pikkuiset Pulla ja Sissi matkallaan kuninkaisiin.

- Oikeastaan meidän olisi pitänyt olla oikein hienoina, hän sanoi mietteliäästi. - Meillä olisi pitänyt olla paremmat kyläilymekkomme päällä, kun mPenemme kuninkaan luo.
- Minun suojapukuni on ihan puhdas, muisti Sissi, ja lisäksi se on  p u n a i n e n. - Punainen oli kauneinta mitä Sissi tiesi. 
- Minun on sininen, niin että ehkä me näytämme  joka tapauksessa ihan mukavilta, arveli Pulla. - Vaikka onhan tässä kyllä joitakin likatahroja masun päällä. 
- Voithan panna kätesi masun pääle, kun nousemme linnan portaita ylös, neuvoi Sissi. 

Vaikka kirjassa on aika vakaviakin teemoja, niin kyllä hymyilyttääkin.

Täti-määritelmän lisäksi kirjasta löytyy vielä yksi naisellinen titteli - rouva. Nykyään kaikkia miltei kutsutaan rouvaksi olivat he naimisissa vai ei. Sen vastakohta, neiti tuntuu tykkänään kadonneen käytöstä. Minua tämä hieman häiritsee, en tykkää, että minua kutsutaan rouvaksi, kun en sellainen ole, mutta toisaalta ei oikein jaksaisi aina asiasta käydä mittelemäänkään.

Vielä yksi huomio.

Pulla ja Sissi eivät päädy lopulta kuninkaisiin vaan erään talon pihamaalle, jossa istuu sokea tyttö, Vera. Sitä, että tämä on sokea, tytöt eivät heti tajua, mutta kun tyttö kysyy, saisiko hän tunnustella, miltä nämä näyttävät, niin tytön äiti, Elsa  kertoo, että Vera on sokea. Tämän pienen episodin vuoksi tämä kirja sopii myös   Aistittavat kirjat -haasteseen, näköaisti/tuntoaisti.

...
Naistenviikon lukuhaaste. 19.7. Sari, Saara, Sara, Sarita, Salli ja Salla.

keskiviikko 19. heinäkuuta 2017

Anni Swan: Ulla ja Mark!




Anni Swan
Ulla ja Mark
WSOY, 1978
246 s.
Kansi: Martta Wendelin

Eilen alkoi naistenviikko ja sen myötä aiheeseen liittyvä haaste. Minä katsastin kirjahyllyni lukemattomia kirjoja josko niistä löytyisi naistenviikolla nimipäiväänsä viettäviä henkilöitä ja löytyihän niitä, joten ei kun lukemaan.

Eilen 18.7. vietettiin Riikan päivää. Viime vuonna tähän samaiseen naistenviikon haasteeseen luin Anni Swanin Pikku pappilassa -kirjan Riikan-päivän kunniaksi ja hyvänä jatkona oli nyt sitten Ulla ja Mark, joka muutenkin on ollut mielessä,että täytyisi taas lukea.

Ulla Ja Mark sopiikin naistenviikon lukulistalle erinomaisesti, sillä sen verran monipuolisia ja värikkäitä naishamoja kirjasta löytyy ja tällä kirjalla voin kuitata  paitsi eilisen, myös huomisen ja ylihuomisenkin päivän ja vielä viimeisenkin naistenviikon päivän, eli 24:nen heinäkuuta. 

Ulla ja Mark on siis jatkoa Pikku pappilassa teokseen. Sen päähenkilö on Ulla. Tässä  teoksessa Ulla lähtee johonkin nimeltä mainitsemattomaan pikku kaupunkiin kolmen vanhapiikatädin luokse ja kouluun, jota tädit pitävät säätyläislapsille. Kirja sijoittunee jonnekin 1800-luvun loppupuolelle uskoakseni, rautatie on rakennettu, vaikka tätikolmikko kulkeekin vanhoilla kuomuvaunuilla Pikku Pappilaan Minnan häihin. Paitsi Ullan kouluelämää kirjassa kerrotaan orvon Markin vaiheita uusioperheessä, jossa isä Hassel on nainut ylvään ja kopean Noora Örnfeltin sekä Nooran pikkuveljen Jojun kasvua miehuullisuuteen.

Pikku pappilassa ja Ulla Ja Mark -teospari on minulle kaikkein rakkain näistä Anni Swanini teoksista. Niissä on arkista aherrusta, unelmia ja niissä yhdistyy hienolla tavalla tosi elämä ja sadun unelmat. Anni Swanin teoksissa romanttisuus on hienovireistä ja viitteellistä, niin tässäkin, kun pikku Lotti enkelinkiharoineen tuntee sydämensä pakahtuvan rehdin Henrik Gyllenheimin luodessa häneen katseensa. 

Ei juonesta sen enempää, sen sijaan voisin hieman valottaa niitä naishahmoja ja erityisesti naistenviikon nimipäivänaisia, joita tässä kirjassa löytyy.

Ensinnäkin Riikka. Riikka on Pikkupappilan punatukkainen palvelustyttö. Menee ja tekee, kun käsketään ja tekee ehkä käskemättäkin.

- Kyllä se neiti on armoton, kun ei yölläkään anna nukkua, mutisi Riikka vetäessään punajuovikasta alushametta ylleen.
Martta sytytti jo hellan ääressä tulta. LIhaliemi oli pantava tullee. Ja äidin täytyi saada kahvia noustessaan. Se virkisti häntä. 
- Rikka, muista herättää Jokiska puolen tunnin kuluttua.
- Kyllä maar hän itte herää, kun tarttee, puhisi Riika touhutessaan unisena punainen tukka pörröllään kylmässä keittiössä.
- Mitäs se Riikka pauhaa? kuului kimeä ääni keittiökamarin ovelta..

Margareeta on Fred Hasselin ja Noora Örnfeltin tytär, joka syntyy Berliinissä. Mark tahtoisi kovasti helliä pikkusisartaan, mutta Noora ei katso hyvällä Markin hyväilyjä. Margaretia kutsutaan lyhyesti Greteliksi

Johannan päivää vietetään ylihuomenna. Johanna on yksi kolmesta Ullan tädistä. Hoikka, kristilliset arvot omaava (onhan hän pappilassa kasvanut) ja maailmallisuutta vieroksuva. Kolmesta sisaruksesta hän on kaikkein tiukin, jos niin voi sanoa, mutta Ullan myötä hänenkin ajattelutapansa hieman keventyy liian tiukoista solmuista.

Kristiina (nimipäivää vietetään 24.7.) Blylodh on aristokraattinen vanha neiti, joka on asunut Ulrik Shöringin kanssa Kaunialan kartanossa. Nuorenparin Ulrikin ja Minnan muuttaessa Kaunialaan siirtyy Kristiina muualle mutta hänet haetaan kyllä kohta takaisin "kotiin".  Kristiinan suhtautuminen Sofiaan (yksi kolmesta vanhapiikatädistä, jolla tosin on jokin romanttinen juonne henkilöhistoriassaan) on kuivahko, minkä vuoksi Sofia luonnehtii Kristiinaa ei niin hellätunteiseksi, mutta tämä on vain Sofian mielipide. Kristiina on hyvin lämmin ja sukurakas ihminen ja hienotunteinen, mikä näkyy siinäkin, että hän antaa tilaa Kaunialan nuorelle parille.

Ulla ja Mark samoin kuin edeltäjänsä sijoittuu sääty-yhteiskunnan aikaan. On tavallinen kansa ja ylhäisö ja siinä välissä porvarisluokka. Mitenkään korostetusti tätä ei kuitenkaan tuoda esille. Esimerkiksi Henrik Gyllenheim, joka on paronin poika on rehti ja reilu eikä lainkaan aateluuden ylpistämä. Vaikka jotkut pitävät asemastaan enemmän kiinni ja tuntevat arvonsa näen, että tässä teoksessa ihmisarvo ja lähimmäisen rakkaus on kunniassaan.

Tähän loppuun voisin vielä mainita, että tässä kirjassa on muutamia kirjallisuusviitteitä. Pikku pappilan pastori-isä paheksuu Skandinaviasta tulevaa kirjallisuutta, kuten Ibseniä ja Björnsonia ja mitä kaikkea lienevätkään nimiltään.

Ibseniä en ole lukenut, mutta jos tässä viitataan  Bjørnstjerne Bjørnsoniin, niin hänen kirjojaan olen kyllä lukenut ja pitänytkin. Hieman ihmettelen, mitä paheksuttavaa pastori niissä näkee. Pikku pappilan Liisi käy tyttökoulua Helsingissä ja saa paheksuvia katseita Martta-siskoltaan, tämä kun on huomannut Liisillä Ibseniä ja Martta päättää neuvotella asiasta äidin kanssa.

Sitten mainitaan Roosa Tannenburg ja Jessikan ensimmäiset rukoukset. Roosa Tannenburg kuulostaa joltain naisasiajutulta, mutta en tiedä varmasti. Jessikasta en ole kuullutkaan. Ulla puolestaan tutustuu koulukaupungissaan maisteri Mennanderiin ja saa tämän myötä mukavia lukuiltoja tätilään, vaikka varsinkin Johanna-täti ensin kiivaasti vastustaa romaanien lukemista ja käskee viedä kirjan heti pois. Niissä luetaan ensin Schönberg-Cotta perheen aikakirjoja ja sitten Helenan perhettä ja lopulta myös David Copperfieldia

Jäin myös miettimään, mikä on drälli? Ilmeiesesti liittyy jotenkin käsitöihin.
---
Naistenviikko-haaste
100 suomalaista kirjaa

tiistai 18. heinäkuuta 2017

James Herriot: Karvaturreista parhaat!






James Herriot
Karvaturreista parhaat
Alkuperäisteos: James Herriot's Favorite Dog Stories
Suomentanut Aarne T.K.Lahtinen ja Heidi Järvenpää
Kuvittanut Lesley Holmes
Otava, 1996
172 + 1 s.


Lämminhenkinen nostalgiakirja, jossa eläinlääkäri tarinoi kohtaamistaan koirista. Heitä oli Tricki Woosta, hemmotellusta kiinan palatsikoirasta Kessuun, jonka suurinta huvia oli metsästää säilykepurkkeja roskiksista. Karvaturreista parhaat on kokoelmateos, jonka tarinat on poimittu Herriotin kirjoista. Kirjan viehättävyyttä lisää ihanat vesivärimaalaukset eri koiraroduista ja Yorkshiren maisemista perienglantilaiseen tyyliin. Hellyydellä kerrotut eläintarinat ovat koskettavia ja vaikuttavia kaikessa yksinkertaisuudessaan, joissa ei hienostella sanoilla, mutta tuodaan elävällä tavalla esille se lämpö ja hellyys, mitä pieni karvaturri voi emännälleen ja isännälleen antaa.

Yleensä ihmiset jaetaan koira- tai kissaihmisiin. Tämä kirja on koiranystävälle, mutta kissojen ystävällekin on ilmestynyt omasa Herriotin Elämäni kissat. Itse lukeutunen niihin harvoihin (?), joka pitää niin koirista kuin kissoistakin. Jos minulla joskus olisi oma talo ja piha, niin haluaisin ehdottomasti sinne myös sekä koiran että kissoja. 
--
Helmet lukuhaaste 2017 kohta 10 Kirjan kansi on mielestäsi kaunis.

sunnuntai 16. heinäkuuta 2017

Anna Heinämaa: Iira!

Anna Heinämaa
Iira
Art House, 1990
153 + 1 s.


Elokuu oli lopuillaan. Kaisaniemen puistoon oli vaalealla kalkkihiekalla merkitty pesäpallokentän rajat. Syöttöruutu, kotipesä ja pitkät suorat viivat, joita pitkin juostiin ykköselle ja kakkoselle. Iira seisoi kentän laidassa ja katseli autiota kenttää.









Iira on 11-vuotias helsinkiläislapsi. Ihan tavallinen koululainen siinä, missä muutkin, mutta onko hän kuitenkaan niin kuin kuka tahansa toinen? Iiran paras kaveri on Jenni ja molemmat he harrastavat balettia Madame Agrippinan balettikoulussa. Iira asuu siis Helsingissä, mutta onko hän ihan suomisuomalainen? Agrippina kutsuu Iiraa Irinaksi, samoin kuin tekee hänen tätinsä Marusja. Onko kyseessä kansainvälinen avioliitto? Se, mitä ei ole kirjoitettu herättää rivien väliin uusia maailmoja, kysymyksiä. Miten Neuvostoliitto (nykyinen Venäjä)liittyy Iiran elämään?

Tarina Iirasta on ihastuttavan tuoreella, raikkaalla tavalla kirjoitettu nuortenkirja, jonka kaksi tärkeintä teemaa ovat ystävyys ja baletti. Iiralla ja  Jennillä on molemmilla edessään tasokokeet, joista selviäisi siirtääkö Agrippina heidät kolmannelle luokalle. Sitten Jenni katkaisee kätensä. Kuinka nyt käy baletin, ystävyyden? Iira keksii suunnitelman. Hän kirjoittaa muistiin kaiken, mitä tunneilla opetetaan ja alkaa harjoituttamaan Jenniä Marusja-tädin asunnossa salaa. Kirja päättyy hyvin yllättävästi. Lasten pitäisi mennä tasokokeisiin, mutta Henri, joka myös on käynyt balettitunneilla.. mutta jätetäänpä enemmät paljastukset, jotta ei pilattaisi lukukokemusta.

Mikä tekee kirjasta erityisen, paitsi, että se on hienolla tavalla ja elävästi kirjoitettu, on pienen pienet yksityiskohdat, joita ei ole monia, mutta jotka herättävät ajatuksia poliittisesti suuntautuneesta kirjasta? En mene sanomaan, että tämä olisi poliittinen nuortenkirja, mutta kirjasta nousee taustalla vasemmalle, sosiaaliseen suuntaan kallistuvia ideologiaan viittaavia asioita. Nämä eivät tosin tee kirjasta huonompaa, ne eivät osoittele sormella eivätkä ole julistavia, ne vain ovat häkellyttäviä pieniä yksityiskohtia (kuten automerkki Wartburg),  jotka saavat mietteliääksi, uteliaaksi. Toisaalta kirjassa mainitaan myös countrylaulaja Patsy Cline, joten Itä-Länsi-akseli on aika tasapainossa ja tasapainohan on aika tärkeä juttu baletissakin.

Iiraa voisi luonnehtia hyvin kulttuurispainotteiseksi, sofistikoituneeksi kirjaksi, jossa vilisee erilaiset kulttuuri-ilmentymät sekoittuvat tavalliseen koululaiselämään, pääkaupunkiseutulaiseen arkikuvaukseen. 

Voinko minä jotenkin auttaa? Iira kysyi uudelleen. - Ei missään tapauksessa. Istu alas ja laita vaikka joku levy soimaan. Sinä olet vieras. Sitten Marusja-täti huomasi kirjan Iiran kädessä ja lisäsi. Tuo ei ole minun. Leif antoi sen lainaksi. Yrittää epätoivoisesti todistaa minulle, että japanilainen kulttuuri on yhtä korkeatasoista kuin euroopplainen tietäen hyvin, että minä en tunnusta minkään muun kuin kreikkalais-roomalaisen kulttuuriperinnön olemassaoloa.


Pidän todellakin paljon tästä tarinasta, joka eroaa valtavirrasta raikkaalla tavalla ja erilaisella näkökulmallaan. Kerronta on sujuvaa, realistista, olematta silti arkista tai väsyttävää. Lauserakenteet lyhyehköjä, tajuntaan sulautuvia, helposti ymmärrettäviä, mutta jättävät silti pureksittavaa. Minulla on mielikuva, että tähän mahdollisesti olisi jatkoa. En tiedä, tätyyy tutkia asiaa, sillä jos näin on, niin lukisinpa mielelläni lisää.

Pari kieliopillista juttua voisin kuitenkin tähän loppun mainita. Minua mietityttää sanan kyynärpää käyttö. Se on tässä kirjassa kirjoitettu muotoon kyynerpää. Kyseessä tuskin on painovirhe, sillä se toistuu läpi koko teoksen. Onko kirjoittaja kenties kaksikielinen? Liittyykö sanamuoto venäläisyyteen? 

Hauskan lystikkään mielikuvan antaa lause: Iira hymyili takaisin ja söi velvollisuudentunnosta vielä pari lusikkaa. Hmm. Söi lusikoita! Lause hymyilyttää vaikka sen ymmärtääkin. 
...
Uudelleen luettua -haaste
100 suomalaista kirjaa
Helmet lukuhaaste 2017 kohta 15 Kirjassa harrastetaan tai se liittyy harrastukseen

lauantai 15. heinäkuuta 2017

Papalagit!

Papalagit
Samoalaispäällikkö Tuiavii valkoisen miehen maailmassa
Otava, 1982
Toimittanut Erich Scheurmann
Suomentanut M. Leikola
123 + 2 s.

Kuvittanut Maxine Van Eerd-Schenk

Palmut pudottavat lehtensä ja hedelmänsä, kun nämä ovat kypsyneet. Jos palmut haluaisivat pitää lehdistään ja hdelmistään kiinni, ne käyttäytyisivät kuin papalagit: ne ovat minun! Ette saa ottaa ja syödä niitä! Kuinka palmut muuten voisivat kantaa uusia hedelmiä? Palmut ovat paljon viisaampia kuin papalagit.



Papalagit on kiehtova hieno pieni kirjanen, joka pistää ajattelemaan. Se tuo mieleen Franciskus Assisilaisen Aurinkolaulun ja intiaanipäällikkö Seatlen puheen (jonka autenttisuus tosin on kyseenalainen).  Papalagit on samoalaispäällikkö Tuiaviin puhetta omalle kansalleen Euroopplaisen elämäntavan ja samoalaisen elämäntavan välillä.

Vaatetus, talot, raha, tavaranpaljous, köyhyys, rikkaus - koulutus. Tuiavii tuo esiin kaikki eurooppalaisen elämäntavan kummallisuudet verrattuna elämään, joka on riippuvainen vain siitä, mitä luonto tarjoaa. Ajankäyttö, ajatusten mittaamattomuus - kaikki ne saa oman sijansa Tuiaviin puheessa.

Sanomalehtikin on eräänlainen kone. Se tekee päivittäin paljon uusia ajatuksia, paljon enemmän kuin yksi pää asisi aikaan. Mutta useimmat ajatukset ovat heikkoja ja voimattomia, niistä puuttuu ylpeyttä, ne kylläkin ravitsevat päitämme, mutta niistä ei saa voimaa. Aivian yhtä hyvin voisimme täyttää päämme hiekalla. Papalagit täyttävät päänsä tuollaisella hyödyttömällä paperiravinnolla. Ennen kuin he ehtivät työntää mitään ulos ottavat he jo uutta vastaan. Heidän päänsä on kuin mangrovesuo, joka tukehtuu omaan liejuunsa.

Papalagit on ilmestnyt jo niinkin aikaisin kuin 1920. Silloin ei tiedetty mitään digitekniikasta, ei ollut nettiä. Mitähän Tuiavii mahtaisi ajatella blogeista, kun sanomalehdistö jo sai aikaan melkoisen purevaa kritiikkiä?

Papalagit ei kuitenkaan ole täysin irrallaan niin sanotusta valkoisen miehen ja länsimaisen sivistyksen vaikutteista. Puheissa on jonkin verran kristillistä symboliikkaa. Tuiaviin puheiden kärki ei osukaan ensisijaisesti kristillisyyteen vaan eurooppalaisen elämäntavan kaksinaismoraaliin. 

Papalagit toivat meille valon, ihanan valon, joka hohti sydämissämme ja täytti mielemme riemulla ja kiitollisuudella, mutta he vain pitelevät valoa kädessä valaistaakseen muita. Itse he seisovat pimeydessä. Heidän sydämensä on kaukana Jumalasta, vaikka heidän suunsa huutaa Jumalaa.

Sydän murheellisena Tuiavii rukoilee, että hänen kansansa ei antaisi papalagien vetää heitä pimeyteensä.

Papalagit on kaunis yhdistelmä luonnonkansan näkemystä yhdistettynä kristillisyyden ytimeen. Papalageja lukiessa ei voi olla ajattelematta Paul Gauginin maalauksia tai pohtimatta, että ehkä Takaisin luontoon -ajattelussa on jotain perää.

Kun miettii Tuiaviin ajatuksia siitä, kuinka sivistynyt papalagi täyttää päätään tiedolla ja taidolla koskaan "tyhjäämättä" ajatuksiaan, niin mitä sillä tosiaankaan on väliä, jos tietää jonkin puun korkeuden ja paksuuden tai kurkun käyryyden tai melonin painon. Onko sillä väliä, jos tietää jokaisen joen, eläimen tai kasvin nimeltä, jos se jättää tyhjäksi eikä anna iloa, jos se ei anna sisäistä voimaa.

Papalageissa on paljon hyvää. Tarkoitan siis tätä tekstiä, näitä ajatuksia. Ehkä meissä eurooppalaisissakin on paljon hyvää - mene ja tiedä. Ehkä Tuiavii kuitenkin olisi entistä hämmentyneempi, entistä surullisempi, jos hän matkaisi tämän päivän Euroopassa, en tiedä. Mikä kuitenkin hieman saa miettimään, on se, missä määrinTuiaviin muistiinpanot ovat kärsineet kun ne on käännetty.  Alunperin näitä ei edes ollut tarkoitettu julkaistaviksi. Tuiavii tarkoitti ajatuksensa vain omalle kansalleen.

Alkupuheessaan Erich Scheurman valottaa tätä puolta. Tuiavii antoi muistiinpanonsa haltuuni ja tarjosi minulle mahdollisuutta kääntää ne saksaksi, ainoastaan persoonallisena selontekona, ei muussa tarkoituksessa. Kaikki nämä puheet ovat epätäydellisiä luonnoksia. Scheurman toteaakin, että kunnianhimoisesta kääntämisyrityksestä huolimatta "puheiden intuitivisuus ja välittömyys ovat kääntämisestä kärsineet".  Entä sitten, mikä vaikutus on, kun nämä on käännetty saksasta suomeksi?

Pidin paljon tästä pienestä kirjasesta ja vaikka en ihan kaikkea purematta niellytkään, niin luonto ja sen tarjoamat mahdollisuudet heräsivät vaikuttavalla tavalla eloon. Tarpeellista on vähän, tai yksi ainoa, kuten Raamatussakin sanotaan.

Helmet lukuhaaste 2017  kohta 46 oseanialaisen kirjailijan kirjoittama kirja (Alkuperäisajatukset ovat samoalaisen, vaikka hän itse tätä kirjaksi kirjoittanut)

Kirjallinen maailmanvalloitus: Samoa








perjantai 14. heinäkuuta 2017

Sylvia & Peter Duncan: Bonganga viidakon lääkäri!

Sylvia & Peter Duncan
Bonganga viidakon lääkäri
Alkuteos: Bonganga - Experiences of a Missionary Doctor
Suomentanut Iita Arvola
Päivä, 1958
224 s.

Kansi: LeikkausYakusun sairaalassa
Kirja julkaistu suomessa tohtori Stanley Brownen luvalla



Hiki kohosi nuoren lääkärin otsalle. Hän pusersi tahmeita käsiään yhteen, pyyhki toisella otsaansa kuin huitaistaakseen pois huolen, joka painoi häntä raskaana kuin Belgian Kongon trooppinen, kostea ilmasto. Häntä saarsi joka puolelta utelias, töllistelevä joukko afrikkalaisia. He tönivät ja kiistelivät työntyen yhä lähemmäksi pöytää ---

Bonganga - Viidakon lääkäri kertoo lääketieteen ja kirurgian tohtorista, Stanley Brownesta, joka joskus ennen toista maailmansotaa lähti lähetystyöhön silloiseen Belgian siirtomaahan Kongoon. Ennen pitkää Bonganga - "valkoinen tohtori" löytää itsensä Yakususta, Afrikan sydämestä, keskeltä heimoa, jonka kieltä hän ei ymmärrä, alueelta, jonka asukkaat yhä harjoittivat villejä ja pakanallisia rituaalejaan, olivatpa olleet ihmissyöjiäkin.

Nyt Bonganga kohtasi vuorostaan uhkaavan pakanajoukon. Pauhaavan, mustan ihmisseinän edetessä häntä kohti Bongangalla ei ollut varaa erehtyä. Hän ei ollut vielä oppinut heimon kieltä ja oli riippuvainen Lotoban tulkkaamisesta. Mutta nyt ei ollut aikaa puheisiin. Äkillisen innostuksen valtaamana hän hypähti ylös, iski pöytään kädellään ja karjui: Llanfairpwllgwingyllgogerychwyrndrobwilliandysiliogogogoch!

Bonganga Viidakon lääkäri on kiintoisa kokoelma lyhyitä tuokiokuvia lähetystyön arjesta ja taistelusta, paitsi taikauskoa, myös trooppisia tauteja, kuten lepraa ja jokisokeutta vastaan.  Kirja on myös mielenkiintoinen matka koloniastiliseen aikaan herättäen kysymyksiä sivistyksestä ja sivistymättömyydestä, muutosvartarinnasta ja sen tarpeesta, muutoksen tuomista hyödyistä ja haitoista. 

Kirja toi  mieleeni toisen Belgian Kongoon sijoittuvan teoksen, Hulmen Nunnan tarinan, joka lähestyy asioita vähän oisesta näkökulmasta. Nunnan tarina mielen taustalla Bongangaa Viidakon lääkäriä olikin mukava lukea ja makustella. Ei sillä, kirjat ovat hyvin erilaisia eikä niissä juurikaan ole yhteistä kuin Kongon trooppinen yö, jota Bonganga kuvaa Coleridgen sanoin:

Auringon kehä alenee, tähdet tuikahtavat esiin, yö yllättää..

---
Kirjallinen maailmanvalloitus: Kongo

torstai 13. heinäkuuta 2017

Elisabeth Kyle: Paatsamakartanon vieraat!

Elisabeth Kyle
Paatsamakartanon vieraat
Alkuteos:  Holly Hotel
Suomentanut Anna-Maija Oksanen
 WSOY, 1958
179 + 1 s,

Kansikuvitus:  Maija Karma









,

Päähenkilö Mollie Maitland, 12-vuotias (jos nyt muistan iän oikein) tyttölapsi, jolla on punainen tukka. Hänen isänsä on kuollut ja hän elää äitinsä kanssa vanhassa Paatsamakartanossa, jota uhkaa myyminen velkojen vuoksi. Naapuritilan Binnien poika Bob ehdottaa Mollielle, että nämähän voisivat itse ruveta pitämään kartanossa hotellia niiden  glasgovilaisten ostajaehdokkaiden sijasta, jotka suunnittelevat tekevänsä kartanosta hotellin.

Ei aikaakaan, niin Mollie väsää omatekoiset julisteet ja Bob käy kiinnittämässä niitä ympäri kylää. Osa niistä kyllä revitään heti pois, mutta yksi juliste herättää huomiota. Paatsamakartanoon tulee ensin pari lasta Julian ja Jane, joiden tosin piti mennä ensin oikeaan hotelliin, mutta Janen juonien jälkeen heidät karkoitetaan sieltä. Julian ja Jane ovat orpoja ja rikkaan sedän holhotteja, jotka on lähetetty maalle tervehtymään Janen Hinkuyskän jälkeen. Lasten lisäksi kartanoon saapuu salaperäinen herra Brown ja Mungo Kerrigan, jolla on hänelläkin salaisuus.

Tapahtumat sijoittuvat skotlantiin, pieneen maalaisyhteisöön ja välillä ollaan Glasgowssa, jossa Jane joutuu todelliseen seikkailuun karattuaan herra Brownin ja Bob Binnien perään. Ajallisesti tapahtumat sijoittuvat jonnekin toisen maailmansodan jälkeiseen aikaan, mutta juonikuvioon liittyy myös Englannin sisällissodan aika ja Amerikkaan siirtolaiseksi lähtenyt Mungo Blythe, jonka kerrotaan vaikuttaneen Yhdysvaltojen itsenäistymiseen. Tämä onkin kiintoisa yksityiskohta, joka saa mietteliääksi. Kuinka todenperäinen tämä detalji on? Ainakaan googlaus ei heti tuonut mitään selkeää yhtymäkohtaa usa:n historiaan ja Mungo Blythen runo Oodi vapaudelle tuo vain viinilinkkejä. 

Toinenkin kiintoisa yksityiskohta löytyy ja pistää miettimään, kuka keksi ja milloin perunankuorimalaitteen?

Niin tai näin, niin Paatsamakartanon vieraat on ihan mukava ja vanhan hyvän ajan nuortenkirja. Kerronta on sujuvaa, lukeminen joutuisaa. Kuka on roisto vai onko kukaan Se selviää lopussa samoin kuin ikiaikaiset salaisuudetkin ja Paatsamakartanon lopullinen kohtalokin.

...
Luin tämän osana kesän lukumaratonia.
Tällä myös mukana Uudelleen luettua  -haasteessa.

keskiviikko 12. heinäkuuta 2017

Nina bawden: Piilosaaren poika!

Nina Bawden
Piilosaaren poika
Alkuperäisteos: The Runaway Summer
Suomentanut Ritva Pelkonen
Tammi, 1972
150 + 1 s.













Mary oli vihainen. Hän oli ollut vihainen hyvin kauan, hän ei voinut muistaa milloin hänestä oli viimeksi tuntunut mukavalta.

Mary on 11-vuotias brittityttö, joka asuu isovanhempiensa luona. Hänen vanhempansa ovat eroamassa. Äiti lomailee ja isä on jossain ulkomailla. Piilosaaren poika tuo heti ensimmäisestä otsikosta alkaen mieleeni F.H.Burnetin Salaisen puutarhan. Vaikka tapahtumat sijoittuvatkin eri aikaan on kuviossa joitain yhteneviä piirteitä - muitakin kuin päähenkilön nimi.

Mary on turhautunut. Eräänä päivänä hän lähtee rannalle. On kesä ja hän ostaa hattaran, mutta varastaa siinä sivussa pari suklaapatukkaa. "Me näkimme sinut". Kuuluu jostain Maryn juostessa nopeasti pakoon. E se oo näkimme, hölmö, se on nähtiin, sanoi toinen... Mary tapaa kaksoset Pollin ja Annan. Kyllä! Polly ja Anna aivan kuin Pollyanna. Paitsi että nämä pienet kaksostytöt eivät ole lainkaan kuin Pollyanna iloisuusleikkeineen. Pollia ja Annaa tärkeämmäksi tarinan kannalta muodostuu kaksosten isoveli Simon, johon Mary rannalla tutustuu.

Palatakseni mielleyhtymään Salaisesta puutarhasta yksi vahva yhdistävä teema on lapsikolmikko. Salaisessa puutarhassa se on Mary, Colin ja Dickon. Piilosaaren pojassa kolmikko on Mary, Simon ja Krišna. Kolmas yhdistävä tekijä on intia. Krišna on Kenyan intialainen, jonka Mary tapaa rannalta, jonne tämä on tuotu moottoriveneellä ja jätetty yksin, kun hänet tuoneet miehet ovat juosseet karkuun. Siis pakolainen, mikä selviää lapsille tarinan edetessä.

Mary ja Simon piilottavat Krišnan ensin Simonin sukulaisen vanhan tavaran liikkeeseen, mutta kaksosten löytäessä tiensä paikalle Simon johdattaa heidät omaan salaiseen paikkaansa, saareen ja siellä olevaan erikoiseen luolaan.

Kesäpäivät kuluvat ja lapset viettävät saaressa onnellisia hetkiä samalla kun he yrittävät miettiä miten saisivat yhteyden herra Patellin, jonka luokse Krišna oli matkalla,

 Kun kesä lähenee loppuaan. lähenee myös lasten seikkailu loppua. Krišna sairastuu ja salainen saari paljastuu, kun lasten on haettava apua. Miten käy Krišnan? Saako hän jäädä Englantiin. 

Piilosaaren poika on hyvin ajankohtainen kirja pakolaisteemoineen, vaikka on kirjoitettu alunperin kuusikymmen, seitsemänkymmenluvun taitteessa. Pakolaisuusteema liittyy jälkikolonialismiin Kenyan itsenäistyessä Brittien siirtomaavallan jälkeen. Kenyassa asui monia intialaistaustaisia ihmisiä, joille brittihallinto oli myöntänyt Englannin passin, koska heillä oli vaara joutua syrjityiksi afrikkalaisiin nähden. Sitten lupa tulla suoraan Englantiin peruttiin. Tämä historiallinen kytkös tekeekin Piilosaaren pojasta omanlaisensa ja kiintoisan.

Kerronta on reipasta lasten näkökulmasta lähtevää, jossa ei hurskastella eikä saarnata, vaikka oikean ja väärän problematiikkaa pohditaankin. Sanoissa on kuvauksellisuutta ja sattuvuutta. Kirjassa on myös melko annos mustaa huumoria, mikä ainakin minut jähmettää ja saa tuntemaan kylmiä väristyksiä. Vaikka kirja siis jossain määrin kehyksiltäänkin muistuttaakin Salainen puutarha -kirjaa ei kirjoja voi verrata toisiinsa. Rakastan Salaisen puutarhan lumoavaa tunnelmaa. Piilosaaren pojassa tunnelma on aivan erilainen - tummempi ja arkisempi. 

Uudelleen luettua -haaste



lauantai 8. heinäkuuta 2017

Ex Temporee lukumaratonille! LUKUMARATON PÄÄTTYNYT!



Aivan yks kaks yllättäen, ex temporee päätin ottaa osaa Kesälukumaraton 2:een. Valitsin luku-urakkaan neljä kirjaa + lisäksi vielä yhden lainakirjan. .

(Aloitus 8.7. kello 16.15)

Aloitin luku-urakan 16.15 Paatsamakartanon vieraat. Noin puolessa tunnissa olin ehtinyt lukea kahdeksantoista sivua. Lieneekö syy ennen maratonia nautitussa ateriassa vai viikon varrella vietetyn taideleirin jälkivaikutuksissa, mene ja tiedä, mutta minua alkoi väsyttää...

Klo 22.06. Alkaa olla nukkumaanmenoaika. Olen lukenut noin 115  sivua (kaiken kaikkiaan)  ja vielä on sivuja rutkasti jäljellä. En tiedä, ehdinkö lukea kirjaa loppuun ennen kuin silmät painuvat umpeen. Lukeminen on ollut hidasta. Ei siksi, että kirja olisi tylsä, välillä on vain katsellut televisiota, tehnyt voileipää vahvistukseksi ja kahvitkin keitetty. Silmätkin tuppaavat väsymään enkä muutenkaan tykkää lukea lukemisen vuoksi, jotain pitää jäädä mieleenkin, saada jotain irti lukemastaan, makustella niin sanotusti, no, katsotaan miten käy...

(Päivitys 9.7.kello 9.12)  23.10 olin päässyt kirjassa sivulle 142 ja päätin, että nyt on aika pistää silmät kiinni ja lähteä unten maille. Heräsin aamuyöstä klo 3.40 ja hätkähdin kysymykseen: missä on vara-avain ovesta? Minulla oli vaihdettu kuistin ovi ja sitä oli mahdollisesti viimeistelty sillä aikaa, kun olin ollut taideleirillä. Nousin ylös etsiäkseni avaimen - onneksi se löytyikin. Oliko omilla vai vieraan jäljillä - en  tiedä, mutta sänkyyn palattuani olin jo sen verran valveilla, että päätin lukea Paatsamakartanon vieraat loppuun.Tunnin verran siinä meni, mutta kello 4.45 olin viimeisellä sivulla. Kirjassa oli sivuja 179 + 1, mutta teksti alkoi vasta sivulta neljä, joten luettuja sivuja tähän mennessä 176.

Päivitys 9.7. kello 16.12. MARATON PÄÄTTYNYT  viitisen minuuttia sitten.

Aamulla luin 9.30-10.20 kirjaa Bonganga viidakon lääkäri ja välipalaksi Laura Soinnen sadun Varjojen linnan prinssit. Tämän jälkeen lukeminen keskeytyi pariksi kolmeksi tunniksi ja jatkoin sitä 13.15 alkaen terästäen oloa mukillisella ruusunmarjateetä ja muutamalla voi leivällä. Jatkoin Bonganga-kirjaa, kunnes väsymys vei voiton ja nukahdin hetkeksi jatkaakseni sitten lukemista siitä mihin jäin. Välipalana luin Laura Soinnen Tarinan valkoisesta ruususta jonka jälkeen luin Bonganga-kirjaa vielä hetken päästen sivulle 70 ja puoleen väliin seuraavaa sivua.

Luettuja sivuja tuli sadut mukaan lukien (70 - 6 sivua) + (33 +29 sivua , joista seitsemän kuvitussivua) on yhteensä 126 sivua.

Kun laskee yhteen tämän ja aiemman lukemani 126 + 176 sivua tekee se yhteensä 302 maratoonattua sivua.

L.M.Montgomery: Chronicles of Avonlea!

L.M.Montgomery
Chronicles of Avolea
Bantam Books
183 + 1 pages



Anne Shirley was curled up on the window seat of Theodora Dix's sitting room one Saturday evening, looking dreamily afar at some fair starland beyond the hills of sunset. Anne was visiting for a fortnightof her vacation at Echo Lodge, where Mr. and Mrs. Stephen Irving were spending summer, and she often ran over to the old Dix homestead to chat for awhile with Theodora.






Aloitin Avonlean kronikoiden lukemisen jo aikapäiviä sitten, sitten se jäi muiden lukemisten jalkoihin, kunnes nyt kesäpäivinä tartuin siihen uudelleen ja aloitin alusta. Avonlean kronikat sisältää kaksitoista pientä kertomusta, jotka sijoittuvat Prinssi Edvardin saarelle. Ne kaikki eivät kuitenkaan sijoitu Anna-kirjoista tuttuun Avonleaan, vaikka sivuavatkin Avonleaa. Myös Anna (Anne Shirley) vilahtaa tarinoissa vain ohimennen muutamin luonnehdioin. 

Tarinakokoelman aloittaa tarina Theodora Dixistä ja Ludovicista. Tämä on ainoa tarina, jossa Anna on yhtenä osallisena läsnä. Anna kysyy Theodoralta miksi tämä ja Ludocic eivät mene naimisiin! Tähän Theodora vastaaa, että on vaikea mennä naimisiin, jos mies ei ensin kosi. Anna saa idean laittaa Ludoviciin vauhtia. 

Kokoelman viimeinen tarina kertoo sekin rakkaudesta, joka ei unohdu vuosien myötäkään. Päähenkilö Nancy Rogerson on palannut vuosikymmenten jälkeen lapsuusmaisemiinsa ja palaa ajatuksissaan riitaaan, joka erotti hänet Peter Wrightista. Nancylla oli tapana korjata Peterin puhetyyliä kieliopillisesti parempaan muotoon. 

Minua eniten koskettavin tarina oli kuitenkin novelli Each in His Own Tongue, joka kertoi pienestä orvosta pojasta Felix Mooresta, joka asui isoisänsä, pastori Stephen Leonardin luona. Felix rakasti viulunsoittoa, ja hän kävi usein vanha Abel Blairin luona soittamassa, tällä kun oli viulu. Isoisä ei tykännyt viulunsoitosta ja kun hän tapasi Felixin Abelin luota viulu kädessä hän vaati Felixiltä lupauksen, että tämä ei enää koskaan  tarttuisi viuluun. Felix lupasi ja antautui latinan ja kreikan opiskeluun isoisän toiveen mukaisesti tullakseen papiksi.

Carmodyssä, johon tapahtumat sijoittuu asui myös vanha huonomaineinen ja pahaksi luonnehdittu nainen Naomi, jota kaikki välttivät. Kerran, ennen kuin Felix oli antanut lupauksen olla soittamatta viulua Felix oli mennyt sateelta suojaan Naomin mökkiin ja tämä pyytää häntä soittamaan viulua. Felix kertoo tapauksesta isoisälle ja tädilleen Janetille.

She  wanted something lively, and I tried just as hard as I could to play something like that. But I couldn't. I played something that was terrible - it just played itself - it seemed as if something was lost that vould never found again. 

Naomi oli raivostunut ja huutanut. You big-eyed brat, how did you know that? ja ajaa pojan ulos sateeseen.

Felix piti Naomin käytöstä oikeutettuna, sillä se, mitä hän oli soittanut, oli ollut kauheaa, mutta hän ei ollut voinut soittaa mitään muuta. Isoisä vaihtaa puheenaihetta.

Sitten käy niin, että Naomin luota tulee tyttö kertomaan, että Naomi on kuolemaisillaan ja kauheissa sieluntuskissa, Tulisiko pastori käymään. Stephen Leonard menee ja yrittää saada Naomin ymmärtämään evankeliumin anteeksiantavan armon, mutta Naomi ei usko. Hän ei voi uskoa. Ilta pimenee ja Naomi kärsii ja pastori kärsii, kun ei voi välittää evankeliumia. Sitten Felix tulee paikalle. Janet on lähettänyt hänet hakemaan pastoria, kun on jo niin pimeääkin eikä tiedä, jos tämä vaikka kompastuisi pimeässä.

Naomi katsoo poikaan ja sanoo tälle, että hän kuolee ja on menossa kadotukseen. Soita minulle jotain, että en ajattelisi sitä. Felix katsoo isoisäänsä. Isoisä, joka on kieltänyt poikaa enää koskaan tarttumasta viuluun kuulee kuolevan viimeisen toiveen ja antaa luvan. Ja Felix soittaa. Hän soittaa, mitä aistii ja tuntee ja hän soittaa koko ihmisen elämänkaaren syntymän, ilon ja surun, pimeyden ja valon ja siinä soitossa  soi evankeliumi niin, että Naomikin sen ymmärtää.

Chronicles of Avonlea on kokoelma hienoja pieniä tarinoita, joissa välittyy elämän koko kirjo. Tarinoista välittyy niin huumori kuin herkkyys, ilo kuin haikeus ja surukin. Kuinka todenmukaisia, realistisia ne on, on vaikea sanoa, mutta ihmisyyden eri puolet niissä välittyy mainiosti. Montgomery on tarinakertojana omaa luokkaansa. Näidenkin tarinoiden parissa viihtyy erittäin hyvin.

J.k. Mainittakoon vielä, että jotkut novellit tuovat mieleen Montgomeryn muun tuotannon, vaikka eivät ihan yksi yhteen menekään. Esimerkiksi novelli The Winning of Lucinda, ja nimi Penhallow alkaa soittaa jotain tuttua mielessä. Perinnönjakajat-kirjassahan on Penhallowin suku pääosassa. Jotain tuttua, samankaltaisuutta löytyy, mutta kumpi oli ensin novelli vai kirja? Ehkä Montgomery on ensin kirjoittanut novellin ja laajentanut sen sitten kirjaksi. Mene ja tiedä.




Naisten aakkoset - Q!

Jatketaanpa taas tätä  Tarukirjan  liikkeelle laittamaa haastetta ja vuorossa on kirjain



1. Kuka on suosikkikirjailijasi? 

Kirjahyllystäni  löytyy yksi kirja, jota en ole vielä lukenut, mutta joka kuulostaa kovin kovin kiinnostavalta. Sen on kirjoittanut Ingrid Qvaström. Kiinnostavia kirjoja on vino pino odottamassa lukuvuoroa, joten en soaa sanoa, milloin tartun tähän Kumlingen pappila -teokseen, jonka olen löytänyt äitini kirjahyllystä.

2. Kuka nainen joltakin muulta kulttuurin alalta on suosikkejasi?

Queen Viktoria.

3. Vaihtoehtoiset kysymykset (myös muut alueet kuin kulttuuri käyvät)



a) Kehen kulttuurin edustajaan haluaisit tutustua paremmin?

Nettiantikvariaatteja selatessani löysin ruotsinkielisen satukirjan Goldslottet barnets, joka kuulostaan kovin kiinnostavalta ja mietin sen hankkimista. Saisi samalla vähän harjoitusta ruotsinkielen suhteen. Kirjan on kirjoittanut Stina Quint. Ei ole tuttu kirjailija eikä teos, mutta kiinnostus kyllä heräsi. 

Myös Dorothy Quentinin romanttisiin kirjoihin on pieni uteliaisuus herännyt. En ole niitä lukenut aiemmin, enkä tiedä onko ne sitten ihan mun juttu, mutta vilkaista ehkä voisi...

b) Kenet suursuosikkisi haluaisit nostaa esille?