tiistai 29. elokuuta 2017

Robin Lee Graham: Kyyhky!

Robin Lee Graham
Kyyhky
Alkuperäisteos: Dove
Suomentanut Eero Mänttäri
Otava, 1972
209 s.














"Monet ovat purjehtineet pitkiä ja vaarallisia matkoja henkilökohtaisen kunnian vuoksi. Toiset ovat purjehtineet kokeakseen seikkailuja. Minä en kuulu kumpaankaan ryhmään. Olen yrittänyt vastata rehellisesti ihmisten kysyessä minulla miksi tein sen - mikä pakotti minut kuusitoistavuotiaana ohjaamaan kahdenkymmenenneljän jalan purjeveneen San Pedron satamasta (se on aivan Long Beachin vieressä) ja sanomaan perheelleni ja ystäävilleni: Aion purjehtia maapallon ympäri."

Dove - Kyyhky on mielenkiintoinen matka Robinin seurassa yli valtameren toiselle puolelle maapalloa ja takaisin. Paitsi purjehduksen tuomaa vapauden tunnetta kirjassa välittyy ne monet haasteet, joita Robin matkaallaan kohtasi, erityiseseti yksinäisyyden, joka kävi välillä pakahduttavaa pakahduttavammaksi, yksinäisyys, jota purjeveneessä mukana olevat kissayksilötkään eivät voineet täysin poistaa. Matkaallaan nuoresta, koulua vieroksuvasta nuoresta pojasta kasvaa aikuinen, joka löytää Fidziltä itselleen puolison, sielunsisaren ja toverin, jonka kanssa purjehdus lopulta vaihtuu Montanan vuoristomaisemiin. 

Mukana maailmanympärimatkalla oli myös tiedelehti National Geographic, joka julkaisi matkasta artikkeleita. Kirjassa on hieno valokuvaliite, joka vahvistaa kerrotun ja tuo tapahtumat lähelle. Tarinassa välittyy upealla tavalla 60-luvun tunnelmat ja aatteet hippityyleineen ja Vietnamin sotineen. Robin aloitti matkansa vuonna 1965 ja eli purjehtijan elämää yhteensä viisi vuotta. 

Paitsi monia pieniä mielenkiintoisia yksityiskohtia maailman eri kulttuureista (kuten puusukeltajista, joiden kuvaus tuo mieleen benjihypyt) tässä teoksessa on monia kirjallisuusviitteitä. Vaikka Robin ei viihtynyt koulussa hän luki matkansa aikana monenlaisia ja monia kirjoja kuten: Micheneriä, Steinbeckiä, Heyerdahlin Kon-Tikiä, Nordhoffin ja Hallin Kapinaa laivassa, Tolkienin Hobbitteja, Ian Flemingiä. Bernardine de Saint-Pierren rakkaustarinan Paulista ja Virginiasta , "lapsista, jotka varttuivat 'tietäen vuorokaudenajat puiden varjoista, vuodenajan siitä miten saivat hedelmiä ja kukkia, sekä vuodet satojen luvusta" koskettaa erityisesti koska se muistuttaa Robinia Patista, tytöstä, jonka hän tapasi Fidzillä ja joka valloitti hänen sydämensä.

Kirjassa on myös muutama mielenkiintoinen ruokaohje, kuten banaanipannukakkujen ohje. Koska kirja kertoo purjehduksesta on teoksessa paljon meri- ja purjehdussanastoa, josta en ymmärtänyt juurikaan, mutta se ei haitannut. Tämä oli todella kiehtova kirja.

Tämä oli kirja purhehduksesta, kirjallisuudesta, maantieteestä, terveydenhoidosta - itse asiassa tämä oli kirja e l ä m ä s t ä.

Kotona on merimies, meriltä palannut,
ja metsästäjä on kotiutunut vuorilta.
- Robert Louis Stevensonin hautakivestä  Samoalla
...
Adventures in Down Under and beyond , koska tässä on myös Australiaa sivuavaa kerrontaa
Muuttoliikkeessä -haaste

lauantai 19. elokuuta 2017

Tracy Leininger Craven: Vaara vuorilla!

Tracy Leininger Craven
Vaara vuorilla
Päivä Oy, 2017
Alkuteos: Alone Yet not Alone
Suomentanut Marja Sevón
138 s.


Syksy 1755 --- --- Kaikki oli kuten oli ollut eilenkin - kaikki lukuunottamatta tummapintaista hahmoa, joka seisoi äänettömänä kuin joentöyräällä kaartuva tammi. Hänen vaatetuksensa sulautui ympäröivään metsään. Hänen läpitunkevat tummat silmänsä seurasivat perheen jokaista liikettä.



Intiaaniaiheisia kirjoja ei ole turhan paljon. Nähdessäni mainoksen tästä teoksesta ajattelin heti, että ihanaa! Tuo minun täytyy hankkkia. Kirja ei ole kovin paksu, mutta sitäkin kiehtovampi. Suomenkielisen teoksen nimi Vaara vuorilla ei kerro kovinkaan paljoa teoksen syvimmästä olemuksesta, jos kohta vaarojakin on. Enemmän kuitenkin teoksessa korostuu vanhan virren sanat, jotka vakuuttavat, että et ole koskaan yksin. Tämä laulu on tärkeä Leiningerin perheelle ja erityisen tärkeäksi se muodostuu Leiningerine perheen tyttärille, 12-vuotiaalle Barbaralle ja 9-vuotiaalle Reginalle.

Eletään vuotta 1755. Englantilaiset ja ranskalaiset sotivat siirtomaaherruudesta ja irokeesit ovat lyöttäytyneet yhteen ranskalaisten kanssa. Leiningerin perhe on muuttanut saksasta ja sijoittunut Blue Mountain -vuoristossa sijaitsevaan laaksoon, lähelle Penn's Creek -jokea. Perhe on saanut asua rauhassa intiaaniheimojen kanssa aina tuohon kohtalokkaaseen syksyyn. 

Leiningerien perheeseen kuuluuu isä, äiti, kaksi poikaa ja kaksi tytärtä. Kun äiti ja toinen pojista lähtevät myllyyn jää isä toisen pojan ja tyttöjen kanssa kotiin, jonne pian ilmestyy joukko intaaneja. Isä ja poika saavat surmansa ja tytöt joutuvat intiaanien vangeiksi ja matkan varrella Barbara ja Regina erotetaan toisistaan. Barbara muistuttaa Reginaa äidin laulamasta virrestä, säilytä se aina sydämessäsi, älä unohda sitä koskaan. Vuodet kuluvat ja Barbaran vangitsija Galasko tahtoo Barbarasta puolison itselleen. Barbara ei ole unohtanut perhettään eikä Reginaa. Vaikka rangaistus karkaamisesta on karmea, Barbara suunnittelee pakoa ja vihdoin yhdessä naapurintytön Marien, joka on myös joutunut vangiksi ja kahden pojan kanssa he suuntaavat kohti Fort Duquesnen linnoitusta, jonka englantilaiset ovat valloittaneet ranskalaisilta. Matkaa on useita satoja kilometrejä ja pelko takaa-ajajista siivittää nuorten pakomatkaa.

Vaara vuorilla pohjautuu todelliseen Penn's Creekin verilöylyyn ja Leiningerien perheen sukuhistoriaan. Tracy Leininger Craven kirjoitti ensimmäisen version tästä kirjasta 9-vuotiaana. Teoksessa aistii edelleenkin tietynlaisen lapsen näkökulman olematta silti lapsekas. 

Kirjan kertoja on kaikkitietävä ulkopuolinen joka kertoo tarinaa Barbaran näkökulmasta.  Kerronta on kuvailevaa, dialogiaa ei ole kovin paljon, mutta sen verran ,että kerronta ei käy puuduttavaksi tai yksitoikkoiseksi. 

Vaikka tarina siis eteneekin Barbaran ja näin ollen siirtolaisnäkökulmasta puhumattakaan kristitty-pakana -näkökulmaa, niin intiaaneja ei kuvata pelkästään negatiivissävytteisesti, vaan heissä nähdään myös inhimillisyyttä ja myönteisiä. Nämä intiaanien arkielämän kuvaukset ovatkin mielenkiintoisia.

Sen jälkeen kun maissinkorsi murtautuu maasta esiin ja kurottuu kohti taivaita, kylvämme jokaisen korren tyven ympärille papuja ja kurpitsoita. Siinä ovat "kolme sisarta". Ne auttavat toinen toisiaan kasvamaan vahvoiksi ja tuottamaan paljon satoa. Maissi kutsuu papuja kasvamaan ylös pitkää varttaan, ja kurpitsan rönsyilevä kasvusto tukahduttaa rikkaruohot. Maissi ja pavut antavat ravintoa mullalle ja auttavat sisartaan kurpitsantainta kasvamaan isoksi ja vahvaksi.

Vaara vuorilla on kertomus huikeasta pakomatkasta halki erämaiden ja lujasta uskosta, joka kestää vaikeuksienkin keskelläkin. Se on myös tarina löytämisestä ja siitä, kuinka vanha laulu voi herättää muistijäljet, jotka ovat kauan sitten hautautuneet ja kadonneet.

Pidin paljon tästä kirjasta, jonka voisin lukea hetimmiten uudelleenkin. Täytyy kuitenkin mainita, että kaipasin hieman ja syvällisempää tarinan käsittelyä. Esimerikiksi tässä jäi täysin pois, mitä tapahtui intaanileirissä, kun huomattiin, että nuoret olivat karanneet. Toisaalta kirjailija on kertonut tarinan oman sukunsa  perimätiedon pohjalta ja ottanut näkökulman siltä pohjalta. 

-
Googlaamalla löytää lisää tietoa Barbaraan liittyen, ainakin englanninkielellä, muun muassa tämän.

---
Kirjallinen USA:n osavaltiovalloitus: Pennsylvania
Helmet lukuhaaste 2017 kohta 26 sukutarina
Muuttoliikkeessä haasteeseenkin tämä sopii.


Kirsti Kormu: Nepalin jalokivet!

Kirsti Kormu
Nepalin jalokivet
Päivä.  Oy, 1970
121 s.







Lähdin Nepaliin keväällä 1963. Vajaan viiden työvuoden jälkeen palasin jälleen Suomeen. --- --- Vaikka nyt lähes kolme vuotta olen ollut kotimaassa, en silti ole ehtinyt käydä tervehtimässä kaikkia teitä, jotka olette kiinnostuneita lähetystyöstä Nepalissa. Juuri sellaisia ihmisiä ajatellen olen koonnut nämä muutamat sivvut, kuin tervehdyksenä sieltä vuorten huipuilta.

Näin esittelee lähetysveteraani Kirsti Kormu tämän pienen teoksensa lukijalleen.

Muistan lukeneeni tätä kirjaa joskus lapsena, juuri tuolloin seitsytluvun alkuvuosina. Varsinainen lastenkirja tämä ei kuitenkaan ole ja mielikuvani erityisesti nepalin lapsista jäi vain mielikuvaksi. Kirjassa on kahdeksantoista lyhyehköä lukua, jotka käsittelevät eri näkökulmista arkista elämää Nepalissa niin lähetin kuin alkuperäisasukkaiden osalta. Kormu itse työskenteli Nepalissa lähetyssairaalassa sairaanhoitajana.

Kerran heillä ollessani isä avasi pienen kaapin ja kutsui minut katsomaan sen sisään. Hämmästyksekseni näin siellä suomalaisen joulukortin kehyksissä. Kortti esitti Jeesus-lasta seimessä. - Pidämme tätä teidän Jumalaanne täällä kaapissa ja usein katselemme sitä, kertoi mies minulle.

Evankeliumin ydinsanoman tuominen ymmärrrettäväksi hinduyhteiskunnassa ei aina ollut helppoa, jos se ei ole helppoa länsimaisessakaan kulttuurissa.Minua henkilökohtaisesti tämä tekstiote paitsi hymyilytti myös kosketti erityisesti.

Nepal sijaitsee Himalajan kupeessa. Sen alueella sijaitsee kahdeksan kymmenestä maailman korkeimmasta vuoresta ja teos alkaakin Mount Everestin ja sen valloituksen kuvauksella. Se, mitä kuvataan kulttuurisena kokemuksena matkasivustolla avautuu tässä kirjassa toisella tavalla. Otetaan vaikka esimerkiksi elävä lapsijumalatar Kumari. 

Pieni tyttö erotetaan kodistaan, sisaruksistaan ja ennen kaikkea äidin huolenpidosta. Hänet siirrettään temppeliin, josta tulee hänen lapsuutensa asuinsija

Ja miten tämä jumalatar valitaan, lapsi viedään hämärään huoneeseen, jossa hänen on  yksin kuljettava huoneen läpi puhvelien päitten kaameassa ilmapiirissä pappien seuratessa tarkkaavaisina tytön ilmeitä osoittautuuko niillä pelkoa tai kauhua.

Nepalin jalokivet on mielenkiintoinen kurkistus nepalilaiseen kulttuuriin. Vaikka kirjan kirjoittamisesta on kulunut aikaa, niin vaikuttaa siltä, että se on silti hyvin ajankohtainen kirja. Nepal on yksi maailman köyhimmistä maista, jossa yhä, muutostuulista huolimatta,  elää vuosisataisest perinteet, kuten voimme lukea uutisistakin
...
Kirjallinen maailmanvalloitus: Nepal
100 suomalaista kirjaa

keskiviikko 16. elokuuta 2017

Herge: Kultasaksinen rapu!

Herge
Kultasaksinen rapu
Tintin seikkailut 7
Otava, 1975
62 s.

Alkuteos: Le crable aux picces d'or
Suomentanut Jukka Kemppinen



Seikkailu saa alkunsa, kun Milou löytää roskiksista rapusäilyketölkin. Miloun pää jää purkkiin kiinni. Tinteissä mielenkiintoista onkin, ei vain nuoren lehtimiehen seikkailut, vaan rinnalla saattaa kulkea myös Miloun ajatukset ja tekemiset. Asioita katsotaan ei vain ihmisten vaan myös eläimen näkökulmasta.

No rapusäilyketölkki ja sen repeytynyt etiketti johdattavat Tintin laivaan nimeltä Karaboudjan. Ksraboudjanilla Tintti tutustuu ensimmäistä kertaa kapteeni Haddockiin, joka on laivan kapteeni, mutta joutuu syöstyksi vallasta. Myös Tintti joutuu vangituksi. 

Tintti ei juo alkoholia, mutta kapteeni Haddock sitäkin enemmän ja tämän takia kapteenin toilailut aiheuttavat monia vaaranpaikkoja, kuten tämä, kun kapteeni Haddock ympäripäissään sytyttää veneeseen nuotion lämpimikseen.






 
Mereltä Tintti joutuu erinäisten vaiheiden jälkeen Saharan erämaahan.

Tintti ja kultasaksinen rapu on ihan jäntevä seikkailu, jossa on paljon humoristisia kohtauskia. Piirrosjälki on mainion vaihtelevaa ja kuvauksellista.




Valitettavasti minun joskus kirpparilta löytämästäni teoksesta puuttuivat sivut sivvut 57-60, joten se, mitä tapahtui sen jälkeen, kun Dupondin ja Dupontin haastattelivat erästä henkilöä ja ottivat  hienovaraisesti selvää asioista ja salaovi yllättäen avautuu ja sitten ollaankin jo selvitty roistoista, eli juuri ne ratkaisevat hetket puuttuvat. Harmillista!


sunnuntai 13. elokuuta 2017

Heimo Pihlajamaa: Mimosa!



Heimo Pihlajamaa

Mimosa
Otava, 1976
126 s.

Unikieli, unologiikka; kun se tärähtää rikki, kuva on pilalla, jäljellä on valveen tarkennettu arki, poissa kohdunlämpö--- ---




.
Mimosa on yhden päivän tarina Jane-nimisestä naisesta. Hänen miehensä Rex on kuollut. Onko hän kuollut juuri äsken, niin, että Jane on heränyt kuolleen miehen viereltä, vai onko Rex kuollut auto-onnettomuudessa vai onko kuolemasta jo kauemminkin aikaa, en oikein päässyt jyvälle. Niin tai näin, niin kuoleman läsnäolo on kaiken aikaa taustalla ja Jane pohtii asioita  tätä taustaa vasten. Ajatuksenvirtana tätä ennen kaikkea pidän, sillä Janen ajatukset kulkevat asiasta toiseen ja poukkoilevat milloin mihinkin suuntaan.

On taustalla kuitenkin myös kronologinen eteneminen, yö hiljaisuudesta, unesta herääminen, aamu, lasten kouluunlähtö, kaupungille kävelylle, onnettomuuden näkeminen baarin ikkunasta, paluu kotiin, illalla nukkumaan.

Vaikeaselkoista ja kuitenkin teoksessa on myös oivalluksia, jotka sykähdyttävät kuten:

Kirjahyllyt, Jane, jos vielä vähän aikaa jaksat ajatella. Oletko koskaan ajatellut että ovat täynnä eläviä tai kuolleita ihmisiä jotka elävät siitä mekaanisesta liikesarjasta jota näppäimien etsiminen kirjotiuskoneesta on. Ja jos se onnistuu, jos löytäminne ja kirjaimien peräkkäin järjestäminen onnistuu, kirjahylly elää.

Minä en jaksa ajatella, siksi en tiedä, kuinka elävä tämä blogipostaus on, mutta toiset kirjat saavat ajatukset kulkemaan, kun taas toiseet jäävät hieman latteammiksi kokemuksiksi. Samoin on  kirjahyllyjen laita, toiset ovat kiinnostavampia kuin toiset, minua ne ovat kiinnostaneet aina - kirjahyllyt meinaan. Hyvä kirja voi olla seuraavaa lainausta soveltaen, kuin sydämen hyväily.

Kenen kanssa voisi kävellä puistossa tuntematta oloaan yksinäiseksi? Silti on niin paljon hetkiä, tänäänkin, jolloin elämä todella hipaisee läheltä niin kuin hyväily sydäntä, siten että sen tuntee, niin että se lämmittää.

Ja lopuksi vielä pari lainaa, jotka kolahti ja saivat mietteliäiksi:

Jos eläisi, eikä niin vähästä kuolisi.

Kuolema on maailman inhottavin aviorikos.

Kansi on minusta kaunis. Mimosa-nimeä jäin hieman miettimään, en oikein saavuttanut ideaa sen taustalla. Punainen väri on hehkuva, jännitteinen.  Löysin tämän kirpputorilta ja takakannen ilmoitus yhden päivän romaanista sai minut kiinnostumaan, sainhan kuitattua Helmet lukuhaaste 2017 kohdan 19 yhden päivän romaani.

tiistai 8. elokuuta 2017

Poul Nörgaard: Leenan joululoma!



Poul Nörgaard
Leenan joululoma
K.J.Gummerus OY, 1958
Alkuteos: Lykkes jul paa Ravnstrup
Suomentanut saksankielisestä painoksesta Aarno Peromies
112 s.
Kuvitus ?


Leena on juuri 13-vuotias tyttölapsi, joka asuu isänsä kanssa Kööpenhaminassa. He ovat köyhiä. Leena saa isänsä kanssa kutsun ystävänsä Kirstenin luo Wingeneille, Ravenstrupin kartanoon joululoman ajaksi. Leena tulee kartanoon ensin yksin, isä sitten myöhemmin.

Yhdessä Leena ja Kirsten kokevat seikkailun talvisessa maastossa, kun he lähtevät jakamaan joululahjoja kartanon alustalaisille. Tulee lumimyrsky ja tytöt eksyvät hevosineen, kun Kirsten päättää oikaista peltojen halki. Onneksi Kirstenin koira Flax on noutamassa jo apua.

Kartanon mailla on myös salametsästäjiä ja varkaita. Varkaudesta syytetään kenkamaakarin poikaa Viggoa. Kun Bent, eräs kylän pojista pättää hakea isoäitinsä kihtiin apua kirkon suntion neuvojen mukaan menemällä täyden kuun aikaan kellotapuliin ja ottamalla kirkonkellosta ruostetta lähtevät Leena ja Kirsten myös mukaan ja joutuvat pahaan paikkaan, varkaat ovat myös tulossa kirkontorniin. 

Leenan joululoma on herttainen vanhanajan tyttökirja. Kirjassa on mukava kuvitus, jonka tekijästä ei tosin ole mainintaa. Kirjan fontti on mielenkiintoinen. Luin kirjaa illalla ennen nukkumaanmenoa ilman silmälaseja lähietäisyydeltä ja minusta fontti näytti ihan kuin se olisi vanhan ajan kirjoituskoneella kirjoitettu. Nyt silmälasien kanssa päivänvalossa teksti näyttää ihan normaalilta. Hassua! 

Hassumpi välipala lukupinosta ei ollut tämä, lähinnä tytöille suunnattu tanskan maaseudulle sijoittuva kirja.

Tekstilaina:

--- kukaan ei voi riistää meiltä unelmiamme. Joskin vain harvat meistä voivat toteuttaa unelmansa, niin auttavvat juuri ne meitä pysymään hyvillä mielin onnettomina aikoina ja antavat rohkeutta.




lauantai 5. elokuuta 2017

Ben Kalland: Vien sinut kotiin!


Ben Kalland
Vien sinut kotiin
Atena, 2017
284 s.

Luin jo keväällä jostain Ben Kallandin haastattelua, jossa hän kuvasi uuden kirjansa syntyprosessia ja ajattelin, että tuossa voisi olla kirja, jonka haluaisin lukea. Kun teos sitten eilen tuli kustantajalta, tartuin siihen hetimiten ja luin kirjan yhdessä hujauksessa , ja olen nyt yön nukuttuani ymmälläni. Kuinka voisin kuvata tätä kirjaa? Lukutunnelmat ovat vaihtelevia. 

Kun kertoo tarinan, voi valita aloituspisteen ja tapahtumat, joista tarina muodostuu. Valinnat voi tehdä monella tavalla, ja valitsemalla tapahtumat huolella voi tarinalle antaa haluamansa muodon. Tämä on Ellenin tarina.

Ellen - nuori viulistilupaus, oli yksi niistä syistä, jotka herättivät kiinnostukseni. Ellen on Markuksen ja Carolan kolme vuotta nuorempi pikkusisko. Herkkä, musiikillisesti lahjakas tyttö. Sisaruksista nuorin on Sofia.

Itse en ole musikaalinen, enkä tiedä hölkäsen pöläystä niistä musiikillista termeistä, mitä kirjassa vilisee glissandosta crescendoon mutta rakastan viulunsoittoa ja hyvää musiikkia. Parasta kirjassa onkin sen musiikillinen sointi. Myös Kallandin ilmaisua voisi sanoa musiikilliseksi, Samoin kuin Ellenin viulu tekee  Kallandin ilmaisu laajoja hyppyjä, sävelkuviot vaihtelevat keveistä ja sointuvista noitatanssiin, villiin ja hallitsemattomaan - suorastaan karkeaan tyyntyäkseen auringonlaskun myötä viimeisiin haikeisiin säveliin.

Kerronnallisesti kirja on mukaansatempaavaa. Sen osoittaa jo se, että luin sen yhteen syssyyn yhden päivän ja illan aikana. Sanat, ilmaisutyyli, kuvaavuus on soljuvaa ja ilmavaa - jännitteistä, hieman hämmentäviäkin, kuten navigaattorin sensuelli ääni. En ole koskaan ajatellut että navigaattorin ääni olisi sensuelli. Kertojanääni on minä-kertoja, Markus, joka kertoo paitsi omaa myös pikkusiskonsa ja perheensä tarinaa. Silti se, mitä ei kerrota jättää aukkoja.

Elämämme näyttäytyy sarjana tapahtumia, joiden lomassa on satunnaisesti valittuja, valokuvan tarkkuudella tallennettuja osia. Näiden väliin jää vuosia dokumentoimatonta, jälkipolville näkymätöntä elämää. Jäljelle jääneet valokuvat eivät valehtele, mutta ne rajaavat todellisuutta.


Toisaalta tämä tekee tarinasta ilmavan, toisaalta kerronnallista totuutta rajoittavat kirjailijan kuvaamat, valitsemat hetket päähenkiöidensä elämässä.
Se, mitä jätetään kertomatta on lukijalle näkymätöntä, mutta jättää mahdollisuuksia rivien väliin tehdä tulkintoja, ne herättävät kysymyksiä. Se, mitä ei sanota, voi olla joskus merkityksellisempää kuin se, mitä sanotaan, Esimerkiksi Ellenin kohtalo. Miten se liittyy alun dramaattiseen tapahtumaan Porkkalan talvisella jäällä? Vai liittyykö mitenkäään?

Kallandin kerronnassa minulla herää myös kysymys, kirjoittaako hän omaelämäkertaansa? Varmasti siinä on mukana omaa kokemusta (kirjailija on aikoinaan kuulunut Jehovan todistajiin), mutta kuten hän jälkisanoissaan ilmaisee, tämä kertomus on fiktiota, vaikka sen luomisessa on käytetty haastatteluja ja julkaisuja.

Totuus on optinen illuusio, jota ei voi nähdä, jos katsoo sitä suoraan. Fiktio on sitä, että keksitään asioita, jotka eivät ole totta, mutta jotka paljastavat totuuden.

Ben Kallandin teos Vien sinut kotiin ei ole kirja totuudesta. Mikä on totuus? kuolematon kysymys. Enemmän kuin totuudesta tämä kirja puhuu yhteisöllisyydestä, yhteenkuulumisesta ja perheestä. Toki yhtenä vahvana teema on valta ja sen käyttö, 

Jos ajattelen kirjan päähenkilöä Markusta, niin - huh! Karmiva tyyppi. Markuksessa minua etäännyttää se mädännäisyys ja kaksinaismoralismi, mitä hän edustaa. Ja silti näen hänessä on jotain, mikä voisi puhjeta kukkkaan, jos miehestä voi sellaista ilmaisua käyttää. Toisaalta ottaen huomioon kolmekymmentävuotta järjestön johtoportaassa, niin miettii, voiko siitä enää päästä  täysin irti. Onko muutos mahdollista? Toisaalta ei vain Brooklynin vuodet, vaan entäs muu menneisyys.

Vien sinut kotiin on pohjavireeltään tummasävyinen. Siitä puuttuu miltei kokonaan hiljaiset ja auvoisat hetket, valoisuus! Jos ajatellaan uskoa ja uskontoa, jotka ovat yksi teema, niin tästä teoksesta puuttuu täysin todellisen uskon ja luottamuksen tuoma rauha. On ero sillä, mikä on opittu tai  valittu, mikä on iskostettu tai mikä on sydämessä syntynyt.  

Mikä oli se koti, johon kirjan päähenkilö tunsi tien? Oliko se paluu järjestön pariin jossain uudessa valtakunnansalissa, jossa voisi jatkaa kaksinaismoralistista elämäänsä vai oliko se tie vastalöydetyn lapsenlapsen luo - perheen pariin?

Nyt kun Ellen soitti ilman säestystä, huikean kaunis sointi oli helppo huomata. Siinä oli syvä, tumma vivahde, joka täytti koko ison tilan. --- Tuntui kuin viulu olisi ollut eläin, joka halusi vapauteen ---

Helmet lukuhaaste 2017 kohta 49 Vuoden 2017 uutuuskirja

Kirjan on lukenut myös Leena Lumi, jota teoksen tempo ravistaa, ihastuttaa ja saa kyyneliin. Leena Lumi piti myös Markusta epäluotettavana kertojana. Tätä jäin sittemmin pohtimaankin, mitä Markus jätti kertomatta? Väistelikö hän jotain? Tosin minua jo alun kerronta mietitytti, mitä tässä jätetään kertomatta, kerrotaanko kaikki niinkuin tapahtui.
Lumiomenan mielestä Kallandin teksti kulkee kuin sinfonia: hiljaisesti silloin kun tarpeen, voimakkaasti,kiihkoisastikin silloin, kun aika on

...
EDIT: Ben Kallandilta on ilmestynyt myös nuortenkirja Villihaukka.

perjantai 4. elokuuta 2017

Lugovskaja Nina: Haluan elää!


,
Nina Lugovskaja
Haluan elää - Venäläisen koulutytön päiväkirja 1932-1937
WSOY,  2004
Suomentanut Arja Pikkupeura
 502 + 1 s.

 8, lokakuuta 1932
Vapaapäiväni, siis lokakuun kuudentena ženja ja Ljalja päättivät lähteä ratsastamaan. He hankkivat minule puvun. Kun menimme kolmisin sitä hakemaan erääseen asuntoon, jouduin kuulemaan melkoisen litanian neuvoja ja komentoja. No, ei se mitään. 

ženja ja Ljalja ovat Ninan kolme vuotta vanhemmat kaksossiskot, oikeilta nimiltään Jevgenia ja Olga. Nina on 14-vuotias aloittaessaan päiväkirjansa.

Ninan päiväkirja on täynnä nuoren ihmisen ajatuksia ja pohdintoja, elämästä, koulunkäynnistä - ajasta ja ympäristöstä, ja rakkaudesta. Niitä samoja aiheita kuin kenen tahansa nuoren ajatuksia. Nina asuu Moskovassa. Hänen isänsä on vangittu vastavallankumouksellisesta toiminnasta ja sama kohtalo odottaa myös muuta perhettä vuosien vieriessä. Ninan päiväkirja ei ole vain nuoren ihmisen kasvutarina, jollainen se toki on, vaan tutkimus Stalinin ajan vainoissa vangitun nuoren elämästä. Miksi tätä päiväkirjaa pidettiin nin vaarallisena? Kirjahan on täynnä nuoren itsetunnto-ongelmia ja tavallista kasvavan lapsen elämää. Se, että 14-vuotiaana tuntee tuskaa ja ahdistusta vangitun isänsä vuoksi, mutta kuten Nina yrittäessään saada rehabilitointia kirjoittaa Hruštševille, kuinka  isän pidätys "vammautti kipeästi laspen sielun jättäen jälkeensä vuosia kestäneen katkeruuden" ja kuinka tämä "aiheutti päiväkirjan Stalinin julmuutta koskevat katkerat rivit".

Ninan päiväkirjassa korostuu hyvin vahvasti itsetunto-ongelmat. Ninan silmissä oli jotain vikaa, minkä vuoksi hän karsasti. Tätä yritettiin korjata leikkauksella, mutta leikkaus epäonnistui. Nina koki olevansa ruma. J Kuitenkaan en lukinana näe häntä rumana (valokuvaliite on mukana). Ja älykkyyttä Ninalla oli, sen osoittaa jo hänen kirjoitelmansa. Itse en nelitoistavuotiaana pystynyt tällaiseen ajatteluun ja itseilmaisuun. Ja kunnianhimoakin Ninalla oli. Tosin se kunnianhimo hieman vuosien myötä karisee ja Ninan on vaikea löytää paikkaansa. Vasta vankeuden jälkeen hän löytää taiteelliset lahjansa (elämänkerralliset tiedot kirjan lopussa).

Typerä kohtalo ei suonut minulle mitään: ei ulkonäköä, ei kyvykkyyttä, ei mitään lahjoja, mutta itserakkautta, ylpeyttä ja halua olla parempi se kyllä jakeli runsain mitoin. Se on julmaa. Lisäksi olen päästä varpaisiin nainen. On pilkanteko jättää nainen vaille kauneutta ja viehätysvoimaa, sillä sanotaanpa mitä tahansa, naisen keskeinen ominaisuus on  miltei tiedostamaton ja häntä kaikkialle seuraava miellyttämisen halu...

Ah Nina, Nina. Kuinka tahtoisinkaan sanoa sinulle, että sinä olet älykäs, lahjakas ja et lainkaan ruma. Eikä todellakaan tarvitse olla äärettömän sopusuhtainen ja kauneudella kruunattu voidakseen elää sydämellään. Tekstisi sen osoittaa, että sinulla on kyllä sydän. Mutta nämä sanat eivät voi sinua tavoittaa. Sanonpa ne siis kaikille Ninan lailla tunteville nuorille ja miksei vanhemmillekin, lahjakkaille, älykkäille, jotka vertaavat itseään muihin kadehtien (kateus ei kaukana minustakaan), älkää verratko itseänne muihin! Se voi olla vaikeaa, mutta ei hyödytä. Sinä olet sinä ja minä olen minä ja niin on hyvä.

Nuoren tavallisten ongelmien ohella päiväkirjan myötä avautuu kolmikymmenluvun neuvostoarki, ajan ilmiöt hyvässä ja pahassa. Jotkin pienet yksityiskohdat mielipiteissä ja muussa pistää hieman mietteliääksi, ja en ehkä ole ihan kaikkea nielemässä, omimassa. 
Mutta se, mitä tapahtuu 4. tammikuuta 1937 muuttaa Ninan elämän. Silloin Ninan kotiin tehdään ratsia, Ninan ja Olga-siskon päiväkirjat takavarikoidaan ja perheenäiti tyttärineen viedään kuulusteluihin. 

Minä vain en ymmärrä, mitä niin kauheaa tässä päiväkirjassa oli, että nuori ihminen sen vuoksi joutuu pidätetyksi? Ajattelun vapaus on kaikilla, mutta ilmaisunvapaus, se pistää miettimään. Mitä on hyvä ilmaista ja mitä ei! Loppujen lopuksi kaikkien niiden alleviivausten, joita kuulustelijat ovat päiväkirjasta alleviivanneet merkityksekkäinä on ainoa vakavampi kohta tuo 14-vuotiaan katkera purkaus, josta on kulunut jo viisi vuotta. Sitä vastoin ne kohdat, joita itse pidän hälyttävinä nuoren ihmisen kasvussa ja kehityksessä ovat aivan vailla huomiota, eikä nekään ole sellaisia, joiden takia pitäisi vankileirille joutua, päinvastoin, ottaa tyttö puhutteluun ja ohjata ajatuksia terveempään suuntaan. Mutta millaista ohjausta lapset saivat kolmikymmenluvun Neuvostoliitossa. 

Kaiken kaikkiaan tämä kirja on kiintoisa ja pohtimaan pistävä ajankuva vuosien takaa ja eräästä historian ajanjaksosta.
...
Helmet lukuhaaste 2017 kohta 12: Politiikasta tai politiikosta kertova kirja