lauantai 26. toukokuuta 2018

Leena Wallenius: Rosalien laulu!

Leena Wallenius
Rosalien laulu
Otava, 1999
176 s.


Rosalie on 15-vuotias Itävallan juutalainen. Itävalta on Hitlerin valloittama ja juutalaisiin kohdistuu sortoa. Rosalie ja isänsä miettivät muuttoa pois, niin tekevät monet muutkin ja jonot konsulaatteihin on pitkät. Lopulta Wieselit saavat luvan tulla pakolaisina Suomeen. Sitten käy kuitenkin niin, että Rosalie  joutuu tulemaan yksin ja isä tulisi viikon kuluttua perässä.

Rosalie saapuu Suomeen, jossa maahantuloviranomaiset eivät ole kovin suosiollisia. Rosalie tutustuu kuitenkin Ruben Tolleriin, joka vie hänet kotiinsa. Tollerit ovat myös juutalaisia. Myöhemmin Tollerit ottavat kotiinsa myös Simon Landaun, joka on karannut keskitysleiriltä. Rosalie ja Simon ovat tavanneet  ensi kerran jo Itävallassa.

Rosalie haluaa isona laulajaksi. Hän on erityisesti kiinnostunut svingistä. Simonilla puolestaan on ainoana omaisuutenaan saksofoni.

Rosalien  laulua lukiessa mietin, onko Rosalie todellinen? Tarinan tausta on todellinen. Talvisota, jatkosota, Suomen, Venäjän ja Saksan suhteet. Suomen juutalaispakolaisten kohtalo. Kertomuksen tauastalla on varjona kahdeksan juutalaispakolaista, jotka Suomi luovutti saksalaisille jatkosodan aikana. Mikä häpeä!

Rosalien laulu ei anna kovin kaunista kuvaa Suomen sotavuosien oloista ja politiikasta. Sen verran ajatuksia kirja herätti, että minun täytyi hieman googlailla aihetta. Ilmeisesti kirja talon fiktiiviinen päähenkilöiden osalta, mutta heidän tarinansa on liitetty osaksi todellisia tapahtumia. Tosin en ole päähenkilön fiktiivisyydestä ihan satavarma. Rosalie pääsee laulamaan yhtyeessä, jonka johdossa on juutalaiset veljekset (nämä kaatuvat sittemmin sotatantereella) ja Rosalie tekee tuttavuutta myös lurppasilmäisen musiikkituottajan kanssa, joka lähtee viihdytyskiertueelle. Hahmo tuo mieleeni Toivo Kärjen, mutta onko tämä vain hyvää miljöön rakentamista. Ehkäpä?

Leena Walleniuksen Rosalien laulu on nuorille suunnattu historiaan pohjautuva teos, joka jättää ravistellun ja hieman epävarman olon. Vaikka kirja kertoo Rosalien laulajahaaveista niin ylitse niiden ainakin minulla nousi juutalaispakolaisten tilanne Suomessa sotavuosien aikaan, johon aiheeseen haluaisin perehtyä tarkemmin, niin raskasta kuin aiheesta onkin jo tietämäni  perusteella lukea.

----
Seinäjoen kaupunginkirjaston kirjastohaasste kohta 47: Lue  kirja, jossa musiikki on tärkeää.
Kirjallinen maailmanvalloitus: Itävalta

torstai 24. toukokuuta 2018

Karen Kingsbury: Valheen jäljet!

Karen Kingsbury
Valheen jäljet
Alkuteos: Firstborn series nro 3, Found
Suomentanut  Eeva Saarimaa
Aikamedia, 2017
351 s.













Kingsbury jatkaa tutulla tyylillään Baxterin perheen tarinaa. Keskiössä on Dayne Mathews, John Baxterin vanhin poika, joka on olosuhteiden pakosta aikoinaan annettu adoptoivaksi ja jota leskeksi jäänyt John nyt jäljittää tietämättä, että Dayne on itse jo saanut selville mistä hän on lähtöisin ja tehnyt jopa tuttavuutta perheeseen näiden tietämättä. Toinen päähenkilö on nuori kristillisen teatterin ohjaaja Katy, jolla on lämpimiä tunteita Daynea kohtaan samoin kuin tällä häneen, vaikka Hollywoodin filmiviidakko luo omat paineensa asioihin.

Kingsburyn teksti on viihdyttävää, hiljalleen eteenpäin soljuvaa, välillä tunnelma kohoaa jännitteitä luoden.Siirtymät eri tilanteista toisiin ja näkökulmavaihdokset ovat luontevia. Paitsi Daynen ja Katyn maailmoja, kirjailja kuvaa myös leskeksi jääneen Johnin ajatuksia sekä hänen tyttärensä Ashleyn pohdintoja hänen odottaessaan toista lastaan ja viidestä sisarusparvesta ainoana tuntien isänsä salaisuuden.Ashleyn synnytys keskellä rajuilmaa ja tornadon riehuminen pienessä keskilännen kaupungissa  onkin kirjan kerronnassa korkeimmalle kohoavia kuvauksia

Kingsbury kirjoittaa kristillistä fiktiota, jossa Jumalan huolenpito arkisssa asioissa käy käsi kädessä tai etsivänä ihmisen valintojen ja pyrkimysten suhteen. 


tiistai 22. toukokuuta 2018

Aino Kallas: Valitut teokset 1 - Valkea laiva!

Aino Kallas
Va.litut teokset I
Valkea laiva
Otava, 1938
192 s,








Teos sisältää T. Vaaskiven kirjailijakuvauksen lisäksi novvellit Tarina nuoresta Odelesta ja   pitaalisesta, Gerdruta Carponai, Pyhän joen kosto, Imant ja hänen äitinsä, yksi kaikkien edestä sekä Lasnamäen valkea laiva.

Novellit ovat kerronnaltaan taattua Aino Kallasta, jos ne eivät kohta saavutakaan samanlaisia korkeuksia kuin aiemmin lukemani novellit Reigin pappi ja Barbara von Tisenhusen. Novelleja yhdistää kuitenkin historiallinen athmosfääri ja  haikeus. Tarinat eivät ole iloisia tai auringonpaisteisia, päinvastoin näissä tarinoissa on syvää surua ja kohtalokkuutta.

Tarina nuoresta Odelesta kertoo nuoresta äidistä ja spitaalisesta. Tarinassa on legendamaisia sävyjä, mutta se loppuu jännästi eikä loppu ihan kerralla minulle auennut. Ehkä siinä kuvastui jokin arjen ja unelmien ristiriita, joka estää olemasta täysin tyyyväinen ja onnellinen vailla huolia ja pelkoja. 

Gerdruta Carponai kertoo tytöstä, joka jää yksin eloon, kyläläistensä kuollessa ruttoon ja kuinka hän sitten kuljeksittuaan tapaa toisen selvinneen ja kuinka koko maailmassa "ei ollut muita kuin he kaksi"

"Mutta tämä yö oli valkia, sillä valo viipyi mailla vielä auringon alettuakin, ja niituilta tuli kukkanunnujen tuoksu."

Kallaksen vanha ja arkaainen ilmaisu on kauneimmillaan syvälle käyvää ja ilahduttavaa. Eihän kukaan tosin näin puhu eikä kirjoita enää, mutta juuri siksi että se on niin erilaista ja runollista se puhuttelee.

Pyhän Joen kosto on tarinoista kaikkein pisin. Se kertoo miehestä, joka saapuu rakentamaan myllyä Vohandu-joelle. Joelle, jota kyläläiset pitävät pyhänä. Mylly valmistuu ja sen rakentajan Adam Dörffen mielen jokeen rakentama pato paisuttaa. Tarinassa on taikauskon sävyttämiä virtauksia, mutta niiden vastavoimana on maallinen valta ja Jumalan lait, jotka ovat ihmiseltä salatut.

"Vaan ihmisen henki, joka toukkana maisen elämäsi ajan niinkuin laudan likistyksissä tongit, mistä tiedät sinä? Taidatkos valtamerien kuljut kuivaksi laskea ja sen loukkaat tutkiskella? Taidatkos maankuoren niinkuin napakairalla puhki porata ja sen nieluun kuristaa? ..."

Kallaksen teksti lähentelee tässä Jobin kirjan syvyyksiä. Pyhän joen kosto sijoittuu 1600-luvulle ja Liivinmaalle.

Imant ja hänen äitinsä on tarina 1300-l uvulta. Mare, jolla on ollut kuusi poikaa, joita kaikkia oli tuho kohdannut, paitsi yhtä, joka vietiin luostariin kaipaa vielä saada yhden pojan vanhoilla päivillään. Ja tapahtuukin kuin saduissa ainakin.

"Vaan yhtenä varhaissuven ehtoona Mare seisoi mökkinsä kynnyksellä, ja hänelle näkyi, niin kuin olisi hänen päänsä päällä taivaan kansi äkkiä auennut, ja pitkä ja tulinen piirto kulki idästä länteen. Ja katso! keskelle humalatarhaa putosi taivaasta kullainen kerä, niinkuin olisi itse auringon ahjosta seäen singahtanut." 

Mutta ei Maren käsiin mitään tarttunut hänen kahmaistessaan, mutta Mare, jolle "kristillisyys oli ohut kuin ohraleivän kuori" taikauskoisessa mielessään piti tätä luapauksena pojasta, jonka hän saisi ja joka olisi saava erinomaisia aikaan.Niin saavat Mare ja Valdeko pojan, joka kasvaa kuin ilvespentu ja Mare, pakana, ohjaa tämän pakanan tavoille ja esi-isien uroteoilla tämän mieltä ohjailee. Niin alkaa poika Imant kaivata urotekoihin ja kun Sakalamaan rahvas  alkaa kapinoida Ordolinnan väkeä  vastaan on poika Imant ensimäisenä menossa taistoon. Mare-äiti haluaa kuitenkin pelastaa poikansa, ja ilmiantaa rahvaan juonet. Tarina on synkkä ja surkea, mutta siinä on vahvana "synnyttäjän murhe sikiönsä takia raskaampi kiviriippaa", eli äidinrakkauden merkitys.

Yksi kaikkien edestä on lyhyt tarina kalastajasta, joka sairastuu spitaaliin ja mitä kyläläiset päättävät hänen kohdallaan tehdä.

Lasnamäen valkea laiva on  kertomus uskonnollisesta joukkoliikkeestä, joka pohjautuu todelliseen tapahtumaan, jossa joukko talonpoikaisväestöä leiriytyi Tallinan lähelle järvenrantaniitylle odottamaan valkeaa laivaa, joka veisi heidät "Kaanaan maahan".Heihin liittyy Kallaksen tarinassa Maie Merits, joka jättää kauppiasmiehensä ja kaksi lastaan ollakseen "ei kukaan, ilman nimeä ja kotia". 

Kaiken kaikkiaan pakanuuden ja kristinuskon ristiaallokossa nämä tarinat lukijaansa kuljettavat, ihmismielen syvyyksistä jotain tärkeää ja merkityksellistä ammentavat ja jakavat.

lauantai 19. toukokuuta 2018

Sara Saarela: Nimeä minut uudelleen!

Sara Saarela
Nimeä minut uudelleen
Kharis Oy
2015









"Hänen viiksensä kuiskaavat: balettitanssijan säärilläsi voisit lumota kaikki kelltaisen kerrostalon isät ja äidit, haluaisivat sinut, röyhelömekon. Olet haltija, saanut loitsuillasi minut laulamaan hiuksiisiisi orvokkeja ja männyn tuoksua, laulamaan kadonnutta kuvaa, joka avaa silmänsä taas, vuosien jälkeen. Täytän toiveesi, muovailen sinusta prinsessan, jollaista ei leikkipuistossa ole vielä nähty, ei edes saduissa.
Hän silittää tukkaani ja hymyilee, vie minut käymään linnassani kädestä pitäen. Tämä paikka on salaisuutemme.
Miksi linnantornini kamarissa on pimeää ---"

Sara Saarela teos Nimeä minut uudelleen on rankkaa luettavaa. Sen päähenkilö on Elle, joka on myös tarinan kaikkitietävä minä-kertoja. Hän kertoo tarinaansa vaiheittain alta kymmenvuotiaasta (?) 14-vuotiaaksi itsetuhoiseksi nuoreksi, jonka elämässä ei juurikaan näy valoa, nuoreksi, jonka elämä ei ole lainkaan sellaista, kuin 14-vuotiaan nuoren naisenalun elämän tulisi olla. Elle ei kerro kaikkea, paljon jää rivien väliin. Aavisteltavaksi, arvattavaksi.

Kirjan aihe, hyväksikäyttö - on karmiva. Minulle ehkä vähän liian rankka aihe. Kuvaus minulle ehkä vähän liian vahvaa,  mutta eihän tästä aiheesta voi kevyesti kirjoittaakaan. Aivan tarinan loppumetreille saakka minua vaivasi eniten kirjan toivottomuus ja hurja meno, ei kenenkään elämä saisi olla tällaista, tämänhän piti olla hengellinen kirja, missä on toivo ja valonkajo? Muutoksen mahdollisuus. No, kyllä se valo alkoi lopulta kajastaa, vaikka ei ihan täydeltä  laidalta tulvinutkaan, alkoi vain pilkistellä sieltä mustien pilvien lomasta.

Nimeä minut uudelleen on rakenteeltaan jännä yhdistelmä lyyrisyyttä ja rankkaa proosaa. Lyyrisiä ovat lukujen välien runojen tapaiset kirjoitelmat, joissa välittyy tunteiden moninaiset sävyt. Varsinainen kerronta onkin sitten kaunistelematonta totuutta rikkirevityn sielun epätoivosta ja noidanpyörästä, josta on vaikea omin voimin irtaantua.Täytyy myöntää, että kokonaisuus muodostaa vahvan ja vaikuttavan, myötäelävän kertomuksen, jossa vastakkainasettelun ja eräänlainen voiman ja vastavoiman epätasapainoisuus luovat jännitteen, joka pitää tarinan koossa. Ja se, mikä minua eniten vaivasi jääkin sen totuuden varjoon, että pienikin määrä valoa poistaa suurimmankin pimeyden.

"Edessäni Jumalan talo, valo aamuyön taivasta vasten, mustavihreä pensasaita. portti vaaleanvihreästä helmestä ja ovi, simpukoita. Uskallanko astua sisään, olenhan kulkenut monien järvien  pituuden, tänne asti, ajattelen. Avaan oven. Eteisessä metallinpaljastin, ei ääntäkään. Minua ei viedä sivummalle, tehdä ruumiintarkastusta. Ei, vaikka taskussani on vasara, kengissä rautapiikit. Jumala sanoo: ota kengät jalastasi. Minä teen sinusta pyhän."
----

Kirja on luettu myös Kirjasähkökäyrässä.

torstai 10. toukokuuta 2018

Aira Kokki: Ankkurin salaisuus!







Aira Kokki
Ankkurin salaisuus
WSOY, 1964
113 + 1 s.
Kansikuvitus: Aimo Virtasalo


”Eräänä hohtavan helteisenä päivänä Topi näki Alin ensimmäisen kerran Turusen kioskin kohdalla.” Näin alkaa Aira Kokin sekä tytöille että pojille suunnattu lastenkirja. Paitsi Alia, joka asuu Mikko Kellerin luona Topi tutustuu toiseenkin vieraaseen poikaan – Kariin. Kari onkin vähän erikoinen tapaus, voittaa Topin tappelussa tuosta noin yksinkertaisella heittotekniikalla, mitä Topi ei voi ollenkaan ymmärtää ja Alinkin, joka sentään on melkoinen kaveri. Erinäisissä seikoissa Kari vaikuttaa myös olevan ihan lyömätön, kuten juoksussa, mutta Topi ja Alipa ei tiedä, että Karilla on kaksoissisko Sari, joka on ihan samannäköinen ja, että Kari ja Sari, jotka asuvat vanhassa taloröttelössä nimeltä Ankkuri yhdessä merimiesisän tuttavan, Petterin kanssa, isän ollessa merillä, jekuttavat kaksoset poikia ilmestymällä esille vuorottain. Lisäksi tuo tuttava, joka pitää heille jöötä on opettanut lapsille judoa.

Koko iltapäivän Ankkurin asukkaat ahersivat pihassa. Petteri katkoi katajat ja pajut multarajasta poikki. Kari raahasi oksat ja Sari haravoi roskia. Peipposet viheltelivät ja aurinko räkitti helteisenä ja kullan värisenä poutaisella taivaalla.”

No, sitten alkaa tapahtua ja salaisuudet selviävät, kun Ankkuriin ilmestyy kaksosten ”sukulainen” ja Ankkurin pihalla olevaa kaivoa aletaan lähemmin tutkia. Kesäinen seikkailu voisi ”tehdä selvän” kaikesta, mutta kaikki päättyy ilman haavereita pelkkään varoitukseen.

Aira Kokin omintakeinen tyyli pilkistää tässäkin kertomuksessa, vaikka ei ehkä ihan samalla tavalla kuin muutamissa aiemmin lukemissani teoksissa. Pirteä ja raikas kesäseikkailu tämä kuitenkin on ja sopii siis yhtä lailla tytöille kuin pojille.

Looginen päätelmä ja maalaisjärki:

Ei iso mies suotta juokse kenenkään kaivoja kurkkimassa, se on selvä.”




lauantai 5. toukokuuta 2018

Toini Lehtinen-Palme: Kesä kolmisin!



Toini Lehtinen-Palme
Kesä kolmisin
valistus, 1954
142 s,

Sisarukset Kati (17 v.) Sirkku (15 v) ja Aila (13 v) jäävät kolmistaan viettämään kesää perheen vuokraamassa huvilassa meren rannalla vai olisiko kyseessä kuitenkin sisäjärvi, jota haaveellisesti kutsutaan 'mereksi' en oikein tiedä. Minun on kuitenkin vaikea kuvitella metsää ja mustikkamaastoa meren läheisyyteen, jotka tekijät tarinassaa esiintyvät. Merestä tarinassa kyllä puhutaan. Tyttöjen vanhemmat, jotka ovat opettajia  lähtevät sitä vastoin lomamatkalle eurooppan. 

Sisaruksista Kati on hieman turhamaisuuteen taipuvainen, poikia ajatteleva nuori neiti, joka lähtee heinäpellollekin silkkimekossa ja nailoneissa, koska ei halua jäädä pakertamaan kotitöissä. Sirkku on aikaansaapa ja käytännöllinen, joka on päättänyt tulla talousopettajaksi. Aila on nuorin joukosta, mutta se ei estä häntä sankariteoista, kun hän pelastaa uimamaisteriharjoittelua suorittavan pojan hukkumasta.

Kaikenlaista jännää kesän aikana ehtii tapahtua, kun lähistölle ilmestyy 'kiharapäinen' mies. Miksi häntä kutsutaan kiharapääksi en pysty sanomaan, sillä mies on loppujen lopuksi kalju. Tytöt jahtaavat rikollista kavaltajaa ja ottavat hoiviinsa pienen pojan, jonka isä joutuu viemään puolisoaan yösydännä sairaalaan ja joutuu itse lähtemään töihin.

Tytöt tutustuvat myös Tuulikkiin, joka haluaisi opiskella tanssia, mutta jota tämän äiti ja veli eivät suvaitse.

Paitsi  kesäisiä puuhia kirjassa sivutaan ammatteja ja tulevaisuuden suunnitelmia. 

- Minusta tuntuu, että minun pitäisi pyytää sinulta ja kaikilta ihmisiltä anteeksi, että olen näin onnellinen voimatta antaa teille siitä siruakaan.
- No, mitä sinä sitten aiot tehdä? Sirkku kysyi lyhyesti.
- Menen syksyllä kouluun, tulen ylioppilaaksi ensi keväänä, sitten alan lukea kieli yliopistossa ja valmistun vähitellen kielimaisteriksi niin kuin äitikin, ja sitten minä menen naimisiin.

tiistai 1. toukokuuta 2018

Tuulikki Otsola: Yksinäinen Inkeri!



Tuulikki Otsola
Yksinäinen Inkeri
Karisto, 1955
137 s


Alkulause:

Kun ihmisellä ei ole perhettä, täytyy olla ainakin päiväkirja.

Loppulause: 

Syyskesän illassa visersi lintu viimeisen kerran, kun me käsi kädessä astuimme sisään.

Päähenkilö:

Inkeri, orpo tyttö, joka asuu Kaisa-tätinsä luona.

Sivuhenkilöt:

Perhe Saarinen, johon kuuluu herra ja rouva Saarinen, 11-vuotiaat kaksoset Risto ja Ritva sekä ylioppilaspoika Kai sekä erinäisiä muita henkilöitä, kuten lähihuvilassa, milteipä linnassa asuva Kenraaali. 

Tapahtumat:

Inkeri haluaa kesäksi töihin ja vastaa lehti-ilmoitukseen, jossa etsitään kotiopettajaa. Hän saa paikan ja karkaa Kaisa-tädiltään Saarisen huvilalle, josta sitten kirjoittaa ja kertoo tapahtumat. Inkerin töihin kuuluu paitsi opettaa Ristoa ja Ritvaa auttaa taloustöissä. Rouva Saarinen on ihan mukiinmenevää sorttia oleva työnanantaja, mutta ylioppilas Kai sitä vastoin on Inkerin mielestä pöyhkeä.

Inkeri on siis orpo ja asuu tätinsä Kaisan luona. Hänen vanhempansa "hukkuivat molemmat eräänä myrskyisenä syysiltana lähelle  huvilamme rantaa; olin silloin neljän vuoden."

Hmm. Tämä olikin seikka, mikä kiinnitti huomiotani. Tämä tarina muistutti hyvin paljon vähän aikaa sittten lukemaani toista tyttökirjaa, Soilan Tuulikki Tuuliaista, vaikka toki erojakin löytyy. Tämä sijoittui kesään ja Tuulikki Tuuliainen talveen, mutta mutta. Kuinka sattuikaan niin samankaltaiset kirjat miltei perä perään luettavaksi. Kaiken lisäksi molemmat ovat päiväkirjamuotoon kirjoitettuja. Tarina orpolapsesta, joka löytää sukulaisensa erinäisten vaiheiden jälkeen on tietysti ikiaikainen juoni, josta on erilaisia variaatioita, ei siinä mitään.

Miesten ja naisten taidot:

Kai, tuo ylioppilas oli Inkerin mielestä siis ylpeä luonnoltaan, jonka tapa ilmaista asioita hieman kolahti Inkerin korvaan. Kiintoisa yksityiskohta kerronnassa oli tapaus, jossa Kai tuo takkiaan äidilleen, jotta tämä ompelisi siihen napin. Täh! Iso aikuinen mies, eikä osaa itse nappia ommella? Ajattelin lukiessani. Mutta sellaista se kai on ollut joskus muinoin ja ehkä vieläkin joidenkin kohdalla - mene ja tiedä.

Jännitystä tarinaan tuo Insinööri Saarisen kadonneet paperit, joiden takia perhettä uhkaa suuret menetykset. 

Salaperäisyyttä puolestaan luo tuon linnamaisen lähihuvilan omistaja, Kenraali, johon Inkeri tekee  tuttavuutta kävelyretkellään.

Ja ei sille mitään voi, eittämättä tässäkin kirjassa on rakkautta ilmassa. 

Kaunein lause tarinassa  tai ainakin osa siitä:

Seisoimme kauan vanhojen omenapuiden alla ja tuhat laulua kaikui sisimmässäni --- ---