torstai 30. toukokuuta 2019

Kirjaostoksia!



Tuijata-blogissa annettiin Kirjaostos haaste. Minä ostan kirjoja yleensä kirpputoreilta ja antikvariaateista. Uutuuskirjoja ostan harvemmin. Viimeisimmät uutena ostetamani kirjat on Louisa May Alcottin suomentamattomat kirjat Flower fabels ja Hospital sketches. Kirjat eivät ole kovin mittavia, mutta varsinkin Hospital sketches vaikuttaa ensimmäisen luvun perusteella hyvinkin kiinnostavalta. Kielen kannalta se kuulostaa helppolukuisemmalta, mutta kumpikin kirja kyllä haastaa kielitaitoni.

Kirjat tilasin CDON-comista.

Uutuuskirjojen ostamisharkinnassa on muutamia teoksia, mutta saa nyt nähdä. Menoja on niin monenlaisia ja minulla on jo muutenkin niin isot kirjakasat lukemattomia kirjoja, joista en tiedä, mihin ne lykkäisin. Täytyisi hankkia pari uutta kirjahyllyäkin saadakseen kirjat järjestykseen. Olen todellakin kirjojen suurkuluttaja.

Nettiantikvariaatista tilasin taannoin Ayako  Miuran omaelämäkerrallisen Tuuli kääntyy tulevaan -teoksen. Enole ihan varma, mutta luulen, että olen tämän kirjan joskus muinoin lukenut. Pidän kuitenkin Ayako Miuran muutamista teoksista niin paljon, että uskon pitäväni myös tästä.

Pari päivää sitten tilasin myös Eila Kaukovallan kaksi tyttökirjaa: Tuntematon Marianna ja Me tapaamme taas, Marianna. Ne eivät ole vielä saapuneet.

Marceline Loridan-Ivens: Isä, et koskaan palannut!


Kuva: kollaasi kirjan etu- ja takakannesta

Marceline Loridan-Ivens
Isä, et koskaan palannut - Minun keskitysleiritarinani 
Alkuteos:Et tu n'espas revenu 
Suomentanut:Marja Luoma
Gummerus, 2016

Aloittaessani lukemisen minusta jonkin ajan kuluttua alkoi tuntua, että olen lukenut tämän kirjan aiemminkin. Teoksessa oli jotain tuttua, mutta myös jotain, mikä ei tuntunut niin tutulta. Mitä pidemmälle luin, sitä tutummaksi tarina kävi. Mutta miksi en ole kirjoittanut tästä teoksesta blogiini mitään? En ainakaan kirjailijan nimellä enkä aiheella löytänyt mitään.

Teos ei ollut huono. Päinvastoin. Tämä oli erilainen keskitysleiri ja holokaustitarina. Marceline kirjoittaa isälleen, isälle, jonka kanssa hänet  vietiin. Isälle, joka ei palannut, ja jonka kohtalo jäi avoimeksi. 

Marcelinen tarinaa lukiessa ei voi kuin ihmetellä sitä, miten on mahdollista, että tämä kaikki on voinut tapahtua. Järjetöntä, niin järjetöntä. Ja mikä järjettömintä, Marcelinen kertomus tuo esiin sen, että ihminen ei ole paljonkaan oppinut historiastaan. Kiinan opiskelijavallankumous, New Yorkin terrori-isku - tuhon enkelit kulkevat yhä maailman yössä. Kuka sytyttäisi valon? Marcelinen tarina on sävyltään hieman lohduton, mutta päättyy kuitenkin toivon sanoihin. Elämä kantaa ja kannattaa.

"Kaksi vuotta sitten kysyin Marielta, Henrin vaimolta: 'Mitä mieltä olet, nyt kun elämä alkaa olla lopuillaan, teimmekö hyvin, kun palasimme leireiltä kotiin?' Marie vastasi: 'En usko, ei meidän minusta olisi pitänyt palata. Mitä mieltä sinä itse olet?' En osannut ottaa kantaa puolesta tai vastaan, sanoin ainoastaan: 'Ajattelen aika pitkälle samaan suuntaan kuin sinäkin.' Silti toivon, että jos tuo kysymys esitetään minulle juuri ennen kuin lähden tästä maailmasta, osaisin vastata kyllä, kyllä se kannatti."

--
Pieni Helmet 2019 -lukuhaaste kohta 22: kirjan nimessä on kieltosana

maanantai 27. toukokuuta 2019

Kari Vinje: Arpiniskainen mies!


Kari Vinje
Arpiniskainen mies
Norjankielinen alkuteos: Mannen med arret
Suomentanut Raimo Mäkelä
Kansi: Teemu Junkkaala
Perussanoma, 2015
119 s.











Arpiniskainen mies kertoo pienestä pojasta Selmeristä. Selmer asuu Norjan pohjois-osassa, Billefjordissa. Selmerin äiti on kuollut. Isä Mikkel on ottanut uuden vaimon Karoliinan. Selmer olisi mielellään ollut isän kanssa vain kahdestaan. Selmerillä on ystävä, Börre. Börrellä ja Selmerillä on keskenään tosin kinaa siitä, kummalla menee paremmin. Jos Selmer kertoo jostain asiasta, niin Börrellä on heti kymmenen, tuhat, miljoona kertaa paremmin. 

Eletään aikaa, jolloin Hitler on miehittänyt Norjan. Börre kertoo Selmerille salaisuuden: heidän navetan lattian alla on radio. Börre kuitenkin huomaa,että hän on tehnyt virheen. Selmer nimittäin on ystävystynyt saksalaisten sotilaiden kanssa, jotka asustavat koululla. Börren täytyy keksiä jotain, ettei Selmer paljastaisi salaisuutta vihollisille. Hän päättää että Selmerin ystävyys saksalaissotilaiden kanssa on pistettävä poikki.

- Varo häntä!
Börren äänessä oli jotain uhkaavaa, ikään kuin hän olisi tiennyt jotain pahaa ja vaarallista Hermannista. 
- Miksi? Selmer kysyi hämmästyneenä.
- Koska hän on ilkeä.
- Ei ole, Selmer sanoi. - Hän on kiltti. Hän on antanut minulle appelsiineja ja soittanut minulle haitaria. Hän on opettanut minua puhumaan saksaa. 
- Hän on lyönyt venäläistä vankia, Börre sanoi tiukasti. - Tänne! Börre veti etusormella viivan niskaansa. - Näin sen itse. Hän riisui vyönsä ja löi vyön soljella. Se on ihan totta!

Arpiniskainen mies on hieno pieni teos. Lapsentajuisesti kerrottu, mutta ei silti naiivi. Tosin minun täytyi nauraa tyrskähtää itsekseni, kun Börre kertoo Selmerille, kuinka haava vangin niskassa "ulottui kolme kertaa vangin kaulan ympäri."

No, Selmer näkee vangin ja arven ja hän ei enää koe voivansa olla ystävä Hermannin kanssa. Ja kun Herman antaa Selmerille leivän, niin Selmer antaa sen vangille. Herman näkee tapauksen ja vaatii leivän vangilta takaisin. Seuraukset vangille ei ole hyvät muutenkaan ja vanki, Nikolai, tajuaa, että hänen on paettava.

Arpiniskainen mies on siitä hieno teos, että vaikka Selmer tajuaa, että hän on ystävystynyt vihollisen kanssa, hän näkee myös että vihollisessakin voi olla ystävä. En kerro koko juonta, sillä suosittelen kyllä lukemaan tämän teoksen ottaaksesi itse selvää siitä, miten ihmissuhteet ja seikkailu kehittyy. Sota-aikaan sijoittuvan pakokertomuksen taustalla kulkee kristillinen sanoma. Selmerin isä on jumalankieltäjä. Selmer alkaa kuitenkin pohtia Jumalan olemassaoloa. 

Kertoja on ulkopuolinen, kaikkitietävä kertoja, joka vie tarinaa eteenpäin mukavasti kuvaten tapahtumia ja tilanteita. Sanoista kuvastuu historiallisuus, ikään kuin tämä pohjautuisi tositarinaan muutoinkin kuin miljöön ja aika-aspektin osalta. Teoksen alkusivuilla oleva kartta tuo tarinaan mukavaa lisäeloa. Kerronnassa on mukavasti dialogia. Teoksessa on Heikki Toivolan lyijykynämäinen, luonnosmainen kuvitus. Tämä kirja ei pitkästyttänyt eikä ollut lainkaan tylsää luettavaa. Natsiajan ja sota-ajan kuvauksena tässä on erilainen näkökulma ihmisen hyvyyteen ja pahuuteen. Todellakin mitä suositeltavin lastenkirja.

lauantai 25. toukokuuta 2019

Tuure Vapaavuori: Katolo - Kasiperan kuninkaanpoika!


Tuure Vapaavuori
Katolo - Kasiperan kuninkaanpoika
Suomen Lähetysseura, 1950
165 s.

- Missä olet ollut, Katolo? Olemme kaivanneet sinua, kuului sivultapäin. Mitään vastaamatta Katolo pujahti matalasta oviaukosta asuntoonsa, haki vilttinsä ja aikoi poistua saman tien. Silloin eräs vieraista, joka oli melko lailla humalassa, asettui tielle koettaen pysähdyttää vaikenevaa entistä juomatoveriaan. 
- Anna hänen mennä, olihan hän illalla Regina-vanhuksen luona laulamassa. Taitaa ruveta kristityksi, yhden vaimon mieheksi, sanoi joku pilkallisesti.
Katolo oli luonteeltaan hyvin kiivas, ja hänen sydämessään nousi nytkin suuttumuksen puuska. Hänen huuliltaa singahti kuin nuoli:
- oletteko täällä vieraina vai oletteko ruvenneet isännöimään  talossamme?
Häveten vaikenivat puolihumalaiset, mutta heimopäällikön pojan korvissa soivat edelleenkin sanat: "Sinä, Katolo, olet liian hyvä..."

Katolo, Hovikylän heimopäällikkö Hamujelan pojan kääntymyksestä pakanasta kristityksi ja kasvusta perheenisäksi ja sananjulistajaksi kertoo tämä tarina. Kristitylläkin on vaikeutensa eikä Katolokaan jää vaille ihmissydämestä kumpuavia tunteita ja epäilyjä. Katolo saa puolisokseen Katarinan, nuoren kristityn tytön, joka kuitenkin kääntyy noitatohtorin puoleen, kun nuorin poika sairastuu. Katarina tuntee syyllisyyttä, joka jää kalvamaan mieltä ja kun hän vielä ohimennen kuulee humalaisten ihmisten puhuvan Katolosta, kuinka tämän pitäisi ottaa toinenkin vaimo alkaa Katarina tuntea mustasukkaisuutta, vaikka puheet ovat vailla mitään pohjaa, humalaisten kyläläisten ja sukulaisten jorinoita. Katolo, joka on ollut puhujamatkalla, palaa kotiin ja välit vaimoon tulehtuvat. Katolo alkaa kääntyä takaisin menneisiin perinteisiin ja lopulta häntä kielletään käymästä seurakunnan tilaisuuksissa. Sitten pantteri hyökkää...

Katolo  - Kasiperan kuninkaanpoika on suomalaiseen tyyliin kerrottu lähetystarina. Nimistö tuntuu oudolta, eikä sitä osaa yhdistää mihinkään tiettyyn Afrikan osaan, enkä esimerkiksi googlaamalla löydä  tarinassa mainittua Usendje-jokea. Angolan vuoriseutu kuitenkin mainitaan ja Kongokin ohimennen.  Ehkä jossain Namibia-Angola -akselilla eletään. 

Tuure Vapaavuori on kuitenkin ilmeisesti kertonut tämän tarinan omiin kokemuksiinsa nojautuen, sillä wikipedian mukaa hän on toiminut Suomen Lähetysseuran palveluksessa Angolassa 1936-1946.  Mikä kerronnallisesti kuitenkin kaikkein mielenkiintoisinta ja erikoisinta, ja myös  hienoa ottaen huomioon ajan ja silloisen elämäntavat, niin tässä teoksessa ei afrikkalaisista kertaakaan käytetä n-sanaa, vaan puhutaan joko mustista tai 'meikäläisistä' riippuen kontekstista.  

Ei yhtään hassumpi teos.
---
Kirjallinen maailmanvalloitus: Angola

tiistai 21. toukokuuta 2019

Naisten aakkoset - Ä!

 Naisten aakkosia on keräilty Tarukirjan vanavedessä. Loppu häämöttää. Tässä esittelyssä kirjain

 Kuka on suosikkikirjailijasi?


Äiti

Äitini oli todellisuudesssa kotiäiti. Hän kuitenkin kirjoitti elämänsä aikana pöytälaastikkoon niin runoja kuin omia muistelmiaankin. Äitini peruja on oma rakkauteni kirjallisuuteen ja kirjoittamiseen sekä myös  taiteeseen.  Äitini oli myös lahkas piirtäjä.

Kuka nainen, joltain muulta kulttuurin alalta on suosikkejasi?

Äkkijyrkkä Miina on persoonallinen taiteilija. Hän ei ehkä ole minun varsinainen suosikkitaiteilija, mutta hänellä on ihastuttavia lehmäaiheisia töitä. Maatalon tyttönä arvostan sitä, että hän on pitänyt lehmiä esillä.


Vaihtoehtoiset kysymykset (myös muut alueet kuin kulttuuri käyvät)

a) Kehen kulttuurin edustajaan haluaist tutustua paremmin
Vaikka ei ihan kulttuuria edustaisikkaan, niin Äijäläisen Irman kahvioon olisi kiva piipahtaa.  Jos en erehdy henkilöstä, niin olemme  joskus muinoin tavanneet ja olisi kiva uudistaa tuttavuus.

b) Kenet suosikkisi haluaisit nostaa esille

maanantai 20. toukokuuta 2019

Lisa See: Lumikukka ja salainen viuhka!



Lisa See
Lumikukka ja salainen viuhka
Snow Flower and the Secret Fan
Suomentanut Hanna Tarkka
WSOY, 2006
417 +1 s.


"Olen »se joka ei vielä ole kuollut» kuten kylässämme sanotaan - leski, kahdeksankymmentävuotias."

Kirjan kertojaminä on Lilja, joka kertoo elämänsä tarinaa lapsuudesta aikuisuuteen. Kasvutarinaa ystävyydestä, jonka piti kestää eliniän, mutta sai kolhun väärinymmärryksen vuoksi.

Lisa Seen Lumikukka ja salainen viuhka kertoo Kiinan naisista 1800-luvun puolivälin paikkeilla, Taiping-kapinan molemmin puolin. Tarina on järkyttävän herkkä, koskettava monella tavalla. 

"Hiljaisuuden rikkoi puheellaan madame Wang. »Tyttö on todella suloinen, mutta kultaiset liljat ovat elämässä paljon tärkeämmät kuin sievät kasvot. Kauniit kasvot ovat taivaan lahja, mutta pienillä jaloilla saatetaan nostaa tytön sosiaalista asemaa. Tästä lienemme kaikki samaa mieltä. Mitä sitten tapahtuukin, se riippuu perheen isästä.»"

 En ole pitkään aikaan lukenut mitään niin järkyttävää, kuin kuvaus siitä, miten 6-7 -vuotiaiden Liljan, hänen pikkusiskonsa ja serkkunsa jalat sidottiin, jotta niitä tuli pienet ja sievät 'liljankukat'. Pikkusisko - Kolmas tyttö - saakin sitten verenmyrkytyksen ja kuolee.

»Vain kipu tekee sinusta kauniin. Vain kärsimys tuo sinulle rauhan. Minä sidon, minä käärin, mutta palkinnon saat sinä.»

Tätä kiinalaisen äidin mantraa Liljakin myöhemmin toistaa sitoessaan oman tyttärensä jalat.

Tuntuu käsittämättömältä, miten tämä kidutusta vastaava tapa on voinut säilyä osassa Kiinaa yli tuhat vuotta ja niinkin pitkälle, kuin 1950-luvulle. 

Paitsi, että pienet jalat olivat merkki yhteiskunnallisesta asemasta, ne sitoivat naiset kotiin. Runnelluilla, typistetyillä jaloilla ei voinut kävellä pitkiä matkoja, Naiset olivat sidottuja kotiin ja sielläkin lähinnä 'naisten kamariin'.

Lilja nousee pienine jalkoineen yhteiskunnan portailla, hänestä tulee arvostetu rouva Lu. Mutta merkitseekö arvostettu asema kaikkea. Avioliittoa tärkeämpi on ikuinen ystävyysliitto Lumikukan kanssa, lapsena luvattu ja paperille kirjattu. Lilja ja Lumikukka kirjoittavat toisille viestejä salaisella naisten nu shu -kirjoituksella. Näitä viestejä he kirjoittavat toisilleen erityiseen viuhkaan, joka kulkee tytöltä toiselle.

Lilja ja Lumikukka ovat samanikäisiä, heillä on paljon yhteistä, mutta myös eroa. Lilja on taipuvainen, perinteisiin myöntynyt. Lumikukka herkempi ja asioita pohtivampi, uteliaampi. 

Hyvä neuvo:

 »Lue tuhat kirjaa, niin sanasi virtaavat kuin vuo.»
- Lu-sedän sanat Liljan pojalle.

Jos haluat tutustua Kiinan menneisyyteen ja kulttuuriin ja erityisesti naisen asemaan Kiinanlaisessa kulttuurissa,  niin tämä kirja avaa sinulle siihen hyvän näköalan. Tarinan taustalla ja naisen aseman määrittelijänä  on kungfutzelainen filosofia. 
---
Kirjan on lukenut myös Mia, jonka iholle kirja tuli.  Todellakin hyvin sanottu. Tämä kirja tuli tosiaankin iholle.

keskiviikko 15. toukokuuta 2019

Marika Stiernstedt: Ullabella!

Marika Stiernstedt
Ullabella
Suomentanut Esteri Paalanen
WSOY, 1956
149 + 2 s.


Alkulause: Orpolapsi matkalla äitinsä haudalle!

Orpolapsi on Ulla Gabriela, alta kouluikäinen teoksen alussa. Hänen hoitajanaan on Malin-niminen ikäneito, joka yrittää puhua tytön isälle, että tarvitsisi saada tälle sitä ja tätä. Isä on insinööri, jolla on laivaveistämö.  Isällä vain tuntuu olevan pää enemmän pilvissä kuin reaalimaailmassa ja niinpä sitten käy, että laivaveistämö menee konkurssiin ja Ulla Gabriella, lyhyemmin Ullabella joutuu isänsä ja Malinin kanssa muuttamaan pois kauniista kodistaan, kaupunkiin, josta isä jonkin ajan kuluttua lähtee Amerikkaan etsimään onneaan ja jättää Ullabellan Malinin hoitoon.

Ullabella kasvaa ja varttuu ja Malin tekee, minkä voi. Sitten tulee viesti,että isä on palaamassa kotiin. Hänen uusi keksintönsä on saanut suotuisan vastaanoton ja onni tuntuu kääntyneen. Vaan sitten käy niin, että isä kuolee ja Ullabella joutuu tätinsä majurinrouva Winterrosin luokse. Sekään ei ole kuitenkaan lopullinen paikka, sillä majurinrouva ajaa Ullabellan pois, kun saa selville, että tämä on tapaillut muuatta lapsuudesta tuttua poikaa.

Ullabella kuuluu WSOY:n Vihreään kirjastoon. Sen tyyli on kertovaa ja toteavaa. Dialogia on hyvin vähän, mikä  tekee tarinasta ehkä hieman puuduttavan. Aivan tylsä tämä kirja ei kuitenkaan ollut. Ullabellan elämänvaiheita kuvataan pienestä lapsesta nuoreksi neidiksi ja hääkellojen soittoon. 

Mielikuvitusta kutkuttavinta:

"Mutta uunin vierestä oli  ruokasalin seinäpaperi revennyt, niin - eräässä kohden se aivan riippui, ja se oli Ulla Gabriellan mielestä kauhean näköistä, sillä joku voisi tulla seinästä tuon repämän kautta, vaikkapa peikko."


sunnuntai 12. toukokuuta 2019

Vera ja Bill Cleaver: Tiukka silmu!




Vera ja Bill Cleaver
Tiukka Silmu
Alkuteos: Hazel Rye
Suomentanut Alice Martin
WSOY, 1986 
110 + 1 s.

"Joissakin Ryen tontin viereisen vanhan appelsiinitarhan puissa näkyi menneen talven pakkasissa kuolleiden oksistojen alapuolella uusia vaaleanvihreitä versoja,jotka vilkuttivat varhaiskesän auringolle. Toiset puut, joita kylmä oli vaurioittanut pahemmin, nukkuivat yhä paljasta, harmaata unta"

Tiukkka silmu kertoo 11-vuotiaasta Hazel Ryestä. Hazelin perhe on hieman erikoinen. Äiti on jollain tavalla hermoheikko tai hän ei oikein kestä Hazelin ja isänsä kahnauksia, ja hän lähteekin Tennesseehen sukuloimaan jättäen Hazelin ja miehensä kotiin. Hazelin ja isänsä suhde on tämän kirjan karuinta luettavaa. Siinä on jotain sairaalloista. Isä on kauhean mustasukkainen Hazelista. Hazelin pitäisi aina tehdä kaikki yhdessä isän kanssa. Koulunkäynti ei ole kiinnostanut Hazelia, ehkä tämänkin taustalla on isän suhtautuminen koulunkäyntiin. Isä on ammatiltaan puuseppä.

Isä antaa Hazelille vanhan mökin ja appelsiinitarhan. 

Sitten paikalle saapuu vaelteleva Poolen perhe, joka etsii töitä. Miljöö on floridalainen maaseutuyheisö. Aika-aspektia ei mainita. Hazel vuokraa mökkinsä perheelle, mistä isä ei ole oikein ihastunut. Samoin hän ei ole ihastunut, kun Hazel ystävystyy perheen pojan, Felderin kanssa. Felder on  lukenut paljon ja  kiinnostunut luonnosta. Hazel sopii Felderin kanssa, että tämä auttaa häntä kunnostamaan appelsiinitarhan, jotta hän sitten voisi myydä sen ja saada paljon  rahaa.

Tiukka silmu on mielenkiintoinen psykologinen tyttökirja, jossa isän ja tyttären välillä on hankausta. Hazel oppii Felderiltä asioita, mutta isä ei katso ystävyyttä hyvällä. Lopulta Hazel saa huomata, että mökin asukkaat ovat lähteneet. Felder on jättänyt Hazelille siemeniä,  jotka Hazel päättää kylvää appelsiinitarhaansa kertoakseen niiden kasvusta Felderille, jos hänet jossain tapaisi.

"Hän näki upouudet silmt ja näki kuinka puut alkoivat parantua, ja se sai hänen sydämensä nauramaan. Kaikki oli hyvää,ja ajatus että hän oli ollut tekemässä sitä mahdolliseksi täytti hänen mielensä kokonaan.
Sinä päivänä hän ei voinut olla juoksematta. Tarhassa oli oravia ja harakoita, ja hän juoksi niiden perässä matkien niiden säksätystä ja huutoja. Hän pysähtyi ja katsoi ylöspäin, ja korkealla kimaltavassa  sinessä hän näki puhtautta ja voimaa. Ja lupausta. Hänestä tuntuikaiken aikaa, että tuolla ylhällä oli lupaus,vanha ja hyväntahtoinen. Se katseli häntä.Se tunsi hänet ja piti hänestä. Hänen sydämensä nauroi taas."

Isän ja Hazelin suhde on siis karuinta luettavaa. Se ei ole kuitenkaan kerronnan pääosassa. Pääosan vie Hazelin ja Felderin puutarhahommat, vanhojen appelsiinipuiden elävöittäminen silmuttamalla. Tämä tuo mieleeni Burnetin Salaisen puutarhan. Teosten luontoyhteys on  merkittävä. Kuitenkaan teoksia ei voi verrata. Ne ovat hyvin erilaisia miljööltään ja sivujuoneltaan. Yhtälailla kuitenkin vaikuttavia.
...
USA:n valloitus kirjallisesti: Florida

perjantai 10. toukokuuta 2019

Aron Andersson: Lääkärien hylkäämä!

Aron Andersson
Lääkärien hylkäämä
Alkuteos: Ryckt ut dödens käftar
Suomentanut Lauri Öhrnberg
Ristin Voitto,1967
126 s.

"Synnyin Angelstadin pitäjässä, noin kymmenen kilometriä Ljungbyn kaupungistalänteen, huhtikuun19. pnä1901. Isäni oli kauppias, mutta samalla hän harjoitti maanviljelystä omistamallamme tilalla."

Näin alkaa Aron Andersonin tarina elämästään. Aronista tuli rautatievirkailija. Hän sairastui espanjantautiin ja sitten hänen  tilansa paheni pahenemistaan, eikä hän sietänyt enää vähäistäkään ruokaa tai vesitippaa oksentamatta verta. Hän laihtui ja kuihtui eikä lääkärit voineet häntä parantaa ja niin hänet lähetettiin kotiin, missä  hän saattoi odottaa vain kuolemaa.

Aronin äiti oli uskovainen ja rukoili poikansa puolesta. Kerran Aron sitten näki näyn, jossa Jeesus ilmestyi hänelle.

"Huoneeni seinä avautui, ja minä näin kaukana suuren, voimakkaan valon. Luulin näkeväni  unta ja nipistin jalkaani varmistuakseni siitä, etä todella olin valveilla.Valo tuli yhä lähemmäksi, kunnes näin, että se oli hohtava olento. Heti Hän tuli minun viereeni. Mikä ihmeellinen näky!Silmäni kohtasivat säteilevän, rakastavan silmäparin. Tukka oli jakauksella ja siististi taaksepäin kammattu. Hänen kasvojaan kehysti sädekehä. Kasvonpiirteet todistivat, että miehellä oli ollut vaikeita kärsimyksiä ja koettelemuksia, mutta niistä loisti sanomaton rakkaus."

Tästä alkoi Aronin hengellisen elämä kasvu. Sairaus kuitenkin jylläsi edelleen. Kunnes hän koki toisen ilmestyksen ja lakkasi hetkeksi hengittämästä. Kaikki hänen ympärillään ajattelivat hänen kuolleen. Mutta sitten hän nousikin ylös, kuten häntä oli näyssä kehotettu. Hän alkoi syödä ihan normaalisti eikä mitään ongelmia enää ollut.

Tapahtuma-aika on joskus 1900-luvun alkuvuosikymmenet.
Mikä minua tässä kirjassa erityisesti puhutteli oli tuo maininta Kristuksen kasvoista, joista kuvastui kärsimys.Yleensä, kun kuvat, jotka olen nähnyt Hänestä ovat niin kiiltokuvamaisia, niin aloin miettiä, miten taiteilija voisi saada esille  kasvot, joissa näkyisi sekä kärsimys että rakkaus.
---
Olen taas tämän kevään ajan opiskellut teologiaa, mikä on hieman rajoittanut lukemismahdollisuuksiani. Kesän myötä taas kategoria laajenee ja pääsen ehkä tutustumaan uutuuksiinkin ja lukemaan hieman monipuolisemmin.

torstai 9. toukokuuta 2019

Erkki Hynönen: Olupandu!



Erkki Hynönen
Olupandu - Suuren kiitoksen leiri!
Suomen Lähetysseura,1963

Suomalaisen lähetystyöntekijän päiväkirja 19.7.1962-31.12.1962 Bushmannien parissa silloisen Ambomaalla, Okavango-joen varrella, nykyisin Namibiaa.

"Iltapäivällä tapasin Ndengun ja Kongon, kaksi internaatin poikaa. He tulivat metsästä kummallakin mielenkiintoinen juurikasnippu kädessään. Juurikkaat olivat omanbibo-nimisiä juurimukuloita, metsän ihmisten herkkuruokaa. Ne olivat keskimäärin kananmunan kokoisia muodoltaan nnaurista muistuttavia, eivät aivan niin littteitä, ja väriltään ruskeanharmaita. Pojat sanoivat paistavansa ne hiilloksella ja sitten popsivansa poskiinsa. Ehkäpä pensastolaisemännillä on paremmat reseptit niitten valmistamiseen. Olisipa mielenkiintoista tietää ja päästä joskus maistamaankin omambiboja."

Olupandu, mikä sana siis tarkoittaa Suuren kiitoksen leiriä on ihan kiintoisa kirja suomalaisesta lähetystyöstä Afrikassa. Jossain määrin kirjan rasituksena on tyyliseikat kuvauksessa, toisaalta aika ja kulttuuriaspekti ovat myös kiinnostusta lisääviä tekijöitä.  Mikä tässä kirjassa ja kerronnassa  erityisesti kiinnosti oli maininnat metsästä. 

"Metsä luonnollisesti vetää voimakkaasti puoleensa siellä syntynyttä ja koko elämänsä siellä viettänyttä ihmistä. Vaikka se onkin tällä hetkellä melkein kuivimmillaan ja myös rumimmillalan, kun useimmat puut ovat lehdettömiä, niin se on kuitenkin se paikka, missä pensastolainen tuntee olevansa kotonaan."

Ajatus metsästä, näin suomalaisena on varmaan ihan erilainen, kuin ajatus metsästä jossain Afrikassa. Lisäksi jännitteen ja vastakkaisuuden tuo esiin tämän kirjan kuvaus bushmanneista pensastolaisina.  Pensasto on kaukana suomalaisen metsä-ajatuksesta. Lisäksi seutu, jossa tässä puhutaan, nykyisin Namibiaa, on maantieteellisesti suurelta osin aavikkoa.  

Päiväkirjamerkinnät ovat lyhyitä. Toistavat paljolti samaa, pellonraivausta ja arkisia kuvauksia. Paikallisväri ja alkuperäisväestön tavat ja kulttuuri-ilmentymiä tulee kuitenkin esille: kuinka pelot vaikuttavat ja mitä on vaeltaa pitkiä matkoja vedenhakureissuilla, kuinka vanhat ja kykenemättömät jäävät tienoheen hylätyiksi, kun he eivät jaksa pysyä matkassa.

Kaiken kaikkiaan ihan mukava lukukokemus.

Ihmeteltävää kerrakseen:

"Pastori Ihamäki lähti Hereromaalle ostamaan meille lahjoitettua traktoria."

Ostaa - lahjoittaa, täysin vastakkaiset ilmaukset, mutta kuvastanee afrikkalaista ajatuksenjuoksua.


Ilmaukset:

"Kauriin takakontti"

Ilmeisesti tarkoitetaan takakoipea. Takakontista tulee lähinnä mieleen auton takakontti. 
---
Tällä aloitan oman osuuteni "Mennään metsään" -haasteessani.


lauantai 4. toukokuuta 2019

Kolmen sukupolven usko!

Kolmen sukupolven usko
Pastori Eric Foleylle kertonut aviopari Bae
Alkuteos: These are the Generations
Käännös: Katja Bågman
Stefanus-lähetys ry, 2013
117 s

Kertomus Pohjois-Koreasta, sen historiasta, elämästä ja kristityistä. Tarinan on kertonut pohjois-korealainen pariskunta paettuaan Pohjois-Koreasta, yhdysvaltalaiselle pastorille, Eric Foleylle. En lähde tarinaa sen enempää purkamaan, mutta suosittelen tutustumaan tähän teokseen, jos suinkin vain löydät ja saat käsiisi. Tarina on elämänmakuinen ja koskettava. Teos valaisee Pohjois-Korean historiaa ja elämää erikoisesta näkökulmasta. Tarina on ymmärrettäväsi hyvin rajallisesti kerrottu, mutta rajallisenakin paljon puhuva. Mikä minua mietitytti oli Kiinan kiinankorealaisten kirkot. Millä tavalla ne erovat muista Kiinan kristillistä kirkoista? Millaisia kirkkoja Kiinassa yleensä on? Millainen on evankeliumi, jota niissä julistetaan? 

Kolmen sukupolven usko on kirja kiinnostavasta aiheesta, jota ei toivoisi olevan, tarkoitan kristittyjen vainoa.  On siis ristiriitaista, että tästä aiheesta haluaisi lukea enemmän. Elämässä tulee näitä paradoksaalisia puolia silloin tällöin esiin. Tosin tämä tarina ei niinkään keskity vainoihin, niitä vain sivutaan lyhyesti. Enemmänkin tämä on selviytymistarina. Ei vaikeuksien valitus vaan tarina siitä, kuinka selviytyä vaikeuksissa ja vaikeuksien yli uskossa ja luottamuksessa.

Kolmen sukupolven usko on luettu myös Kirjarikkaassa elämässä.