Ulla-Lena Lundberg: Kuninkaan Anna!

Ulla-Lena Lundberg
Kuninkaan Anna
Gummerus, 2014
Yhteisnide
Alkuperäisteokset:
Kungens Anna
Ingens Anna
Suomentanut Kaija Kauppi
Suomennoksen uudistanut Juhani Lindholm
598 s.

Elämä ulkosaaristossa on melkein sanoinkuvaamatonta, sanoivat ylioppilaat, niin laveasti he sistä kuvailivatkin, eikä missään ole miellyttävämpiä ihmisä kuin siellä.

Elämää ulkosaaristossa kuvaa Lundberg tässä teoksessaan, tai oikeastaan kahdessa teoksessa Kuninkaan Anna ja Kökarin Anna.

Päähenkilö Anna on tarinan alussa nelivuotias saaristolaistyttö, joka asuu Kökarin pienimmässä mökissä, jota kutsutaan nimellä Kuningas. Annan isä kuolee kalasstusmatkalla kohdatessaan sodan jäljiltä ajelehtimaan jääneen miinan. Kuvaus Anna isän hautajaisista on kuvottavaa luettavaa, se, mitä jää jäljelle, kuvottavuudestaan huolimatta kerronnassa on korutonta kunnioitusta.

Lainasin tämän kirjan kirjastoautolta. Teos vaikutti mielenkiintoiselta, vaan kuinkas kävi. En oikein tiedä, mitä tästä ajattelisin. Kuninkaan Anna on kerronnaltaan hyvin erilainen kuin Kökarin Anna. Niin kauan kuin Anna oli lapsi tarina piti otteessaan, ja kyllä lukeminen sujui koko Kuninkaan Annan ajan. Silloinkin, kun Anna kasvoi nuoreksi naiseksi ja ihastui Kökariin tulleeseen taidemaalariin Staffarniin. Täytyy kuitenkin sanoa,  että siinä oli vähän liikaa "seksappealia" minun tapaiselle lukijalle. Staffan oli sellainen kyyninen elostelija, kuten hän itsekin itseään kuvasi. Ihan sääliksi kävi Annaa, että hän sellaiseen meni ja rakastui eikä päässyt irti vielä sittenkään, kun tuli hyläytksi.

Kirjan toinen osa, Kökarin Anna oli sitten kerronnaltaan hyvin erilainen. Annasta tuli opettaja ja hän siirtyi Paraisille kansakoulunopettajaksi. Vuodet vierivät, käytiin sodat. Anna kaipaa perhettä, olisi edes lapsi. Hän kohtaa uuden miehen - pettyäkseen jälleen.

Annan elämänkaari piirretään nuoresta naisesta vanhuuteen, 1900-luvun alkuvuosikymmeniltä seitsemän-kahdeksankymmentäluvulle. Ajallinen vauhti on vähän liian kova, varsinkin Kökarin Annassa. Annan elämää peilataan enemmän ympäristön tapahtumilla, ajatuksilla kuin sillä, että Annalle tapahtuisi jotain. Anna elämä on niin yksituumaista yksinäisyydessään, ystävyyksissään.

Staffan kadehti heitä sen tähden että he osasivat helposti pukea kaiken sanoiksi ja antaa suruille ikään kuin erillisen ja ulkopuuolisen hahmon. Heidän sydämissään ja ajatuksissaan oli hyvä ilmanvaihto: uusi elämä virtasi raikkaana tilalle, kun vanha tunki tunkkaisena ulos.

Tällaista ilmavuutta olisin kaivannut kerrontaan myös Kökarin Annassa. Saaristolaisten kuvaus henkisesti ilmavina ei oikein lyönyt yksiin kerronnan kanssa. Siinä, missä Kuninkaan Anna oli jouhevampi ja eläväisempi Kökarin Anna oli tasapaksua jankkaamista ja mitä suuremmiksi sivunumerot tulivat, sitä tylsempää tekstiä oli lukea. Tätä kirjaa tuskin tulee luettua toiseen kertaan. Siinä ei ollut oikein mitään, mihin olisi tarttunut, paitsi saaristolaisuus. Saaristo karuudessaan herättää kiinnostusta, mutta elää noilla luodoilla kesät talvet - jaksaisiko sitä? Tuskin tällainen metsien keskellä elänyt, niin paljon kuin merta ja kivikkoisia paikkoja rakastankin. 

Jos vertaan Lundbergin Kuninkaan Annaa Anni Blomgvistin Myrskyluodon Maijaan, niin pisteet meneävät Maijalle. Silti heissä molemissa on jotain samankaltaista periksiantamatonta saaristolaishenkeä. Minä vain en saanut otetta ja kipinää tästä teoksesta, ei sille mahda mitään. Olen kuitenkin tyytyväinen, että aika-ajottaisesta puutuneisuud,esta huolimatta sain tämän luettua läpi, enkä jättänyt kesken, vaikka välillä säpsähdinkin, että hupsista - mitäs sitä tulikaan luettua.

Helmet-lukuhaasteen kohta 44: Kirjassa joku kuolee.

---
Kuninkaan Anna on lukenut myös Maria Sinisen linnan kirjastosta. Hän on löytänyt kirjasta sen ydinsanan, mikä leijaili minunkin tajunnassani lukiessani, se sana on toiveikkuus. Toiveikkuutta oli tässä kirjassa paljon, täyttymystä taas - no ainakin erilailla kuin lukijana odotin.

Charlotte Bronte: Professori!

 Charlotte Bronte

Professori

Tammi, 2009

331 s.

Esipuhe ja suomennos Inkeri Koskinen

"Romaanikirjailijoiden ei tulisi koskaan antaa itsensä väsyä todellisen elämän tutkailuun. Jos he täyttäisivät tämän velvollisuuden tunnollisesti, he tarjoaisivat meille vähemmän kirkkaiden valon ja varjon kontrastien kirjomia kuvia. He kohottaisivat sankarinsa ja sankarittarensa vain harvoin hurman huipulle, ja vielä harvemmin upottaisivat heidät epätoivon syövereihin; sillä jos me harvoin nautimme ilon täyteyttä tässä elämässä, niin vielä harvemmin me maistamme toivottoman tuskan katkeruutta."

Charlotte Bronten Professori on aika lailla tällainen kirja - tasapaksu. Ei suuria huippuja ei syviä alhoja. Päähenkilö William Crimsworth kulkee elämänsä polkua  tyynesti tai vähemmän tyynesti, mutta silti vakaasti ja tunnollisesti. Hän on orpo, aatelista sukua, mutta ei suostu aatelisten sukulaistensa holhottavaksi vaan ryhtyy liikemieheksi, eli palvelijaksi veljelleen. Veli on kaikkea muuta kuin rakastava veli ja pian William eroaakin kirjurinvirastaan ja lähtee Belgiaan poikakouluun opettamaan englantia ja ranskaa. Tähän hänet on viitoittanut muuan tuttava, hra Hunsden, joka on sivuhenkilönä pienessä mutta tärkeässä roolissa.

Belgiassa William saa pian lisätunteja naapurissa sijaitsevasta tyttökoulusta, jossa madame Reuter on ohjaksissa. Tyttökoulussa William tutustuu myös köyhään opettajattareen Francesiin, joka saa kohta kuitenkin lähtökäskyn madamelta.

Professori on siis aika tasapaksu kirja, jonka lukeminen välillä on aika puuduttavaa. Ei tämä kuitenkaan tylsä ole. Kirjan tarina soljuu eteenpäin tyylillä, joka luo mainion luonneanalyysin Williamista puhumattakaan muista henkilöistä.

Professori on Charlotte Bronten ensiteos, joka on julkaistu kuitenkin vasta hänen kuoltuaan. Kirjan takakannessa teosta luonnehditaan epäsovinnaiseksi. Tätä jäin hieman pohtimaan. Nykymittapuulla tämä ei vaikuta niin paljon epäsovinnaiselta kuin epäkorrektilta joidenkin kuvausten ja aatemaailman osalta (kuvaus flaamilaisista esimerkiksi on aika pöyristyttävää). On kuitenkin huomioitava, että kirja kuvastaa ajan ajattelutapaa. Epäsovinnaista ilmeisesti oli tuohon aikaan, että aatelinen naisi alempiarvoisensa. 

Pohdituttavaa:

Naiset voivat rakastaan suorastaan rumaakin miestä, jos hän vain on lahjakas. 

Williamista miehenä vaikutti, että hän ei puolestaan voisi rakastaa rumaa naista, päinvastoin siis kuin naiset, jotka voisivat rakastaa rumiakin. Hmm. Onkohan näin?

Kohdalle osuvaa:

Kun hän osasi lukea, hänestä tuli lukutoukka --- hänellä on ollut harvoja leluja , eikä hän ole koskaan halunnut enempää. 

Aika lailla kuin minusta sanottua.

Loppupäätelmä:

Kerronnan tyyli ja sävy on mustavalkoista, värejä tässä kirjassa ei juurikaan ole. Ei tämä silti ole synkkä, vaikka välillä lukiessa uumoilin surullista loppua. Ehkä Charlotte Bronte on osannut asennoitua miehiseen katsantokantaan, miehen, joka on vakaa ja harkitseva eikä anna itseään manipuloida. 

Kyllä tämä kirja kannatti lukea.

....

Tällä postauksella muistutan sinua Charlotte Bronte haasteesta (katso sivupalkki).

Lukumuisto vuosien takaa!

Siitä on aikaa, kun olen viimeksi lukenut Aku Ankkaa. Joskus lapsena sitä tuli luettua. Lämpimiin lapsuusmuistoihini kuuluu, kun koulusta tultua asetumme sisarusparvi vanhaan puusänkyyn, minä istun keskellä ja sisarukset ripirinnan vieressä ja minä luen heille uusimman Aku Ankan. 

Noista vuosista on mieleen piirtynyt vahvana yksi seikkailu ylitse muiden. Siinä tarinassa Roope Setä osoittaa, että hänelläkin on sydän. Hän on jossain Alaskassa ja yrittää saavuttaa jonkin jutun ensimmäisenä. mutta ah, sitten hänen vetokoiransa putoaa jäihin ja Roopen pitää valita, pelastaako koira vai se, mitä hän on hakemassa. Roope pelastaa koiransa. 

Olen yrittänyt löytää tätä Carl Barksin tarinaa jo jonkin aikaa, siinä onnistumatta. Tässä sitten päivänä eräänä selaisin kirpparilla kasan uudempia Aku Ankkoja ja löysin tämän lehden, jossa oli uusintana vanha Carl Barksin tarina.  Tarina vaikutti tutulta, joten ostin lehden, kun se ei ollut tyyriskään. 

Jotain tuttua tässä tarinassa oli, mutta mutta. Onko niin, että aika kultaa muistot, näissä scripteissä ei ollut ihan sitä samanlaista tunnelmaa, kuin mikä mielikuvissani tuosta lapsuuden lukuhetkestä. 

Lukemani jälkeen jäinkin miettimään, mikä merkitys on painojäljellä tai onko kenties niin, että näitä olisi kaksikin eri tarinaa, joissa Roope seikkailee Alaskassa ja pelastaa vetokoiransa?

Eva Weaver: Jacobin takki!

Eva Weaver

Jacobin takki

WSOY, 2013

Alkuperäisteos: The Puppet Boy of Warsow

Suomentanut Anna Lonnröth

 361 + 1 s

Jacobin takki herättää kahtalaisia tunteita. Tarina vetää kyllä mukaansa, siinä on jännitettä ja se vetoaa tunteisiin. Ajankohta ja historiallinen aspekti todellisine tapahtumineen vie ihmisyyden äärirajoille. Toisaalta, mitä pidemmälle luen hiipii mieleen epäilys. Kirjoittaako kirjailija todellisesta henkilöstä vai onko tämä vain sepitettä. Heilahtelu sepitteen ja todellisuuden välillä on kuin seinäkellon nakse, se alkaa kuulua liian häiritsevänä, mitä pidemmälle luen.

Jacobin takki kertoo neljän-viidentoista ikäisestä varsovalaisesta juutalaispojasta Micasta. Kun natsit valtaavat Puolan ja juutalaiset siirretään ghettoon on Mican isoisä saanut surmansa ja Micalle itselleen on jäänyt muistoksi isoisän erikoinen takki. Takin kätköistä Mica löytää salaisia taidolla tehtyjä taskuja, jotka sisältävät kaikenlaisia esineitä, muun muassa paperimassasta tehtyjä käsinukkeja. 

Takki tässä kertomuksessa on symboli ihmisen elämästä.

"Olen myös hyvin kiitollinen kaikille taiteilijoille, jotka kokoontuivat kanssani BLANK-studioille vuoden 2008 syksyllä, ja joiden seurassa löysin "Nukkeprinssin siemenen": takin, jossa oli rahataskuja..."

Kirjailijan loppusanoissaan esittämä kiitos tuo ilmi, paitsi sen, että Jacobin takilla on vastine, joskaan ei yksi yhteen, myös sen, että Nukkeprinssi on mielikuvituksen tuote, jos se kohta onkin sijoitettu historiallisesti todenmukaiseen ympäristöön. Jacobin takin pohjimmainen motiivi onkin ilmeisesti se, että meidän tulisi nähdä tarinat, jotka saattavat sisältyä hyvinkin arkisiin asioihin.

Eli aina kun näet tavallisen takin, mieti, mitä sen poimuissa saattaa piillä, mitä muistoja on kätketty sen taskuihin. Se saattaa kuiskia sinulle öisin. Sen hihoihiN on ommeltu monta muuta tarinaa, ja sen saumoihin kätkeytyy monia aarteita.
...

En ole ihan vakuuttunut siitä enkeliasiasta, mutta minulle tulee mieleen Talmudin säe, josta pidän: 'Jokaisella ruohonkorrella on enkeli, joka kumartuu kuiskaamaan: kasva, kasva!' Tarvitsemme kaikki toisiamme, Kalim, tarvitsemme kaikki toivoa. 

Varsovan ghetossa se toivo on Jacobin takki. Mica alkaa pitää nukketeatteriesityksiä isoisänsä valmistamilla nukeilla ja tehden itsekin uusia nukkeja. 

Mican tarinan ohella kirjassa on myös toinen tarina. Saksalaisen sotilaan Maxin tarina. Mican ja Maxin kohtalot solmiutuvat toisiinsa ja solmujen avaajiksi joutuvat jälkipolvet.

Jacobin takki on koskettava kertomus. Se tuo esiin sodan mielettömyyden ja puhuu vaikuttavasti ihmisarvoisen elämän oikeutuksesta ja siitä, että olemme kaikki samaa verta ja lihaa. Ja juuri siksi, että teos puhuu tärkeästä asiasta koenkin ristiriitaisena tuon aiemmin mainitsemani sepitteen ja todellisuuden vastakkainasettelun. Voiko Holokaustista puhua sepitteen kautta? Viekö se uskottavuutta siltä, että se mielettömyys on kerran ollut totta.

Jacobin takki on hieno tarina, se ei ole lohduton eikä toivoton tarina kaikessa raadollisuudessaankaan. Siinä on kuitenkin muutamia pieniä yksityiskohtia, jotka hieman syövät uskottavuutta ja kerronnallista kantavuutta. Otetaan esimerkiksi Mican (isoisän) nuket. Niiden pää on tehty paperimassasta. Mica luovuttaa itselleen tärkeän nuken Prinssin saksalaiselle sotilaalle Maxille, jonka matkassa se lopulta joutuu kauas Siperiaan sotavankeuteen. Joidenkin aikojen kuluttua Max karkaa Siperiasta ja pääsee  takaisin kotiseuduilleen. Karkumatkalla hän kuitenkin joutuu tulvivan joen pyörteisiin. Itse uskoisin, että paperipää kyllä hajoaa jos joutuu veteen. Siksi minusta tuntuu jotenkin epäuskottavalta pienen paperimassanuken säilyminen halki vuosien ja koettelemusten.

Jabobin takki on symboli. Se on symboli niistä monista toisen maailmansodan sankareista, jotka kävivät taisteluun natsivaltaa ja joukkotuhoa vastaan. Micassa ja isonisän takissa yhdistyy heidän tarinansa, jotka eivät jääneet katsomaan vaan alkoivat toimia omankin henkensä uhalla. Luettelo heistä, todellisista henkilöistä on kirjan lopussa.

Tämä oli kuitenkin lukulöytö kirjastoautoreissulla ja kirja, joka ei voi olla jättämättä jälkeään muistiin.

Jacobin takin on äskettäin lukenut myös Hemuli. Lilli Kirjataivaasta mielestä Jacobin takki tarjoaa astetta pehmeämmän tavan tutustua holokaustin historiaan ja kauheuksiin.Lilli on kiinnittänyt huomiota siihen, että Mica on alleviivastusti fiktiivinen hahmo, josta en ehkä ole ihan samaa mieltä. Riippuu ehkä lukijan kyvystä aistia todellisuuden ja sepitteen rajapinta todellisuuden miljöössä.