Jim Fergus
One Thousand White Women
The Journal of May Dodd
St. Martin's Griffin, N.Y, 1998
304 s.
As child growing up in Chicago, I used to scare my kid brother, Jimmy, silly at night telling him stories about our mad ancestor, May Dodd, who lived in an insane asylum and ran off to live with Indians - at least that was the fertile, if somewhat vague, raw material of secret family legend.
May Doddin fiktionaalinen päiväkirja on puistattavaa luettavaa - mutta vasta kun kirjan sivut kääntyvät kohden loppua. Silti tästä kirjasta - kaiken kauhistuttavan ja yököttävän kerronnan ohella jää jälki, joka on kaunis, lämmin, herkkä, jännittävä, monella tavalla koskettava ja surullinen. Harva kirja on saanut minut kyynelehtimään - tämä kirja teki sen.
Tuhat valkoista naista, kuten kirjan nimen voi suomentaa on siis tarina May Doddista, joka on Chicagolaisen älymystöperheen tytär. May rakastuu, mutta ei halua mennä naimisiin, saa kaksi lasta. Perhe ei hyväksy Mayn vapaamielistä käytöstä vaan sulkee tyttärensä mielisairaalaan. Lapset Hortense ja William otetaan isovanhempiensa hoitoon.
Mielisairaalassa ollessaan Mayta kuulee "ohjelmasta", jossa on tarkoitus rakentaa rauha Cheyenne-intiaanien ja valkoisten välille.Intiaanit saisivat tuhat valkoista naista vaimoiksi, nämä synnyttäisivät lapsia, jotka heimon perinteen mukaan yhdistäisivät kansat "yhdeksi".
Päättäjät ajattelevat, että kyseessä täytyy olla "täysin vapaaehtoiselta pohjalta" lähtevä projekti. Mutta onko Maylla vaihtoehtoa. Hän saa valita, jääkö mielisairaalaan vai lähteekö intiaanien pariin morsiameksi, sanalla sanoen toimittamaan palvelusta maalleen. Mayn lisäksi joukko kasvaa erilaisilla persoonilla, on orjuuden taakseen jättänyt musta Phemie, on englantilainen taitelija Helen Flight, on pikku puudelikoiran omistava Daisy Lovelace, jonka puhetapa on leveää ja asenne mustia kohtaan hieman asenteellinen, intiaaneistakin hän käyttää samaa sanaa kuin afrikkalaisen taustan omaavista, on hartaan katoliset kaksostytöt Meggie ja Susie, ja muutama muu, kuten Martha, joka jätti lääkärin assistentin tehtävän ja seurasi Mayta intiaanialueelle, on nuori Sarah, milteipä lapsi vielä, jonka May ottaa huomaansa junamatkalla kohden Fort Laramieta, josta matka jatkuu intiaanileiriin. Kaikilla näillä naisilla on omat syynsä ja kipeät haavansa olla mukana "seikkailussa".
Fort Laramiessa May tutustuu Kapteeni Bourkeen, jonka kanssa he vaihtavat ajatuksia muun muassa Shakespearesta. Kapteeni Bourke tuntuu ihmettelevän Mayn halua mennä intiaanien vaimoksi.
- They are Stone Age people, May, said Captain, pagans who have never been uplifted by the beauty and nobility of civilisation. They have no religion beyond superstition, no art beyond stick figures scratched on rock, no music besides that made by beating a drum. They do not read or write. I ask you this: Where is the savages' Shakespeare? Their Mozart? Their Plato? They are wild, indolent race of men. Their history is written in blood, centuries of unrelieved savagery, thievery, and butchery, murder and degneracy. Listen to me, May: they do not think as we do. They do not live as we do...
He hesitated, and seemed to struggle for the words...
- They do not...love as we do.
Pohjois-Amerikan intiaanikulttuuri on kiehtonut minua pitkään. Tämän kirjan luettuani minun oli pakko miettiä, pistääkö koko kiinnostus romukoppaan, niin syvästi minua järkytti, ei tämä kuvaus niinkään, kuin eräs toinen, jossa intiaaniuskonnon taikauskoisuus ilmeni, ja joka toisaalta sai miettimään saattoiko se olla "todellisuutta" vai oliko kyseessä vai fravlaava tehokeino? Toisaalta, niin fiktiota kuin tämä tarina onkin on kirjan lopussa kirjallisuusluettelo, johon kirjoittaja on teosta kirjoittaessaa nojautunut.
Mitä tulee siihen, kuka on sivistynyt, kuka kivikautinen ja vailla ihmisyyttä niin puntit on kyllä aika tasan puolin ja toisin, kun tarina on lopussa. Sankareita ei juuri ole tässä tarinassa, ellei sellaiseksi voi sanoa May Doddia, joka kirjaa ajatuksiaan ja elämäänsä muistiin, toivoen, että ehkä joskus hänen lapsensa saavat ne luettavakseen ja ymmärtäisivät, kuinka paljon hän heitä rakasti.
One Thousand White Woman on kirja, jonka ehkä kuitenkin voisin lukea uudelleenkin kaikesta järkyttävyydestään huolimatta. Tässä tarinassa oli kuitenkin jotain hyvin syvälle käyvää koskettavuutta, ja tämähän sai minut lopulta kyynelehtimään, mikä on kirjalta aika paljon.
Kirjan painoasusta sen verran, että tämä oli nidottu painos, Kappalejako ja luvut oli hyvin rytmitelty. Lukujen ja kappaleiden lisäksi teos jakautuu seitsemään Mayn muistikirjaan, joita koristaa lintuaiheinen kuvitus. Lintukuvat tukevat tarinaa ollen kerronnalisesti Helen Flightin kynästä, todellisuudessa kirjan kuvituksen on tehnyt Loren G. Smith. Kaiken kaikkiaan painoasu kuvituksineen ja jaotteluineen on lisäämässä "todellisuuden" tuntua teokseen, mutta kuten kirjailija alkusanoissaan sanoo, niin tarina, vaikka sillä onkin todellisuuspohjainen tausta ehdotuksesta Tuhannen valkoisen naisen antamisesta vaimoiksi intiaaneille, niin tarina on täyttä fiktioita. Tuota ehdotusta ei koskaan toteutettu. Kirjailija on vain saanut siitä idean ja miettinyt, että mitä jos niin olisi käynyt?
EDIT: Mainittakoon vielä, että intiaaniteeman ja Lännen asuttamisen ohella tämä kirja on vahvojen naisten kirja.
...
Mainittakoon, että kirjailijan tämän kirjan myyntirojalteista viisi prosenttia lahjoitetaan St. Labren intiaanikoululle (St.Labre Indian School), Ashland, Montana.
---
Helmet lukuhaaste 2017 kohta 18: Kirjan nimessä on vähintään neljä sanaa.
Ystävyydestä-haaste
...
Kirjallinen USA:n osavaltiovalloitus kirjailjan mukaan Colorado.
