Usko Hurmerinta: Kultainen lipas!

Usko Hurmerinta
Kultainen lipas
WSOY, 1943
95 + 2 s. 

Vanha satukirja, jonka löysin kerran lapsuudenkotini ullakolta. Ryytyneet kannet eivät ole oikein innostavat, mutta toisaalta kiinnostus kaikkeen vanhaan herättää uteliaisuutta.

Kultainen lipas on erikoinen satu, jossa yhdistyy perinteinen sadunkerronta kansankertomuksiin ja todellisuuteen. No, ei ihan tositodellisuuteen, mutta kummallinen yhdistelmä tämä kuitenkin on. Minusta kaikkein kummallisinta on sadun ja kristinuskon yhdistelmä. Toisaalta puhutaan peikoista ja sinikeijuista, prinsensoista ja kauppiaista, Ja sitten sekaan heitetään vielä Jumala ja Luoja, mikä ei minusta oikein ole hyvä yhdistelmä. Satu olkoon satua  ja uskonasiat, vaikka jotkut pitävät niitäkin satuina, on asia erikseen. Toisaalta tässä voi olla jonkinlaista symboliikkaa ja allegoriaa  rivien välissä. Niin tai näin, niin puhdas allegoria tämä ei kuitenkaan ole. Enempi perinteinen satu, johon en kristillisiä elementtejä sulauttaisi..

Näin satu alkaa:

"Siniulappaisen järvven rantamalla oli kaksi talonpoikaistaloa kaksimaitten ympäröimänä. Täältä oli pitkä matka asutuille seuduille. Talot olivat pieniä ja vähävaraisia, joten niissä ei kannattanut pitää palkollisia vaan isäntäväkien oli suoritettava kaikki työt ja askareet itse. Parhaillaan oli toisen talon emäntä heittänyt saunankiukaalle häkälöylyt ja huutanut ukkonsa kylpemään. Toisen talon saunassa tapahtui jotakin aivan muuta: siellä odotettiin uuden ihmistaimen syntymistä. Tätä taloa mekin pidämme silmällä, sillä siinä on sadun alku."

Saunassa syntyy poikalapsi, josta taloon eksynyt Ukko Maankiertäjä ennustaa tulevan rikas ja perivän maan rikkaimman kauppamiehen omaisuuden. Tästä ennustuksesta ei tykkää ilkeä Vouti, joka on myös tullut taloon isäntänsä kanssa. Talonisäntä myy poikalapsen Voudille, joka vie tämän metsään ja ripustaa puunhaaraan metsän petojen syötäväksi.

Mutta kuinkas käy. Lopussa ilkeä Vouti saa ikävän lopun ja Antti Puunhaara saa oman onnensa.

Ei tämä ihan kehno satu ole, vaikka itse en olisi ihan sellaista loppua Voudille kirjoittanut. Tasrinaa vauhdittaa omintakeinen kuvitus, josta tässä näyte mustavalkokuvituksesta. Mustavalkokuvituksia täydentää muuttamat kokosivun värikuvat. Kuvituksen on tehnyt Hilkka Rosola.

Kirjankansibingon tulos!

 

Kirjakansibingo jäi  kolmeen bingoriviin. Neljäs bingorivi jäi uupumaan yhdestä kirjasta.Yritin tuota lomahaaveruutua, mutta aika loppui, mutta hyvä tulos tämäkin. Kiitos Marikalle Oksan hyllyltä kivasta kesähaasteesta.

 

 

Tässä vielä kannet, joilla otin osaa tähän haasteeseen.Kannet eivät ole mitenkään järjestyksessä, olen vain ne noukkinut suurin piirtein lukujärjestyksessä, mikä sekään ei ehkä pidä ihan paikkaansa.

 

 

 Bingorivit olivat: 

Unenomainen, numeroita, kaunis vaate, eksotiikka, raitoja.

Yö, nainen, matkalla, piirroskuva, kaunis vaate

Unenomainen, Mies, Matkalla, Ei kuvaa, huonekalu,

Lisäksi noukin ruudut: ruutuja, lempiväri, vähintään  5 väriä. jännitys

Pollyanna
Kansikuva puuttuu,
koska kannessa ei ollut
kuvaa!

Rostampour & Amirizadeh: Vankina Iranissa!

Maryam Rostampour & Marziyeh Amirizadeh
With John Perry
Vankina Iranissa
Kuva ja Sana, 2014
Suomentanut Risto K. Träff
288 s.

"Palasin hammaslääkäristä kotiin, tyhjään taloon. Leukaperissäni jyskytti. Kun kaadoin vettä lasiin ottaakseni jotakin kipulääkettä, puhelin soi. Siellä oli sisareni Shirin. - Olenpa iloinen, että tavoitin sinut kotoa, hän sanoi huolestuneella äänellä. - Näin sinusta kamalaa unta viime yönä. Olit unessani kadonnut, ja ääni kertoi minulle, että olisi pimeässä ja hirveässä paikassa, jossa olisit peloissasi. Äkkiä taivas aukeni pääsi yllä ja sinut vedettiin hiuksista ylös kauniiseen ja vihreään maisemaan. Sitten ääni jatkoi: Tällaista on tapahtuva sisarellesi."

Näin aloittaa Maryam tarinansa siitä, kuinka hän, nuori kristitty nainen joutui valitsemaan ollako kristitty vai vapaa.

Vankina Iranissa kertoo Maryamin ja hänen ystävänsä Marziyehin tarinan. He ovat molemmat kristittyjä, jotka ovat pitäneet salaista kotikirkkoa Iranissa. Maassa, joka  on muslimivaltio ja jossa kääntyminen kristinuskoon tai sen julistaminen on kiellettyä.

Maryam ja Marzieh viedään pahamaineiseen Evinin vankilaan, jossa olot ovat kauhistuttavat, mutta nämä rohkeat naiset eivät lannistu vaan julistavat Kristusta myös vankilan pimeissä selleissä. Odottaessaan oikeudenkäyntiä kansainvälinen media kiinnostuu heistä aina Vatikaania myöten. Julkisuus saa aikaan sen, että Iranin valtaapitävät joutuvat miettimään uudemman kerran mitä tehdä Maryamille ja Marziehille. Teloittaako heidät vai vapauttaa?

Maryam ja Marziyeh kertovat tarinaansa vuorotellen omasta näkökulmastaan. En oikein tiedä, mitä sanoa tästä teoksesta. Minulla on hieman ristiriitainen olo kerronnallista seikoista johtuen. Toisaalta tarina on hieno, toisaalta jotkut pienet yksityskohdat kerronnassa saavat hieman mietteliäiksi. Jossain vaiheessa minua alkoilukiessa työläännyttää näkökulma, joka alkoi olla enempi kertojiin kohdistuva. Olisin toivonut, että näkökulma olisi enempi kohdistunut Jeesukseen ja Jumalan kunnia tullut paremmin esille. Toisaalta kerronassa tulee esille Iranin olot yleisemminkin ja naisten asema. Maryam ja Marziyeh esittelevät monia vankeja, jotka kuka mistäkin syystä tai syyttä ovat vankeuteen joutuneet. Kaikkien kohtalo ei ole yhtä hyvä kuin Maryamin ja Marziyehin. Ja kyllä tässä tuleekin esille  Jumalan teot ja ihmeet. Ja tämä puhuu myös siitä, kuinka nämä naiset eivät vaikeuksien ja vainonkaan keskellä luopuneet uskostaan.

Yllättävä tilastomuutos!

 

Ihan meni silmät ällistyksestä sikkaralleen, mitäs tämä nyt meinaa, kun on tuollainen piikki kävijä-/sivunkatselutilastoissa. Muutama kymmenen pomppasi hetkeksi 141:een. Aivan selittämätön juttu.

Mukavahan se on jos  blogissa vieraillaan, ja vielä mukavampaa, jos käydään toistekin, ei siinä mitään. Ihmettelempä kuitenkin, mikä tuon tilastollisen sysäyksen on aiheuttanut, kun en ole mitään tällä viikolla kirjoitellutkaan.

Jerry B. Jenkins:: Syöksy ihmissyöjälaaksoon!

Jerry B. Jenkins

Syöksy ihmissyöjälaaksoon

Alkuteos: Crash at Cannibal Valley

Suomentanut Mirja Sevn

Päivä Oy, 2009

157 s.

"Hän oli nähnyt enemmän kauhua ja murhetta kuin koskaan aikaisemmin koko elämänsä aikana. Siinä oli liikaa kestämistä, liikaa ajattelemista."

Jani on kuudesluokkalainen poika Alaskan Muklukista. Hänellä on vuotta nuorempi sisko Katja. Isä on lentäjä, joka on palaamassa sotilastehtävistä kotiin. Äidin on määrä hakea lapset koulusta ja yhdessä he menisivät isää vastaan lentokentälle. Jani on odottavalla mielellä. Mikä ihana päivä. Päivästä ei kuitenkaan tule ihana. Odottaessaan äitiä tulevaksi koululle tulee poliisipartio. Janin ja Katjan äiti on joutunut auto-onnettoimuuteen ja saanut surmansa.

Janilla oli kestämistä. Hän oli yksin keskellä villiä Indonesian viidakkoa, jonne isä oli lähtenyt lähetyslentäjäksi myytyään äidin kuoleman jälkeen lentämiseen liittyvän yrityksensä. Matkalla Yawsikoriin lentokoneeseen tulee kuitenkin jokin vika ja kone syöksyy kohden tuhoa.

- Hiljaa! Isä sanoi, ja hiljaista nyt olikin. Äänekkäiden moottorien sätkätys oli lakannut, eikä Jani kuullut enää muuta kuin korkealta alas liukumisen kuolonhiljaisuuden.

Lentokoneen lasti irtoaa kiinnikkeistään ja tömähtää seurassa olleen lähetystyöntekijän päälle kohtalokkaasti. Sisko Katja katoaa ennen kuin kone tekee lopullisen rysähdyksen.

Jani on todellakin kokenut enemmän kauhua ja murhetta kuin milloinkaan pienen elämänsä aikana. Hän on yksin säilynyt vahingoittumattomana. Lähetystyöntekijä on kuollut, isä loukkaantunut, Katja kadonnut.Kuinka hän selviäisi täältä. Kaiken lisäksi hän oli alueella, jota asutti villi braza-heimo, jossa saattoi vielä olla ihmissyöjiä.

Jani kokee itsensä nynnyksi. Koulussa, Alaskan Muklukissa hän ei pärjännyt seitsemäsluokkalaisille lumisodassa. Isä kutsui häntä nimellä Spitfire. Katja, joka on vuoden nuorempi on kiinnostunut radioista ja niiden toiminnasta. Hän tietää niistä miltei kaiken.

- Mitä sinä teet? Jani kysyi. - Lasken ulos radion antennijohtoa. Kuusitoista metriä johtoa, joka tulee ulos koneen takaosasta. - Mihin se on tarkoitettu? Jani kysyi. - Selitä sinä Katja. - Radion antennijohto laajentaa koneen radiosignaalikantamaa. Tyttö sanoi. - Varsinkin lennettäessä vuorilla. Se kelataan ulos, kun ollaan ylhäällä ja takaisin sisään, kun ollaan maassa. 

Radiolähettimestä tuleekin sitten pelastusrengas perheelle, sillä lopulta myös Katja löytyy hoipertelemasta vuorenrinteellä pää sekaisin. Mutta ennen kuin pelastajat saapuvat kohtaa Jani villit brazat.

Jenkinsin syöksy ihmissyöjälaaksoon on osa Lento seikkailuun -nimistä nuorten kirjasarjaa, joka kertoo lähetyslentäjien työtä eri puolilla maailmaa.  Paitsi seikkailua, tarinan teemana on usko Jumalaan, silloinkin, kun kaikki näyttää toivottomalta ja synkältä.

----

Tällä mukana Mennään metsään -lukuhaasteessa
Kirjankansibingo kohta yö.

 BINGO! Pystyrivi sinisin reunuksin

Joseph C. Lincoln: Kapteeni Warrenin holhokit!

Joseph C.Lincoln

Kapteeni Warrenin holhokit

Alkuperäisteos:

Suomentanut O.E.N.

Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1922

279 s.

Aloitus:

"Ostable!" kiljaisi junanpalvelija raoittaen vaununovea ja huutaen simen tavallista kovemmin,ettei hänen äänensä hukkuisi eteenpäin kiitävän junan jyrinään ja ulkona raivoavan myrskyn ulvontaan; "Ostable!"

Lopetus:

Hän heilutti kättään tulijoille.

"Kyllä", vastasi Sylvester nopeasti. ›Mies, josta puhutte, on - Carnegie.›

"Juuri sama Tunnen samoin kuin hänkin - että tekisin suuren rikoksen, jos kuolisin rikkaana."

Mies, joka tunsi samoin kuin Carnegie

oli kapteeni Warren. Vanha merimies maaseudun rauhasta, joka oli junassa matkalla kotiin samaan aikaan, kun newyorkilainen asianajaja, joka sattumalta kuuli Warrenin matkakohteen ja kysyi, josko hän pääsisi samaa matkaa, kun myös hän oli matkalla Denboroon. Asianajaja, Herra Graves ei vielä tiennyt, että tämä hänen matkakumppaninsa oli se henkilö, joka hänen tuli löytää, mutta hän sai sen kyllä selville päästyään perille.

Tarinan juoni:

Kapteeni Warren saa kuulla, että hänen liikemiesveljensä on kuollut ja testamentissaan määrännyt hänet lastensa Carolinen ja Stephenin holhoojiksi sekä pitämään huolta heidän varoistaan, kunnes he täyttäisivät kaksikymmentäyksi vuotta. Caroline oli nyt  yhdeksäntoista ja Stephen vuoden pari nuorempi.

Kapteeni Warren ei voinut ymmärtää, miksi veli, jota hän ei ollut tavannut kahdeksaantoista vuoteen teki näin. Veljeksillä ei ollut paljon yhteistä. Kapteeni Warren oli rehti  merimies, hänen veljensä, no vähemmän rehti keinottelija, mutta jota hänen tyttärensä Caroline palvoi.

Kapteeni Warren lähtee New Yorkiin tekemään tuttavuutta lasten kanssa ja päättääkseen ryhtyäkö holhoojaksi. Lapset Caroline ja Stephen eivät oikein ihastu maalaissetäänsä, joka eroaa tyystin hienostopiireistä. Lasten "hyvänä ystävänä" touhuaa myös rouva Corcoran  Dunn poikansa Malcolmin kanssa.

Lisäksi tarinan kulkuun vaikuttaa myös nuori lehtimies Jim  Pearson, joka kirjoittaa merimiestarinaa ja asuu pienessä täysihoitolassa.

Kapteeni Warrenin holhokit on ihan mukava viihderomaani, jossa on sekä juonittelua että rakkautta. Huumoristinen, hieman ironinenkin ote kerronnassa, jossa korostuu aitous ja lämpö hieman viileämpiä tunteita vasten puhumattakaan 'maalaishiiri ja kaupunkilaishiiri' -astelmasta, paitsi, että tässä teoksessa ei olla hiiriä millään puolin.

Olen aiemmin lukenut saman kirjoittajan teoksen Viisas Mary, johon verrattuna tämä teos vaikuttaa hieman tasapainoisemmalta. Ei yhtään hullumpi ja kyllä tämän parissa viihtyi.

Mikä kuitenkin kummastutti:

Teksti ei vanhahtavuudessaan ollut liian vanhanaikaista, mutta oudolta kuulosti, kun autosta käytettiin jatkuvasti muotoa autto.

Tekstinäyte:

"Äitikö, sir? En - en oikein ymmärrä, mitä tarkoitatte, sir."

"Mutta minä ymmärrän. Poika ei osaa tehdä laskelmia, vaikka hän luulee niin, mutta äiti osaa. Äiti on ohjaksissa ja tietää kyllä miten niitä on hoideltava. Ja me saamme nostella koipiamme tavallisen tiheää, amiraali, ellemme halua joutua tuon valjakon tielle! Painapas se mieleen!"

Hän meni huoneeseensa, ja ällistynyt hovimestari palasi keittiöön, jossa hän selitti kaikille, että vanha herra oli tavallista enemmän päästään sekaisin.

"Olenpa melkein varma, että hän kuvittelee olevansa hevonen", sanoi Edwards.

Kirjankansibingo kohta huonekalu.Paitsi sänkyä, kirjan kansikuvassa näkyy myös pöytä ja ilmeisesti myös kukkateline.

BINGO (vihreä vinorivi)

Tom Hill: Davy Crockett!

Tom Hill
Davy Crockett
Alkuteos samanniminne
Suomentanut L. Järvinen
WSOY
1957
85 + 1 s.

Davy Crockett on yhdysvaltalainen historian hahmo, joka on saanut legendamaisia piirteitä. Tämä kirja Davy Crockett on tyypillinen seikkailullinen poikakirja. Kuinka paljon tarinassa on totta ja kuinka paljon väritystä, en osaa sanoa. Ehkä enemmän väritystä kuin totta.

Eletään vuotta 1796. Davy täyttää kymmenen vuotta ja saa ensimmäisen kunnon pyssyn. Tosin hänellä on jonkinlainen pyssy ollut jo tätä ennen ja isänsä on opettanut häntä ampumaan jo 4-vuotiaana, jolloin hän oli ampunut ensimmäisen karhunsa. Davyllä on suuren perheen lapsi. Perheellä on uudisasutus Cove-järven rannalla. Ympäristö vilisee intiaaneja. Heidän kanssaan on tultu tähän asti toimeen, vaikka Yhdysvaltain itsenäisyyssota on tuonut muutoksia, kun eri osapuolet ovat värvänneet eri heimoja kukin puolelleen ja jotkut heimot ovat siinä välissä taistelleet omia taistelujaan.

Davy rakastaa metsässä kulkemista, harjoittelee hiipimistä ja erätaitoja. Täytettyään kymmenen hän lähtee uuden pyssynsä kanssa metsälle ja joutuu seikkailuun. Hän joutuu pakenemaan karhua, joka yllätten osuu hänen tielleen, kunnes karhu saa osuman kahdesta nuolesta. Kuka ampui karhun? Paikalle ilmestyy arpikasvoinen intiaani Punainen Susi, joka väittää, että hän ampui karhun. Paikalle saapuneet muut intiaanit taas sanoivat, että ei, se ei ollut Punainen Susi. Sitten paikalle saapuu nuori intiaanipoika Vata, joka osottautuu karhun kaatajaksi. Vata käskee toiset poistumaan ja pelastaa näin Davyn. Vatasta ja Davysta tulee ystävät. Davy saa myös intiaaninimen Valkoinen Orava.

Vata poistuu, mutta Davyn seikkailu jatkuu, sillä intiaaniheimot ja erityisesti Punainen Susi värvää joukkoja karkoittamaan valkoiset. Crocketit, jotka ovat juuri rakentaanet uuden myllyn joutuvat pakenemaan ja muuttamaan, mihin vaikuttaa myös joen tulviminen.

Mutta muuttokaan ei tuo rauhaa Punaiselta Sudelta.

Tämä on siis tyypillinen poikakirja, intiaaniseikkailu, jonka suomennetut intiaaniheimojen nimet tosin saavat minut vähän mietteliääksi ja hymyilemään. Kirjasssa puhutaan tŝerokeeseistä ja kriikeistä ja mohookeista. Kriikit on helppo yhdistää cree-heimoon ja mohookit mohawkeihin, mutta tŝerokeeseja mietin, puhutaanko tässä cherokee-heimosta vai sittenkin irokeeseista. Päädyn jälkimmäiseen. Mikä minua myös hymyilyttää on intiaaniasumusten (telttojen) vertaaminen kukkiin (näyttivät aukiolla kuin kukilta). Myös tämä preeria- ja metsäintiaanien asumusten yhteensulautuminen saa mietteliääksi detaljien suhteen.

P ikkupoikien seikkailumieltä ja intiaanileikkeihin innostavaa kirjallisuutta, jossa on ehkä jonkin.lainen historiallinen viitekehys. Ainakin tämä teksiote tuo mieleeni lukemani David Brainerdin lähetysstyön intiaanien parissa, jos en tiedä viitataanko tässä häneen.



"Kerran tuli eräs valkea mies yksin meidän leiriimme. Hän ei pelännyt meitä eikä meidän sotilaitamme ja hän sanoi olevansa tautien parantaja. Hän kertoi teidän Jumalastanne - suuresta hengestä - ja selitti meille, että oli väärin surmata ketään, olipa tämä valkoinen mies tai vihollinen. Hän kertoi teidän Jumalanne sanoavan, ettei pidä tappaa toisia ja että voisi kerrankin koettaa pelastaa toisen ihmisen hengen, saa kokea suuren ilon, jonka teidän Jumalanne antaa.
- Ja entä sitten? Davy kysyi kiinnostuneena.
- Sinä olit ensimmäinen jonka tapasin sen jälkeen kun olin kuunnellut häntä - ja minä tahdoin ainakin kerran kokea sen suuren ilon, josta valkoinen mies oli puhunut. - Saitko kokea sen? - Davyn tummansiniset silmätt katsoivat kiihkeästi Vatan kauniisiin kasvoihin. - Kyllä, valkoinen veli. Minulla oli tunne, jollaista en koskaan aikaisemmin ole tuntenut - minusta tuntui kuin olisin leijaillut taivaanrannassa ja kuin itse villi Punainen Susikin olisi ollut vain vaaraton koira. Ja sinä seisoit siinä niin pelottomana ... "



Kerronnallisesti ei erityisen innoitavaa, mutta ei nyt ihan lukuhaluja latistavaakaan.  Kyllä tämän luki ihan sukkelasti. Millaisen kuvan tämä antaa Amerikan alkuperäisväestön ja valkoisten siirtolaisten väleistä, niin sankareita kai on kummallakin puolella, mutta roistoja tässä tarinassa näyttää olevan vain intiaanien puolella.

Jos vertaisin tätä teosta johonkin toiseen teokseen, niin mieleen tulee Marie Louise Fisherin Delia-trilogia, jossa Delia-tyttö karkaa kotoa, matkaa salamatkustajana laivassa Saksasta Yhdysvaltoihin, joutuu matkalla Länteen intiaanien vangiksi ja ystävystyy intiaanipojan kanssa.Delia-tarinassa on paljon enemmän kerronnallisia aspekteja. Delia-kirjat onkin ollut pitkään uusintalukumielessä.

---
Tällä mukana Mennään metsään -lukuhaasteessani. Tämän kirjan miljöö on hyvin metsäpainotteinen.
Kirjankansibingossa kohta mies. Kirjan kannessa tosin Davy on nuori poika, mutta aito miehenalku kuitenkin.

Sergei Voronin: Kaksi elämää!

Sergei Voronin

Kaksi elämää

Alkuteos: две жизни (dve zhizni)

Suomentanut Vuokko Ahveninen

Kustannusliike Edistys

342 + 2 s.

Päiväkirjamuotoon kirjoitettu kaunokirjallinen teos, joka kertoo nuoren miehen matkasta Tundralle junaradan suuntaa kartoittavan ryhmän mukana. Ajallisesti tarina alkaa vuoden 1937 huhtikuusta ja päättyy helmikuuhun 1938. Johdanto ja loppuyhteenveto, jotka ovat osa itse kerrontaa sijoittuvat  ajallisesti toisen maailmansodan jälkeiseen aikaan, teoksessa tosin puhutaan suuresta isänmaallisesta sodasta. Kirja on siis kerrottu ikään kuin se olisi todellinen kuvaus aidosta elämästä ja tutkimusmatkasta. Päiväkirjanpitäjän nimi ja kirjailijan nimi vain on eri, mikä saa miettimään, josko teos kuitenkin olisi puhtaasti fiktiivinen.

"He olivat tutkijoita. Olen kuullut heistä paljon veljeltäni, rautatieinsinööriltä. Tutkijat ovat uskaliaita eivätkä pelkää mitään. He uhmaavat pakkasta ja kaatosateita, nälkää ja vilua. Kaupunki väsyttää heitä. Se on ahdas tämänluonteisille ihmisille. Tutkijat kaipaavat Pohjoisnavalle! Tundralle! Kolymalle! Siellä on avaruutta. Siellä on todellista elämää."

Tarinan minä-kertoja on Aleksei Pavlovits, jota kutsutaan myös nimellä Korenkov. Tasja kutsuu myös Aljosaksi. Nämä tiedot ovat hajallaan siellä ja täällä ja lukijalla onkin välillä miettimistä, kuka on äänessä, kenestä puhutaan, kun välillä puhutaan nimellä ja toisella kertaa taas toisella nimellä.

Nimiä, joita tarinassa vilisee:

Sosnin

Konstantin Semjonovits

Zyrjanov

Nikolai Nikolajevits

Grigori Fomits

Kostomarov

Mozgalevski

Timofei Nikolajevvtis Zatseptsik

Pugatsov

Oleg Aleksandrovits

Kiril Vladimirovits

Misa (vankityövoimaa)

Basil (vankityövoimaa)

Luikki (vankityövoimaa)

Junkkari  (vankityövoimaa)

Kolja Nikolajevits

Pokotilov

Bazenov

Gradov

Tasja

Irina

Nimiä on tarinassa enemmän kuin ihmisiä, sillä kuten sanottua, jotkut nimet kuuluvat samalle henkilölle. Evenki Pokenov edustaa Tundran alkuperäiskansaa.

Kerronta on mukavan kuvailevaa, välillä viipyilevää. Luonnonolosuhteet tulee hienosti esille.

"Tuhansien kilometrien laajuinen iänikuinen taiga, kuuro murheella ja itara ilolle. Sen terävähuippuiset vuoret kohoavat korkealle kasvaen mahtavaa metsää, joka kiipeää avaraan sinitaivaaseen. Vaikeakulkuiset joet ovat nopeavirtaisia, somasti sorapohjaisia, rytöisiä veden huuhtomista puista, vesipyörteisiä - kohtalo varjelkoon niihin joutumasta - äyräiden yli tulvivia, jolloin lehtikuuset seisovat puolirunkoon vedessä, hiekkasärkät ovat joen pohjaa ja joki leveänä sameana vyörynä synnyttää kurimuksia, kulkien yhä syvemmälle korpeen."

Dialogia on mukavasti ja vaihtelevasti. Välillä käydään myös keskustelua runoista. "Älkää keskeyttäkö, runon ajatuskatoaa, sanoin." Alesei yrittää tuoda esiin Majakovskin runoa Sergei Jeseninille. 'Näen - käsi haavoin, haparoiden omain luiden nyytin nostaa keinuttain" Mozalevski ei tajua runons säkeistä mitään, hänestä ne on sekavia (olen Mozalevskin kanssa vähän samaa mieltä, sanoista on vaikea saada tolkkua). Mozalevskin mielestä Puskin voittaa Majakovskin selkeydessä:  'Oi talvi.. Rekeen riemuellen ens' kerran talonpoika käy, ja hepo lunta vainuellen..' Väittely runoista päättyy naurunpurskahduksiin.

Retkikunnassa on siis kaksi naista: Irina ja Tasja. Kertoja Aleksei katselee kaihoten Irinaa. Irinaa katsoo myös Lykov ja Irina katsoo Lykovia, kunnes on hukkua. Irina odottaa että Lykov pelastaisi hänet, mutta tämä on pelkuri. Irinan pelastaakin Kostomarov. Hänen ja Irinan välille syntyy suhde, mikä saa traagisen lopun, kun  Kostomarov passitetaan kotiin. Irina ei voi unohtaa miestä ja näkee hänet taivaltaessaan suruissaan ympäri tundraa, kolmentoistatuhannen kilometrin päässä miehestä."Jos katsoo hyvin tarkkaavasti, näkee hänet." Sanoo kuolemansairas Irina Alekseille. Teos  on kaukana Montgomeryn Runtotyttö trilogian teemoista ja tyylistä, mutta tämä lyhyt kuvaus ja hetki tuo mieleen Emilian ja Teddyn. Irina kuolee verenmyrkytykseen jalkaan saadusta hankaumasta. Aleksei suree,vaikka onkin löytänyt rakkauden Tasjan rinnalla.

Naisen asema:

  "Rehellisesti sanoen en tiee mielläni työtä naisten kanssa, Kostomarov sanoi Mozkalevskille katsellen Irinan teltalle päin. - Pidän välttämättömänä pahana sitä, että ryhmässämme on kaksi hametta. Niinhän se on, että kun tyttölapset lukevat geologeiksi, pitäneen heidän todennäköisesti päästä myös tutkimusretkille. Siinä tapaus kun naisemansipaatio on asialle vahingoksi. Olen täysin Belinskin kannalla, laajentaisin vain hänen jyrkkää mielipidettään naisten elämäntehtävästä. Paitsi kirjallisuuden kieltäisin heiltä myös tutkimustyön. Loppujen lopuksi naispuolinen tutkija perheellistyy ja jää kotiin. En ole vielä milloinkaan tavannut vanhoja naisia tutkimustyössä."

Löysin tämän kirjan kierrätyslaatikosta ja kiinnostuin teoksesta Taigalle ja Tundralle sijoittuvana teoksena. Paikannimiä, joita mainitaan ovat muun muassa: Amur, Baigantai, Iberg, Elgun. Tutkimusretkikunta siis kartoittaa junaradan suuntaa Meun-joen suun ja Baigantain välisessä maastossa. Tässä suuntakartoiuksesta tulee erimielisyyttä Gradowin ja Lavrovin välillä. Lavrov pitää vuorenrinnettä sopivana suuntana,kun taas Gradow on Joen oikeanpuoleisen suunnan edustaja. Lavrov joutuu lopulta lähtemään ja vaikka rataosuuden kartoitus on saatu loppuun sanoo Gradow, että se hyltään ja tutkitaan joen oikeaa puolta. Lopulta tulee sota väliin ja Lavrov saa kuitenkin viimeisen sanan. Rata valmistuu vuorenrinteeseen.

En tiedä, mistä kirjan nimi juontuu. Kirja edustaa kuitenkin neuvostoliiton aikuista kommunistista ja ateistista näkemystä elämästä.Vankityövoimaa käytetään apuna. Tässä teoksessa on kuitenkin rivien välissä ihan hienoja, ajatuksia herättäviä mietteitä. Aleksei on teoksen alussa oppimaton kouluttamaton nuori mies, joka on saanut suosituksen veljeltään nuoremmaksi teknikoksi. Koko matkan tundralle Aleksei pelkää paljastumista ja kun totuus tulee lopulta ilmi on hänet palkannut henkilö koko ajan tiennyt, ettei Aleksei ole mikään teknikko, mutta on työtä pelkäämätön ja ahkera mies. Aleksei kasvaa vuoden aikana ja kehittyy. Hänestä paljastuu myös tinkimätön oikeudenpuolustaja. Aleksein päiväkirjaotteiden väliin mahtuu myös rikostarina, joka jää hieman epäselväksi, joskin tämän Aleksein löytämän käsikirjoituksen langanpäitä yritetään solmia yhteen.Olisi jännä katsoa, miten ja millaisia ajatuksia uusintaluku joitakin hetkiä aikoja myöhemmin minussa herättäisi.

Vielä yksi vahva anekdootti tähän loppuun.

"Perhe on valtion perusta, kuten tiedätte, eikä meillä ole oikeutta profanoida sitä. "

Naisten aakkoset - Ö!

Naisten aakkosia on keräilty Tarukirjan vanavedessä ja vihdoin viimein minäkin olen päässyt suomalaisten aakkosten viimeiseen kirjaimeen, joka on:

Kirjain onkin tavallista hankalampi, mutta aikani salapoliisintyötä tehtyäni löytyi jotain vastauksia tuttuihin kysymyksiin.

 Kuka on suosikkikirjailijasi?

Aino Öljymäki on kirjoittanut joitain lastenkirjoja, joihin olisi kiva tutustua. Siitä suosikkisuudesta en osaa sanoa.

Kuka nainen, joltain muulta kulttuurin alalta on suosikkejasi?

Kuvataiteilija Ewa Östergren on kuvittanut joitain kiinnostavia kirjoja, muun muassa tämän Edith Unnerstadin Kesäsaaren kissat. Kissat ovat niin suloisia ja lystikkäitä eläimiä, niin mukava olisi nytkin sellaista pientä karvakerää hyväillä.

Käsitelty kuva

Vaihtoehtoiset kysymykset (myös muut alueet kuin kulttuuri käyvät)

a) Kehen kulttuurin edustajaan haluaist tutustua paremmin

Kuvataiteilija Veronica Östermanin maalausten pehmeisiin ja kauniisiin värisävyihin olisi kiintoisaa  tutustua ja ehkä kosketellakin.

b) Kenet suosikkisi haluaisit nostaa esille?

Eipä nyt etsinnöistä ja pähkäilyistä huolimatta tule ketään ö-alkuista naishahmoa mieleen.

--
Nyt on sitten naistenaakkoset purkissa ja purkin kansi pistetään kiinni. Johan näiden kanssa on pakerrettukin.