Patsey Gray: Tähti, villivarsa!

  Patsey Gray

Tähti, villivarsa

Alkuteos: Star Bright

Suomentanut Pirkko Talvio-Jaatinen

Otava, 1970 

Kansi: Maija Karma

129 s.

 

 

 

 

 

 

Aloitus: Sinun varsasi on käyttäydyttävä kunnolla, tai muuten.

Varsa on Deborah Lee Bellin , lyhyemmin Debin rakas, oma lemmikki, jonka hän on saanut Martinsonin hevosjalostustilan isännältä, koska varsa ei ollut täysiverinen, vaan sen isä oli karjaponi.

Semmoinen rakastava pikku otus. Yhtä älykäs kuin koira. Ja oikea vauva silloin kun mielestään tarvitsi ruokaa ja lohdutusta. Joskus Deb ajatteli, että se juuri olikin parasta Tähdessä: se todella tarvitsi häntä. Vastalahjaksi se tyydytti täysin hänen toverikaipuunsa. 

Deb asuu Kaliforniassa, Santa Cruzin vuoristo ympäröi seutua., Laurellin kaupunki on lähinnä Debin kotia oleva suurempi paikka.

Deb on ollut rannikolla vierailulla, kun saa äidiltään puhelun, että hänen on tultava kotiin, koska varsasta on ongelmia. Tähti on kouluttamaton. Debin koti on jonkinlainen hevosten hoitokoti, jonne seudun ihmiset tuovat hevosiaan hoitoon. Debin isä on sairastunut ja ilmeisestikin kuollut. Perheellä on velkaa ja he eivät ole mitenkään rikkaita. Rehut ja heinät on varattu ensisijaisesti hoitohevosille, Tähti ja apumies Bailyn työhevonen Kimo saavat sen minimin. Tämä minua hieman kirpaisee, kun ajattelee että hevosta pidetään nälässä, vaikka kyse ei olekaan siitä.

Deb joutuu ongelmiin Tähden kanssa, kun tämä karkaa äidin huolella hoitamaan puutarhaan. Siinä menee myös näyttelykukat, joista äiti oli toivonut palkintoa. Vielä, kun Tähti karkaa varjeltuun heinäpeltoon on tuomio selvä. Tähti on myytävä. Deb lahjoittaa Tähden ensin takaisin Martinsoneille, joilta on sen saanutkin, mutta sitten Martinson ilmoittaa, ettei varsa sovi heidän pojalleen ja palauttavat sen takaisin Belleille. Deb toimii ominpäin äidin poissaollessa ja piilottaa varsan pariksi päiväksi, sillä muuten uhkana on myynti huutokaupassa ja se täytyy estää. Debin salaliitto, johon hän on saanut mukaan serkkunsa Kittyn ja Brianin onnistuu ja huutokauppapäivä tulee, mutta liian myöhään. Deb vie Tähden hevosnäyttelyyn, jossa on ajatellut antaa sen jollekin hyvälle tyypille, mutta joutuukin keskelle hevosnäyttelyä ja voittaa sarjansa. Tässä seuraa, että Debin ei tarvitsekaan myydä hevostaan. Siitä olisikin tuloja, eikä vain menoja.

Tähti, villivarsa on ihan kiva aloitus hevostyttösarjalle. Kerronta on luontevaa. Elämän arki, nuoren tunteet, ystävyyden, toveruudenkaipuu tulevat elävästi ja aidosti esille. Hevostyttökirjana ei mitenkään tehdasmaisena tuotettua, vaan yksilöllisiä piirteitä omaava teos. Alkuperäisteos on ilmestynyt 1964. Ajallisesti tämä ehkä kuvaa 1950-luvun elämää, sillä ainakin kellohameisiin viitataan, mutta voi mennä tuonne vuosikymmenen vaihteeseenkin.

Tuttu sanonta:

"...kerran paistamaan särkeä kivellä aurinkoa ottavan liskon kanssa"

Tällä ehdin saada vielä yhden bingorivin instagrammista löytämääni täyttä laukkaa -haasteeseen, kirja on osa sarjaa.

Eveliina Hokkanen: Naavalla kiedottu!

 

Eveliina Hokkanen

Naavalla kiedottu

Aikamedia, 2020

192 s.

Kansi: Aikamedia/Milla Aura-Tolonen

 

"Kehoni ja mieleni oli edelleen järkyttyneessä tilassa ahdistuksentaisteluista ystävieni luona, eikä siihen ollut parempaa lääkettä kuin metsä."

Naavalla kiedottu on Eveliina Hokkasen esikoisteos. Teoksen päähenkilö ja minä-kertoja on Jutta, 15-vuotias nuori nainen, joka kokee itsensä erilaiseksi, yksinäiseksi "naavaparraksi." Jutta rakastaa metsää. Se on hänelle paikka rentoutua ja rauhan tyyssija. Jutta käy metsällä isänsä kanssa ja saa metsäsyskortin. Jutan äiti ei hyväksy Jutan metsästysharrastusta. Tästä ilmeisesti johtuu jännitteet Jutan isän ja äidin kesken. 

Pidin tästä teoksesta enemmän kuin tekijän toisesta Hiilellä peitetty -teoksesta.Kieli on rentoa, nuorekasta. Pakotonta. Pidän henkilöiden nimistä, jotka ovat epätavanomaisia (Minerva, Jelina, Eemi, etc) . Itsekin kirjoittelevana henkilöiden nimet tarinoissa on tärkeä, henkilöiden täytyy elää ja heihin täytyy saada yhteys. Eveliina Hokkasen henkilögalleria on monipuolinen ja elävä koululaisjoukko, ystävät ja sukulaiset, joihin on syntynyt hyvä suhde. Henkilögalleria tuo tarinaan hyvää touchia. 

Hieman minua kuitenkin mietityttää kokonaisuudessa se, kieltäisikö kaveriporukka kiipeilemästä puihin ja käskisi alas puusta, kuten Juttaa käsketään.

- Jutta, tuletko ystävällisesti alas sieltä. En ole täysin varma, onko tuo turvallista. - Tottelisitko Jelinaa! Aaron sanoi. Hän ja Jelina olivat kävelleet puiden luokse toiselta puolen. Vain siksi, että voisivat komentaa ja valittaa minulle. He minulle. Minua vuotta ja kaksi vanhemmat ystäväni valittivat minulle. Eivät edes vanhempani puhutelleet minua noin.

Kaveriporukka ei kuitenkaan ole kaikilta osiin mitenkään siloteltua, mikä ilmenee myöhemmin kotikutsuissa, joiden traagiset tapahtumat tuovat poliisit paikalle. Tässä kuvauksessa koen myös, että jotain on jäänyt ikään kuin huomioimatta, tai ainakin jäänyt rivien väliin kysymykseksi, puntaroitavaksi. Ja hyvä tarinahan jättää myös ilmaa kerrontaan. Ei kaikkea tarvitse rautalangasta vääntää.

Pidin maaseutukuvauksesta, joka toi oman lapsuuteni mieleen ja sen, kuinka minut huijattiin tarttumaan lehmien sähköaitaan, kuinka opin ylittämään sähköaidat ilman säpsähdystä.

Naavalla kiedottu on kristillistä fiktiota. Hengellisiä asioita sivutaan, mutta ei mitenkään päälleliimatusti. Ne ovat luonnollinen osa arjessa. Uskoa ei tuoda esiin tietystä kulmasta, suunnasta, paitsi lopussa, jossa tapahtuma on hyvinkin tunnistettavissa tai sitten ei, riippuu lukijasta ja siitä, kuinka hyvin tietää kirjoittajan taustat. Teos ei ole myöskään pelkkä maaseutukuvaus.

Naavalla kiedottu on osin hyvin erilainen teos kuin aiemmin lukemani, Hokkasen uudempi teos Hiilellä peitetty. Teoksissa on kuitenkin paljon yhteistäkin. Luontosuhde, nuoruuden kivut ja epävarmuus, ahdistus. Naavalla kiedottu Jutta  taistelee ahdistusta ja paniikkia vastaan, kun kokee, että hän ei saisi olla sellainen, kuin on. Miksi hänen pitäisi pukeutua mekkoon, jos viihtyy paremmin pitkissä housuissa? 

Hiilellä peitetyssä päähenkilön Varpun ahdistus kumpusi ilmastokriisistä ja johti syömishäiriöön.  Varpun tie rauhaan ja tasapainoon oli pitkä ja kivinen. Se vei sairaalan kautta. Naavalla kiedotun Jutan ahdistus hälvenee ehkä nopeammin. Paniikkioireissakaan ei tuoda millään tavalla esiin, että Jutta olisi käynyt kouluterveydenhoitajalla saati lääkärissä. Tätä puolta kerronnassa hieman pureksin. 

Samoin jäin hieman mietteliääksi kuvauksessa, jossa Jutta "huokaisi syvään ja antoi hiilidiogsidien tulla sisään". Jos minun täytyi Hiilellä peitetyn jälkeen ottaa selville, miten pulloja käytetään vaateteollisuudessa, täytyi minun Naavalla peitetyn jälkeen tarkistaa tietojani hiilidiogsidin ja hapen kiertokulusta hengittämisessä. 

Naavalla kiedotusta jäi ihan hyvä lukujälki. 

---

Helmet 2023 -lukuhaaste kohta 41: Kirjan kirjailija on syntynyt 1990-luvulla

Linda Olsson: Sonaatti Miriamille!

 

Linda Olsson

Sonaatti Miriamille

Alkuteos: Sonata for Miriam

Suomentanut Anuirmeli Sallamo-Lavi

Gummerus, 2009

379 s.

 

"Nyt minä olen täällä, Krakovassa, josta elämäni alkoi." Näin alkaa viuluvirtuoosi Adam Ankerin tarina. Tarina on monipolvinen ja alkaa oikeastaan Uudessa Seelannissa, jossa Adam on asunut yhdeksäntoista vuotta tyttärensä Miriamin kanssa. Sitten Miriam kuolee ja  Adamilla ei ole kuin historiansa. Historia, josta hän ei ole kertonut Miriamille, ja joka on hänelle itselleenkin osin salaisuus.

Adam löytää valokuvan Memorial Hall -museon eräässä huoneessa ja tunnistaa nimen Adam Lipski. Kuvan on jättänyt rouva Clara Fried, Adam Lipskin sisko. Adam lähtee vierailulle Claran luokse ja samalla matkalle omaan menneisyyteensä. Matka vie hänet ensin Puolan Krakovaan, ja sitten Ruotsin Tukholmaan, pienelle saarelle, tapaamaan Ceciliaa. 

"- Minä rakastin häntä. Niin paljon kuin ikinä kykenen rakastamaan, niin häntä rakastin. Mutta hän jätti minut ja lapsemme. Hän antoi minulle tyttäremme, Miriamin." Vanhan miehen silmät laajenivat äkisti. Hän tuijotti minua kuin iskun saaneena. - Hän teki mitä? hän kysyi niin käheästi, että hädin tuskin kuulin. - Hän luovutti lapsemme minulle."

Cecilialla on hänelläkin menneisyytensä, salaisuutensa.

Sonaatti Miriamille on erikoinen, hieman mystinenkin tarina rakkaudesta ja elämän kolhuista, pettymyksistä. Elämää varjostaa menetykset, sodan varjo, holokaustin epäinhimillisyys, joka tosin on löydettävissä vain rivien välissä, pienissä viittauksissa. Kaiken keskiössä on äänen ja äänettömyyden merkitys. Milloin on tarpeen puhua, milloin olla hiljaa? Hienosti viritetty, psykologinen teos, joka ehkä vaatii lukijalta enemmän kuin sanojen ymmärtämisen.

Kerronta on minä-muotoista. Ensin kerronta on Adamin näkökulmasta, sitten se vaihtuu Cecilian kerrontaan ja päättyy jälleen Adamin kerrontaan. Hiljainen, verkkainen kerronta virtaa eteenpäin. Ajallisessa kuvauksessa on pientä epäselvyyttä, mikä ilmenee, kun ensin kerrotaan, kuinka Adam oli "jättämässä Waiheken turvaisan saaren, kotini yli nejäntoista vuoden ajalta ja kohta kuvaillaan, kuinka hän katseli "alapuolella levittäytyvää kaupunkia ja ajattelin, että se oli ollut melkein kahdeksantoista vuotta kotini." Kuitenkin siitä, kun Adam ja Cecilia olivat eronneet on yhdeksäntoista vuotta. No, ei siinä ehkä sittenkään ole epäselvyyttä, sillä Adam oli ensin asunut Aucklandissa ja muuttanut sitten Waihekelle. Ehkä alapuolella levittäytyvä kaupunki oli Auckland, sillä Waiheke sijaitsi tässä kohtauksessa "jossain oikealla, vai oliko se vasemmalla", Mutta lukiessa tuollaiset pienet detaljit ärsyttävät. Täytyi taas hieman kaivella lisätietoa ja Uuden Seelannin kartan katselu kyllä selkeytti kuvaa.

Mielenkiintoinen, polveileva tarina, jota säestää Tymoteusz Karpowiczin runot joidenkin lukujen johdantona, sekä maailmankuulujen säveltäjien sävelet.

Suomi-bongaus: 

"--- suomalaista saaristoleipää"

Helmet 2023 -lukuhaaste kohta 18: Kirja on julkaistu alun perin kiinan, hindin, englannin, espanjan tai arabian kielellä (Maailman viisi puhutuinta kieltä).

 

Luca Crippa & Maurizio Onnis: Tyttö Kiovasta!

 

Luca Crippa & Maurizio Onnis

Tyttö Kiovasta

Alkuteos: La banbina di Kiev

Suomentanut Katja Kärkkäinen

Kannen suunnittelu Piia Aho

LIKE, 2022

254 s.

 

"Sinisen taivaan ja valjun auringon alla suotu hymy valoi heikkoa toivoa naiseen, jonka sydän oli palasina ja hengitys tuskasta raskasta, sekä tyttöön, joka oli totaalisen sekaisin kaikesta. - Ukki, uskotko, että me selviämme? - Uskon, Alisa. Pääsemme pois täältä ja olemme turvassa."

Tyttö Kiovasta kertoo tämän päivän todellisuudesta, sodasta, joka ei voi ymmärtää. Tyttö Kiovasta pohjautuu todellisuuteen, mutta ei ole täysin dokumentaarista todellisuutta, vaan faktaa ja fiktiota yhdistelevä teos. 

Vaikuttavaa, koskettavaa, kaunista kerrontaa, jos nyt sodasta voi kauniisti kertoa. Pidin kerronnasta todella paljon, kunnes loppupuolella tyylin muutos ja karu todellisuus iski kasvoille liian vahvasti. 

Tarinan keskiössä on 10-vuotia tyttö Alissa. Alissa asuu Kiovassa isänsä Semenin ja äitinsä Polinan kanssa. Perheeseen kuuluu myös Polinan isä. Tarina alkaa ennen Ukrainan sotaa. Ilmassa on tiivistyvää odotusta. Alissa käy vielä koulua ja tullessaan kotiin kertoo äidilleen. "Opettaja itki". Sitten tulee päivä, jolloin sota vyöryy todellisena ja julmana ja vie isän. Isä on lähtenyt Ukin kanssa hakemaan Ukin kotoa kissaa ja tavaraa pakomatkalle, kun heidän autoonsa osuu ammukset. Isä saa surmansa, Ukki selviää. 

"Sota tuli hänen silmiensä eteen tulisessa, mustassa pitkässä kaavussaan, löyhkäävänä ja kiehuvana. Ja vei mennessään isän. Ja vei mennessään äidin. Ja tyttö lähti matkaan. Ukin ja kissan kanssa."

Alissa, Polina ja Ukki vaeltavat kävellen halki Ukrainan, kohti Puolaa ja turvaa. Sitten ohjusiskun seurauksena vain Alissa ja Ukki jatkavat matkaa, äiti häviää sekasortoon, kun osa pakenevista on joen toisella ja osa toisella puolen, silta tuhottuna.

Tyttö Kiovasta on tarina sodan mielettömyydestä, pelosta ja epätoivosta. Kaiken kauheuden keskellä se on kuitenkin tarina toivosta. Alissan sanoin, epätoivolle ei saa antaa sijaa. Alissa toivoo, että hän vielä näkee äidin. 

Teoksessa ei mässäillä julmuuksilla, sodan tapahtumat tuodaan esille toteavasti, Ne ovat faktaa. Kaikkein etovinta oli lukea äidin kohtalonhetkistä.

Loppu teki hieman hämmentävän vaikutelman ja mietin, tekikö se kerronnan epäuskottavaksi vai lisäsikö uskottavuutta. Erikoinen, yllättävä momentti kuitenkin.

--

Helmet 2023 -lukuhaaste kohta 34: Kirja kertoo Ukrainasta

Eveliina Hokkanen: Hiilellä peitetty!

 

Eveliina Hokkanen

Hiilellä peitetty

Aikamedia, 2023

279 s.

Kansi: Aikamedia/Karen Hagqvist

Aloitus: Nihkeä käteni tarttui metalliseen ovenkahvaan.

Nihkeä käsi on Varpun. Parikymppisen nuoren naisen, joka potee äärimmäistä ilmastoahdistusta. Varpu on vegaani. Hän on huolissaan luonnon kantokyvystä, maailmantuska ilmenee kaiken syömisen tarkkailuna. Hän pyrkii sellaiseen kehollisuuteen, joka ei liikaa kuormittaisi maaapalloa. Varpua ei oikein voi määritellä anorektikoksi eikä bulimikoksikaan. Eveliina Hokkanen on keksinyt fiktiiviselle hahmolleen fiktiivisen diagnoosin klimatoreksian.

Varpu on uskovainen. Usko kantaa häntä ja antaa voimaa taistella. Toisaalta Varpu on sairautensa takia yksinäinen, arka. Kun hänen toipumisensa alkaa pikku hiljaa edistyä hän aloittaa työt Green Paradise -nimisessä vegaanikahvilassa, jossa hän tutustuu räväkkäämpään Innaan.Vastakkaisuuksissaan tytöt saavat jotain uutta ja voimaannuttavaa elämäänsä toinen toisiltaan.

Kerronnassa vuorottelee pienet takaumat eletyn ajan kanssa. Kertoja on minäkertoja, eli Varpu. Hän kertoo itsenäistymisestään, muuttamisesta pois kotoa, käynneistä ravintoterapeutilla. Klinikalla hän näkee myös Iiron ja ihastuu. Kuinka häneen voisi tutustua, miten selvittää kuka hän on, millainen hän on. Tässäkin avuksi tulee Inna, joka ryhtyy salapoliisiksi sen vähän tiedon valossa, minkä Varpu on sivukorvalla kuullut.

Hiilellä peitetty on nuoren ihmisen kasvutarina. Se on kuvaus taistelusta paremman elämän puolesta. Layout on avara. Luvut lyhyehköjä, teksti soljuu sujuvasti. Kerronnassa on mukavia metaforia, kuten "sydän vispasi vispipuuroa kaksinkertaisella teholla". Lukujen lomassa on laulujen sanoituksia eri artisteilta, jotka luovat oman kiinnekohtansa teoksen teemoihin. 

Minulla oli kunnia lukea Hiilellä peitetty jo kirjoitusvaiheessa ja antaa siitä silloin palautetta. Sanoin silloin Eveliinalle, jolta on aiemmin ilmestynyt, myös Aikamedian julkaisemana Naavalla kiedottu -teos, että tämä ei ehkä ole ihan Aikamedian aineistoa. Yllätykseni oli siksi melkoinen tämän ilmestyessä juuri Aikamedian julkaisemana, ja täytyy sanoa, että Aikamedia on tehnyt aika merkityksellisen suunnanmuunnoksen julkaisupolitiikassaan. Toki kristillisyys tässäkin ilmenee. Se on se kantava voima, joka pitää Varpun jalat maassa.

En ole lukenut tuota Naavalla kiedottua vielä, mutta se on varauksessa ja tarkoituksenani on lukea sekin. Sen, mitä olen lukenut Naavalla kiedotusta on näissä kahdessa teoksessa paljon yhtäläisiä teemoja. Yhdessä teokset muodostanevat teosparin (Kansiratkaisukin toeksissa hyvin yhtenäinen) ja sitä taustaa vasten ymmärrän toisaalta tuon kustannuspäätöksen. 

Hiilellä peitetty on hyvinkin tätä päivää, maailmantuskaa ja nuoruuden epävarmuutta, toiveita, unelmia. Miljöönä teos sijoittuu Kuopioon, mutta sinänsä kaupunkikuvauksia ei juurikkaan ole. Tärkeä miljöökuvaus on Kaunisharju, jolta aiotaan kaataa puusto ja laittaa rakennuksia tilalle. Varpu Natura Care -joukkoinen ryhtyy mielenosoitukseen. Todellinen Kaunisharju sijaitsee Jyväskylässä. Jostain uutisesta taisin nimen bongata ja täytyi tutkia asiaa. Enemmän kuin ulkonainen miljöökuvaus, tarinalle merkityksellistä on Varpun ajatusten miljöö, sisäinen maailma ja se kuva, minkä hän on elämästä luonut.

Ei tämä huono teos ole. Ei ihan mun mukavuusalueellani kuitenkaan kaikilta osin. Luontoarvot toki allekirjoitan. Itselleni maaseudun lapsena luonto on tärkeä elementti. Tämän teoksen ylitsepursuava ilmastoahdistus vain herätti monia kysymyksiä, kuten millä tavalla muovipulloja voi käyttää vaatteiden valmistukseen? (Seikka, josta minun täytyi hankkia lisätietoa), Tai että jos syönkin riisiä, tai olen syömättä, niin miten sillä vaikutetaan toisella puolella maailmaa olevien heikompiosaisten elämään? Mitkä on ne todelliset vaikuttamiskeinot maailman eriarvoisuuteen? Hiilellä peitetty Varpukin saa sen huomata, että kaikkeen ei kertakaikkiaan pysty. On osattava olla myös armollinen itselleen.

---

Helmet 2023 -lukuhaaste kohta  27: Kirjassa joku etsii ratkaisua ilmastokriisiin

Jan Truss: Kultainen hevoskesä!

 

Jan Truss

Kultainen hevoskesä

Alkuteos:Summer goes riding

Suomentanut Marvi Jalo 

Kansi: Markko Taina

Tammi, 1990

201 s.

Aloitus: Koulu oli loppunut kesäksi

Päähenkilö: Charlotte Mayney

Muita tärkeitä henkilöitä: Maggie Vogel Charlotten paras ystävä sekä Red Wallinger, jonka isä Herman Wallinger omistaa Wallingerin kauppatallin, josta saa kaikkea hevosille, sekä Sidney Topham, englannissa koulua käyvä hujoppipoika. mutta jonka vanhemmat ovat ostaneet läheisen Murdochin paikan.

Sijainti: Red ja isänsä ovat muuttaneet Kanadasta Yhdysvaltojen Nebraskaan. Tarina sijoittuu siis jonnekin Nebraskan Platte-joen maastoon. Omahan kaupunki mainitaan.

Charlotten ajatukset pyörivät hevosissa. Maggielle on luvattu hevonen ja hän ihastuu valkoiseen Blancheen, jota uhkaa makkaratehtaalle päätyminen. Charlotte sen sijaan ihastuu Nancyloo-tamman vastasyntyneeseen varsaan, jolle antaa nimen All Gold. All Gold on kuitenkin kallis ja luvattu Sidney Tophamille. Charlotte päättää pyytää isoisältään, joka on tulossa vierailulle ja jonka pitäisi olla rikas, että tämä hankkisi hänelle hevosen. Sen sijaan isoisä ei ole rikas ja tila, jolla Charlotten perhe asuu on rahavaikeuksissa. Isoisä antaa Charlottelle lahjaksi emakon, jonka pitäisi saada porsaita. Vogelit kasvattavat sikoja ja se on kuulema tuottoisaa hommaa.

Kultainen hevoskirja on, kuten takakansi kertoo, hieman epätavallinen hevoskirja. Hevosten ympärillä toki pyöritään. Maggie ja Charlotte yhdessä Redin kanssa siirtävät Blanchen syrjäiselle autiomökille, turvaan teurastukselta. Idea on Maggien ja Charlotte varoittaa: se on varkaus, hän sanoo, mutta ei voi jättää ystäväänsä yksinkään. Redin isä Herman on äyskeä mies, joka kohtelee Rediä välillä tosi kovasti. Redin äiti on aikoinaan karannut jonkun rodeokaverin matkaan Kanadassa. 

Epätavalliseksi tämän tekee farmielämän kuvaus ja ihmisten väliset jännitteet. Nuoren kasvua kuvataan rouhealla tavalla. Charlotten ja Sidneyn välillä kipinöi.

Unelmat ja toiveet kohtaavat arjen haasteet ja realismin, kun seudun yli pyyhkäisee rajuilma, oikea tornado, jolla on "ilmiömäinen imu".

Kultainen hevoskesä on kerronnaltaan aika rajua, mutta todentuntuista, aitoa, Jotkut kuvaukset ovat hieman mukavuusalueeni ulkopuolella. Mutta tässä voi aistia Nebraskan Platte-joen virtauksen ja tuulet, elämän kesytetyn ja kesyttämättömän ristipaineessa, puhumattakaan siankasvatuksen mukaanaan tuomista tuoksuista.

Kertoja on kaikkitietävä, joka tarkastelee asioita ensisijaisesti Charlotten näkökulmasta. Asioita ei väännetä rautalangasta vaan jätetään tilaa lukijan omalle kyvylle tuntea, kokea ja oivaltaa. 

Tekstinäyte: Maggie ja Blanche kävelivät laitumella kuin elinikäiset ystävykset, päät yhdessä. Blanche nuuski vähän väliä hellästi Maggien hiuksia, tyytyväisenä ilmaa sieraimistaan puhaltaen. Pitkä valkea häntä oli hienon näköinen, niin harjattu ja suittu, että se levisi kuin silkkinen putous. valkea karvapeite oli puhdas, ja Blanche käveli herkin askelin kiilloitetuilla kavioillaan. Hetken ajan Charlotte saattoi nähdä, millainen Blanche oli nuoruudessaan ollut, hyvin koulutettu ja elegantti, ja sitä oli hellästi hoivannut tyttö, joka kanssa se oli kasvanut - ja samalla tavalla sitä hoivasi nyt Maggie. Charlotte ravisti mielestään sen hermostuttavan tiedonjyvän, että Blanche oli tullut Wallingereille vaihdossa, osamaksuna nuoremmasta, isommasta ruunasta, ja sen oli tuonut tänne sama nuori nainen, joka oli kasvanut Blanchelle liian isoksi.

Kuvaavin mieleenjäänyt ilmaus: kimalaisenkarvan värinen tukka 

 

 Täyttä laukkaa #suskilukee :Käännetty hevoskirja

John Boyne: Poika vuoren huipulla!

 

John Boyne

Poika vuoren huipulla

Alkuteos: The Boy at the top of the Mountain

Suomentanut Heli Naski

Kannen suunnittelu: Eevaliina Rusanen

Bazar, 2017

238 + 1 s.

"Vaikka Pierrot Fischerin isä ei kaatunutkaan ensimmäisessä maailmansodassa, Pierrot'n äiti Émilie väitti aina, että sota oli se, joka vei häneltä hengen."

Näin alkaa tämä  Pierrot-nimisen pojan tarina,, jonka äiti on ranskalainen ja isä saksalainen. Teos alkaa vuonna 1936. Pierrot on 7-vuotias. Pierrotin paras ystävä on  kuuromykkä Anchel. Anchel käyttää itsestään viittomaa Kettu ja Pierrot viittomaa Koira. Sitten Pierrot jää orvoksi. Hänet lähetetään ensin orpokotiin ja sieltä tätinsä  luokse Itävaltaan.

Itävallassa Pierrot asettuu asumaan ikorkean vuorn huipulle, taloon, jota hallinnoi salaperäinen Isäntä, jonka edessä pitää olla hissunkissun. Pierrot'n nimi muuttuu saksalaiseen muotoon, Pieter, eikä ole hyvä, että hän puhuisi mitään Anchel-ystävästään.

Isäntä osoittautuu Hitleriksi.

Eipä juonesta sen enempää. Takakansitekstin mukaan kirjailija on kirjoittanut "vaikuttavan kuvauksen nuoruuden viattomuuden menettämisestä ja siitä, miten petollisen helposti maailma ympärillämme muuttuu mustavalkoiseksi."

Luin tämä kyllä helposti ja nopeasti läpi, mutta en innostunut. Kerronta oli lapsellista, jopa piinaavan osoittelevaa ja lapsellista. Jopa Hitler kuvattiin naivistisesti. Tarina on fiktiivistä historiaa. Muita tosielämän henkilöitä, joita mainittiin oli Windsorin Herttua ja Herttuatar, Henry Ford, a Eva Braun, Leni Riefenstall. 

Ärsytyksestä huolimatta luin tämän loppuun saadakseni tietää miten Pierrot'n lopulta kävisi. 

Kertojana on 'Joku Kaikkitetävä', joka vie tarinaa eteenpäin Pierrotin näkökulmasta. Aivan lopussa kertoja vaihtuu ja muuttuu kaikkitetävyydestä minä-kertojaksi. 

Kirjallisuusviite:

Paitsi muutamia, ilmeisesti Hitlerin lempikirjoja, joita en nyt tähän laita, kun en ulkoa muistakaan,, tärkeä kirjallisuusviite on Erich Kästnerin Pojat salapoliiseina. En ole teosta lukenut, mutta teokseen viitataan sen verran usein, että haluaisin sen lukea saadakseni tietää, mikä on se intertekstuaalisuus, jonka vuoksi juuri tuo teos mainitaan ja on ilmeisen merkittävä. 

--

Helmet 2023 -lukuhaaste kohta 42: Kirjan nimessä on ainakin kolme sanaa.

Jouko Varonen: Jenna ja ratsutilan arvoitus!

 

Jouko Varonen

Jenna ja ratsutilan arvoitus

Kirjapaja, 1990

107 s.

Jenna on 13-vuotias hevoshullu tyttö. Parhaiden kaveriensa Heidin ja Annen kanssa hän pitkän "väsytyksen" jälkeen lähtee Joensuun seutuville Heidin sukulaisten ratsutilalle pariksi viikoksi töihin. Kartanossa alkaa tapahtua merkilliä. Yön pimeydessä näyttäytyy salaperäinen aaveratsastaja. Kaikki tuntuu kiertyvän kartanoon otetun orpopojan Markon ympärille, jota kartanon poika Tomi kovasti jurmuuttaa töissä. Etsiessään kissanpentuja kartanon mailta lapset löytävät vanhan avaimen, joka pidetään salassa muilta. Millä tavalla se liittyy Markoon ja salaperäiseen ratsastajaan selviää, kun Markon vanha kotimökki syttyy tulee ja Marko syöksyy liekkeihin.

Aika yksinkertainen ja heppoinen juonirakenne, jossa Jenna on minäkertojana. Teoksen kerronta on lapsekkaan ja murrosikäisen nuoren juttelua ihastuksineen sun muineen. En kuitenkaan ihan pysty samaistumaan. Hevosten ohella Jenna, Heidi ja Anne käyvät Luovan kirjoittamisen kerhossa, ja kirjoittavat, mistäpä muusta hevosista. Se menee kuvauksena hieman överiksi. Yksi sana tässä on tämänikäisille suunnatussa teoksessa (ehkä  +/- 10 v) erikoinen valinta. Liittyy juonikuvioon. Parasta antia onkin teoksen taiteellinen puoli. Kansi- ja teoksen mustavalkokuvitus, joka on Salli Parikka-Kuuvan käsialaa on upeaa ja taidokasta. 

 

 

Täyttä laukkaa -haaste löydetty instagrammin puolelta: Tällä napattu kohta: kirjan kannessa on hevonen.

Marko Annala: Paasto!

 

Marko Annala

Paasto

LIKE, 2018

284 + 1 s.

 

Tyyne tuijotti enkeliä kasvojen korkeudelle. Kaikki sen piirteet olivat piilossa. Tyyne tunsi silti enkelin hymyilevän. Se hymyili koko olemuksellaan. Hän hymyili enkelille takaisin. Toinen Tyynen suupielistä nousi korkeammalle kuin toinen, piirre jonka vuoksi hänen luultiin usein irvistävän hymyn sijaan. Tyyne ei ollut enkeli. Hän ei osannut hymyillä koko olemuksellaan. Enkeli oli pelkkää lumoavaa valoa. Valo tuntui virtaavan joka puolelta...

Marko Annalan Paasto jätti minuun ristiriitaisen tunteen. kuinka pidinkään teoksen kielestä, kerron-nasta kunnes jysähti. Jos mitään niin inhoan, niin alatyylisiä ilmaisuja. Kirosanalla ja kirosanallakin on eroa. Joskus mietin, miksei ihmisen raivoa voi kuvata millään muulla tavalla, keksiä jokin uusi voimallinen tapa kuvata asioita, tunnetta, pettymystä. Tämä olisi ollut niin upea, hieno teos aina kansiaan (suunnitellut Tuomo Parikka)  myöten, jos muutamat sanat olisi valittu toisin.

Paasto kertoo Matiaksesta, joka työskentelee ortodoksisessa kirkossa kirkkotekstiilien tutkijana. Hän on ollut ortodoksi parisenkymmentä vuotta. Hänen mummonsa, Tyyne, jonka enkelinäyllä teos alkaa, on vapaakirkollinen, jo elämänsä ehtoota hoitokodissa asuva. Matiakselle tärkeä, samoin kuin puoliso Marika, joka on myös uskovainen. Marika lähtee kehitysaputyöhän Etiopiaan. Matias on juuri kertonut hänelle, että ei enää usko Jumalaan. Matias kokee eläneensä valheessa jo pitkään. 

Matrikan lähdettyä Matias eroaa virastaan ja perustaa antikvariaatin. Hän liikkuu Tampere (koti), Kihniö (mummon asuinpaikka) ja Kuopio (ortodoksimuseo) välillä. Hän tekee matkoja menneisyyteen ja omaan itseensä. Aviosuhdetta tulee häiritsemään nainen, syöpää sairastava Tessa, jonka Matias pelastaa hotellin käytävällä, kun tämä on jätetty huoneen ulkopuolelle. Tessa ilmeisesti odottaa Matiakselta enemmän kuin mitä tämä voi tarjota ja tästä syntyy ristiriita, joka jää kaihertamaan Matiasta pitkäksi aikaa. Kuinka sovittaa asia, varsinkin, kun henkilö katoaa ulkomaille, tavoittamattomiin.

Paasto on kertomus miehestä ja uskonkriisistä. Kirjoittaja on rocklyyrikko. Itse antirockarina en olisi  tullut tätä kirjaa valinneeksi. Uskaltauduin kuitenkin tämän lainaamaan pienen vilkaisun ja saamani suosituksen perusteella.Sen perusteella, mikä käsitys minulla on rockmusiikista ja erityisesti metallisellaisesta, olen hämmentynyt siitä hengellisen elämän kuvauksesta, mikä tässä on. Alun enkelikuvaus esimerkiksi oli lumoava. Aivan toista kuin lasten kiiltokuvajutut. Sängynkohoamisjutt on ehkä vähän liikaa, mutta niin hienoa, syvällistä, kunnioittavaa tekstiä muuten, ja siksi se vastakohtaisuus eräissä kohdin rävähtikin niin pahasti silmille ja ihon alle. 

Matiaksen uskonkriisi päättyy, kun hän myöntää totuuden, hän ei enää tunne Jumalaa. Heillä ei ole enää yhteyttä keskenään. Matias ei ainakaan koe sitä. Hän eroaa paitsi työstään myös ortodoksisesta kirkosta. Mutta onko se kaiken loppu. Olisin ollut pettynyt, todella pettynyt ilman epilogia. Ehkä toivo ei ole sittenkään menetetty. Ehkä valoa on sittenkin enemmän kuin pimeyttä. Toivon niin, vaikka Matias onkin fiktiivinen hahmo. 

Erityismaininta tälle, silmissäni näkyväksi muodostuvalle kuvauksellisuudelle.

Kosma ei malta kunnolla edes maistaa omaa annostaan, kun hän on jo haarukoineen vaimonsa lautasella.

 --

Helmet 2023 -lukuhaaste kohta 50: Kirja on suositellut kirjaston työntekijä. Löysin tästä suosituksen Kirjastokaistalta, kun katsoin muiden teoksesta kirjoittamia blogitekstejä.

Carol Shields: Jane Austen!

 

Carol Shields

Jane Austen

Suomentanut Maria Lyytinen

Ajatus-kirjat

2006

Kannen suunnittelu Jenni Noponen

"Nykypäivän näkökulmasta Jane Austen (1775-1817) on osa jo lähes tavoittamatonta menneisyyttä."

Jotain tästä tavoittamattomasta yrittää Carol Shields kuitenkin tavoittaa. Yritys ymmärtää sitä maailmaa, jossa Jane Austen eli ja mistä hän kirjansa kirjoitti. Yritys ymmärtää Jane Austenin persoonaa. Elämänkerrat, siltä osin, kuin ne on kirjoitettu vuosia kohteensa kuoleman jälkeen, tai miksei jo eläessäkin, ovat tavalla tai toisella tekijänsä näkökulma kohteesta. Pelkkä aavistus, hajanainen aavistus persoonasta, jota tekstillä yritetään kuvata. 

Carol Shieldsin Jane Austen -elämäkerta on ihan sujuvasti kerrottu, analyyttinen katsaus Jane Austenin elämään, aikaan ja kirjoihin. 

Kiinnostavinta teoksessa on ne pienet havainnot, joita kirjoittaja on tehnyt Austenin kirjoista. Mistä kaikesta Austen ei kirjoittanut. Hieman eri mieltä olen kirjoittajan näkemyksestä koskien Austenin Kasvattitytön tarinan päähenkilöä. 

Tämän elämänkerran luettuani minun tekisi kovasti mieleni lukea Austenilta jotain, esimerkiksi Järki ja tunteet tai Viisasteleva sydän. Jälkimmäiseen en ole ennen tutustunutkaan. Järjen ja tunteen olen nähnyt elokuvaversiona, mutta kirjana en ole tainnut lukea. Neito vanhassa linnassa -teos taisi jäädä lukematta teemansa takia. Muistelen, että se olisi minulla ollut hyllyssä, mutta eipä olekaan enää. 

--

Pohjoinen 2023 -lukuhaaste kohta 2:Kirjan kannes sa on kirjoja tai kirjat mainitaan takakansitekstissä.

--

Paljon melua kirjoista kaipaa hieman vakuuttavampaa elämänkertaa Austenista

Luetut lukemattomat suosittelee teosta niin Austenista kuin Shieldsistä tykkääville

Kirjablogi "Hirveintä, mitä kirjailijalle voi tehdä, on viedä häneltä kirjoituspöytä"

 

Ninni Schulman: Tyttölapsi nro 291!

 

Ninnin Schulman

Tyttölapsi nro 291

Alkuteos: Flickebarn nr 291

Suomentanut Katriina Huttunen

Tammi, 2022

197 s,

 

 

 

 

 

Aloitus: ERÄÄNÄ AAMUNA herään ja huomaan että olen kuollut. Ei valoa, ei ääniä, vain minä makaamassa sängyssäni, yritän hengittää, harmaa hämärä tihkuu sisään rullaverhon raosta.

Lopetus: Kiitos kustantajalleni --- ---- joka on herkkäkuuloisuudellaan ja kunnioituksellaan auttanut minua löytämään tämän kertomuksen ja rohkaissut minua kirjoittamaan sen.

Siinä välillä: Ajattelen romaania paljon, sitä miten se muuttaisi elämäni ja veisi minut jonnekin missä olisi siedettävää.--- ----  Kirjoittamisessa ei ole minulle kysymys kielestä eikä ilmaisusta vaan omasta rinnakkaismaailmasta johon saan paeta silloin kun en kestä todellisuutta. En käytä kieltä ymmärtääkseni itseäni vaan päästäkseni pakoon.

Ninni Schulman on rikoskirjailija, pohjoismaisten dekkareiden kirjoittaja. En ole näitä lukenut. Ne ei ihan ole minun genreäni. Tämä teos herätti kuitenkin mielenkiintoni, kun aikoinaan näin tästä esittelyn jossain blogissa. Kiinnostuksen herätti lapsinäkökulma ja harvinainen sairaus. Tyttölapsi nro 291 on omaelämäkerrallinen tarina olematta kuitenkaan elämäkerta. Se kertoo elämästä vaikean selkäsairauden kanssa, erilaisuudesta ja läheisriippuvuudesta. Voida tuntea olevansa rakastettu, huomioitu, osa joukosta, kuulua yhteisöön, ei vain kummajainen, jota tuijotetaan, hyljeksitään.

 

Lyhyet episodimaiset luvut ovat helppolukuisia, arkisia ja hyvin kuvaavia. Tarina ei etene täysin kronologisesti. Lapsuusmuistot, opiskelu sekoittuu aikuisuuteen, avioliittokuvaukseen, eroon, uuden  elämänrytmin löytämisen kanssa. Kaiken keskellä isä sairaus ja hiihto on merkittävä etappi.

Vahva, herkkä, rohkea ja ainutlaatuinen tarina sisukkuudesta ja matkasta pimeydestä valoon.

Helmet 2023 -lukuhaaste kohta 14:  Kirja kertoo terveydenhuollosta

Luettu myös:

Leena Lumi

Kirjat kertovat

Kirjakaapin kummitus

Pam Jenoff: Sirkustyttö!

 

Pam Jenoff

Sirkustyttö

Alkuteos: The Orphan's Tale

Suomentanut Maija van de Pavert

Harper & Collins Nordic, 2023

362 s.

 

 

 

Teos alkaa prologilla, Pariisissa.

"Minua varmasti jo kaivataan. Seisahdun museon graniittiportaille, tartun kädelläni kaiteeseen säilyttääkseni tasapainoni. Tuska vihlaisee vasenta lonkkaani pahemmin kuin koskaan aiemmin, sillä se ei ole täysin parantunut viimevuotisen murtuman jäljiltä. Avenue Winston Churchillin toisella puolella, Grand Palaisin lasikupolin takana maaliskuinen taivas hohtaa iltahämärässä ruusunpunaisena."

Ja päättyy epilogiin: Annan heidän taluttaa minut hitaasti ulos museosta ja tunnen meitä ohjaavat näkymättömät kädet.

Kertojia on kaksi, 16-vuotias hollantilaistyttö Noa, jonka isä on karkoittanut kotoa, kun tyttö on alkanut odottaa lasta. Noa synnyttää lapsen tytöille tarkoitetussa turvakodissa, jossa lapsi kuitenkin otetaan heti pois. Noa ei enää koskaan näe häntä, eikä lapsen kohtalosta tiedetä sen koommin. Lapsen isä on saksalainen ja sen olisi pitänyt päästä Lebensborn-ohjelmaan, mutta jostain syystä lapsen iho on oliivinvärinen ja silmät mustat. Hmm. tässä kohden kulmani kurtistuvat ensimmäisen kerran. On totta, että geneettinen perimä voi vaikuttaa hyvinkin kaukaa menneisyydestä, se, mikä minua häiritsee on mustat silmät vastasyntyneellä. Olen kuullut, että kaikilla lapsilla olisi syntyessään siniset silmät. 

Noa on siivoojana rautatieasemalla, kun hän löytää junanvaunun täynnä sylilapsia. Hän pelastaa yhden lapsista ja pääsee pakoon takaa-ajajia. Loppujen lopuksi Noan pelastaa lumisesta metsästä Herr Neuhoff sirkusväkineen. 

Toinen kertoja on Ingrid Klemt, toisen sirkuksen, juutalainen trapetsitaiteilija, joka kuitenkin ottaa nimekseen Agnes Sorello. Hänen perheensä on kadonnut, ilmeisesti joutuneet kuolemanleireille ja Herr Neuhoff ottaa Agneksen myös suojelukseensa. Herr Neuhoff on saksalainen.

Noa pelastama lapsi saa nimen Theo. Noasta tehdään sirkukseen trapetsitaiteilija. Tämä on toinen seikka, mikä saa minut mietteliääksi. Vaikka Noalla  on voimistelutausta, niin se, että parissa viikossa oppisi lentämään sirkusteltan huikeissa korkeuksissa kuulostaa epäuskottavalta. Vaikka Noa ei heti uskallakaan päästää irti tangosta. Lisäksi Agneksen kuvaus omasta lapsuudestaan, kuinka hänet olisi jo 4-vuotiaana tuupattu varoittamatta monen metrin korkeudesta alas turvaverkkoon, jotta hän oppisi tuntemaan putoamisen merkityksen kuulostaa kamalta. Sirkuselämä on varmaan oma maailmansa, kiehtovakin omalla tavallaan, ja sirkuslaisten koulutus alkaa varhain, mutta silti.

Noan ja Agneksen välit ei ensialkuun ole hyvät, mutta vähitellen heidän ystävyytensä voimistuu. Sirkus lähtee kiertueelle Ranskaan. Noa tutustuu Lucienneen, kaupungin pormestarin poikaan, joka haluaisi taiteilijaksi, mutta jolle isä ei tätä salli. Tämä alkaa hiertää Noan ja Agneksen välejä. Agneksen miesystävä Peter, jolle Agnes alkaa odottaa lasta, joutuu pidätetyksi, koska on pilkannut, varoituksista huolimatta,  klowni-esityksellään saksalaisia.

Sirkustyttö on ennen kaikkea kertomus kahden naisen vahvasta ystävyydestä, vaikka välillä tunteet lyökin salamoita. Agnes on juutalainen ja joutuu elämään piilossa. Hän on tosin ollut naimisissa saksalaisen miehen Erichin kanssa, mutta tämä liitto on natsien tullessa valtaan mitätöity. Kerronta on kyllä mukaansaottavaa ja tunteisiin vetoavaa. Sotahistoria ja juutalaisvainot taustalla tämä ei kuitenkaan ole niinkään historiallista, vaan ennemminkin puhdasta viihdekirjallisuutta. Loppua kohden lukunautin-toni latistui ja kokonaiskuvaksi jäi vahva melodramaattisuus, epäuskottavuus vain lisääntyi. 

Sirkustyttö on fiktiivinen tarina, joka sijoittuu natsiaikaan. Tarina on saanut inspiraationsa Yad Vashemin vainojen museosta löydetyistä tiedoista: Sydäntäsärkevästä kertomuksesta vauvoilla lastatusta tavaravaunusta ja Sirkus Althoffista, joka oli ottanut suojelukseena nuoren juutalaisen tytön Irene Dannerin. Kirjailija on halunnut tällä teoksellaan osoittaa kunnioitusta näille rohkeille (sirkus)ihmisille. 

Muualla:

Kirjamuuri:  "Sirkustyttö on koskettavan lämminhenkinen ja kiehtova --- --- tarina ystävyyden voimasta, jonka avulla vaikeimmissakin olosuhteissa on selviämisen mahdollisuus. --- ---Tarinaan uppoutuminen oli alun järkytyksen jälkeen mukaansatempaavaa"

@hennankirjat: "Kuinka äärettömän kaunis, riipaiseva ja sydäntä särkevä romaani, aivan älyttömän hyvä!Sirkusmaailma itsessään oli jo mielenkiintoinen, vahvat henkilöhahmot ja jännittävät juonenkäänteet"