Liisa Ottonen: Hurja tyttö!

 

Liisa Ottonen

Hurja tyttö

Karisto, 1946

138 s.

Me laitamme puhelimen Mökkin, - oli ali keksinyt eräänä päivänä.  --- Mistä me puhelimen saamme? --- oli Laura älynnyt kysyä. - Romukaupasta, --- tiesi Ali. - Ei saarella ole romukauppoja. - Tilataan Helsingistä. Romukaupoissa eivät tavarat maksa liikaa, --- sanoi Ali. Tytöt olivat pohtineet asiaa. Laura oli muuttunut vähän omituisen näköiseksi. Niin omituisen, että Ali oli kysnyt, mikä häntä vaivasi. - Tyylivaisto, --- vastasi Laura. - Hajuaistin minä ymmärrän. Ja ... Ali ei voinut jatkaa, kun Laura sanoi: - Mökki on vaha. Satoja vuosia vanha.Mökki on mata, hiljainen, uneksiva. Puhelin särkisi pahasti Mökin tyylin. Tuo Laura on ihmeellinen! Tuo Laura on sitten ihme: sillä on tyylivaisto. Se on niin taiteellinen joskus, ettei sitä jaksa tajuta, oli Ali ajatellut ja sanonut. - No, ei laiteta puhelinta.

Teoksen päähenkilö on Ali Koivu. Hänen paras ystävänsä on pari vuotta nuorempi Laura. Ali kuvaa itseään hurjaksi tytöksi, mutta se, miten itse hurjan ymmärrän ei ihan mene yksiin Alin luonteen kanssa. Ali on enemmänkin ajattelematon, nopeasti innostuva ja tämä innostuminen asioista saa hänet pulaan. Kuten silloin, kun Ali keksii, että he täytyy alkaa tehdä hyväntekeväisyyttä. Hän ottaa Lauran kanssa kauppias Ahlmanilta 250 kpl arpoja ja lupaa myydä ne, mutta myyminen ei olekaan niin helppoa kuin ensi alkuun luulisi. Myymättömät arvat pistetään sivuun, kun Ali keksii että he voivat tehdä hyväntekeväisyyttä itselleen. Hän on nähnyt mainokset Täplä-kesakkovoiteesta.

Tässä kuitenkin tyylivaisto pettää niin Alin kuin Laurankin, vaikka Laura yrittää toppuuttaa Alia sanomalla, että ei osteta kesakkovoidetta.  Ali on kuitenkin "ruusuposkien ja persikkaihon." lumoissa ja sanoo, että ei kai 12-vuotias halua olla ryppyinen. Vaan kuinkas käy, kun voide on hankittu ja taputeltu kasvoille. Tyttöjen naama paisuu ja muuttuu punaiseksi kuin rapu keitettäessä.

Ali kirjoittaa päiväkirjaansa, Kirjailijattaren muistelmat. "Nyt minulla on kokemuksia. Järkyttäviä kokemuksia elämäsätä ja kauneudesta".

Ali ja Laura lähtevät satamaan ja tapaavat Maken, joka on hankkinut vanhan veneen ja kunnostaa sitä. Ali ja Laurakin saavat ruveta hommiin, maalaamaan alulautoja ja tervaamaan laitoja. Sitten lähdetään vesille ja joudutaan uuteen pulaan. Siinä rytäkässä Ali kadottaa mukaan ottamaansa arpaliputkin. Mikä nyt eteen. Ali on ihan surkea, kun miettii, mistä hän saa arpalippujen hinnan kauppiaalle. Kaikki päättyy Maken pihakutsuihin, joita hän viettää 50-vuotisjuhlansa kunniaksi jo etukäteen. Ja Ali saa huomata, että kaikki "Osaa olla ihanaa! Sentäänkin! Jo osaa.

 Hurja tyttö on ihan metka ja luonteikkaasti kirjoitettu tyttökirja ajalta menneeltä. Huomasin kuitenkin, että teoksella on ihan ajankohtaista sanottavaa, mitä tulee Täplä-voiteisiin. Silmiin osui ohimennen jokin otsikko lasten ihovoiteiden käytöstä. Tässäkin kirjassa äiti sanoo Alille, että tämän ei vielä siinä iässä tarvitse mitään ihovoiteita.

Outo sana:

Onkari. Miä ehdin jo mielessäni miettiä, mikä se mahtaa olla, se Onkari, kun selitys jo seuraa: kyse on valtamerilaivasta. Sen sijaan sanaa kaavinoissa ei selitetä.

Mietin myös minne päin Suomea tarina mahtanee sijoittua. Saaresta puhutaan ja satamakin on. Tervantuoksuakin on. Viittaus Krimin. tai paremminkin Oolannin-sotaan tuo mieleen Ahvenanmaan, mutta en kuitenkaan tätä ihan Ahvenanmaalle sijoittaisi. Krimin-sotaan liittyen Loviisa tai Kymi (Kotka) tulisi satamakaupunkeina ehkä ennemminkin kyseeseen.

Englantilaiset sotalaivat olivat tulleet salmen edustalle. Se tapahtui kesäkuun 1. päivänä 1855. Salmelle eivät laivat päässeet, salmeen oli laitettu esteitä, upotettu kiviarkkuja. Englantilaiset lähtivät silloin laivoistaan veneellä. Eräs kiven takana rannalla ollut saarelainen sihtasi ja ampui. Luoti osui englantilaiseen, meni nuoren upseerin sydämeen suoraan. Ja siihen se sota loppui. Veneet kääntyivät takaisin, sotalaivat poistuivat salmen edustalta. Upseeri haudattiin salmen rannalle. Saarelaiset ovat laittaneet englantilaisesta laulunkin. --- --- Tämän salmen hietapenkereellä on yksi hautakumpu pieni vaan, jonka alla lepää levossansa yksi engelsmanni, 

En tiedä, kuinka tosi tämä tapahtuma on. En ainakaan onnistunut äkkiseltään löytämään mitään erityistä tuohon päivämäärään liittyen. 

Teoksen päähenkilö Ali haaveilee kirjailijanurasta, ystävänsä Laura taiteilijuudesta. Kulttuuriviitteitä on ainakin tyttöjen nukkien nimissä.

Lauran nukkien nimet ovat: Lucia Nifontova, Maggie Gripenberg, Isolde ja Ester. Alin nukkeja: Selma Lagerlöf, Mary Marck ja Eine Laine. 

 Seinäjoen kaupunginkirjaston lukuhaaste 2024, Tunteet: kohta 15: Nolous, koska tyttöjen ihonhoitokokeilu johti melko noloon tilanteeseen.

Irja Lounaja: Rakas syntipukki!

 

Irja Lounaja

Rakas syntipukki - Minun saksalainen sotani

WSOY, 2002

413 s.

 

 

 

Teoksen motiivi:

"Joskus yli viisikymmentä vuotta sitten palattuani Suomeen tahattoman pitkäksi venyneeltä Saksan-matkaltani yksi ja toinen ystävä ja kylänmies lausahti: "Kirjoittaisit noista ajoista!" ---- Tekstit välittävät lukijalle --- tavallisten nuorten vuoropuheluita ja mielialoja."

Tekstit koostuvat kirjeistä, joita kirjailija kirjoitti sota-aikana suomalaiselle sotilaalle ja päiväkirjaotteista.

Eletään jatkosodan aikaa. Teoksen päähenkilö Maria (Irja Lounaja) on lähtenyt Saksaan töihin, haaveilee opiskeluista yliopistossa ja käy kirjeenvaihtoa suomalaisen sotilaan kanssa. Tapahtumat sijoittuvat lähinnä Kasseliin ja Muncheniin.

Heränneitä ajatuksia lukijan mielessä

Miksi Maria eli Irja lähti Saksaan töihin? Mikä hänen suhteensa oli ajan politiikkaan? Ihailiko hän natsiaatetta? Tähän ehkä antaa vastauksen Marian antama vastaus eräälle henkilölle, joka katsoi häntä "hieman karsaasti", että hän ei ole "valtakunnan saksalainen" vai oliko se kansalainen. Mariahan, jota kirjeissä kutsutaan kisuksi, oli suomalainen. Teoksessa ei muutenkaan ole juurikaan natsismista mainintoja. Hitleriin viitataan muutamia kertoja, mutta ei mitenkään ihaillen. Maria ei tee natsitervehdystä, kuten jotkut hänen "kollegansa".

Elämä Saksassa ei välttämättä ole helppoa. Sääntöjä on monenlaisia. Ihmetyttää se, että Suomeenkaan ei voi niin vain matkustaa takaisin. Eikä liikkua paikasta toiseen niin vain.

Juutalaisiinn viitataan muutamia kertoja. 

Vieraista tutustuin parhaiten stuttgartilaisen varakkaan liikemiehen rouvaan. Heillä on kotonaan jopa sauna. Hän uskoutui kerran, että hän muutama vuosi sitten etsi miehensä kanssa uutta taloa. Heidän käydessään tutustumassa yhteen tarjoukseen mies ihastui kovasti. Se täytti monessa suhteessa hänen toiveensa, mutta vaimo tunsi outoa levottomuutta ja ahdistusta eikä voinut yhtyä miehensä innostukseen. Vaimon pyynnöstä mies otti selvää talon entisestä omistajasta: hän oli ollut j u u t a l a i n e n.

Nämä maininnat ovat hämmentäviä. Tässä kohdassa erityisesti fonttiratkaisu korostaa sitä, että se, että talon entinen omistaja oli ollut juutalainen olisi merkityksellinen seikka. Miksi juutalaisuus olisi tuonut ahdistusta uudelle omistajalle. Onko kyse antipatiasta, rasismista vai vain toteamisesta? Juutalaisvainoista tai siirtämisistä ei otteissa ole mainintoja ennen kuin vasta Saksan antautuessa, jolloin saksalaisille näytetään amerikkalaisten toimesta filmejä keskitysleireistä. Maria menee amerikkalaisten töihin. Ilmeisesti kyseessä on Marian taholta kuitenkin vain huomiointi ihmisten arjessa.

Kirjallisuusviitteitä:

Teoksessa on joitakin kirjallisuusviitteitä, mm. Uuno Kailasta ja Goetheä lainataan. Teos päättyy Rainer Maria Rilken runoon Syyspäivä. 

Lopputulemana Rakas syntipukki tuo hyvin esille tavallisen nuoren ihmisen ajatuksia ja elämää sota-aikana. Ei niinkään poliiittista ideologiaa. Itse sodasta ei juurikaan puhuta. Pommitukset tuovat sodan lähelle. Suhtautuminen suomalaisiin muuttuu Suomen antautumiseen. Koti-ikävä alkaa vaivata. Mutta miten päästä takaisin koti-Suomeen? Se onnistuu vasta vuosien päästä, kun sota on sodittu ja olot alkaneet vakiintua ja yhteydet palautua. Siihen vaaditaan kuitenkin takuumiehiä Suomen puolella  ja kuulustelut Hangossa ovat omaa luokkaansa.

Mielenkiintoinen teos, joka toi uudenlaisen näkökulman aikaan ja aiheeseen. Toisaalta jätti paljon kertomattakin. 

Lea Toivola on blogissaan valottanut teosta hyvinkin monipuolisesti ja avartavasti.

Joy Adamson: Pippa - Savannien kaunotar!

 

Kuva: Pippa Rojuwera-joella.

Joy Adamson

Pippa - Savannien kaunotar

Alkuteos: The Spotted Sphinx

Suomentanut Heidi Järvenpää

Otava, 1969

"Syyskuussa 1964 eräs ystäväni pyysi minua adoptoimaan kahdeksan kuukauden ikäisen naarasgepardin."

Näin alkaa tarina Pippasta. Englantilaisen perheen lemmikistä, jonka Joy Adamson ottaa hoteisiinsa ja palauttaa takaisin luontoon.

Joy Adamsonin kirjat Elsa-nimisestä leijonasta on ehkä kirjailijan tunnetuimpia teoksia.  Itsekin niitä joskus nuoruudessani muistelen lukeneeni. Pippa-kirjankin muistan nähneeni lapsuuskodissani, mutta lukeneeksi en ole tätä tullut aiemmin. En ainakaan muista.

Teoksen miljöö on afrikkalainen luonnonsuojelualue, tarkemmin sanoen ollaan Keniassa. Olen määritellyt tämän elämänkerralliseksi/muistelmaksi, vaikka teos ei kerro niinkään Joy Adamsonista itsestään vaan keskittyy Pippaan ja gepardeihin. Välillä viitataan Joyn puolisoon Georgeen, joka elää toisella leirillä leijonien kanssa. Pääpaino kerronnassa on täysin eläimissä. Ihmissuhteista ei juuri puhuta ja se, mitä mainitaan on suhteessa eläimiin.

Kyllähän tämä oli ihan kiintoisa teos, josta sai yllättävääkin tietoa gepardeista.

"Vaikka gepardi on kaikista villeistä kissaeläimistä helpoimmin kesytettävä, sen tavoista luonnonvaraisessa elämässä tiedetään vähän. Gepardit ovat siinä suhteessa ainutlaatuisia, että niissä yhdistyvät yhtä hyvin koiran kuin kissankin luonteenominaisuudet, ja vaikka ne lutetaan kissaeläimiin, ne eivät oikeastaan sovi mihinkään luokkaan muiden eläinten kanssa."

Gepardit ovat lyhyellä matkalla maailman nopeimpia ja niiden on todettu saavuttavan yli 96 km:n tuntinopeuden. Gepardeilla on kevyet luut, pieni pää, pienenpieni leuka ja pitkät hoikat jalat. Koiran tsavoin gepardit eivät voi vetää kynsiään piiloon, kuten kissat voivat. Se istuu kuin koira ja metsästää kuin koira. Sen sijaan jäljet, kannusvarpaan käyttö ja kyky kiivetä on kissaeläimille tyypillisiä. Kissaksi luokitellulla Pippalla oli myös voimakas noutamisvaisto. 

Tunnistaisinko eri kissaeläimet toisistaan kuvien perusteella? Tämän teoksen luettuani tunnistaisin ehkä gepardin, sillä sen ruumiin rakenne on hyvin erilainen verrattuna muihin kissaeläimiin. Hieman etsittyäni vertailukohtaa, niin se muistuttaakin hieman vinttikoiraa. Leopardin ja gepardin eroista täplien suhteen, minun täytyi myös ottaa selvää ja kyllähän nämä ovat hyvin erilaisia. 

Sitä en voi kuitenkaan tajuta, kuinka Joy pystyi erottamaan Pippan kolme pentua Whityn, Tatun ja Mbilin toisistaan, sillä minä en ainakaan pystyisi. Tosin pentujen käyttäytyminen erosi toisistaan, mikä saattoi auttaa tunnistamisessa, mutta silti. Teoksessa on paljon valokuvia, sekä mustavalkoisia että värikuvia.

Teoksessa viitataan Evelyn Amesin teokseen Itä-Afrikan safarikokemuksista, jota Joy lukee pöydällä istuen, koska maa on mutavellinä. Harmi, että en löytänyt asiasta mitään suomenkielistä tietoa, mutta englantilainen teos A glimpse of Eden vaikuttaisi kovinkin kiinnostavalta ihan taiteellisena teoksena. En tiedä, oliko tuo Joyn lukema teos vai viittasiko hän johonkin toiseen teokseen. Kirjallisuusviitteenä kuitenkin uteliaisuutta herättävä. 

---

Pieni Helmet 2024 -lukuhaaste kohta 16: Kirjassa on valokuvia

Esko Honkanen: Sudenhuuto!

 

Esko Honkanen

Sudenhuuto

Seikkkailukertomus rajaseudulta

Karisto, 1959 (2. painos)

129 s.

Kansi: Helga Sjöstedt

Aloitus: Maantienristeyksessä vetelehti joukko poikia.

Lopetus:  Pian se saisi tuhdolleen koko sukeltelevan ja iloitsevan poikajoukkonsa.

Esko Honkasen Sudenhuuto on erikoinen poikakirja. Toisaalta hyvin tavallinen poikakirja. Reipasta partiohenkeä, hurjaa seikkailua ja poikajoukon nahinaa. Eletään talvi-/jatkosodan jälkeisiä aikoja, jossain itärajan tuntumassa. Teoksen päähenkilö Esa Tyynelä, joka kutsuu itseään yksinäiseksi samoilijaksi n:o 333 ja ottanut partionimekseen Susi on Karjalan evakkoja jostain Laatokan rantamilta. Alun vetelehtivä poikajoukko kiduttaa löytämäänsä koppakuoriaista, jonka Esa keskeyttää. Esa on partiolainen ja muun poikajoukon mielestä mamselli. Kun koppakuoriainen lentää Esan toimesta metikköön on syntyä tappelu, jonka keskeyttää tapahtuma, jonka seurauksena Esasta tuleekin sankari. Poikajoukon kingi Are alkaa ihailla Esaa. 

Tapahtumat seuraavat toisiaan ja Esasta tulee toimeliaisuutensa seurauksena poikajoukon johtaja. Perustetaan Susivartio. Pojat kunnostavat vanhan veneen ja antavat sille nimen Merihirviö. Kesän suuri seikkailu alkaa kuitenkin suuresta lipunryöstöstä Susivartion ja Haukkavartion välillä. Esa joutuu erilleen muusta susivartiosta ja ryöstömurhaajien tielle ja vangiksi. Tässä vaiheessa tarinassa alkoi olla kovasti tuttuja piirteitä ja mieleen nousi aiemmin lukemani Jere - suuri survival blues, jossa oli vähän samoja teemoja, vaikka ei yksi yhteen tarinat menekään. 

Sudenhuuto on ehta poikakirja, mutta uskottavuus kyllä kärsii juonenkäänteissä ja tapahtumissa ja tämä erityistapahtuma tekee teoksesta erikoisen. Täytyy sanoa, että tämä on ehkä kirjoitettu Suomen sodanjälkeisessä poliittisessa YYA-hengessä, sillä roistojoukko vie Esan yli itarajan ja perässä menee susivartion muita poikia, jotka jäljittävät Esaa. Jäljittävät jäävät heti kiinni, mutta perässä tulee muita partiolaisia partionjohtajan kanssa. Ja sitten menee tarina tosi överiksi, kun rajantakainen upseeri katkaisee piikkilangan ja päästää joukon yli rajan antamaan savumerkkejä läheiseltä kukkulalta lähistöllä liikkuville partiolaisille. Paikalle saapuu poliiseja ja virkavaltaa ja yksi partiolaisista lähtee venäjää puhuvan etsivän kanssa jäljittämään roistoja ja näiden viemää Esaa. Rajantakainen upseeri antaa vieläpä aseen partiolais-Masalle.

No, roistot tavoitetaan ja kaikki päättyy hyvin ja sankareista ja yhteistyöstä kirjoitetaan sanomalehteen. Pojat saavat muhkean palkkion, jonka lahjoittavat Karjalan orvoille. 

Teoksessa mainitaan mm. Simpele ja Kivijärvi. Lisäksi mainitaan Porokkola, jonka kautta kiinniotetut ja kuulusteluihin joutuneet partiopojat palautettiin. Nimi lienee keksitty, mutta muistuttaa kovasti Porkkalaa.

Kansikuva minut kutsui tämän tarinan äärelle. Vaikka oikean suden huudosta ei ollutkaan kyse, niin sudenhuuto kyllä kiiri pelästyttävänä, jos kohta myös merkinantona. Minua tämä tarina ei ihan vakuuttanut. Elämän realiteetit kun ovat olleet (näin uskon)  ja ovat vähän erilaiset, mutta ne ei ehkä seikkailutarinoissa ole niin tärkeitä. Pääasia kun on  menevä tarina ja onnellinen loppu. 

Pohjoinen 2024 -lukuhaaste kohta 1.   Kirjan nimessä, kannessa tai takakansitekstissä on poro tai susi, 

Carolyn Keene: Neiti Etsivä ja outo viesti!

Carolyn Keene

Neiti Etsivä ja outo viesti

Alkuteos: The Strange Message in the Parchment

Suomentanut Aino Kervinen

Tammi, 1990 (2. painos)

136 + 1 s.

 

 

 

 

Aloitus: Kauniinpi se ei voisi olla! huudahti Paula.

Kyseessä on lammasturkki, jonka Paula on saanut lahjaksi  Junie Flockhartilta (tai siis Flockharteilta). Lammasturkki varastetaan kohta, varasta ajetaan takaa ja turkki saadaan takaisin, vaikka varas pääseekin karkuun. Onko kyse tarinan kannalta oleellisesta asiasta vai sivuaskel? 

Junie on lammastilallisen tytär ja pyytää Paulaa ratkaisemaan pergamentille maalatun taideteoksen arvoituksellisen viestin.Flockhartit ovat saaneet salaperäisen puhelun, johon arvoitukseen on viitattu ja sanottu, että ratkaisun myötä suuri vääryys korjattaisiin.  Paula matkustaakin toiselle paikkakunnalle ja tutustuu Flockhartien lammastilan toimintaan. Tilan toiminta keskittyy pergamenttien valmistamiseen. Vaikka kuvaukset eivät mene kovin syvällisiin, niin ajatus siitä, että tytöt (Paula on pyytänyt Bessin ja Georgen avukseen) katselevat hetken ajan teurastusta on kummallinen ja saa miettimään Paulan ja Georgen (Bess on jäänyt suosilla pois) luonteista.  Jossain määrin varsinaisen juonen ohella on rivien välissä nähtävissä kysymys lihansyömiseen liittyvistä moraalikysymyksistä. Itse mietin, miten mahtaa olla, vieläkö pergamenttia valmistetaan ja käytetään? Asia, josta ajattelin ottaa hieman selvää.

Flockhartit ovat ostaneet pergamentille maalatun taideteoksen naapuriltaan Rockolta. Taideteoksessa on neljä kuvaa, joiden merkitystä Paula alkaa pohtia. Alkaa tapahtua kaikenlaista. Rockon tilalla on nuori taiteellisesti lahjakas poika, Tony, jota Rocko kohtelee kehnosti. Flockhartien lammaspaimen lyödään tajuttomaksi ja sitten pergamenttikin varastetaan. Paula saa lisäapuja tyttöjen poikaystävistä ja eräältä italialaiselta taiteilijalta, joka pitää yhteyttä Italiaan, jonne historia johdattaa. Lopulta asia saa ratkaisunsa, kiitos kaikkien yhteistoiminnan. 

Neiti Etsiviä on ihan hauska lukea, kun kaipaa jotain kevyempää luettavaa. Tarinat eivät ole kovin monimutkaisia ja juonirakenne hyvin yksinkertainen ja jossain määrin arvattaviakin. Tosin tässä tarinassa ei ollut kyseessä uumoilemaani suojelusrahateemaa. Tässä tarinassa oli myös kuultavissa, kuten jo sanoin, rivien välissä oleva kysymys, syödäkö lihaa vai ei ja eläinten hyötykäyttökysymykset. Kysymys roikkuu ilmassa, vaikka sitä ei suoraa esitetä. En tiedä, kuinka moni kirjan lukija ryhtyy kasvissyöjäksi ja mahtaako nuoret lukijat kiinnittää asiaan huomiota. 

Tarinaa viedään eteenpäin lähinnä suoralla kerronnalla. Suomennos minua hieman mietityttää joidenkin yksitäisten sanojen kohdalla, kuten:

keritsämö. Pitäisi kai olla paremminkin  keritsemö. Mietin myös hieman muotoa mysteerio. Se ei oikein tunnut luonteikkaalta suomenkielessä. Miksei ole suomennettu yksinkertaisesti mysteeri? 

Teoksen juonenkäänteet ja tapahtumat ovat myös hieman, no - ei niin uskottavia kaikilta osin.

Minä haluaisin tietää, missä Rocco säilyttää kaikkea sitä rahaa, jonka hänen miehensä keräsivät, sanoi George. - Hyvä kysymys, vastasi Dan. - Minä tunnen paikallisen pankin johtajan. Entä jos soittaisin hänelle ja kysyisin , onko Rocco tehnyt sinne talletuksia.

Hmm. Entäs se pankkisalaisuus!?

...

Pieni Helmet 2024 -lukuhaaste kohta 9. Kirjassa joku karkaa