Carolyn Keene: Neiti Etsivä ja valokuvan arvoitus!

Carolyn Keene

Neiti Etsivä ja valokuvan arvoitus

Tammi, 1984

130 + 1 s.

Alkuteos:  The mysterious image

Suomentanut Pirjo Helasti

Kansikuva: Ruth Sanderson

Nuorempana tuli luettua paljonkin Neiti Etsiviä, nykyisellään ei niinkään enää. Tosin täytyy myöntää, että ne alkupään kirjat kyllä kiinnostavat edelleenkin. Tarinankerronnaltaan nämä teokset ovat aika joutuisia luettavia "lasten dekkareita".  Päähenkilö on nuori Paula Drew, asianajaisän ainoa äiditön tytär, jota kiehtoo arvoitusten ja salaperäisyyksien selvittäminen. Sinänsä on täysin utopistista ajatella, että teini-ikäinen tyttölapsi voisi noin vain jahdata rikollisia ympäriinsä. Todellisuus on aika kaukana näistä kirjoista, vaikka todellisuutta hipaistaisiinkin. Toisaalta se on hyvä, sillä lapsena ei niinkään kaivata todellisuutta kuin seikkailua jotka vievät pois raadollisesta arjesta.

Neiti Etsivä tarinat ovat aika vaihtelevia. Ilmeisesti tämä johtuu siitä, että kirjoittaja ei .kuulema olekaan yksi ja ainoa henkilö vaan niitä on useita. Tehdasmainen tuotanto eittämättä näkyy tarinoiden yksipuolisessa käsittelyssä ja juonikuvioiden yksinkertaisuudessa.

Neiti Etsivä ja valokuvan arvoitus ei ole huonoimmasta päästä. Tosin noukin johtolangat ja ynnäsin kuviot paljon ennen selityksiä ja arvoituksen ratkeamista, joten mitään suuria loppuhuipennuksia ei tullut. Ei loppu silti lätsähtänytkään, tarina kyllä piti otteessaan, vaikka ei missään henkeä kiristävässä puristusotteessa. 

Muutamia huomioita:

Välillä Neiti Etsivää, eli Paulaa kutsutaan punatukkaiseksi, välillä vaaleahiuksiseksi. Tämä vaihtelevuus on mietityttänyt. Tässä kirjassa Paulan tukkaa kuvataan viidesti vuoroin kullanpunaiseksi, vuoroin punertavaksi. Mitään varsinaista yhteyttä itse kerronnan juoneen ei tukan värin kertomisella ole, sen olisi yhtä hyvin voinut jättää kertomatta eikä tarina siitä olisi pahentunut, päinvastoin jopa napakoitunut.

Esimerkiksi: "Paula sanoi hetken mietittyään: - Nyt olemme luullakseni tehneet täällä kaiken, minkä voimme. Neiti Etsivä pyyhkäisi kullanpunaisia hiuksiaan taaksepäin ja lähti edeltä metsän läpi taloa kohti"

Jos olisi kirjoitettu vain, että Neiti  Etsivä pyyhkäisi hiuksiaan taaksepäin, olisi lause ollut paljon kuvaamapi, kuin nyt. Sitä vastoin, että lukija näkisi Neiti Etsivän pyyhkäisevän hiuksiaan taaksepäin hänelle nyt varta vasten kerrotaan, että Neiti Etsivällä on punaiset hiukset.  Tämä piirre toistuu siis tarinassa viidesti. Ilmeisesti kirjoittajille on tärkeää pointti se, että Paulalla on punaiset hiukset, mutta miksi?  Ymmärtäisin, jos kyseessä olisi kuvaus Paulasta, tehdä Paulaa tunnetuksi lukijalle, mutta kun on kerran saanut tietää, että Paulalla on punaiset hiukset, ei hiusten värin mainitsemista enää tarvitse jankata.

Näin aikuislukijana minua häiritsi myös muutama kerronnallinen epäselvyys, kun puhutaan säästä. Paula tutkii erästä kivilouhosta, jonka lähellä on joki. Kerrotaan, että on ilma on ollut viileä ja kohta Paula sanoo, että lähdetään, ennen kuin helle sulattaa meidät. Lisäksi kerrotaan, että äskettäin on ollut myrksy. Jotenkin en osaa kuvitella, että ilma muuttuisi viileästä helteiseksi noin vain muutamassa hetkessä. Yksityiskohtiin panostamattomuus onkin Neiti Etsivien yksi puute.

Tässä kirjassa juonikuvion taustana oli mielenkiintoinen teema alitajunnan merkityksestä ja vaikutuksista. Lukiessa omat harmaat aivosoluni alkoivat hyrrätä ja muistelen,että joskus vuosia sitten olisi nähnyt televisiosta aiheesta jopa dokumenttia tai lukenut ainakin jotain uutisointia. Ilmeisesti aihe on ollut tapetilla kirjan kirjoittamisen aikoina.

Löysin tämän kirjan kirjaston poistomyynnistä ja koska olin lukenut Saran arvion kirjasta, en voinut olla ostamatta teosta, sen verran mieltäni jäi Saran postauksen jälkeen tämä tarina kutkuttamaan. Tylsän lauantaipäivän viettoon tämä olikin ihan omiaan.

Edit: Kirjassa oli muuan mielenkiintoinen kirjallisuusviite, joka minun täytyy mainita. Tutkiessaan erään kadonneen nuoren naisen tapausta valokuva-arvoituksen ohessa Paula viittaa Edgar Allan Poe:een  ja "Varastettu kirje" nimiseen rikoskertomukseen. Tässä kertomuksessa osoitetaan, että paras piilopaikka saattaa olla aivan näkyvillä ja todennäköisin, koska etsijät ei tule sitä ajatelleeksi. Tämä viittaus toi mieleeni Enid Blytonin Kadonneen kaulakorun salaisuuden, jossa Bess ratkaisee arvoituksen tätä periaatetta noudattaen.