Elina Aro: Karela tulee meren yli!

Elina Aro
Karela tulee meren yli
Osakeyhtiö Valistus, 1958
231 s.

Kirjoitin aiemmin siitä, että kirjaa ostaessa olisi hyvä pitää sitä kädessään, voidakseen saada siitä selkeän käsityksen. Minä ostan aika paljon kirjoja nettiantikvariaateista. Yleensä on tiennyt, mitä on ostanut, mutta poikkeuksiakin on. Yksi näistä poikkeuksista on Elina Aron Karela tulee meren yli. Minä olen joskus lukenut historiallisen kirjan, jossa tyttö tuli meren yli toisesta maasta, se on saattanut olla Ingrid Heslanderin Tyttö meren takaa -kirja, mutta kun mielessä on ajatuksenpoikanen, joka miettii, olikohan se sittenkään. Sitten olen yrittänyt etsiä löytyisikö mitään toista kirjaa, joka loksahtaisi paremmin muistikuviin. Karela tulee meren yli herätti nimenä jonkinlaisen kiinnostuksen, mutta muuta tietoa en siitä juuri löytänyt. Uskaltauduin kuitenkin kirjan ostamaan ja huomasin heti kohta, että ei tämä vastaakaan sitä mielikuvaa, mikä minulla oli nimen perusteella.

Kirjan alku: Karela kuulosti. Tuli, aivan varmasti tuli! - Vihdoinkin.

Kirjan alku, jossa kuvattiin kuinka Karela kuuli Tuksuttajan äänen ja saisi koha nähdä Jackin sai minut ajattelemaan avioliittokuvausta, vaan kuinkas kävikään. Karela ja Jack olivatkin sisaruksia. Karela oli viidentoista vanha, Jack parinkymmenen. He asuivat Oregonissa isänsä William Hargyn kanssa, tämän raivaamalla maatilalla, jossa viljeltiin muun muassa papua. Karelan kotoinen elä-mä muuttuu, kun isä ravaa huoneessaan edestakaisin ja veli Jackin on vaitonainen. Karela lähtee ystävänsä Klarissan luokse naapuritilalle ja huomaa, että Klarissassakin on jotain outoa. Klarissa on mennyt kihloihin Jackin kanssa, käynyt tämän kanssa kaupungissa, eikä Karela ole päässyt mukaan, vaikka on monesti kärttänyt Jackia viemään heitä sinne. Klarissa ei kuitenkaan tunnusta että on kihloissa, vaan sanoo sormuksen olevan äidltä saatu perintösormus. Karela lähtee vihoissa pois ja päättää, että hän ei mene enää kotiin, kun ei hänelle kerrota mitään. Hän suuntaa metsään koiransa Benin kanssa, joutuu pakenemaan mustakarhua jokeen ja syöksyy alas kuohuvasta koskesta. Kosken kuohuista selvinnyt Ben-koira pelastaa tytön rannalle, jossa tämä toipuu ja raahautuu vanhaan erämajaan, mistä isänsä tämän myöhemmin löytää, kun lähtee huolissaan etsimään. Karela on kuumeinen ja isä käyttää kuumeen alentamiseen jotain joen rannalta löytämäänsä kasvia, jota intiaanit kutsuivat nimellä 'kuoleman myrkkymarja'.

Tämän jälkeen Karelalle kerrotaan kaikki, Jackin kihlautuminen ja isän saamat uutiset. Isä William on oikealtaan nimeltään Ville Harju, kotoisin Suomesta, josta hän on lähtenyt parantelemaan sisällissodan aikaan saamiaan traumoja, mennyt aimisiin toisen karjalaisen siirtolaisen kanssa, elänyt ensin kalastuksessa Oregonin rannoilla, raivannut kodin ja perustanut perheen. Nyt hän on saanut tietää, että hänen veljensä Suomessa on kuollut ja jättänyt hänelle jonkin verran rahaa ja pienen maatilkun menetetyn karjalan rajamailla.

William Hargy on päättänyt muuttaa Suomeen ja jättää Oregonin tilan Jackille ja Karelalle, mutta Karela haluaakin lähteä myös Suomeen.

Ennen Suomeen muuttoa ehditään kuitenkin korjata papusato, jonka korjaamisessa tulee  auttamaan erään yhtiön työntekijät johtajanaan hieno herra Thomas Bark, joka ihastuu Karelan välittömään luonteeseen. Thomasin kanssa Karela pääsee käymään niin kaupungissa kuin Klamath-intiaanien asuma-alueella. Kaupunkilaisuudesta Karela ei ole ihastunut ja Thomasin naisystävästä hän sanoo: "Miten kamalasti väriä suussa, hän kuiskasi järkyttyneenä Thomakselle.  - Se ihan tippuu pois."

Mitä tulee kuvaukseen intiaanikylästä, olen pöyristynyt. Pohjois-Amerikan intiaanikulttuuri on kiinnostanut minua nuoresta tytöstä asti ja voin siis sanoa, jotain tietäväni intiaanien oloista ja elämästä. Elina Aro, oikealta nimeltään Elina Arohonka toimi aikoinaan opettajana oman kotikaupunkini yhteiskoulussa, siksi minua hieman ihmetyttää ja osin raivostuttaakin tämä kuvaus:

Säkkikankaasta ommmellut teltat seisoivat vieri vieressä, ja niiden keskessä paloi matala tuli, jonka yläpuolella parhaillaan raidakasviittainen nainen käristi kyykkysillään istuen lihankappaletta ja noukkasi siitä palasen leveillä etuhampaillaan. Se oli nähtävästi sopivan kypsää, koskapa nainen pujahti sisään teltan oviaukosta. Niiden majoissahan on tosiaan kuin luuta katolla, Bark naurahti, mutta sai tuomitsevan katseen Karelan totisista silmistä. ---  --- --- Olisipa ollut jotakin, jos edes yksi ainoa intiaani olisi väläyttänyt veistä ja tapparaa - tällainen vastaanotto oli mahdollisimman lattea. Mutta tuskin Karela oli ajatellut tämän ajatuksensa loppuun, kun telttojen takaa astui esiin ränsistyneeseen punaiseen hevosloimeen ja sulkapäähineeseen pukeutunut intiaanivanhus sotilas kummallakin sivulla henkivartiona...

Karela tuntee "syvää halveksuntaa sivistystä kohtaan , joka oli uurtanut tiensä korpeen, nähdessään intiaanipäälliköllä tehdastekoisen metallirenkaisen "rauhanpiipun".

Mistä en myöskään pitänyt oli ne lahjat, jotka Karelan seuralainen Thomas Bark oli tuonut mukanaan ja kuinka niiden käyttöä kuvattiin. Jo pelkästään lahjat  (henkselit ja hakaneulat) , karamelleja lukuunottamatta osoittivat ajattelemattomuutta ja jonkinlaista halveksuntaa tarinan hahmolta, mutta koko Klamath-heimon elämän kuvaaminen pöyristytti. Totta kyllä, intiaanit saattoivat käyttää valkoisten tavaroita hieman yllättävilläkin tavoilla, mutta mutta...Intiaanien elämä saattoi olla köyhää. Alunperin käytetyt nahkavaatteet olivat valkoisten valloittajien myötä vaihtuneet kankaisiksi.  Ränsistynyt punainen hevosloimi vaatekuvauksena ei kuitenkaan anna minusta oikeaa kuvaa siitäkään huolimatta, että intiaanilla olisi ollut kulunut kankainen lanneasu yllään. Myös sulkapäähineet olivat juhlakäyttöön, ei arjessa tai jatkuvassa käytössä. Ja mitä tulee mainintaan säkkikankaisesta teltasta, niin eihän säkkikangas pidä edes tuulta. Ero säkkikankaan ja puuvillaisen kanvaasikankaan, joka on ehkä vielä käsitelty vedenpitäväksi, välillä on mittava.  No, Barkin ajatus siitä, että Tipin katosta työntyi ulos luuta lienee otettava jonkinlaisena assosiaationa, mutta niin paljon, kuin tämä luonnontilainen kuvaus sai myös myönteisyyttä tarinan edetessä, niin tämä kuvaus tekee ikävän loven muuten raikkaaseen ja ihastuttavaan kerrontaan.

Kaikesta näkemästään ja kokemastaan huolimatta Karela on päättänyt matkustaa isänsä kanssa Suomeen. Kirjan kirjoittamisen aikoihin ilmeisesti uskottaiin ihan yleisesti amerikoissa, että "siellähän on jääkarhuja ja pakkasta". kuten Karelan ystävä Klarissakin uskoo. Karela kuitenkin vastaa: Suomi on hyvä maa,  sse on minun esi-isieni maa, ja minä muutan sinne takaisin. Myöhemmin Karelan täti sanoo, että ei ikinä, sehän on sellainen takaperoinen maa, kun Karela ihmettelee kaupungin jääkaappia ja miettii, että Suomessa ei varmaankaan sellaista ole.

Monen matkan ja mutkan jälkeen Karela ja isänsä saapuvat Suomeen. Suomessa eletään sotien jälkeistä aikaa, Karjala on menetetty. William Hargyn entisestä kotitilasta vain osa on jäljellä, osan jäätyä uuden rajan taakse. Yhdessä isä ja tytär kuitenkin suuntaavat korpeen, asuvat ensin ystävällisen Luikon mummon mökissä, kunnes uusi koti rakentuu.

Karela tulee meren yli ei ole huono kirja. Kirjan parasta antia on suomalaisen luonteen ja luonnon kuvaus sellaisena, kuin se oli sotien jälkeen. Rikas Amerikka - köyhä Suomi ovat vastakkain. Amerikassa Karelan elämä olisi helppoa, Suomessa se on työtä ja vaivannäköä. Juuri hankittu lehmä, Ruusukin kokee kovan kohtalon osuessaan sodanaikaiseen maamiinaan

Kun Karelan isä kuolee, Karela vuokraa korveen raivatun pientilan naapurin sotavammasta parantuneelle poikamiehelle ja matkustaa takaisin Oregoniin veljensä luo isänsä tahdon mukaisesti. Kohta hän saa kuitenkin huomata, että talous ei voi pitää kahta emäntää ja häntä ollaan kovasti naittamassa Klarissan veljelle. Karela itse kuulee vapauttavat sanat vanhalta tutulta Thomas Barkilta, jolle isä Hargy aikoinaan lausunut: Minun Karelassani elää suomalainen korvenraivaajahenki. Herra suokoon, ettei se hänestä katoaisi.

Jos jätetään tuo intiaanileirin kuvaus omaan arvoonsa, niin pidin tästä kirjasta, tässä sykkii suomalaisuus yhtäaikaa sisukkaana ja voimakkaana, mutta myös herkkänä ja runollisena.

Suomen kesäyö oli ihmeellinen. Kaikki oli hiljaista, ja kuitenkin tuon hiljaisuuden alla kaikki eli. Tienvieri kasvoi sakeana leinikkiä, valkoapilaa ja arokellukkaa, ja suoniityllä, aidan takana seisoivat lehdokit ja punaiset kirkiheinät kuin juhlakynttilät levittäen tuoksua valon sijasta. Jokin yöperhonen lensi matalalla rauhallisesti siipiään liikuttaen helpiheinän yläpuolella. Lintu päästi hätäisen kirkaisun kuusikossa, mutta nukahti samassa takaisin pesänsä pehmeyteen, ja kaukana oikealla kädellä läikkyi Laajalahti työntyen syvälle  peltojen ja kumpujen välin. Talot seioivat aitojensa takana aamua odotellen. Vain siellä täällä pihoissa näkyi liikettä, missä joku nuori tyttö veti kiinni aittansa oven, missä lammaslauma pelästyi öistä kulkijaa ja missä vanha vaimo kulki läävälle, nähtävästi sairasta lehmää katsomaan. ---- Siellä oli Niemenkaita, vaaleahirsisenä yhä. Mikä sen olisi muuttanut? --- ---  Ja Karela puolestaan tunsi syvällä sisimmässään, miten kaikki tulisi selviämään yksinkertaisesti. Muuten ei voisi ollakaan. Tämä oli alunalkaen määrätty näin tapahtumaan. Samalla hän toteuttaisi kaiken sen, mikä häneen oli kätketty, ilman suuria ristiriitoja ja katkeria ratkaisuja. Yhtä yksinkertainen kuin luonto tässä ympärillä, yhtä yksinkertainen oi oleva hänen kohtalonsa.

----
Tällä mukana Maalaismaisemia -haasteessa.
--- 
Tällä mukana valloittamassa kirjallisesti Yhdysvaltain osavaltioita: Oregon.