Svetlana Aleksijevits: Tsernobylista nousee rukous!

Svetlana Aleksijevits
Tsernobylista nousee rukous
Tammi, 2000
286 + 1 s.

Alkuteos:Tsernobylskaja molitva Hronika budustsego
Suomentanut Marja-Liisa Jaakkola

Tsernobylista nousee rukous on kirja, jota olen jo pitkään ajatellut, että siinä voisi olla kirja, jonka voisi lukea. Kirja on saanut paljon huomiota kirjablogeissa ja ei ihme. Se  verran vaikuttava teos on. Svetlana Aleksijevits on haastatellut heitä, joilla on omakohtainen kokemus tuosta kohtalokkaasta taaphtumasta, josta on kulunut nyt kolmekymmentä vuotta. Nämä lyhyet yksinpuhelut, kokemuskerronnat eivät ole tiedettä, ei tilastoa, nämä ovat elämää kaikessa kauneudessaan ja kauheudessaan. Kärsimyksen keskelläkin rakkauden kukka hehkuu siinä missä surun mustat ruusutkin. Tuskan määrää ei voi kukaan laskea.

Missä minä olin, kun Tsernobylissä räjähti? Oli lauantai 26. huhtikuuta 1986. Millainen sää silloin oli? Oli kevät, saunailta. Minä asuin kotona, isä ja äiti, kaksi veljeä yhdessä. Luettuani tämän teoksen otin esille sattumalta kirjahyllyssäni olleen tuonaikaisen päiväkirjan. Ei mitään mainintaa Tsernobylistä. Ei sanan sanaa huhtikuun aikana. Aiemmin maaliskuussa olin kirjannut tunnelmia nuortenleirin jälkitunnelmissa, kun ruotsin pääministeri Olof Palme  oli murhattu uutispimentoni aikana. Kovin huono olin kirjoittamaan ajatauksiani tuohon aikaan, jos niitä nykyäänkään osaan sanoiksi pukea. Olisi sitä kuitenkin luullut, että Tsernobyl jotain olisi kynästäni kirvoittanut.

Muistan kuitenkin nyt, että taidettiin jättää sinä vuonna mustarouskut keräämättä, keräsimmeköhän lainkaan sieniä sinä vuonna, ja syntyihän meillä sinä vuonna tosi erikoinen kissakin, ei oltu sellaista pentua aiemmin nähneet. 

Tsernobylin lapsia oli myös seurakuntani järjestämällä leirillä muutamia vuosia onnettomuuden jälkeen. Olin leirillä ohjaajana. 

Tähän loppuun vielä tekstinäyte:

Se tapahtui perjantain ja lauantain välisenä yönä. Aamulla kukaan ei osannut epäillä mitään. Lähetin poikani kouluun, mies meni parturiin. Laitoin ruokaa. Mies palasi pian ja sanoi: - Voimalassa on syttynyt tulipalo. On käsketty pitää radio auki. Unohdin sanoa, että asuimme Pripjatissa ihan reaktorin vieressä. Vieläkin näen silmissäni voimakkaan heleänpunaisen loisteen. Reaktori hohkasi valoa ikään kuin sisältäpäin. Se ei ollut mikään tavallinen tulipalo vaan jonkinlaista valohehkua. Kaunista. En ole elokuvissakaan nähnyt mitään vastaavaa. Illalla parvekkeeet olivat täynnä ihmisiä, ja ne joilla ei ollut omaa parveketta, menivät ystäviensä tai tuttaviensa luo. Asuimme yhdeksännessä kerroksessa, josta näki pitkälle. Jotta lapset näkisivät paremmin, vanhemmat nostivat heidät syliinsä: - Katso ja paina mieleesi. 

(Nadezda petrovna Vygovskaja, evakko Pripjatin kaupungissta Svetlana Aleksijevitsille teoksessa Tsernobylista nousee rukous).

Tällä kirjalla saan kuittattua Helmet 2016 lukuhaasteen kohdan 39: Nobel-voittajan kirjoittama kirja.

Inkeri Karvonen:Satu omena-akasta ja omenaukosta!

 Inkeri Karvonen
Satu omena-akasta ja omenaukosta
Kuvitus Pirkko Kanerva
Sanomaosakeyhtiö ja Inkeri Karvonen 1986

"Korkealla mäellä kasvoi omenapuu. Puussa oli ainoastaan kaksi omenaa. Niin lähellä ne olivat toisiaan, että melkein kylki kylkeä hipoi."

Näin alkaa Inkeri Karvosen kirjoittama ja Pirkko Kanervan kuvittama veikeä satu omena-akasta ja omenaukosta, jotka kopsauttavat päänsä yhteen kurkistaessaan kumpikin tahoillaan omenatalonsa ikkunasta ulos. Kopsautus saa molemmat nauramaan hervottomasti, mistä on seurauksena, että omenaukko taloineen putoaa puusta ja alkaa vieriä mäkeä alas. Omena-akka hyppää talostaan ukon perään etsimään tätä. Matkalla hän siivoaa peltomyyrän sotkuisen huushollin, nyppää siilin jalasta vadelmanpiikin, puhaltelee haavekuplia yhdessä sammakon kanssa ja löytää viimein omenaukon virran toiselta puolen ruusupensaan juurelta.

Pirkko Kanervan kuvitus tukee  mainiosti tarinaa, värikylläisen rehevänä.

Tällä kirjalla saan kirjaherbariooni yhden kasvin lisää: Kanerva eli Calluna Vulgaris. Omenahan minulla jo onkin listallani.

Kesää!

Onko ihmeellistä?

Heleä pieni oksa

aivan on edessäs.

Oi oi oi somia lehtiä sen!

Pyrähtää kasvojen luona

jokin hohtavan valkoinen.

Perhonen, perhonen!

Silmiäs kukiksi luulee,

sini - sinikukkasiks.

Kissa kellarin katolla

on viisasta olevinaan.

Linnut nauravat puussa,

sinua naurattaa

hassu hassu kissa.

Lallaa lauletaan

koko maailman laulu,

keinutaan keinutaan

ruohonkorren tahtiin.

Katri Vala

Kootut Runot, WSOY, 1979

Tämän runon myötä tahdon toivottaa kaikille Hyvää Juhannusta ja mitä ihaninta keskikesän aikaa! 

LISÄÄ Sielun hymyjä!

10.4.2016

Sain Paulalta haasteen, jota olen jo monessa blogissa katsellutkin. Alunperin haasteen laittoi liikkeelle Pearl Clover Iltatähden syttyessä blogista kirjoittamalla näin: Listaa ne pienet ja miksei suuretkin asiat, jotka tekevät juuri sinut onnelliseksi... Viisi tai viisisataa, listojahan voi aina täydentää oli maininta. No, tässä nyt joitain hymynaiheita, ei missään erityisesssä järjestyksessä

- kirjat
- hyvä elokuva
- musiikki, erityisesti countrymusiikki
- ystävän yhteydenpito (kirjeet, kortit, tapaamiset)
- usko, se, että on olemassa armo ja anteeksianto
- sanat, jotka kohille sattuessaan muodostavat "helmen"
- se, että jalat vielä kantavat, vaikka kipujakin on

- auringonpaiste
- kukkiva omenapuu
- lemmikinsininen matto koivikossa
- tuleentunut viljapelto
- meri
- metsä




- luonto yleensäkin ja sen pienet suuret ihmeet, kuten hassut,
   jännät muodot, värit, mielleyhtymät.
- itse siemenestä kasvuun laitettu puuntaimi
- kivat uudet löydöt kirppareilla
- sinä, joka pistäydyt täällä ja ehkä kommentoitkin

17.6.2016

Annalta Matkalla MikäMikäMaahan sain myös tämän haasteen, joten jatkan hieman listausta asioista, jotka saavat hymyilemään.

• Juhannusruusut 
• Yllättäen ilmassa leijaileva koivuinen savuntuoksu,  mikä kertoo, että jossain lämpiää sauna

• Verenpisarat 
• Valkoisten koivujen ylväs kauneus vasten taivasta
• tuulen lempeä hyväily iholla

 

•  pienien taimien työntyminen mustasta mullasta 
•  Sadepisarahelmet 

 

 

 

Tuulikki Pekkalainen: Susinartut ja pikku immet!

Tuulikki Pekkalainen
Susinartut ja pikku immet - Sisällissodan tuntemattomat naiset
Tammi, 2011
504 s.

Tuulikki Pekkalaisen Lapset sodassa 1918 oli lukukokemus, joka jäi vahvasti mieleen ja jo tuolloin ajattelin, että lukisin mielelläni myös tämän hänen aikaisemmna tutkimuksensa naisista 1918 tapahtumissa. Täytyy kuitenkin sanoa, että vaikka kirjassa oli kohtia, jotka saivat sielun kihelmöimään niin tuon lapsiaiheisen tutkimuksen veroinen lukukokemus tämä ei ollut.

Susinartut ja pikku immet valottaa naisen asemaa vuoden 1918 tapahtumissa eri näkökohdista, äitiys, ammatti, aseellisuus. Tilastoja on paljon ja ne olivat aika puuduttavia käydä läpi. Kiinnostavinta olivat haastattelut ja ihmisten tarinat, elämä nimien takana. 

Pekkalaisen tutkimuksen lähtökohtana tässä teoksessa oli Hämeenlinnan vankileirillä kirjoitettu kronikka erään vankisellin naisista. Pystyykö pelkkien naisten nimien ja vähäisten viitteiden avulla selvittämään keitä he olivat ja miten he olivat leirille joutuneet, mikä oli heidän osallisuutensa tapahtumiin ja mikä heidän tuomionsa oli. Samalla Pekkalainen valottaa naiskohtaloita laajemminkin.

Eivätkä ne olot ja kohtalot mitään kadehdittavia olleet. Oheisen tekstinäytteen mukaisesti en minäkään oikein aina tajua, mikä meihin ihmisiin aika ajoin on mennyt ja menee.

Minä jouduin sinne tulirokkoisen ajan muiden mukana, sain tulirokon ja sinne siirrettiin kaikki isorokkopotilaat, joita oli yli 600 sillä kertaa ja kaikki nämä makasivat siellä lattioilla, betonilattioilla, ilman mitään apua ja hoitoa samoissa likaisissa alusvaatteissa, jotka olivat olleet heillä jo kuukausikaupalla ja mitään hoitoa he eivät tietenkään saaneet, kun siellä ei mitään hoitoa ollut. Sinne oli kyllä kutsuttu eräs nuori lääkäri tänne Poltinaholle siinä mielessä, että nyt voitiin sanoa, että siellä oli lääkärikin, mutta tämä sama nuori lääkäri, joka kait ei ollut ihan vielä valmiskaan, kirosi kerran seillä pihalla, kirosi ja itki vuorotellen, nosteli nyrkkiänsä ilmaan ja sanoi, että hänet on aivan syyttömästi pantu tämmöiseen helvettiin, jossa ei ole minkään näköisiä hoitomahdollisuuksia antaa mitään apua näille ihmisille, jotka täällä ovat sairastuneet. Ei ole vuodevaatteita, ei ole ruokaa, ei ole pesumahdollisuutta, ei kerta kaikkiaan mitään puhumattakaan lääkkeistä, että tämä on yksi helvetti niin , ehän sanoi. Hänen täytyi mahdollisimman pian päästä täältä pois. Hän ihmettelee, että mikä voima on Suomen kansassa vaikuttamassa, että se ei kerta kaikkiaan lopeta tämmöistä ihmisrääkkäystä, jota voidaan harjoittaa näin suuressa mitassa.

Tällä kirjalla saan kuitattua Helmet 2016 lukuhaasteen kohdan 14: historiasta kertova kirja.

Enid Blyton: Viisikko jälleen yhdessä!

Enid Blyton

Viisikko jälleen yhdessä

Tammi, 1970

Alkuteos: Five are together again

Suomentanut Sisko Pylkkänen

145+1 s.

Viisikko, johon kuuluu Leo, Dick, Anne ja Pauli sekä viisas koirakaveri Tim on kokenut monet seikkailut yhdessä. Kun nyt sain luettua tämän viimeisen Viisikko-seikkailun, on olo hieman haikea  ja toivoisin, että olisipa näitä vielä lisää. Olen viihtynyt hyvin Viisikoiden parissa ihan siitä ensimmäisestä lukukokemuksesta alkaen.

Viisikko jälleen yhdessä sijoittuu Pääsiäisen tienoille. Serkukset ovat palaamassa koulusta Paulin kotiin Kirriniin, jossa heidän on tarkoitus viettää mukava loma hdessä, vaan kuinkas käy. Pauli, joka on ottanut taksin ja mennyt edeltä kotiinsa juoksee itkien toisia vastaan, jotka ovat kävelleet asemalta. Ilmenee, että keittäjätät Joanna on sairastunut tulirokkoon ja Paulin vanhemmat ovat joutuneet karanteeniin. Lapset eivät voi jäädä Kirriniin. Mikäs nyt eteen? Ratkaisuksi saadaan Paulin isän tiedemiesystävä professori Hayling, jolla on Hurina-niminen poika. Hurina on tuttu  Viisikko vanhassa majakassa teoksesta. Majakkaan he eivät voi kuitenkaan mennä, vaan Haylingien kotiin, jonne ei ole kovinkaan pitkä matka.

Viisikko on sijoittumassa Haylingien talon takana olevalle niitylle telttailemaan. Sinne sijoittuu myös Tapperin sirkusseurue, johon Viisikko kohtaa tekee tuttavuutta. Sirkuksessa on paitsi Vanhaa herra Tapperia ja hänen lapsenlastaan Jereä luuton mies, tanssivat hevoset, klowneja, Charlie-simpanssi ja taikuri Wooh.

Hurinan isä tkee tieteellistä työtä korkeassa tornissa, jonne lapsia kielletään menemästä. Hurina vähän kerskailee sirkusillallisella ja seurauksena on, että tornissa käy varkaita. Mutta kuinka he ovat päässeet sinne kolmen erilailla lukitun oven läpi? 

Tässä Viisikko-seikkailussa on paljon samoja teemoja, kuin aiemmissa seikkailuissa. Esimerkiksi Haylingin korkea torni tuo mieleen seikkailun Kirrinin saarella, jonne Paulin isä oli rakentanut korkean tornin. Sirkuksia on ollut useammassakin seikkailussa. Aasi, joka olikin puku löytyy Viisikko merellä -seikkailusta.

No, juonesta en sen enempää.

Tässä kirjassa minua hieman mietitytti eräs loogisuusjuttu aiempiin kirjoihin verrattuna. Alussa lapset ovat siis palaamassa kotiin ja kerrotaan:

- Olemme jo melkein Kirrinissä - melkein kotona! Pauli sanoi. - En voi sille mitään, että olen niin rauhaton. Minulla on ollut niin ikävä Timiä tänä lukukautena, etten millään malttaisi enää odottaa. On ihana katsella ikkunasta ja nähdä Kirrinin tulevan yhä lähemmäksi ja lähemmäksi. Luuletteko, että Tim on asemalla meitä vastassa?

Siis mitä! Yleensähän Tim on ollut kaiken aikaa matkassa. Ihan alkupään jossain kirjassa jopa mainitaan, että Pauli ja Anne kävivät sellaista koulua, jossa sai pitää lemmikkinsä. Onko lapset vaihtaneet koulua? Onko tässä viittaus siihen, että lapset  ovat käyneet vanhemmiksi? Kyllä rivien välistä voi lukea niin paljon tai niiden väliin voi jäädä niin paljon ajateltavaa.

Ruoka: Tässä seikkailussa ei puhuta kovin paljon ruoasta verrattuna joihinkin muihin teoksiin, mutta aivan ilman ruokalistoja ei selvitä tästäkään seikkailusta. Tällä kertaa tarjolla oli: porkkanamuhennosta, herneitä, nakkeja, kastiketta ja perunoita. Lisäksi löytyy vaniljakastiketta ja vanukasta, josta Hurinan Ilkimys-marakatti nyppii rusinoita. 

Kerronnasta sen verran, että Blytonilla on todella omintakein tyyli viedä tarinaa eteenpäin. Hän liikkuu ajassa ja tarinassa aivan omalla lailaan. Välillä hän kertoo tarinaa kaikkitetävän kertojan näkökulmasta sellaisena kuin se tapahtuu,  preesensissä. Välillä hän kääntää katseen ja alkaa puhua kirjanhenkilöille käyden vuoropuhelua hahmojensa kanssa ja välillä hän käy vuoropuhelua lukijan kanssa. Imperfektiä hän ei juurikaan käytä, mutta sitä vastoin futuuria. Blytonin kaltaista kerrontaa en ole juurikaan tavannut muilla kirjailijoilla. 

Viisikko-kirjoja, Enid Blytonin kirjoittamia on kaksikymmentäyksi (21). Sattumaako, että ensimmäisen ja viimeisen Viisikko-kirjan julkaisuväliä on myös kaksikymmentäyksi (21)  Viisikon jäsenet eivät juurikaan ole vanhentuneet, ainakaan samassa tahdissa.

Hieman tutkailin englanninkielisten teosten sivumäärää ja näyttäisi siltä, että niissä on joitakin kymmeniä sivuja enemmän. Vaikuttaisi siis siltä, että näitä tarinoita olisi lyhennetty ainakin jonkin verran. Olisi mielenkiintoista lukea Viisikot alkuperäisinä, niistä voisi löytyä, kuka tietää, kiintoisia yksityiskohtia.

Naisten Aakkoset - E!

Tarukirjasta alkunsa saanut naisten aakkoset jatkuu osaltani kirjaimella E ja kysymyksethän ovat vanhat tutut.

1. Kuka on suosikkikirjailijasi?

Tämänkertainen kirjain osoittautuikin hieman vaikeaksi, sillä tutkaillessani kirjahyllyäni, löysin vain yhden tähän sopivan kirjailijan eikä mieleeni tullut yhtäkään sellaista kirjailijanimeä, jota olisin lukenut suuremmalla tyytyväisyydellä kuin tämän kirjailijan. Siispä vastaan Margaret Epp. Margaret Epp on kanadalainen kirjailija, joka on kirjoittanut kristillissävytteistä tyttökirjallisuutta. Hyllystäni löytyy hänen  suomennettu Sara-sarjansa, joka kertoo kanadalaisella maatilalla asuvasta tyttölapsesta, jonka elämää värittävät monelaiset tapahtumat ympäristössä. Olen ajatellut, että jossain vaiheessa tämä sarja täytyy taas lukea uudelleen. Lisäksi minua kovasti kiinnostaa Eppin muutkin teokset, joista en tosin tiedä, onko niitä mistään saatavissa.

2. Muutakin kulttuuria on olemassa kuin kirjallisuutta. Kuka nainen joltakin muulta kulttuurin alalta on suosikkejasi? 

Gospel-laulaja Evie, joka oli suosion huipulla joskus 70-80-lukujen tietämissä. Nykyään juuri kukaan ei taida enää kuunnella c-kasetteja? Itselleni ei tulisi mieleen hävittää näitä aarteita.

3. Vaihtoehtoiset kysymykset (myös muut alueet, kuin kulttuuri käyvät)

a. Kehen kulttuurin edustajaan haluaisit tutustua paremmin.

Englannin kuningatar Elisabeth II persoona on kiintoisa. Nainen on 90 vuotias (juhlapraati tuli taannoin tv:stä) ja HKK on ollut vallassa kai kauemmin kuin kuningatar Viktoria aikoinaan. Olisi mielenkiintoista ja upeaa, jos hänen kanssaan pääsisi juttusille, mikä ei kyllä taida olla toiveisssa toteutua ja voisi olla, että nolaisin itseni pikemmin kuin äkkiä.

b. Kenet suursuosikkisi haluaisit nostaa esille?  

Setä Tuomon Tuvan suloisen Evangelinen. En voi ohittaa myöskään Montgomeryn rakasta tyttökirjahahmoa Emiliaa.

Lee Roddy: Hevoskesä!

Lee Roddy
Hevoskesä.
Uusi Tie, 1981
171 s.

Alkuteos: The Taming of Cheetah
Suomentanut Paula Laaksonen
Kansi: Terttu Hauhia

---  - Mitä tammalle kuuuluu?

Huokasin.-  Samanlainen kuin ennenkin.

Isoisä päästi kovan tuhahduksen. Chita hypähti pelästyneenä. - Vai samanlainen! Sehän on vauhkompi kuin ennen.

Kävelin portille. Isoisä tuli perässä. - Se on Tedin vika, sanoin. - Hän säikäytti sen lassollaan.

-Tehtyä ei saa enää tekemättömäksi. Mutta ainakin sait äidiltäsi armonaikaa. Minä kaikkeni likoon sinun puolestasi. Saat luvan olla erityisen varovainen tuon hevosen kanssa. Onko sinulla mitään suunnitelmia?

Kiipesin portinpienoille, jotta ylettyisin katsomaan tammaa. Ei muuta kuin että aion rakastaa sitä, kunnes se lakkaa pelkäämästä minua.

Karen on 14-vuotias tyttölapsi, jonka asuu äitinsä kanssa, isän ollessa jossain muualla metsätöissä hankkimassa elantoa. Myös isoisä (äidinisä) saapuu vierailemaan. Karenin kesä alkaa huutokaupassa, josta hän ostaa hevosen, joka valloittaa hänen sydämensä. Hevosta huutaa myös naapurin poika Ted, mutta lopulta Karen saa hevosen seitsemälläkymmenelläviidellä dollarilla.

Kun hevonen sitten tuodaan Karenin kotiin, niin hän saa kuulla, että se oli rikkonut kuljetusvaunun, jolla se piti alunperin tuoda ja siksi tuojana onkin Ted Dumbar. Karen ei voi sietää poikaa.

Hevonen osottautuu villiksi ja arvaamattomaksi ja äiti sanoo, että voi olla, että Karen joutuu lopulta myymään sen. Karen on kuitenkin vahvasti sitä mieltä, että hevonen vain pelkää ja hän kyllä saa sen kesytettyä ja voitettua sen luottamuksen.

Monenlaista ehtii tapahtua ennen kuin kesä on ohi ja hevosen, Chitan kohtalo on ratkaistu. Karen joutuu muun muassa seikkailuun villisikojen kanssa, joutuu lohduttamaan parasta ystäväänsä Arlenea, tämän menettäessä oman rakkaan hevosensa Nipperin traagisessa onnettomuudessa ja kohtaamaan vielä menettämisen pelon, kun rakas isoisä saa sydänkohtauksen ja joutuu sairaalaan.

Lee Roddyn hevoskesä on paitsi hevoskirjallisuutta myös hengellinen nuortenkirja. Kirjassa on vahva ratkaisukristillinen sanoma. Karen on uskovaisen kodin tyttö, joka miettii pohtii omaa asennettaan uskonratkaisuun.

Mukava pieni kesätarina, jolla saa kuitattua Helmet lukuhaaste 2016 kohdan 37: Kirjan nimi viittaa vuodenaikaan.