Viidakkotarinoita
Alligaattori Kustannus, 2014
Alkuteos: Cuentos de la selva (1918)
Suomentanut Antti Immonen
Kansikuvitus: Antti Immonen
93 + 1 s.
Horacio Quirogan Viiakkotarinoita on jännä yhdistelmä satua ja tosielämää, eläinten elämää ja ihmisten elämää ja niiden yhteensovittamista. Viidakkotarinoita ei ole perinteinen satukirja, jossa olisi sadun lumoa ja fantasiaa, vaikka mielikuvitusta tässä kirjassa toki on mukana. Viidakkotarinoita ei ole myöskään yhtenäinen tarina, niin kuin Kiplingin viidakkokirja (jota en ole lukenut, mutta joka on muissa yhteyksissä tullut tutuksi). Ei viidakkotarinoita ole myöskään verrattavissa faabeleihin, tyyliin siitä kuinka kilpikonna voitti jäniksen kilpajuoksussa. Viidakkotarinoissa eläimet puhuvat ja toimivat niin kuin ihmiset, mutta ihmiset toimivat niin kuin ihmiset.
En pitänyt tästä kirjasta kovinkaan paljon. Tämä ei ollut lystikäs kirja, niin kuin voisi luulla. Tämä on hyvin vakava kirja vaikka toisin voisi luulla. Ainoa tarina, joka kosketti minua haikealla kauneudellaan oli tarinan nenäkarhunpoikasista. Lähelle sitä pääsi tarina sokeasta kauriinvasasta. Kirjassa on yhteensä kahdeksan tarinaa, eli 1/4 osa kirjasta siis miellytti minua lukukokemuksena.
Tämän teoksen takakansiteksissä kerrotaan, että kirjaa on ilmestymisestään saakka käytetty alakoulujen lukemistona monissa Latinalaisen Amerikan maissa. En tiedä, kuinka paljon pienet lapset ymmärtävät Viidakkotarinoiden syvintä tarkoitusta, joka siis ilmeisesti on luonnonsuojelu. Itse ainakin näin ymmärrän.
Kirjailijasta itsestään on lyhyt esittely kirjan lopussa ja sen mukaan hän on kirjoittanut parisensataa kaunokirjallista kertomusta ja hänellä on kuulema ollut merkittävä vaikutus Gabriel Garcia Margueziin (joka nimi on tuttu maailmankirjallisuudesta, mutta jota en ole lukenut). Enkä tiedä, josko maaginen realismi, jota hän kuuulema edustaa on ihan minun ominta kirjallisuutta.
...
Kirjallinen maailmanvalloitus: Argentiina
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti