Kolmikon seikkailut
Tammi, 1944
97 s.
Talon vanha emäntä kaatoi juuri iltapäiväkahvia kuppeihin väen istuessa pöydän ympärillä, kun talossa oleva Kankuri-Kaisa tulla huohotti touhuissaan sisään. Hän kutoi mattokangasta saunakamarissa ja sieltä käsin hän oli tehnyt huomioitaan.
- Hevonen tuli pihaan! hän sanoi, ja jo äänen paino ilmaisi, että jo se hevonen saattoi olla vään erilainen hevonen kuin muut, tai ainakin se, joka sillä kulki.
Eletään talvisodan alkua. Rajan pinnasta asukkaita siirretään evakkoon.
Talossa, jossa Kankuri-Kaisa kertoo suuret uutisensa asuu myös kunnanhoidokkeina kolme sisarusta: 14-vuotias Teuvo, 12-vuotias Marja ja 8-vuotias Seija.
Talon väen lähtiessä evakkorekeen, saavat orvot sisarukset jäädä odottelemaan toista kyytiä. Talon nuori emäntä vain voivottelee: Voi voi, miten paljon sitä yhdelle ihmiselle kuormaa kannettavaksi pannaankaan. No, kyllähän se evakkojen kuorma oli raskas kantaa, en sitä kiellä, mutta kovin kylmältä ja kovalta kuulosti nuoren emännän sanat orvoille lapsille, jotka jäivät yksikseen aina iltaan asti, jolloin kyyti lopulta tuli. Seikkailu ei siihen kuitenkaan päättynyt, sillä tytöt tipahtavat kyydistä, kun hevonen pillastuu pommikoneiden hyökkäyksessä, ja Teuvo pomppaa tavaranyytin kanssa perästä, kun ei voi jättää sisaruksiaan.
Eipä juonesta sitten sen enempää. Tarina sijoittuu siis talvisotatalveen, eikä varsinainen seikkailu ole kuin muutaman päivän mittainen ja kaikkinensa muutaman kuukauden. Sota on läsnä ja ympärillä lasten koittaessa selvitä parhain päin niin vasikan syntymästä kuin desanttienkin suhteen.
Jossain määrin kirjassa kuvastuu ajan poliittinen ilmapiiri, Seijan kurkussa on 'ryssänpala' ja mikä pahimin sattuu minun korvaan on se, että vihollisen lyömisen jälkeen juodaan "peijaiskahvit". Vaikka sota onkin kaiken aikaa läsnä ei tämä kirja kuitenkaan ihannoi sotaa eikä tässä ole sellaista suursuomi-ajattelua kuin aiemmin lukemassani Viitosparakin Solessa. Kirjojen tyyli ja lukijakunta, jolle kirjat on ensisijassa suunnattu lienevät myös hieman erilaiset.
Kolmikon seikkailut oli ihan kiintoisa lukukokemus, ajatuksia herättävä, eikä niin todenmukaisuuteen pyrkivä tarina kuin seikkailua ja selviytymistä ankarissa oloissa korostava. Karjalaisuudesta en osaa sanoa, kuinka karjalainen luonteenlaatu tässä näkyy tai on näkymättä, yksi outo sana tarinassa oli, kun Teuvo mainitsee, että miesjoukko puhuu lietsitys-kieltä. En ikinä ole kuullutkaan moista ilmaisua. Maininta siitä, että lapset olivat kunnanhoidokkeja tuo mieleeni kirjan huutolaisista, jonka taannoin luin. Nämä kohtalot eivät liene olleet aina kovin hyviä. Tämän kirjan sanoja lainakseni "kyllä minä tiedän, että maailman käsi on tyhjä ja tyly". Tylyyteen ja tyhjyyteen tämä kirja ei kuitenkaan pääty. Hyvän lastenkirjan tapaan loppu on onnellinen.
Kirja on ilmestynyt 1944, jolloin oli jo jatkosota käynnissä tai sodittu. Erikoiseksi tämän kirjan tekee se, että tarinasta ei ilmene millään tavalla, että jatkosota olisi mahdollinen tai tulossa. Seikka, mikä ainakin minut saa ajattelemaan, ettei tarinan pääpaino ole sodassa eikä isänmaallisuudenkaan korostamisessa. Isänmaan rakastaminen taidetaankin mainita vain kertaalleen. Tämän kirjan arvoja on rehellisyys ja periksiantamattomuus. Toisaalta se suomalainen unelma punaisesta tuvasta ja perunamaasta elää tässäkin teoksessa.
...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti