Eira Pättikangas
Jäljet veräjällä
Karisto, 2011
352 s.
Hilma on pikkutorpan leskiäiti joll Ja on tytär Keela, Angela, niin kuin papinkirjoihin on kirjattu. Keela lähestyy kahtakymmentävuotta, tuota vanhanpiian rajaa.
- Meekkös siitä senki kanttura! Kesä hupenoo kovaa faarttia, mä täytän kohtapuolihin kakskymmentäviis, eikä mulla oo miehestä tietuakaa!
Sitten Hilma saa vieraakseen Jykylän isännän, Jaakopin ja Hilma alkaa tälle kehua tytärtään. Jykylän isäntä vain katseloo Hilimaa. Ja niinhän siinä käy, että isontalon isäntä nai torppansa lesken. Keela puolestaan friiaa rautateillä työskentelevän Raffun kanssa, jonka kanssa sitten menee yhtehen, vaikka äiti Hilma ei asiaa oikein hyvällä katso.
Keela ei vain oikein sopeudu rautatieläisen elämään, hän kaipaa Riemuun, kotitorppaansa jota taas Raffu vierastaa. Raffu ei niin nokonnuuka ole asumisensa ja olemisensa suhteen eikä veljensä elämisen meininkiäkään sure, mutta Keelan mitta on täysi, kun Raffu ei sano mitään siitä, että veli Leanteri tuo pieneen huoneeseen vihkimättömän ja mitä lie elämää viettäneen Elssun. Leanterin junaonnettomuudessa kuolleen vaimon tyttären Hinnin Keela ottaa mukaansa miehen vastustelematta ja lähtee takaisin Riemuun.
Pättikankaan kerronta on riemastuttavaa luettavaa. Pohjalaismurretta on mukava lukia, vaikkei se tässä kirjassa olekaan aivan niin hersyvää kuin jossain toisessa lukemassani teoksessa, mutta mukavan kutkuttavia sanontoja tässäkin on, kuten:
Liika krantulle tahtoo kumminki jäärä kämpyrä kätehen tai --- ja piretähän kaiken mailman nuttujussinkökkiä, minkä vastine ehkä olisi kissanaristiäiset.
Miljöö on pohjalainen, ison talon isäntä ja torpparit. Aika on hieman hakusalla onko se 1800-lukua vai jo 1900-luvun puolella. Torpparilain tuloa aavistellaan. Kiertokoulua käydään, mutta kansakoulukin mainitaan, älläntikkua käytetään lukuharjoituksissa. Kovaa on oppiminen. Toinen tykkäisi lukea, toinen töitä puskea.
Ajankuva on eläväistä, mielenliikkeet, mieheys ja naiseus ja äitiys. ovat vahvasti läsnä. Pättikangas osaa rakentaa tarinaa, pyöritellä ajatuksia, saada tunteet pintaan tai pinnan alla väreilemään. Hilma, joka vanhoilla päivillään on päässyt suuren talon emännäksi kipuilee piikansa katveessa. Rivien väliin jää paljon sanomatonta, mutta silti ilmoille pyrkivää. Mutta Hilma ei anna periksi ja saa tahtonsa läpi -ainakin jossain asiassa, vaikka piika ei jostain syystä talosta lähtöpassia saakaan, saa tämä muuttaa muualle nukkumaan, talo kasvaa ja Keela, itsekin odottavana saa pikkusiskon.
Tämän kirjan löysin kirjastoautolta, kun ajattelin, että enpä nyt lainaakaan mitään. En kuitenkaan voinut jättää tätä ja muuatta toistakin pättikangasta lainaamatta, sen verran vahvasti on Pättikankaan tarinankerronta ja tyyli mieleen jäänyt. Toisaalta ei minua pelkkä Pättikankaan nimi saa kirjaan tarttumaan. Kyllä aihe ja ajankuvakin - se takakansiteksti jotain vaikuttavat.
...100 suomalaista kirjaa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti