Anna Heinämaa: Iira!

Anna Heinämaa
Iira
Art House, 1990
153 + 1 s.

Elokuu oli lopuillaan. Kaisaniemen puistoon oli vaalealla kalkkihiekalla merkitty pesäpallokentän rajat. Syöttöruutu, kotipesä ja pitkät suorat viivat, joita pitkin juostiin ykköselle ja kakkoselle. Iira seisoi kentän laidassa ja katseli autiota kenttää.

Iira on 11-vuotias helsinkiläislapsi. Ihan tavallinen koululainen siinä, missä muutkin, mutta onko hän kuitenkaan niin kuin kuka tahansa toinen? Iiran paras kaveri on Jenni ja molemmat he harrastavat balettia Madame Agrippinan balettikoulussa. Iira asuu siis Helsingissä, mutta onko hän ihan suomisuomalainen? Agrippina kutsuu Iiraa Irinaksi, samoin kuin tekee hänen tätinsä Marusja. Onko kyseessä kansainvälinen avioliitto? Se, mitä ei ole kirjoitettu herättää rivien väliin uusia maailmoja, kysymyksiä. Miten Neuvostoliitto (nykyinen Venäjä)liittyy Iiran elämään?

Tarina Iirasta on ihastuttavan tuoreella, raikkaalla tavalla kirjoitettu nuortenkirja, jonka kaksi tärkeintä teemaa ovat ystävyys ja baletti. Iiralla ja  Jennillä on molemmilla edessään tasokokeet, joista selviäisi siirtääkö Agrippina heidät kolmannelle luokalle. Sitten Jenni katkaisee kätensä. Kuinka nyt käy baletin, ystävyyden? Iira keksii suunnitelman. Hän kirjoittaa muistiin kaiken, mitä tunneilla opetetaan ja alkaa harjoituttamaan Jenniä Marusja-tädin asunnossa salaa. Kirja päättyy hyvin yllättävästi. Lasten pitäisi mennä tasokokeisiin, mutta Henri, joka myös on käynyt balettitunneilla.. mutta jätetäänpä enemmät paljastukset, jotta ei pilattaisi lukukokemusta.

Mikä tekee kirjasta erityisen, paitsi, että se on hienolla tavalla ja elävästi kirjoitettu, on pienen pienet yksityiskohdat, joita ei ole monia, mutta jotka herättävät ajatuksia poliittisesti suuntautuneesta kirjasta? En mene sanomaan, että tämä olisi poliittinen nuortenkirja, mutta kirjasta nousee taustalla vasemmalle, sosiaaliseen suuntaan kallistuvia ideologiaan viittaavia asioita. Nämä eivät tosin tee kirjasta huonompaa, ne eivät osoittele sormella eivätkä ole julistavia, ne vain ovat häkellyttäviä pieniä yksityiskohtia (kuten automerkki Wartburg),  jotka saavat mietteliääksi, uteliaaksi. Toisaalta kirjassa mainitaan myös countrylaulaja Patsy Cline, joten Itä-Länsi-akseli on aika tasapainossa ja tasapainohan on aika tärkeä juttu baletissakin.

Iiraa voisi luonnehtia hyvin kulttuurispainotteiseksi, sofistikoituneeksi kirjaksi, jossa vilisee erilaiset kulttuuri-ilmentymät sekoittuvat tavalliseen koululaiselämään, pääkaupunkiseutulaiseen arkikuvaukseen. 

Voinko minä jotenkin auttaa? Iira kysyi uudelleen. - Ei missään tapauksessa. Istu alas ja laita vaikka joku levy soimaan. Sinä olet vieras. Sitten Marusja-täti huomasi kirjan Iiran kädessä ja lisäsi. Tuo ei ole minun. Leif antoi sen lainaksi. Yrittää epätoivoisesti todistaa minulle, että japanilainen kulttuuri on yhtä korkeatasoista kuin euroopplainen tietäen hyvin, että minä en tunnusta minkään muun kuin kreikkalais-roomalaisen kulttuuriperinnön olemassaoloa.

Pidän todellakin paljon tästä tarinasta, joka eroaa valtavirrasta raikkaalla tavalla ja erilaisella näkökulmallaan. Kerronta on sujuvaa, realistista, olematta silti arkista tai väsyttävää. Lauserakenteet lyhyehköjä, tajuntaan sulautuvia, helposti ymmärrettäviä, mutta jättävät silti pureksittavaa. Minulla on mielikuva, että tähän mahdollisesti olisi jatkoa. En tiedä, tätyyy tutkia asiaa, sillä jos näin on, niin lukisinpa mielelläni lisää.

Pari kieliopillista juttua voisin kuitenkin tähän loppun mainita. Minua mietityttää sanan kyynärpää käyttö. Se on tässä kirjassa kirjoitettu muotoon kyynerpää. Kyseessä tuskin on painovirhe, sillä se toistuu läpi koko teoksen. Onko kirjoittaja kenties kaksikielinen? Liittyykö sanamuoto venäläisyyteen? 

Hauskan lystikkään mielikuvan antaa lause: Iira hymyili takaisin ja söi velvollisuudentunnosta vielä pari lusikkaa. Hmm. Söi lusikoita! Lause hymyilyttää vaikka sen ymmärtääkin. 

...

Uudelleen luettua -haaste

100 suomalaista kirjaa
Helmet lukuhaaste 2017 kohta 15 Kirjassa harrastetaan tai se liittyy harrastukseen