Matti Järvinen (toim.) Mandariinin tytär ja muita vanhoja kertomuksia!

Matti Järvinen (Toim.)
Mandariinin tytär ja muita vanhoja kertomuksia
- Varhaisten suomalaisten naistekirjailijoiden kirjoituksia I
Nysalor-kustannus, 2017
127 s.

Mielenkiintoinen pieni novellikokoelma sisältää 15 pitempää ja lyhyempää kertomusta suomalaisilta naiskirjailijoilta 1800-luvulta 1900-luvun alkupuoliskolle. Niminovelli Mandariinin tytär on Fredrika Runebergin kirjoittama tarina Mandariini Ju Pingistä ja tämän tyttärestä, joka haluaa kieltäytyä elämästä ja lähteä pidättyväisten luokse tullakseen lopulta uudelleen syntymisen kautta pojaksi, joka voisi pitää huolta Ju Pingistä, jolla ei ole ainoatakaan elossa olevaa poikaa. Niminovellin lisäksi tarinakokoelmasta nousee esille Wendla Randelinin novelli Maria, jokssa on useampi luku. Maria-tarina sijoittuu 1800-luvun alkuun ja Suomen sotaan. 

Kaikkein vahvimmin minuun teki kuitenkin vaikutuksen Ina Langen Salomaassa-kokoelmaan kuuluva Luonne. Sen luonnonkuvaus ja torppariolojen kuvaus on vavahduttava ja erityisesti minuun iski tarinan traaginen loppu. Tarinassa on muuan lainaus, joka lienee raamatullista perua: "Tuo kirottu ja sivistymätön kansa" ja jonka ympärille tarina  sijoittuu olematta kuitenkaan uskonnollinen.

"Leena tuli, joi kahvia ja lämitti käsiänsä uunin edessä. - No, miltäs nyt tuntuu, lämmittikö kahvi?

 - Hei, hei, se juoksee kuin hevonen vatsassa."

- Elisabeth Löfgren: Ruotu-Leena

 

Ei yhtään hassumpi löytö kirjastoautoreissulla. Näitä oli mukava lukea ja tulla kosketetuksi. Suosittelen tutustumaan ja siksi en näitä tarinoita sen enempiä avaakaan.

---
Seinäjoen pääkirjaston kirjastohaaste kohta 12: Lue novellikokoelma.

Lycy Maud Montgomery: Yrttitarha!

L.M.Montgomery
Yrttitarha
Suomentanut ja koonnut Saana Rusi
Minerva, 2018
233 s.

Montgomeryn varhaisempaa tuotantoa esittelevä teos sisältää kaksitoista Montgomeryn lyhyttä tarinaa, novellia, jotka on alunperin julkaistu eri lehdissä. Novellit ovat vuosien 1896 - 1918 väliseltä ajalta. Minervalta on ollut hieno teko, kun kustantamo on vuosien varrella julkaissut näitä Montgomeryyn liittyviä aiemmin julkaisemattomia teoksia ja tarinoita. Annan ja Emilian ystävänä Montgomeryn tarinoita ei voi ohittaa.

Olen kuitenkin hitusen verran pettynyt tähän teokseen. Verrattuna esimerkiksi Chronicles of Avonlea -teokseen, jonka olen aiemmin lukenut, nämä tarinat tuntuvat hieman kypsymättömiltä. Jäin kaipaamaan jotain flow-tunnetta.  No, ehkä syy on siinä, että nämä ovat Montgomeryn varhaista tuotantoa. Sinänsä tarinat ovat kyllä ihan luettavia ja niissä on Montgomerylle ominaisia piirteitä, kuten luonnonkuvaukset ja huumori. Hyvin vahvana näissä tarinoissa on myös naisnäkökulma itsenäisinä ja miehiä hieman alentuvaisesti vaikka hyväntahtoisestikin kohtelevina. Ei silti, että miehiä suoranaisesti halveksittaisiin, onpa yhden tarinan kertojana mies. Näiden tarinoiden naiset ovat suurimmalti osin riippumattomia ja itsevarmoja tyttöjä.

En tiedä, missä määrin pettymykseni johtuu suomennoksesta. Suurin osa tarinoista loppuu jotenkin töksähtäen, kuin veitsellä leikaten. Ja tämä töksähtävä loppu harmittaa ja vie osan lukunautinnosta ja kerronnan jouhevuudesta. Kiinnitin myös huomiota pariin lauseeseen, joiden alkuperäistä ajatusta jäin miettimään.

Ensimmäinen lause on Jedediahin romanssista: "Mutta puhe täytti tehtävänsä hyvin. Se oli vakuuttava - se tuli suoraan hänen rehellisestä typerästä sydämestään, ja Mattie tiesi sen." 

Minua kaivelee ilmaisu typerä sydän. Tässähän on tietysti kyse Mattien suhtautumisesta Jedediahiin , mutta jostain syystä minun on hyvin vaikea ajatella rehellistä ja  typerää sydäntä yhtäaikaa, sillä ei Jedediah kertomuksessa typerä ole, eikä Mattiekaan häntä typeränä pidä. Paremminkin mies on säyseä ja yksinkertainen. Eikä yksinkertainen ole sama asia kuin typerä. Siksi olisikin mielenkiintoista tietää, mikä on se alkuperäinen ilmaisu tässä kohtaa.

Toinen lause on tarinasta Eräänlaista rakkautta: "Joka tapauksessa ne näyttivät hyvin lämpimiltä ja mukavilta, ja David huokasi ajatellessaan omien sukkiensa surkeaa tilaa, jossa ne yleensä olivat." 

Sanajärjestys tässä lauseessa on hieman ontuva minun korvissani. Olisi ehkä selvempää suomea sanoa: --- --- ja David huokasi ajatellessaan omia, yleensä surkeasssa tilassa olevia sukkiaan. 

Ei sillä, en minä mikään suomenkielen taituri ole ja postaukseni vilisee virheitä. Tämä nyt vain oli lause, joka ponnahti esiin. On siis yhtä kaikki vaikea sanoa, johtuuko pettymykseni suomennoksesta johtuvista tekijöistä, vai siitä, että tarinat ovat lyhyitä, töksähtäen loppuvia eivätkä nouse samalle tasolle kuin Montgomeryn varsinaiset romaanit.

Eniten minua kuitenin kummastutti ja hämmensi tarina Häävieraat. Siinä kaksi nuorta naista lähtee Kanadan preerialle toisen tytön ystävän luokse häihin. Matkalla sattuu kaikenlaista ja lopulta tytöt yöpyvät eräässä talossa, jonka tytöistä toinen uskoo tuttavansa taloksi. Tämä episodi on niin tuttu, niin tuttu aina nimiä myöten. Sama episodi löytyy nimittäin Montgomeryn Kotikunnaan Rillasta, jossa Rilla on kasvattipoikansa Jimsyn kanssa palaamassa Charlottetownista ja joutuu hyppäämään junasta pois, koska se on kulkemassa väärään suntaan tai jotain. Etsiessään yöpymispaikkaa hän tulee talon luokse, jonka uskoo tuttavansa taloksi, mutta aamuherätys on erikoinen, kun vuoteen edessä seisoo kolme hahmoa. Häävieraat -tarina on kirjoitettu 1913 ja Kotikunnaan Rilla on ilmestynyt 1920. 

Tarinoiden suomentaja Saana Rusi on kirjoittanut teokseen jälkisanat, joissa hän valottaa tarinoiden taustoja ja ajatuksiaan niihin liittyen. Minusta on kuitenkin hyvin erikoista, että hän ei sanallakaan viittaa tähän seikkaan, vaikka hän muutoin tuo esiin yhtenevyyksiä Montgomeryn muuhun tuotantoon.

Esimerkiksi nimikkotarina Yrttitarha, joka on minun suosikkini näistä tarinoista, ja jossa on yhtenevyyttä Runotyttö Emilian kanssa mitä tulee kauhun tunteisiin suljetussa huoneessa. Häävieraat-tarinaa suomentaja valottaa kolonialismin näkökulmasta ja päämäärätietoisia ja rohkeita naisia edustavana, humoristinisena tarinana. No, kyllähän tarina sitäkin on, mutta jos yhtään on lukenut  Kotikunnaan Rillaa, niin yhtenevyys näiden välillä on sen verran merkittävä, että siihen olisi ollut syytä kiinnistää huomiota. Herääkin kysymys, miksi Montgomery on päätynyt sisällyttämään tämän tarinan Kotikunnaan Rillaan milteinsä yksi yhteen?

Ei sillä, olen kyllä huomannut Montgomeryn tarinoita lukiessani, että hänellä on ollut tapana käyttää ideoita ja teemoja useamminkin, mutta kokonainen tarina yksi yhteen on minusta aika erikoinen ratkaisu, jota en ole huomannut näin selkeänä aiemmin hänen tarinoissaan.

Teoksen parasta antia minulle oli nimikkonovelli Yrttitarha. Siinä näkökulma oli lapsen. Tarinassa oli yhtenevyyttä Montgomeryn Uuden Kuun Emiliaan, mutta myös Burnetin Salainen puutarha -teokseen. Kaunis, hellyttävä ja romanttinen tarina, joka toi sen kaipaamani Flow:n.

Kannattaa tutustua tähän teokseen. Tässä on kuitenkin sävyjä ja teemoja, jotka voivat uudelleen luettuina avautua aivan eri tavalla. Ja minähän lukisin enemmänkin Montgomeryn novelleja, näitä lyhyitäkin runoista puhumattakaan.

...

Yrttitarhan naisnäkökulmaan on kiinnittänyt lukiessaan huomiota myös Leena Lumi,  Tarinoiden koukkuun on jäänyt myös Jouko, joka näkee Montgomeryn kertomuksissa lämmintä huumoria ja psykologista silmää ja Pappilan elämää blogissa on kiinnitetty huomiota niminovelliin ja yhteiskunnalliseen kuvaukseen.

...

Pieni Helmet 2018 lukuhaaste kohta 22: Kirjan nimessä on vain yksi sana

Sirpa Kivilaakso: Satukuningatar Anni Swan!

Sirpa Kivilaakso

Satukuningatar Anni Swan

Atena, 2009

275 s.

"Tammikuun 4. päivänä 1875 syntyi Emilia ja Carl Gustaf Swanin säätyläisperheeseen seitsemäs tytär." 

Näin aloittaa Sirpa Kivilaakso teoksensa, jossa hän valottaa tämän suomalaisen lasten- ja nuorrtenkirjallisuuden Grand Old Lady:n elämää ja teoksia.

Anni Swanin sadut ja klassikot ovat kirjahyllyni aatelia. Niitä on luettu monet kerrat. Toiset ovat tärkeämpiä, toiset ei niin kolahduttavia, mutta rakkaita kuitenkin. Anni Swan rakasti metsää ja metsä onkin tärkeässä roolissa niin hänen saduissaan kuin kirjoissaankin. Itsellenikin metsä on tärkeä kuten luonto ja sen läheisyys. 

Anni Swanin isä toimi sanomalehtialalla ja tätä kautta Anni kasvoi kirjallisissa ympyröissä. Anni Swanissa on paljolti Lycy Maud Montgomeryn Emiliaa. Molemmat pitivät päiväkirjaa ja kirjoittelivat tarinoiden luonnoksia vihkoihin. Montgomeryn Emilia Jimmy-kirjoihinsa, Anni mustakantisiin vihkoihin.

Ennen kirjailijauralle jäämistä Anni Swan valmistui ja toimi opettajana.

Sirpa Kivilaakso kertoo teoksessaan paitsi Annin kirjailijaurasta, myös hänen tutustumisestaan ja suhteestaan mieheensä Otto Manniseen. Molemmat olivat kirjailijoita. Anni tarinoiden ja Otto runojen. 

Enemmän kuin elämänkerta Kivilaakson teos on kuitenkin analyysia Anni Swanin satujen ja tarinoiden naiskuvasta. Kivilaakso tuo esiin ajatuksen "uudenlaisesta tyttöhahmosta" ja naisnäkökulman muuttumisesta. En ole koskaan lukenut Swanin teoksia ihan tästä näkökulmasta. Minulle sadut ovat satuja ja tarinat tarinoita, joissa elämä kuvastuu sellaisena kuin se on ollut joskus muinoin ripauksella romantiikkaaa ja dramatiikkaa ryyditettynä. Teos on kuitenkin kiintoisa, herättäen niin ajatuksia kuin lukuhalujakin. Mikä teoksesta erityisesti nousi ajatuksiin oli tieto, että Anni Swan oli ajatellut kirjoittaa jatkoa minun lempiteoksiini hänen klassikoistaan Pikkupappilan Ullan tarinaan ja oli jo kirjoittanut joitakin sivuja. Kuinka toivonkaan,että saisin nuo sivut luettavakseni. Pikkupappilassa ja sen jatko Ulla ja Mark ovat Swanin kirjoista minulle rakkaimmat,.

Löysin tämän teoksen edullisesti kirpputorilta ja huomasin nyt tätä postausta aloittaessani, että teoksessa on tekijänsä signeeraus. Hieno löytö. Luksin mielelläni enemmänkin Anni Swanin elämästä. 

---
Pieni Helmet 2018 -lukuhaaste kohta 21: Tietokirja

Gaël Faye: Pienen pieni maailma!

Gaël Faye
Pienen pieni maa
Alkuteos: Petit pays
Suomentanut Einari Aaltonen
Like, 2016
217 s.

"---toivoin, että huominen olisi parempi kuin eilinen. Onnen näkee vain taustapeilistä. Seuraava päivä? Katso sitä. Siinä se on. Se tuhoaa toivon, jyrää tulevaisuudennäkymät ja rusentaa haaveet. Gaby, olen rukoillut, olen rukoillut itseni näännyksiin. Mitä enemmän rukoilinn, mitä välinpitämättömämmältä Jumala tuntui, sitä lujemmin luotin hänen voimaansa. Jumala koettelee meitä, ja meidän on näytettävä, ettei uskomme horju. Hän tuntuu sanovan, että suurin rakkaus perustuu luottamukseen. emme saa epäillä maailman kauneutta, emme edes hirveyksiä todistavan taivaan alla. Jos kukonlaulu ja harjanteiden yllä läikehtivä valo ei herätä sinussa ihmetystä, jos et usko sielun hyvyyteen, et enää ponnistele, ja voisit yhtä hyvin olla kuollut.

Gaby eli Gabriel on 10-vuotias poika Burundista. Hänen isänsä on ranskalainen ja äitinsä Ruandan tutseja. Gabyllä on pikkusiskoa Ana. Eletään 1990-luvun alkukymmenlukua.

Mitä sanoisin tästä kirjasta? Sen kannet ovat kauniit, valoisat. Mutta kuten takakansitekstikin kertoo, tämä ei ole kaunis kertomus eikä valoisa. Tarinan kertoja, Gaby on pieni poika. Hänen vanhempansa ovat eronneet, maa kuohuu poliittisesti ja sodan äänet voimistuvat, kunnes ne ryöstäytyvät äärimmilleen. 

"Lämmin tuuli puhalsi hetken ylitsemme ja tempaisi mukaansa kallisarvoisia lupauksia. Ensimmäiset tähdet syttyivät ujosti taivaalla. Ne katsoivat mummin pientä pihaa, pakolaisten plänttiä kaukana maan päällä. Siellä perheeni elätteli unelmia ja toiveita joita elämä tuntui heille varanneen."

Ja mikään ei ole enää niin kuin ennen, unelmat, toiveet - viattomuus, kaikki on mennyttä. Gaby täyttää yksitoista vuotta, yrittää pysyä konfliktin ulkopuolelta, löytää kirjojen maailmojen ystävällisen kreikkalaisen vanhuksen luota, mutta ystävät kutsuvat ja askeleet vievät sinne, minne ei pitäisi. Gaby, Gaby. olisit vain pysynyt kirjojen äärellä. Olisitpa vain pysynyt niiden viattomassa maailmassa.

Järkyttävä, järkyttävä teos, joka ei ole fiktiota vaan todellisuutta. Tosin en tiedä, kertooko kirjailija omasta elämästään, mutta se, mitä Ruandassa yhdeksänkymmentäluvulla tapahtui oli täyttä totta ja tämä kirja valaisee noita tapahtumia riipaisevalla tavalla. Paitsi järkyttävyyttä jäi kirjasta mieleeni myös sana "riekkua". Suomalaisessa sanaympäristössä sanalla on hieman kielteinen kaiku epäterveestä hälisemisestä ja meluamisesta, Oliko se sitä myös burundilaisessa elämänmenossa on kysymys sinänsä. Sana nousi ja ponnahti tekstistä erikoisena ja hieman erillisenä ilmauksena.

Muutama afrikkalaissävytteinen sananlasku:

"Jos ei osaa kiivetä puuhun, täytyy pysytellä maan kamaralla"

"Koirasta ei tehdä lehmää"

---

Seinäjoen pääkirjaston kirjastohaaste kohta 40: Lue kirja, jonka aihe on tuttu uutisista.

Kirjallinen maailmanvalloitus: Burundi

Guzel Jahina: Suleika avaa silmänsä!

Guzel Jahina
Suleika avaa silmänsä
Alkuteos: Zuleikha otkrivaet glaza
Suomentanut Kirstsi Era
Into, 2016
456 s.

Suleika on nuori tataari, joka on naimisissa itseään paljon vanhemman Murtazan kanssa. Työtä, työtä ja työtä on Suleikan elämä. Neljä tytärtä hän on menettänyt jo pieninä, ei niistä ollut eläjiksi. Elämää ei  yhtään onnellisemmaksi tee anoppi, jota Suleika kutsuu Käärmenoidaksi. Suleika on jatkuvasti tämän hampaissa, mutta Suleika auttaa sokeaa vanhusta, joka puolestaan kutsuu Suleikaa rääpäleeksi. 

Suleikan elämä muuttuu, kun kylään saapuu vallankumouksellisia joukkoja, jotka vaativat luovuttamaan ruokaa, viljaa ja johon Murtaza ei aio suostua. Murtaza ammutaan ja Suleika karkotetaan. Eletään kolmikymmenluvun Neuvostoliitossa.

Pitkäksi venyneen junamatkan jälkeen siirrytään laivaan, joka kuitenkin uppoaa myrskyssä vieden mukanaan suuren joukon karkotettuja Angaran syvyyteen. Suleika ja joukko muita pelastuu hädin tuskin saattajana olleeseen moottoriveneeseen. 

"- Ja nyt kuuntele, Kuznets käskee. Hänen äänensä on ankara, repeilevä. - MInulla ei ole oikeutta viedä sinun henkiheittojasi takaisin.

- Häh? Ignatov äännähtää ja kohottaa luomiaan vaivoin.

Kuznets värisee, kiemurtelee ja muuttuu kahdeksi. Ignatoviin tuijottaa nyt kahden sijasta neljä kiukkuista , rävähtämätöntä silmää. 

- Kaikki henkiin jääneet komennan veneestä maihin ja jätän tänne.

- Mi-in-ne?

- Si-inne! Valitsemme sopivan paikan.

- Jaa...

Ignatov katsoo likaisesta ikkunasta ulos. Siellä, kaukana rannalla, tuuli heiluttaa loputtomien, taivaan rantaan jatkuvien kuusikkojen teräviä latvoja.

- Odota, Kuznets... Ignatov sanoo eikä millään onnistu tavoittamaan tämän katsetta, kiukkuisella priulla on liikaa silmiä. - Taigaan? Ilman työka...työkaluja?

- Minulla on määräys, Kuznets vastaa kuin kirveellä iskien.

Säkkikangas on pudota Ignatovin rinnalta, ja tämä nappaa sen kiinni ja kiertää taas ympärilleen.

- Nehän kuolevat, hän sanoo hiljaa."

Mutta ei he kuole, vaikka kaukana ei kuolema olekaan. Kirja jakaantuu  neljään osaan. Ensimäinen jakso Rääpäle  kertoo Suleikan elämästä Julbašassa, Tšišme-joen läheisyydessä. Toinen osa Mihin? keskittyy karkotusmatkaan, jonka aikana osa karkotetuista pääsee karkaamaan, osan nääntyessä aina katastrofiin myrskyävällä Angara-joella. Suleikakin voisi karata, mutta hän jää paikalleen. Kolmas osa Elää kertoo oloista haaksirikon jälkeen karuissa oloissa, selviytymiskeinoista karuissa ja alkeellisissa oloissa.

"Syyskuu alkoi aurinkoisena. Vaaroilla huokui punainen ja keltainen henkäys. Taivas oli hyvin sininen, ja siksi maan tulenkarvaiset värit näyttivät vielä kuumemmilta ja iloisemmilta. Päivät olivat kajahtelevan kuivia, mutta yöt jo kylmiä ja pitkiä kuin talvella. 

Ilmaantuivat polttiaiset.

Niitä ei päässyt pakoon. Hyttyset ja paarmat katosivat; ne olivat vaikuttaneet siirtolaisista tähän asti taigan raskaalta rangaistukselta tunkeilijoille, mutta tekivät nyt tilaa pienemmille veljilleen. Polttiaiset ilmestyivät kuin pilvi, kuin sumu, täyttivät taigan, niittyaukean rannan ja korsun. Ne työntyivät vaatteiden alle, nenään, suuhun, korviin, hiuksiin, silmiin. Niitä syötiin ruoassa (maultaan ne olivat imeliä kui marjat), hengitettiin ilman mukana. Niitä oli joka paikassa kuin ilmaan."

Ignatov, joka on vakaa puna-armeijan sotilas kokee kuitenkin olevansa vastuussa joukosta. Tavallaan Ignatov, vaikka onkin komendantin asemassa on hänkin joutunut karkotetuksi. Hän ei voi kuitenkaan poistua paikalta ja kokee tulleensa hylätyksi. Kun talvi koettelee joukkoa ja nälkään nääntyminen uhkaa, aikoo Ignatov ampua itsensä hengiltä, kun Kuznets saapuukiin paikalle tuoden lisää karkotettuja, mutta myös työkaluja. Alkaa uusi aika.

Suleika on karkotuksen aikana synnyttänyt pojan, Jusufin ja kuin ihmeen kautta tämä on selviytynyt hengissä vaikeissa oloissa. Karkotettujen joukossa on myös lääkäri, joka on karkotuksen alussa ollut muistamaton ja sulkeutunut, omiin sisäisiin maailmoihinsa uppoutunut,  mutta  josta karkotuksen myötä elpyy ammattinsa taitava kunnioitettava tohtori. 

Neljäs osa Paluu liittyy sotaan ja asutuksen kehittymiseen. Ignatov joutuu viralta ja hänen tilalleen tulee entinen rangaistusvanki Gorelov. Suleikan ja Ignatovin välit ovat olleet jännitteiset. Ignatov on ampunut Suleikan miehen, mutta Suleika tuntee vetoa Ignatoviin ja Ignatov Suleikaan. Viimeisenä tekonaan komendanttina Ignatov auttaa Suleikan poikaa Jusufia. Jusuf on päättänyt karata asutuksesta, lähteä Leningradiin ja tulla taiteilijaksi. 

Suleika avaa silmänsä on hieno teos. Se on kaunis ja koskettava, mutta myös raju ja raadollinen kuvaus Neuvostoliiton historiasta. Tämä on tarina taigasta ja elämän voimasta, periksiantamattomuudesta ja toivosta vaikeuksienkin keskellä. 

Kerronta on vakuuttavaa, jäntevää ja moniulotteista. Jotain silti jää rivien väliin, lausumatonta, lukijan itsensä pääteltäväksi, mietittäväksi. Tekstin korrelointi ajassa ja paikassa historian ja nykyajan välillä on sujuvaa ja elävää, historia tulee lähelle. Hieman minä tosin mietin sanoja Master Cheff, onko ilmaisu liian nykyaikainen? Ehkä se on hyväkin ilmaisu. Tuo historian lähelle nykyaikaa, tietääksemme, oppiaksemme, ollaksemme ihmisiä, joilla on ymmärrys ja elääksemme sen mukaisesti.

"Suleika tiesi: tulee kevät ja puihin purskahtaa tuore vehreys, silkinpehmeä ruoho peittää mustaksi palaneen maan ja eläimille syntyy runsas ja virkeä jälkikasvu. --- --- hän tunsi olensa osa tätä suurta ja voimakasta maailmaa, vihreän havumeren pisara."

...

Teoksesta on kirjoitettu hienommin ja monipuolisemmin kuin mitä minä osaan kertoa muun muassa: Kiiltomato-blogissa,  jossa tuodaan esiin vähemmistö- ja naisnäkökulmaa,  Kulttuuri kukoistaa- blogissa, jossa teosta kuvataan synkäksi ja haikeaksi, Kirjarouvan elämää, jossa on kiinnitetty huomiota sinne tänne mukavasti ripoteltuihin kuvailuihin,

Tundran lumoissa -lukuhaaste

Seinäjoen pääkirjaston kirjastohaaste kohta 60: Lue kirja, joka kertoo sinulle vieraasta kulttuurista. Tässä kirjassa päähenkilö Suleika on tataari, muslimiuskoinen, johon sekoittuu myös kansanuskoa.

Toshiko Kanzava: The Foxes and The Horse-Dealer!

Teksti: Toshiko Kanzawa
Kuvitus: Daihachi Ohta
Sovitus: Kenichi Mizusawa
Englanninkielinen käännös Ann Brannen
Picture Story Series/Gakken, 1973 
23 s.

Japanilainen satuveijaritarina kertoo hevoskauppiaasta nimeltä Ginnen. Hän oli hyvin kuuluisa hevoskauppias. Eräänä päivänä hän on lepäämässä ruohikolla, kun lähellä, kummun takana on kaksi kettua, jotka keskustelevat. - Muutu sinä hevoseksi ja minä muutun hevoskauppiaaksi. Sanoo toinen ketuista. Sitten myyn sinut markkinoilla ja saadaan hyvät rahat, joilla voidaan ostaa  paistettuja papuja. - Joo, niin teemme. Myöntyy toinen kettu. Tavataan täällä aamulla.

Hevoskauppias on kuitenkin kuullut kaiken. Hän meneekin aamulla paikalle ja toinen kettu luulee, että tämä on hänen kettukaverinsa. Sitten kettu muuttuu hevoseksi ja Ginnen lähtee markkinoille, missä myy hevoseksi muuttuneen ketun.

Kettu, joka on myyty hevosena laitetaan talliin eikä ketään saavu häntä vapauttamaan niin kuin oli sovittu. Hän on muuttanut taas itsensä ketuksi ja saa lopulta kaivettua itsensä ulos. Tapaamispaikassa ketut kyräilevät toisiaan ja toinen syyttää, että missäs rahat ovat. He huomaavat tulleensa huijatuiksi. Mutta ovelat ketut keksivätkin uuden juonen. He muuttavat itsensä kaupunginviskaaleiksi ja menevät Ginnenin luo syyttäen tästä huiputuksesta. Huijasit rahat. Ginnen antaa rahat viskaaleiksi muuttuneille ketuille. 

Kettujen oveluudesta kertova satukirja, jonka kuvitus vie enemmän Kiinan tai Mongolian suunnalle.

..

Pieni Helmet -lukuhaaste kohta 6: Kirjan tapahtumat sijoittuvat mielikuvitusmaahan

Eowyn Ivey: Maailman kirkkaalle laidalle!

Eowyn Ivey
Maailman kirkkaalle laidalle
Alkuteos: To the Bright Edge of the World
Suomentanut Marja Helanen
Bazar, 2017
553 +1 s.

Päiväkirjaromaani hyytävän kylmästä Pohjolasta on vaikuttava teos. En oikein tiedä, miten suhtautua tähän teokseen. Tässä on niin hyytäviä aineksia, että yleensä kartan ja vältän tarinoita, jotka vievät pelon ja kauhun äärirajoille. No, ei tämä ihan kauhutarina kuitenkaan ole, mystistä ja maagista kuitenkin. Tästä löytyi kuitenkin sen verran paljon myös muita aineksia, kauneutta ja arvoja - ainakin niiden pohdintaa. Kerronta on hienovireisesti yhdistelmä kaunokirjallista romaania ja tarkkanäköistä historiakirjoitusta. Tämä historiallisuus kuvaliitteineen ja kuvituksineen pistääkin minut mietteliääksi. Onko tämä tarina totta? Autenttisuuden luomiseksi onkin todella nähty vaivaa.

Kirjan kirjoittamisprosessissa on vaikutteita saatu todellisesta Alaskaan tehdystä tutkimusmatkan päiväkirjasta. Kirjailija on rakentanut miljöön apunaan 1800-luvun kirjallisuus aina lääkäriopuksista Alaskan historiaan ja ortodoksisuuteen. Ajallisesti teos sijoittuu 1800-luvun loppupuolelle, vaiheeseen, jolloin Alaska on siirtynyt Venäjän omistuksesta USA:n territorioksi. Kirjan päähenkilö on everstiluutnantti Allen Forrester, joka johtaa tutkimusretkikuntaa halki Alaskan. Hänen seuranaan matkaa tekee myös miehet nimeltä Pruit, mies, jota menneisyys ei jätä rauhaan  ja Tillman, joka on helposti tulistuva luonne, tai ainakin saa rettelöitä aikaan.

Allenin kanssa tarinaa vie vuorotellen eteenpäin hänen vaimonsa Sophie Forrester, jonka on ensin määrä lähteä Allenin mukaan osalle matkaa, mutta, kun hän huomaa olevansa raskaana hänen täytyykin jäädä kotiin. Lisäksi kirjassa on siirtymiä nykyaikaan ja kirjeitä Allenin kaukaisen jälkisukupolvisen henkilön ja alaskalaisen museointendentin välillä. Kerronta etenee siis sekä historiassa että nykyajassa. Kirjassa on myös merkintöjä ilmasto-olosuhteista ja lyhyitä mietelmiä.  Niiden tekijää ei mainita, mutta tarinan edetessä sekin salaisuus paljastuu.

Kirjassa on vahva alkuperäiskansojen taruston vaikutus. Näissä taruissa onkin kirjan  hyytävin osuus. Se on vielä hyytävämpi kuin Pohjoisen tuulet tai tundran jäätiköt.  Kirjassa on myös vahva rakkaustarina, joka kantaa yli vaikeuksien ja luo kirkkaan sillan syntymästä kuolemaan, pimeydestä valoon.

Sanoisin, että tämä on fantasiaa, joka miltei vetää vertoja Tarulle sormusten herrasta (jonka olen nähnyt vain elokuvana), eikä ihme, sillä onhan kirjailija nimetty yhden sen henkilön mukaan. Voisin hyvin kuvitella tämän kirjan elokuvana, mutta en tiedä, tohtisinko katsoa sitä. Sen verran kylmiä väreitä muutamat intiaanitarut ja -hahmot minussa saivat aikaiseksi.

"Antakaa minun pysyä siinä nahkaveneessä. Antakaa minun kiitää jylyssä ja tyrskyssä. Elossa, keulassa, auringossa, tuulessa ja makean veden pärskeissä. Viekää minut eteenpäin, maan ääriin, lasten nauru tuulen täyttämänä purjeena, ja viekää minut sitten vielä kauemmas. Taivutetut pajunoksat ja hirvennahka. Hurja luonto, kanna minua. Vie minut perille. Olen sinun huomassasi.

'Opeta minua ajattelemaan loppuani ja mikä minun päivieni mitta on, että ymmärtäisin, kuinka katoavainen minä olen.'"

Maailman kirkkaalle laidalle on tarina paitsi vahvasta ja uskollisesta rakkaudesta, kunnianosoitus luonnolle ja Alaskan alkuperäiskansoille.
---
Teos on luettu myös mm. Kirsin kirjanurkassa jossa lukija oli aivan myyty erityisesti silloin, kun Sophie Forrester aloittaa valokuvauksen kuvatakseen lintuja vastoin kaikkia sovinnaisuussääntöjä,Kulttuuri kukoistaa blogissa puolestaan kirjan katsotaan leviävän liikaa, teosta suositellaan kuitenkin muun muassa valokuvauksen kehityksestä kiinnostuneille ja satumaisuutta sietäville,
...
Tundran lumoissa -lukuhaaste
Yhdysvallat-haaste kohta 4: alkuperäisasukkaat osana kirjaa

Kalle Kniivilä: Tanjan katu - Elämää Pietarissa 1917-2017!

Kalle Kniivilä

Tanjan katu - Elämää Pietarissa 1917-2017

Into, 2017

227 s.

Venäjän vallankumous, Stalinin vainot, liennytyksen aika, uusrikkaus tai -köyhyys. Pietarilaista elämää 100 vuoden ajalta, ihmisten toiveita ja unelmia, kansan arkea, politiikkaa. Kalle Kniivilän tietoteos, joka pohjautuu Pietarilaisella Tanjankadulla asuneiden henkilöiden haastatteluihin on avartava lukumatka venäläiseen yhteiskuntaan ja Pietarin, Vasilinsaaren elämään.

Kirjailija itse kuvaa teoksen syntyä näin:

"Tarkoituksena oli päästä lähelle arkielämän historiaa sadan vuoden ajalta kertomalla yhden talon asukkaista kaupungissa, jossa Venäjän vallankumous sata vuotta sitten tapahtui. Taloksi valikoitui kulmatalo Pietarin Toisella linjalla, koska talossa vallankumouksen aikaan leipomon omistaneesta Savitsevin perheestä tiedettiin jo paljon. Kirjan nimeksi piti tulla "Tanjan talo". 

Sitten kävi kuitenkin niin, että elämän kuvaus laajeni, koska tarinoita kadun varren elämästä alkoi tulla sen verran kiehtovasti, ettei niitä voinut rajata pois ja hyvä niin. Elämänmakuinen kirja, jossa tarinat limittyvät historiaksi ja historia osaksi elämää.

...

Välimäki Varpu: Anna ja Aurinkokissa!

Varpu Välimäki
Anna ja Aurinkokissa
Lasten Keskus, 1996
Kuvitus: Jaana Aarikka ja Kaj Järvenpää
Ulkoasu: Junnu Järvelä
128 s.

"Emotiikeri valpastuu, sen korvat nousevat pystyyn ja se kohottautuu etujalkojensa varaan. Se nuolaisee lastaan ja rauhoittuu sitten asettuen takaisin makuulle. - Ymmärrän, Silvia sanoo. - En halua ryöstää häntä. Mutta Tehän voitte tulla sen luokse hoitamaan sitä milloin haluatte. Ja aluksi voitte pitää sen täällä. Sitäpaitsi en ole vielä puhunut asiasta Kaarle Kustaalle. Hän päättää lopullisesti. Ja Silvia lisää ikäänkuin selitykseksi: - Onhan hän sentään kuningas."

Tässä on kirja, jonka jokaisen tulisi kerran elämässä lukea ja varsinkin näin syksyn koittaessa. Kirjan sanoma on selvä: jos otat kissan, olet myös vastuussa siitä. Ei ole olemassa kesäkissoja, on vain kissoja. 

Anna ja Aurinkokissa on kertomus Annasta ja hänen siskostaan Riitasta. Anna on haaveileva, mielikuvitusmaailmoissa elävä tyttö, joka kesämökin läheisyydestä löytää kissanpennun. Riittakin tietää kissasta. Anna elää mielikuvitusmaailmassaan kuvitellen itsensä kuningatar Silviäksi ja isänsä Kaarle Kustaaksi. Leikissään hän kuvittelee itsensä Intiaan ja kissanpennun (aluksi niitä on useampi) tiikeriksi. Vanhemmilleen tytöt eivät kissanpennuista puhu. Kunnes salaisuus sitten eräänä päivänä selviää. Sitä ennen Anna ehtii pudota hylätyn maatilan kaivoonkin ja vähällä hän on tulla kyykäärmeen puremaksikin. Annalle se tosin on Kaa - hänen lempitarinansa Rudyard Kiplingin viidakkokirjan mukaisesti.

Kissanpentu, joka on jäänyt yksin (ilmeisesti emo on toisten pentujen kanssa kadonnut omistajien mukana, mutta tästä yhdestä ei ole tiedetty mitään), otetaan Annan perheeseen.

Sitten tulee syksy. Isä joutuu lähtemään Brysseliin työmatkalle ja perhe joutuu muuttamaan kesämökiltä kaupunkiin. Kissanpentua ei vain löydy mistään. Ja kiire on. Ei tässä ehdi sitä etsimään. Ja niin perhe häviää autolla pois Tiikeriksi nimetyn kissanpennun luota.

Anna ja Aurinkokissa on koskettava tarina. Sen kerronta vaihtelee todellisen ja Annan mielikuvituselämän välillä ja siinä sivussa kuvataan pienen kissanpennun selviämistä samoissa sadun ja toden välimaastossa. Milloin pentua hoivaa Emokissa, milloin Nälkäkissa, milloin Unikissa ja syksyn koittaessa tulee kuvioon mukaan Vilukissa. Nälkäkissa ja Vilukissa ovat helppo ymmärtää, mutta Aurinkokissa on minusta hieman erikoinen valinta sille, mitä se tässä kirjassa edustaa. 

Kirjassa on mukava mustavalkoinen kuvitus, jonka on piirtäneet taitavalla kynänkäytöllä Jaana Aarikka ja Kaj Järvenpää. Tässä esimerkki kummankin taiteilijan taidoista. 

----
Pieni Helmet 2018 -lukuhaaste kohta 19: Kirjassa on lemmikkieläin

Alla Aizensharf: Saksalaiset jahtaavat meitä koirien kanssa!

Alla Aizensharf

Saksalaiset jahtaavat meitä koirien kanssa

ICEJ Suomen osasto, 2018

Alla Aizensharf, Venäjän juutalainen 6-vuotias tyttö, joka on silminnäkijänä vuonna 1941, kun natsit murhaavat Nemirovin kylässä juutalaisperheitä. Alla itse on huonojalkainen, hänellä on isosisko Merotshka. Alla on kirjoittanu runot itse noina kauhun vuosina pitämässään päiväkirjassa.

Kirjassa on mustavalkoinen kuvitus, jonka on tehnyt pietarilaisen Simcha-taidekoulun juutalaiset oppilaat. Kuvittajia on 5-vuotiaasta 12-vuotiaaaseen. kuvissa näkyy paitsi runojen riipaisevat kohtalot myös taiteilijoiden lahjakkuus.

Itseäni jäi eniten puhuttelemaan 5-vuotiaan tytön piirros ensimmäisestä hirtetystä, jonka Alla näki. Mietin, kuinka nuo pietarilaiset lapset ovat voineet kuvittaa nämä runot. Onko runot luettu heille, jaettu kullekin satunnaisesti? Kuinka 5-vuotiaalle lapselle voi antaa kuvitettavaksi hirtetyn ihmisen?

Tämä kirja on historiaa, jota nykyajan juutalaiset lapset ovat kuvittaneet.

Kirjanen on synkkä aina layoutiaan myöten, Synkkä, mutta puhutteleva lapsennäkökulma sodan mielettömyyteen.

Runoista/mietteistä minuun kolahti erityisesti tämä:

Varmaankin tapan Hitlerin.

Laitan silmät kiinni ja pam -

laukaisen.

Mutta sitten en enää kasvaisi,

enkä itseäni rakastaisi.

Ei, laitan oven lukkoon,

ettei hän pääse kuinkaan pakoon,

ja ikkunasta ilveilen -

katso nyt kuinka paha olet.

Kuinka voikaan 6-vuotias lapsi ymmärtää suuren elämänviisauden, murha seuraa murhaamista, verityö verityötä. "Sitten en enää kasvaisi, enkä itseäni rakastaisi."  Tässä on koko kirjan sanoman ydin. Lopettaaksen sodat on rakastettava, pystyttävä kasvamaan. Se ei ole itsekkyyttä, omanvoitonpyyntöä, vaan kunnioitusta. 

Kirjan layoutista voisin vielä mainita, että vihkonen olisi vakuuttavampi jos siinä olisi toisenlaisen sivujen asemointi. Nyt kuvitukset ovat kuin koululaisten piirrokset, joita joutuu katsomaan milloin vaakasuorassa, milloin pystysuunnassa. Ehkä tämä tuo tasapuolisuutta kuvittajien töihin, mutta lukijalle se on hankalaa ja vie jotain pois sanomasta. Myös tekijätiedot olisi voinut olla selvemmin kirjattuja. Se, että Alla Aizensharf tunnetaan myös nimellä Varfolomejeva Galina Naumovna valkeni minulle vasta kun olin tehnyt pientä salapoliisintyötä, vaikka nimi mainitaankin tekijätiedoissa,  ja siskon nimi tuli ilmi vasta Allan runoissa. Olisi myös ollut kiva tietää kannessa olevan kuvan tekijä, nyt siitä ei ollut mitään mainintaa.

...

Kirjallinen maailmanvalloitus: Ukraina

Pieni Helmet -lukuhaaste kohta 24: Vuonna 2018 julkaistu kirja