J.O. Curwood: Sudenpyytäjät!

 

J.O.Curwood

Sudenpyytäjät

Alkuteos:  The wolf hunters

Suomentanut O.A.Joutsen

WSOY, 1959 (4. painos)

133 +1 s.

WSOY, 1959 (4. painos)

Alkulause: Kanadan saloilla oli pakkastalvi

Loppulause: Mutta varmasti olen täällä taas,kun jäät lähtevät järvistä!

Kuka halusi palata Kanadan saloihin ja erämetsiin? Hän oli Rod Drew, joka asui äitinsä kansa Detroitissa.Koulua käydessään hän oli tutustunut Vabinosiin, jonka äiti oli intiaani, isä Lontoosta Kanadan Montrealiin muuttanut , turkiskaupan hoitajaksi ryhtynyt mies.

Rod ja Vabinos, lyhyemmin Vabi, ystävystyivät sen kolmen kuukauden aikana, jonka  Vabi vietti Detroitissa. Palatessaan takaisin kotiinsa Vabi pyysi Rodia tulemaan   luokseen talveksi.

Vabilla on sisko Minnetaki.

Sudenpyytäjät kertoo Rodin, Vabin ja vanhan intiaanin Mukokin sudenpyyntireissusta talvisessa erämetsässä, jossa vaarana on paitsi luonto, myös vihamielinen intiaaniheimo, jonka johtaja Vunga on mustasukkainen kauppias Newsomelle, joka sai Minnetaki-prinsessan ja janoaa kostoa tälle ja tämän perheelle.

 Sudenpyytäjät on kaikkitietävän ulkopuolisen kerrontaa ja kuvailua kolmikon metsästysretkeltä, jonka aikana he joutuvat pakenemaan niin susilaumaa kuin Vungan joukkojakin. Suden päänahkojakin, joista on luvattu maksaa hyvä hinta myös kertyy samoin kuin Rodin pyytämästä Hopeaketusta on tulossa oiva palkka. Kolmikko löytää myös vanhan erämaamökin jossa on kaksi luurankoa.

Vaistomaisesti kaikki kolme kumartuivat jälleen ensimmäisen luurangon puoleen. Toinen sen  pitkistä käsivarsista nojasiastiaan, joka joskus oli ollut sanko, mutta jonka laudat jo ammoin sitten olivat lahonneet ja luhistuneet kokoon vanteiden väliin.Sormet olivat vieläkin nyrkissä ja pitelivät tiukasti tuohenpalasta. Vasen käsivarsi riippui sivulla; tarkasti tutkiessaan samanpuoleista kylkeä keksi Mukoki suureksi tyytyväisyydekseen lyhyen nirhamaisen kolon yhdessä kylkiluussa.

- Kas tähän kuolema tuli!hän huudahti. Pistää julmettu puukko toisen kylkeen. Huono tapa kuolla! Paljon kärsii - ei aina kuole kohta. Kehno tapa tappaa toinen.

- Huh! Rodia puistatti. Tätä tupaaei ole tuuletettu varmaan sataan vuoteen. Lähdetään ulos!

Mökistä löytyy myös pussillinen kultahippuja. Toisen luurangon nyrkkiin pusertuneen käden tuohenpalassa on  kartta kullan löytöpaikalle. Tämä osa tarinaa onkin pohjustuksena teoksen jatko-osalle Aarteenetsijät.

Niin Sudenpyytäjät kuin Aarteenetsijät on ilmestynyt WSOY:n Punainen sulka -sarjassa ja suunnattu lähinnä nuorille kasvaville pojille. Muistaakseni minulla on joskus ollut tuo Aarteenetsijät-kirja, mutta se on jäänyt lukematta ja olen sen laittanut pois sen paremmin siitä kiinnostumatta. Nyt alkoi hieman tehdä mieli, josko sittenkin voisi senkin lukea. Toisaalta tämä Sudenpyytäjät ei kaikilta osin ollut ihan mun juttu.Tässä oli liikaa tappomeininkiä. En tykännyt myöskään tavasta pyydystää susia ja ottaa niiltä vain päänahka. Myös ihmishengellä ei tunnu  olevan paljonkaan arvoa, ainakaan Vungan joukkoon nähden, jotka ovat tämän kertomuksen antagonisteja,eikä heille ole annettu juurikaan inhimillisiä piirteitä.Vungan joukko onkin kuvattu lähinnä varjoissa ja taustalla liikkuvana  hämäränä joukkona, uhkatekijänä, jolle ei sympatioita kerätä.

Luontokuvauksessa on muutamia hienoja yksityiskohtia ja vanhan intiaanin Mukokin puhetavassa ilmenee paitsi jotain Mukokin luonteesta (liioitteleva) myös taustasta kouluja käymättömänä villinä. Nämä dialogiset lauseet tuovat kerrontana pientä vaihtelua ja mausteisuutta. Toisaalta kun oikein ajattelee, niin kerronnassa on vahvoja stereotypioita ja lännenkirjojen tyyppielementtejä. Mitään suuria kerronnallisia yksityiskohtia tai tajunnan räjäyttäviä ahaa-elämyksiä ei ainakaan minulle syntynyt. Sanastoltaan ja ilmaisutavaltaan aika yksipuolista kerrontaa, jossa sana kirpelöidä tuntui erottuvan edukseen. Toisaalta tämä on komen kaveruksen tiivistä yhdessäolon kuvausta, jossa ystävyys on tärkeä ja kaveria ei jätetä -henki vahva. Eli ei tätä voi aivan tyhjänpäiväseksikään tarinaksi sanoa.

...