Laura Soinne: Kuka sinä olet?

Laura Soinne
Kuka sinä olet?
WSOY, 1936
159 + 1 s.

Alkulause: Oli se aika ennen joulua, jolloin päivä ei lainkaan tahdo valjeta.

Loppulause: Pääsiäissunnuntain harmaa taivas alkoi selvetä, ja aurinko pilkisti esiin.

Päähenkilö Veera

Sekä alkuluku että loppuluku on kaikkitietävän ulkopuolisen kerrontaa, Tarina alkaa sekä päättyy kujalle, jota hautajaissaaatto kulkee. Tarinan alussa hautajaissaattoa seuraa nainen, joka työntää lastenvaunuja kohti rakennusta, josta hautajaissaatto on tulossa. Tarinan lopussa hautajaissaattoa seuraa nuori nainen ja vanha mies. Tarinan alussa teoksen päähenkilö Veera on lastenvaunuissa matkalla kohden vaivaistaloa, tarinan lopussa Veera katselee hautajaissaattoa isänsä kanssa.

Paitsi alku- ja loppulukua kirjan kertoja on Veera. Hän kirjoittaa kirjeitä ensin Herra Jumalalle Taivaassa ja sitten tuntemattomalle henkilölle. Loppupuolella kirjemuoto vaihtuu tavalliseen kerrontaan. 

Veera kertoo kirjeissä elämästään vaivaistalossa, sen arjesta ja ihmisistä. Ensi alkuun kerronta on lapsen näkökulmasta lapsenomaista, iän karttuessa kerrontakin muuttuu. 

En ole lukenut Jean Websterin Setä Pitkäsaari tai Paras Vihollinen teoksia, mutta olen ymmärtänyt, että nekin on kirjemuotoon kirjoitettu ja kertovat orpokodissa  asuvan tytön elämästä tuntematonta hyväntekijää kohtaan. Tässä teoksessa on paljolti samaa, joskin orpokodin sijasta on vaivaistalo ja tuntematon hyväntekijä, jollaiseksi Veeran kirjeiden vastaanottaja lopulta osoittautuu onkin tämä isä, joka on vain huvitellut Veeran äidin kanssa, jonka kohtalo on karu.

Pidin tästä kirjasta paljon, erityisesti alussa, lapsen näkökulmasta kerrottuna tämä oli oivallista ja elävää kerrontaa. Jotkut sanat, lapsen tajunnan kautta esitettyinä olivat hauskoja, osan ymmärsi, osa jäi hieman mietiyttämään, kuten pistellinki, joka tarttis tehdä ja joka liittyi jotenkin poutaan,  tai hiuksista tehty kurru. Piano on pijaniino ja huissatuoli mahdollisesti keinutuoli ja puterkeli tarkoittanee tuberkuloosia.

Hauska, erikoinen teos, jossa on sävyjä monenlaisia. Huumoria, iloa, valoa - alakuloa. Kokonaisuus jää ehkä hieman alavireiseksi sävyltään, vaikka lopun maininta pilvien väistymisestä kuvastaa elämän ja anteeksiannon voimaa.

"Rakkaus antaa harmaalle ja yksitoikkoiselle elämälle ihmeellisen kirkkaat värit."

"En kuitenkaan näe maailmaa niin kirkkaana kuin olin kuvitellut."

"Mielikuvitus näyttää olevan väreiltään rikkaampi kuin todellisuus."