V. Ketlinskaja: Nevan rannalla!

 

V. Ketlinskaja

Nevan rannalla

Alkuteos: Na Beregu Nevi

Suomentanut Kaarlo Salo

Kansakulttuuri, 1946

122 s.

 

 

 

Takakansiteksti kuvaa tätä neuvostovenäläisen kirjailijattaren pienoisromaani  kuvaa miellyttävällä ja psykologisesti perustellulla tavalla niitä tunteita, mitä neuvostonaiset tunsivat sodan särkiessä heidän kotinsa ja perheonnensa moniksi vuosiksi.

Nykylukijalle teksti on ehkä hieman raskassoutuista. Tosin tätä kuvaavan kerronnan jähmeyttä pehmentää ja keventää dialogi. Takakansitekstistä saa myös selville sen, että kirjailija on nainen ja näkökulma on naisen, silloinkin, kun hän tarkastelee tilannetta miehen näkökulmasta.

Tarinan päähenkilö on Tatjana, jonka aviomies Pavel on ollut kolme ja puoli vuotta kadoksissa. Tatjanalla on poika Sashka. He asuvat Tatjan isän Aleksei Saharovitsin luona. Tatjana ja Aleksei ovat molemmat töissä tykkitehtaassa. Paitsi päähenkilöiden sisäistä maailmaa miljöönä onkin tehdas, jossa sorvit pyörivät ja Kraanat liikkuvat. Tätä kraana-sanaa hieman mietin, itselläni kun tulee sanasta mieleen vain vesihanat, mutta ilmeisesti se tarkoittaa jonkinlaista liikkuvaa hihnaa.

Tatjana kaipaa miestään Pavelia, mutta liikkuuu tykistö-vanhimman Osipenkon kanssa, josta syntyy omanlaisia mielikuvia, joista Masha Tshervjakova on tietoinen kirjoittaessaan kirjeessä että Tatjana on aina iloinen. Masha, joka on myös ollut rakastunut Paveliin ei tiedä, että kirje oli vastaus Pavelin tiedusteluun. Pavel on todellakin elossa, mutta on menettänyt jalkansa ja saanut proteesit ja on sairaalasta kirjoittanut Mashalle kysyäkseen Tatjanan vointia ikään kuin toisena henkilönä. Pavel palaa kotiin, muta ei omaan vaan isänsä Stepan Sadoroshni Matveitshin luokse.

Nevan rannalla on hieno pieni novelli sodan kurimuksessa haavoittuneen miehen ja naisen sielunelämästä ja sen keskiössä on kysymys, voiko palata siihen tilanteeseen, mikä on ollut ennen sotaa? Voiko olla enää sama ihminen kuin ennen sotaa. Voiko rakkaus ja onni palautua ennalleen. Tätä pohtii Pavel, jonka muuttunutta  mielialaa Tatjan ei ymmärrä, vaikka yhä rakastaa miestään ja kaipaa kuulla tältä tuttuja sanoja.

Ehkä rakkaus kuljettuaan läpi tuskan ja rauhattomuuden tulee syvemmäksi ja ihanammaksi? Ovathan heidän sielunsa jollakin taalla kauhean ja valottoman erossa olon aikana rikastuneet. Ovathan he saaneet tietää jokaisen onnen hetken arvon niinä vuosina, jolloin ei sellaisia hetkiäkään ollut?

Venäläinen arki ja elämäntavat tulevat tapahtumien myötä tutuksi aina sillinsyöntiä myöten. Sota on taustalla ja koettelemukset. Leningradin piiritykseen viitataan sydämeen käyvästi teoksen loppupuolella, kun Masha tuo oikeaa hyytelöä Pavelin illanviettoon.

Se on hyytelöä, Tanitshka. Hyytelöä. Mutta ei sellaista ...

Pelottaako sinua, Tanja? - Ei, entä sinua? -Nälkä, pakkanen, palanen kaminan päällä paistetua märkää leipää ja Mashan iloiset kasvot, kun hän oli hankkinut Paramonovilta puusepän liimaa ja he kahden keittivät sitä ja ahmivat sitten hyytelöä, joka tuntui heistä ihanalta.

- Oikeaa hyytelöä, Tatjana sanoi hellästi. - Muistatko, kun silloin keskustelimme, minkänlaista olisi oikea hyytelö...

Kaiken kaikkiaan siis hieman jähmeästä kerronasta huolimatta tämä on hieno pieni teos, jossa elämän virta soljuu eteenpäin pirskahdellen  ja tyyntyen suvantoon.

---

Kirkko ja kaupunki -lehden lukuhaaste kohta 11: hengellisestä tai eksistentiaalisesta kriisistä kertova kirja.