Selma Van de Perre: Nimeni on Selma!

 

Selma Van de Perre

Nimeni on Selma

Juutalaisen vastarintataistelijan muistelmat

Alkuperäisteos: Mijn naam is Selma

Suomentaja: Mari Janatuinen

Tammi, 2021

Emme enää koskaan nähneet heistä ketään. Usein sattumanvarainen, sekunneissa tehty päätös ratkaisi jäivätkö ihmiset henkiin vai kuolivstko. Isäkin oli puhunut Sveitsiin pakenemisesta, mutta sen jälkeen, mitä Arie-sedälle ja hänen perheelleen tapahtui, hän ei enää uskaltanut siihen ryhtyä. Emmekä edelleenkään tienneet, mitä Itä-Eurooppaan kuljetetuille ihmisille tapahtui. Luulimme vieläkin, että he menivät sinne työleireille.

Kirjoittaja aloittaa tarinansa prologilla 6.syyskuuta 1944, jolloin hän istuu karjavaunussa matkalla Vughtissa tietämättä minne hän on matkalla.  Hän saa joltain palan paperia, jolle hän kirjoittaa kirjeen ystävälleen Greetille ja sujauttaa sen vaunun raosta ulos. Kirje päätyy kuin päätyykin kuin ihmeen kautta saajalleen.  ystävällisen "herra Zoetin" kautta. 

 

Varsinainen tarina alkaa puolestaan Lontoossa, jossa kirjoittaja katselee valokuvaa, jossa hänen äitinsä, sisarensa ja hän itse on Sara-tädin puutarhassa Amsterdamissa. Sota on ohi, ,jäljellä perheestä vain kaksi veljeä. Isä, äiti, sisar on murhattu natsien keskitysleireillä ja monet ystävät, tuttavat myös. Selma itse on selviytynyt paitsi"ei juutalaisen ulkonäkönsä" vuoksi myös onnekkaiden sattumien kautta aina siihen hetkeen asti, kun hän joutuu kohtaamaan kiinnijäämisen yhdessä vastarintataistelijatoveriensa kanssa. Sillä Selma on vaihtanut identiteettiä ja alkanut vastarintaan valloittajia kohtaan. Hän selviää vankeudessa, koska hänen ei tiedetä olevan juutalainen. Eikä hän uskalla puhua elämästään, perheestään mitään, jotta hän ei puhuisi unissaan ja paljastuisi. Ja kun hän lopulta Ravensbruckin leiriltä vapauduttuaan pääsee Ruotsiin ja uskaltautuu mainitsemaan että ei hän olekaan Margareta Van Der Kuit vaan Selma Velleman hän miettii, tekiköhän hän oikein. Oikean nimen maininta auttoi Selman kuitenkin löytämään veljensä tai paremminkin veli löysi hänet.

Nimeni on Selma on erilainen holokaustikuvaus. Tässä ei niinkään keskitytä kuvaamaan keskitysleirien oloja ja kauhuja juutalaisesta näkökulmasta, vaikka toki sitäkin sivutaan. Tämä on enempi henkilökohtainen selviytymistarina ja perheen tarina. Kirja ei myöskään paljonkaan kuvaa itse vastarintatoimia, jota olin nimen perusteella odottanut, jotain kuitenkin. Tarinan kerronnallinen poikkoilevuus ja tietynlainen ajelehtiminen on ymmärretävissä, onhan kirjoittaja lähestulkoon 100-vuotias kirjan ilmestymisaikaan. Kirjoittaja kertoo siis perheensä tarinan ja  oman sotakokemuksensa ja selviämisensä muistikuviensa pohjalta, jotka eivät etene kronologisesti.  Mikä tekee tästä kiintoisan on ne  pienet yksityiskohdat, jotka avaavat historian pieniä yksityiskohtia, kuten mikä merkitys ruotsalaisilla oli sodan aikana? Kirjassa viitataan Ruotsin Punaisen Ristin toimintaan ja Folke Bernadotteen, jonka toimia juutalaisten pelastamiseksi on vähempi tullut vastaan lukemissani holokaust-kuvauksissa, mutta josta olen kuullut muissa yhteyksissä. 

Tämä ei ehkä ole vaikuttavin holokaust-kuvaus, jonka olen lukenut, jos kohta kiintoisa ja paikkaansa kerrottujen tarinoiden joukossa puoltaakin. Oikeastaan olen sitä mieltä, että jokaisen natsien surmaaman ja tuhoaman perheen ja yksilön ääni kuuluisi tulla kuulluksi.

Tämä kirja todistaa taistelustamme epäinhimillisyyttä vastaan, Toisen maailmansodan julmuudet ja niitä uhmanneiden ihmisten rohkeat teot eivät saa koskaan unohtua. Toivon,että kirjani auttaa pitämään heidän muistoaan yllä.

... 

Kirkko ja kaupunki -lehden lukuhaaste kohta 46: Kärsimyksestä kertova kirja