Sara Saarela: Mun on pakko!

 

Sara Saarela

Mun on pakko

Aikamedia, 2011

152 s.

Mun on pakko kertoo Liisistä. Liisi on yläasteen ja lukion välimaastossa oleva nuori, täydellisyyteen pyrkivä koulumenestyjä, joka ei kuitenkaan koe menestyvänsä yksityiselämässä. Liisillä on pikkusisko Veera. Liisin äiti on sairaanhoitoalalla ja isä on seurakuntapastori. Seurakuntaa ei sen paremmin eritellä, mutta oletan sen olevan enemmän vapaita suuntia edustava kuin korkeakirkollinen. Sillä ei nyt kuitenkaan ole suurta merkitystä, sillä pääpaino on Liisin syömishäiriössä ja pakonomaisessa laihduttamisessa, jonka taustalla on ilmeisesti Liisin kokema väheksyntä pikkusiskon rinnalla. Liisi kokee huonommuutta, rumemmuutta. 

Syömishäiriö on alkanut pienestä ja kasvaa kasvamistaan. Liisin paras ystävä Sussu sattumalta näkee Liisin oksennustilanteen ja yrittää puhua järkeä Liisille, mutta tämä vähättelee asiaa ja kieltää Sussua puhumasta asiasta. Hän kyllä pärjäisi. Sussu kuitenkin kertoo Liisin äidille. Välirikkohan siitä tulee. Lopulta tilanne eskaloituu, kunnes Liisillä ei enää ole mitään voimia eikä kykyä hallita tilannettaan tai olla oman elämänsä valtias.

Mun on pakko on Sara Saarelan esikoisteos. Nuoren uskovaisen tytön näkökulmasta kerrottu, konstailematon teos.  Tarina etenee hyvin ja lukeminen sujuu kevyesti, puhekielisyys pitää kerronassa mukana. Välillä on jokunen murteellinen vuorosana. Uskonasioita ei tyrkytetä, vaikka ne kulkevat osana tarinaa. Uskovillakin voi olla vaikeaa, eivät he ole pyhimyksiä vaikka pyhitykseen pyrkisivätkin.

Mun on pakko ei tarjoa ihmeparantumista, vaan tarina jättää kysymään, ja miettimään, mitä loppujen lopuksi on kaikkien niiden vaatimusten takana, joita nuorilla tai vanhemmillakin saattaa sisimmässä olla tyrkkimässä ja mieleen supattelemassa.

Satunnaisotos:

Olisin halunnut huutaa hänelle, ettei se ollut hänen asiansa, mitä minä tunsin ja tein ja sanoin. Hän oli pilannut minun elämäni. Minä näytin ja olin naurettava. Nyt vielä tämä. Ihan kuin minulla olisi ollut pipo kireällä, vaikka halusin vain toimia oikein. Mutta ilmeisesti niin ei olisi saanut tehdä. Kaikki oli nykyään niin väärin!

- Ja eikö voitas sopia jo? hän jatkoi.

- Joo, kaduksä? kysyin.

Katsoin edellä kävelevien kuraisia kenkiä. Jotkut niistä jättivät pieniä ruskeita jälkiä lattiaan.

- En mä silleen...

- No sitten meillä ei oo puhuttavaa, sanoin ja käännyin.

----

Kirkko ja kaupunki -lehden lukuhaaste kohta 40: Kirja sairaudesta