Erkki Rekimies: Hopeakynsi!

 

Erkki Rekimies

Hopeakynsi

WSOY, 1968

158 s.

Kansi: Raimo Puustinen

Liekki hipoi maassa kasvavia varpuja. Ne syttyisivät helposti. Sitten tuli tarttuisi risuihin ja vahvempiin oksiin, vihdoin halkoihin, joita oli koottu nuotioon. Riipuin käsistäni kaiken tämän yläpuolella, sopivan välimatkan päässä paistuakseni helposti. Ohuet nahkahihnat olivat jo uponneet ranteisiini, pitkiin aikoihin en ollut enää jaksanut pusertaa kämmeniäni pyöreän parrun ympärille. Punanahat olivat kyhänneet yksinkertaisen telineen, jonka poikkipuuhun minut oli ripustettu ranteistani. 

Miksi polttaisit minut? kysyin vihdoin Käärmeeltä. - En ole tehnyt mitään sinulle enkä heimollesi. ---- ----  - Tarvitsemme valkoisen miehen hengen.

Teoksen päähenkilö on Willie Wood. Hänen isoisänsä, Jussi Metsälä, on tullut siirtolaisena Suomesta Delawareeen ja toiminut siellä seppänä. Poika Tuomas tai englantilaisittain Thomas, lyhyemmin Tom on muuttanut sukunimen Woodiksi ja siirtynyt Delawaresta Missouriin. Puolison hän on löytänyt St.Louisista, kreolittaren (Amerikkaan siirtyneiden ylhäisten espanjalaisten jälkeläinen, kuten Willie luonnehtii), jonka isä on ollut suuren maatilan omistaja Texasissa, mutta Meksikon ja Yhdysvaltain taistellessa sen omsituksessa, oli siirtynyt Pohjoisemmaksi. Willien äiti oli isänsä kuoleman jälkeen toiminut opettajana. Äidinäiti oli saanut surmansa jo kahakoissa. Willien äitiä oli seurannut uskollisena apulaisena Manolo, aito meksikolainen.

Sitten perhe oli lähtenyt kohti uusia unelmia, kohti Oregonia. Siirtolaisjoukkoa johti Majuri Laredo, kova ja äyskeä mies, sekä  Tex Nobody, joka ei aseenkäyttötaidostaan huolimatta ollut yhtä piinkova luonne.

Kun siirtolaisjoukko joutuu intiaanien hyökkäyksen kohteeksi, josta kyllä selviävät, he löytävät pienen n. 3-vuotiaan pojan kuolevan intiaanisoturin alta. Woodit ottavat pojan hoitoonsa, vaikka Laredo käskee ampua pojan. Tästä syntyy riita ja Laredo aikoo ampua Manolokin, joka on tulistunut aikeesta. Tex astuu puolustamaan niin Manoloa kuin Woodeja ja pientä Cheyennepoikaa, Hopeakynttä, joka on heimonsa viimeinen päällikkö. Merkkinä siitä on hopeinen, miltei valkoinen Karhunkynsikaulanauha, pyhä talismani, jonka omistuksesta tarinasa käydään monta vääntöä.  Lopulta Woodit jäävät matkaseurasta, Tex seuraa heidän mukanaan. Cheyennepoika saa kristityn nimen Pete Woodin äidin vaatimuksesta, hän kun on katolinen. 

Tämä on tyypillinen, kaikki kliseet ja maneerit omaava lännenseikkailu, jossa tosin on jotain omintakeistakin. 

Kerronta etenee sujuvasti. Ensimmäinen luku, josta alun ote on, on preesensiä, josta tarina alkaa. Toisessa luvussa siirrytään takautumaan. Willie muistelee intiaanien vankina viimeistä viittätoista vuotta ja perheensä vaiheita, johon mahtuu monenlaista. Keskiössä cheyennepäällikkö Käärme, joka haluaa Peten ja Hopeakynnen. Siirtolaisten elämäkään ei suju helpolla, kun intiaanit käyvät sotaisiksi. Woodit kadottavat naapurinsa ja ystävänsäkin, joutuvat piiritetyiksi moneksi kuukaudeksi, kunnes Manolo pakenee hakemaan apua ja pelastajaksi saapuu - kukas muu, kuin Tex Nobody, joka on jossain vaiheessa lähtenyt etsimään omaa tietään.

Viimeisessä luvussa siirrytään takaisin preesenssiin. Miten käy Willien? Hän on pelastunut palamiskuolemasta Peten, eli Hopeakynnen luvattua tuoda Käärmeelle valkoisen miehen Willien sijasta.  Loppu oli hyvin yllättävä, joten ei siitä sitten enempää.

Tämän luki ihan nopsaan. Ei tämä nyt aivan katastrofi ollut, vaikka jotkin asiat kyllä mietityttivät. Punanahaksi kutsuminen olisi nykyaikana epäkorrektia. Tarinan toinen päähenkilö, Cheyenne-poika Pete, joka on kasvanut siirtolaisperheessä, kristityssä ilmapiirissä, saanut niin sanotun länsimaisen kasvatuksen, mutta tuntien kuitenkin perimänsä, sanoo heimolaisilleen: Kasvamalla samanlaisiksi kuin valkoiset veljemme. Tämä pistää pikkuisen mietteliääksi, sillä ratkaisu intiaanien ja siirtolaisten väleihin ei minusta ollut niin yksinkertainen.Ja näkemys, että tilaa riittää kaikille osoittautui sekin siirtolaisvirran kasvaessa ja valkoisten rahanahneuden ja halujen takia kestämättömäksi.

Ajallista miljöötä mietin ja historiallisia yksityiskohtia. Vuosilukuja tässä ei mainita, mutta joiden henkilöhahmonen ikään viitataan. Minulle jäi sellainen tuntuma, että tässä on yhdistetty Villin Lännen historiaa aika suurpiirteisesti niin tapahtumien kuin ihmistenkin suhteen. Minun täytyikin ottaa hieman selkoa nimistä ja taustoista.

Vähän infoa siis:

Sacajawea, jonka nimi tosin on kirjoitettu teoksessa toisin. Sacajawea on todellinen historiallinen hahmo. Hän syntyi 1700-luvun loppupuolella ja kuului ilmeisesti Shoshoneihin. Tunnetuksi hän tuli johdattaessaan Lewisin ja Clarkin tutkimusretkeä, joka tehtiin 1800-luvun alkupuolella Sacajawean elämänvaiheissa on vähän epäselvyyttä, hänen kuolemasta on kahdenlaista tietoa (wikipedia). Hän on kuollut joko 1812 tai 1884. Kerrotaan, että hänen kuolemansa sekoitettiin toiseen samannäköiseen henkilöön, ja olisi  elänyt edelleen toisennimisenä jonkin intiaaniheimon parissa.

Tässä teoksessa Sacajawea on Woodin farmille tulevan shoshoni-apulaisen Vasakie-Joen äiti, jonka tämä tapaa vuorilla. Todellisella Sacajawealla oli kyllä useampiakin lapsia, mutta niistä ei tässä puhuta mitään. Mainittakoon, että kuvassa tuossa yllä on Sacajawea esittävä nukke. Vauvaa hänen selässään ei kuvassa näy. Sacajawealla oli pikkuinen 'papoose' (pieni lapsi) mukana, kun hän miehensä kanssa opasti Lewisiä ja Clarkia.

Casper kaupunki, johon on Woodeilta kuukauden matka. Todellinen Casper-niminen kaupunki sijaitsee Yhdysvaltain Wyomingissa. Perustettu 1888.

Deadwood on kaupunki Etelä-Dakotassa Mustien kukkuloiden kanjonissa. Se perustettiin kultaryntäyksen myötä 1876. Tässä tarinassa liikutaan Mustien kukkoiloiden, intiaanien pyhän vuoren läheisyydessä, on kultaryntäyskin.

Kaupunki nimeltä Variksensydän, joka syntyi Woodien läheisyyteen. Ilmeisesti ei todellista esikuvaa.

Cielito lindo on meksikolainen laulu, joka tuli tunnetuksi 1882. Tässä tarinassa sitä lauletaan jossain vaiheessa. Manolito on lauleleva meksikolainen.

Tex Nobodystä mainitaan, että hänestä oli tullut tuomari. Lisäksi mainitaan, että hänellä olisi ollut ennen toinenkin nimi ja hän olisi ollut pyssysankari entisessä elämässään. Tämä voi olla viittaus Roy Beaniin tai Wyatt Earpiin. Vaikea sanoa.

Ainakin nämä pienet yksityiskohdat saivat minut mietteliääksi. Tässä on siis ympätty monenlaista Villin Lännen legendaa yhteen, mutta onko ne ajallisesti sovitettavissa yhteen on kysymysmerkki ja pistää vähän epäilemään. Ei siis historiallisesti kovin vahvaa argumentointia, mutta Lännen asuttaminen, siirtolaisuus, intiaanisodat ovat tapahtumia, joista tarina on kokoonlaitettu. Suomalaisuus siinä sivumauseteena. Rekimieheltä on ilmestynyt myös teos Valkoinen intiaani, jonka Jokke on lukenut ja minunkin tekisi mieleni lukea. Se ei kuitenkaan liene jatkoa tähän, vaan kyse on aivan eri tarinasta.

Tähän loppuun vielä intiaaneihin liitetty kaunopuheisuuden malliesimerkki:

Kun vesipisara putoaa puun lehdeltä ja liittyy toiseen pisaraan, niistä kasvaa puro...Purot tekevät joen, vielä mahtavamman kuin meidän Tuulijokemme, monet teistä ovat nähneet juoksevan veden, jota sanotaan Missouriksi. Se on isä ja se on äiti, se on suurin kaikista, ja punainen kansa voi kasvaa sen kaltaiseksi... Mutta vain elämällä rauhassa ja oppimalla kaikkea sitä, mikä on oikeata ja hyvää...