Kristin Harmel: Unohdettujen nimien kirja!

Kristin Harmel

Unohdettujen nimien kirja

Alkuteos: The book lost of names

Suomentanut Aila Herronen

Kansi: Chelsea McGuckin 

Tammi 2023

352 s.

 

 

Teoksen tarina kulkee kahdessa ajassa. On 1940-luvun Ranska ja Pariisi, ja on toukokuu 2005 Yhdysvalloissa. Suurin osa tarinasta on kuvausta sota-ajasta. Tarina saa kuitenkin alkunsa nykyajasta. Eva, leskirouva Abrams, on jo kahdeksissakymmenissä, mutta silti töissä kirjastossa, kun hän näkee lehdessä ilmoituksen, kuinka joku saksalainen mies Berliinissä etsii natsien varastamille kirjoille omistajia ja yksi kirjoista on Epitres et Evangiles.

Kirja, joka herättää Evan menneisyyden eloon. 

Makuuhuone on täynnä kirjoja. Useimmat niistä ovat kiikkerissä pinoissa notkuvissa kirjahyllyissä, jotka Louis asensi vuosia sitten. Ne ovat täynnä muiden ihmisten tarinoita, ja minä olen uppoutunut niihin koko ikäni. Joskus, kun yöt ovat pimeitä ja hiljaisia ja olen yksin, mietin olisinko jäänyt henkiin ilman kirjojen suomaa pakoa todellisuudesta. Tai ehkä ne ovat vain tekosyy paeta omaa elämääni.

Eva pakkaa matkalaukun ja lähtee Berliiniin ja matkalle menneisyyteen. Totuuteen itsestään, jota hän ei ole paljastanut edes pojalleen Benille.

Eva on juutalainen, joka on joutunut äitinsä kansa pakenemaan miehitetystä Ranskasta vapaalle alueelle.  He päätyvät Aurignoon tarkoituksenaan jatkaa sieltä Sveitsiin. Evan isä on pidätetty ja viety Drancyyn.  Evan aikomus on pelastaa isänsä Drancystä, mutta hän saa kuulla, että tämä on kuljetettu Puolaan, paikkaan nimeltä Auschwitz. 

Aurignossa Eva tutustuu Isä Clementeen ja hänen kauttaan muihin vastarintataistelijoihin, erityisesti katoliseen mieheen nimeltä Remy. Yhdessä Remyn kanssa Eva alkaa väärentää henkilöpapereita, elintarvikekortteja ynnä muita asiapapereita ja auttamaan juutalaislapsia rajan yli Sveitsiin. 

Evalle on tärkeää, että lasten oikeat nimet säilyvät. "He pyyhkivät meidät pois, ja me autamme heitä. Jonkun kuuluu muistaa. Miten he voivat muuten löytää takaisin kotiin?" Hän pyytää Remyä keksimään keinon, millä väärät nimet voisi sodan jälkeen yhdistää oikeisiin ja Remy keksii koodin, joka perustuu Fibonaccen lukujonoon ja jossa käytetään 1700-luvulta peräisin olevaa kirjaa: Epitres et Evangilesta. 

Kirjailija kertoo loppusanoissaan, että hänellä on ollut tuo teos käsissään kuvatessaan koodausta ja olisikin hauskaa, jos se olisi nyt minullakin käsissäni, voidaksen päästä selville tästä koodin toimivuudesta. Kuvaus tuo mieleeni jossain määrin Agatha Christien Kohtalon portti -teoksen, mutta Harmelin koodi on monimutkaisempi, ja päästäkseen siitä täysin selville, täytyisi se demonstroida.

Unohdettujen nimien kirja on upea teos. Vahva ja vakuuttava, vaikka onkin fiktiota. Sen historiallinen konteksti on hyvin kuosissaan. Pidin tästä teoksesta. Kerronta piti jännitystä yllä loppuun asti, vaikka tietynlaista ennakoimista ja aavistelua ilmassa leijailikin. Tämä teos on täynnä tunteita olematta silti siirappinen. Mikä minua erityisesti ilahduttaa on vastarintakuvauksen rinnalla kulkeva rakkaustarina: iätön, ajaton ja kestävä.

Nainen ei kuitenkaan näyttänyt oudoksuvan. Sen sijaan hän hymyili ja epäluuloinen ilme suli pois kasvoilta. - Ahaa, olisi pitänyt arvata. Te olette yksi meistä. - Anteeksi mitä? - Te löydätte itsenne kirjojen sivuilta, nainen selvensi ja viittilöi kohti hyllyjä. Kirjat oli pinottu korkeiksi pinoiksi sinne tänne, vähän kuin itse pikkukaupunki, joka oli samaan aikaan kaunis ja kaoottinen. - Näette peilikuvanne sanoissa. - Ai, niinpä taidan olla, Eva sanoi, ja hänelle tuli äkkiä levollinen olo. Hän olisi halunnut jäädä tänne koko päiväksi, mutta hänellä oli asioita hoidettavana.

EDIT: Kansista voisin mainita sen verran, että en oikein tykkää näistä kansista. Teos ansaitsisi mielestäni hieman "autenttisemmat" kannet, joissa kuvastuisi sekä vahvuus että herkkyys ilman turhaa romantisointia. Taustalla näkyvä Pariisi-näkymä on toki aiheenmukainen, mutta en pidä päättömästä naisesta, joka ilmeisesti on selin ja kirja on turhan "krumeluuri". Liian yksinkertainen ratkaisu kaiken kaikkiaan.

Helmet 2023 -lukuhaaste kohta 47-48 Kaksi kirjaa, joiden tarinat sijoittuvat samaan kaupunkiin tai ympäristöön. 

Olin laittanut tämän ensin toiseen kohtaan, mutta oli pakko vaihtaa, kun tulin lukeneeksi toisen teoksen, joka toi niin elävästi mieleeni tämän teoksen.

Anna Kortelainen: Kulkija!

Anna Kortelainen

Kulkija

Tammi, 2023

389 s.

Kansi:Emmi Kyytsönen

 

 

 

 

 

Walter B, saksanjuutalainen filosofi ja kriitiikkokirjailija matkaa laivaristeilyllä1930-luvulla Norjan rannikkoa ylös ja jäämereltä alas pitkin Suomen Lappia, ensin etappimiehen opastuksella halki vuorten ja sitten junalla Oulusta kohti Helsinkiä. Matka on saanut alkunsa, kun Walter B on nähnyt saksalaisessa eläintarhassa lappalaisia, joita sinne on tuonut nähtäville herra nimeltä Franz Dubbick.

Pöyristyttävä ajankuva. Laittaa nyt ihmisiä näytille eläintarhaan. 

Tämä teos kuvaa siis 30-luvun poliittista ja kulttuurista maailmankuvaa rotuoppeineen ja fasistisine aatteineen. Lapualaisten marssi, Lotta Svärd -nuket, kallonmittaukset luovat aitoa ajankuvaa. Walter B ostaa Dubbicilta kaksi postikorttia ja päättää matkata napapiirille. Mukanaan hän kantaa vain yhtä salkkua, joka sisältää käsikirjoituksen, jota hän aika ajoin ajattelee jatkavansa, mutta käsikirjoitus vain nuhraantuu eikä sanat siirry ajatuksista paperille.

Kuinka tuttua minulle tuo onkaan. Ajattelen, että nyt kirjoitan, mutta ajatus jää vain pyörteilemään aivokoppaan siirtymättä teoiksi ja silti unelmoin siitä suuresta romaanista. 

Anna Kortelaisen Kulkija on fiktiivinen tarina todellisen henkilön matkasta napapiirille ja takaisin. Se on tarina, jossa fiktiivisyys ja todellisuus sekoittuvat lumoavaksi matkaksi ihmismielen kerrostumiin ja ympäröiviin näkymiin.  Kerronta on sujuvaa. Kortelaisen  sanavarasto on ällistyttävän laaja kaikkine pienine yksityskohtineen, sanoineen, jotka ovat itselleni uusia ja outoja ja joiden merkityksen voi aavistaa, mutta ei silti ole varma. Esimerkiksi sana flaneeraaminen. Etymologian sanakirja olisi tarpeellinen. Ehkä se on ollut Kortelaisellakin käytössä.  "Valo oli kermaisen lämmin"-metaforinen ilmaisu nousi myös sanastosta. Ajankuva on tarkka. Mitä itse ihmettelen lukiessa on saksankielen sujuva taito yhdellä jos toisella, mutta Saksa lienee ollut kouluissa merkittävä oppiaine ennen englanninkielen valtaannousua. Mutta puhuttiinko sitä kuitenkaan niin yleisesti!? Kerronta on ulkopuolisen kaikkitietävän Walter B:n näkökulmasta. Sanasto ja tyyli vaihtelevaa, kuin kuljettu maasto. Ajallisesti edetään, kuten aika kuluu, välillä ollaan takautumissa. Menneisyys, nykyisyys, tulevaisuuden haaveet vuorottelevat.

Anna Kortelainen ei anna tässä teoksessa kovin mairittelevaa kuvaa Suomesta. 

Luultavasti he olivat nyt siirtyneet Norjan kuningaskunnasta naapurimaahan, josta Walter B. ei tiennyt kovin paljon. Hän muisteli, että rajanaapuri oli entinen Venäjän suuriruhtinaskunta ja että tässä maassa asui pieni kansa jolla oli oma kieli. --- --- Toivottoman pieni valtio suurvallan kyljessä, porvarillinen demokratia, taskukokoinen parlamentti, kansanvaltaa harjoittelevat alimittaiset puolueet ja kansalaisilla liikuttava luottamus omaan itsenäisyyteensä.

Se, onko todellinen Walter B(enjamin) ajattellut siten, kuin Kortelainen eläytymisessään hänen matkaansa on kysymys, jota voi pohtia. Missä määrin ajatuskuvio on Kortelaisen oma näkemys 30-luvun Suomi-kuvasta, joka on vain ympätty toisen henkilön ajatusmalliksi. Se on ongelma, joka on näissä faktan ja fiktion yhdistelmissä ja kun kirjoitetaan todellisiin henkilöihin liittyviä aiheita. Itsekin tätä problematiikkaa olen joutunut kohtaamaan kirjoittamisen perusopinnoissani. Mutta, Kortelaisella on kuitenkin ollut laaja taustamateriaali ja lähdeaineisto aina Jenny Paulaharjun päiväkirjoja myöten.

Upea on sen sijaan Lapin luonnon ja Saana-tunturin (?)  kuvaus.

Laakso avautui silmien edessä unea, mutta unta se ei ollut. Maailma oli samanaikaisesti ikivanha ja vastasyntynyt. Vasemmalla kohosi suuri yksinäinen. Sen täytyi olla tulivuori, vaikka Walter B. tiesi, että se oli mahdotonta. Se oli Vesuvius, joskin vielä paljon ylväämpi ja ylimaallisempi. Se oli täysin erillään muusta Pohjolasta, Norjan tuntureita ylempänä, Euroopan katolla. Vuoren otsa oli muodoltaan puhdas. Sen kylki oli karua ruskeaa kiviainesta, paikoin sileämpää, paikoin louheisempaa ja säleisempää. Seinämän hienojakoisemmat kaistaleet näyttivät kaakeliuunin pesänpohjalta talviaamuna, kun edellisen illan tuhka oli jäähtynyt. Muutamassa taskussa kimalteli suuria opaalinhohtoisia lumiläikkiä, merkkejä talvesta joka täällä oli ollut ja olisi kohta taas.

Tämä oli ihan kiintoisa lukukokemus, johon voisi palata uudemmankin kerran, vaikka teoksessa olikin paljon sellaista, mikä ei korreloi oman elämänkatsomuksen kanssa. Teos herätti uteliaisuuden tämän juutalaisen filosofin elämään. Ainakin yksi teos, joka häneltä on suomennettu kiinnostaisi, kun taas toinen teos etäännyttää. 

Tämän syksyn uutuusteos, josta ehkä odotin hieman muuta, kuin miksi sitten osoittautui, mutta ei kuitenkaan mikään pettymys. Toi taas uutta tietoa ja ihmettelyä. Että jotkut osaavatkin. Jos jotain toivoisi, niin sitä, että tämän teoksen lukemisen myötä ymmärrys hieman kasvaisi ja lisääntyisi.

--

Pohjoinen lukuhaaste kohta 7.   Norjan Lappiin sijoittuva kirja. Noin puolet matkasta sijoittuu Norjan Lappiin, puolet Suomen Lappiin.

Jemma Hatt: Seikkailijat ja Salaisuuksien kaupunki!

Jemma Hatt

Seikkailijat ja Salaisuuksien kaupunki

Alkuteos: The Adventurers and the City of Secrets

Suomentanut Jade Haapasalo

Kumma, 2023

 

 

 

 

Olen aiemmin lukenut Jemma Hatin Seikkailijat ja kirottu linna -teoksen, jonka viisikkomainen ote oli ihan hauska. Sen jälkeen on ilmestynyt Seikkailijat ja aarteiden temppeli, jota en ole lukenut. Tämä sarjan kolmas osa osui kohdalleni kirjastoautoreissulla ja ajattelin tämän olevan aiemman lukukokemuksen perusteella ihan mukava lukukokemus. No, olihan tässä menoa ja vilskettä ja mielikuvituksekasta lentoa, mutta en ihan viisikkomaiseen tunnelmaan tällä kertaa päässyt.

Rufus ja serkkunsa Lara Barney-koiransa kanssa seikkailevat Lontoon maanalaisissa metroissa ja puistoissa jäljittäen aarrevarkaita. Mukana on myös kolmas serkku Tom, joka on tullut lomalle Cornwallista ja Laran ystävä Daisy, joka on ihastunut tosi-TV-tähti Loganiin, joka on Laran äidin veli (jos nyt oikein muistan) ja myös mukana touhussa, varsinkin, kun porukka ottaa englantilaisen kaksikerrosbussin ja lähtee sillä roistoja karkuun.

Lontoon maanalainen ja historiallisten paikkojen merkittävyys tarinassa oli mielenkiintoa ja tiedonjanoa lisäävä elementti. Ei tämä siis ihan kehno teos ollut.Lukisin kyllä mielelläni sen väliinjääneenkin teoksen.

Mikä minua hieman mietitytti oli kuvaus siitä, kuinka lapset ryömivät kapeassa käytävässä, jossa "selät raapivat kattoa", mutta silti etummainen ryömijä saattoi kääntyä niin, että potkaisee jalallaan suuaukkoa suuremmaksi päästäkseen ulos. Ei ihan tuntunut uskottavalta tämä kohtaus. Myös se, kuinka koira pystyisi nousemaan tikkaita jää kysymysmerkiksi.

Satunnaisotos:

- Luuletteko, että nissä busseissa voisi olla salaisia vihjeitä? Rufus kysyi, ennen kuin huomasi Laran ja Tomin huolestuneet ilmeet. - Mitä nyt?  - Barney murisi..., Lara sanoi. - Jokin tuntuu väärältä.

Jack London: Yön lapsi!

Jack London

Yön lapsi

Suomentanut Viljami Ventola

Kustannusosakeyhtiö Suomi, MCMXXII (1922?)

Novellikokolma sisältää seuraavat novellit

1 Yön lapsi

Trefethan-niminen, nuoruutensa taakse jättänyt kaveri kertoo San Franciscossa tarinaa kahdentoista vuoden takaa, jolloin hän oli kullankaivajana ja kultavaltauksia hankkimassa. Hän on joutunut tuntemattomalle maalle, jossa hän tapaa valkoisen naisen intiaaniheimon päällikkönä. Nainen on ollut naimisissa, mutta karannut mieheltään, joka piti ravintolaa Juneaussa. Vapautta kaipaava nainen kertoo miehelle, kuinka "tahdon öisin juosta kuin villipeto, vain juosta kuutamossa ja tähtien alla, juosta valkoisena ja alastomana pimeässä. Pimeydellä on mielestäni viileän sametin tuntu - juosta ja vain juosta loputtomiin." Ehkä tämä toive ei ole niin ihmeellinen, kun huomioi, että nainen on saanut vain raataa ja on ollut täysin loppuunajettu niin nuoruudessaan kuin aviossaan. Vain työtä, työtä ja orjuuttavaa työtä. 

Nainen, joka siis hallitsee intiaaniheimoa sen kuningattarena haluaisi avioitua, mutta kaltaisensa, oman heimolaisensa kanssa ja kosii Trefethania, joka kuitenkin lähtee palkoveneellä takaisin. Kertoessaan tarinaansa miesjoukolle San Franciscolaisessa kerhossa hän tuntuu hieman katuvan, ettei jäänyt.

2. John Harned'in raiviovimma

Sijoittuu Quitoon ja kertoo härkätaisteluista. Maria Valenzuela on nainen, joka ei hätkähdä taistelua, hän vie Johnin katsomaan härkätaistelua kuvaten sen "taitoa ja älykkyyttä" verrattuna nyrkkeilyn raakuuteen. John ei pidä härkätaisteluista, mutta vihan vimmoihin hänet saa vasta areenalle tuodun hevosen kärsimys, jonka seuraukset ovat kaameat Maria Valenzuelan vain seuratessa härkätaistelua tyynenä ja järkähtämättömänä.

3. Kivikauden mies

Kertomus miehestä, jolla oli kaksi luontoa. Päivisin mitä herrasmaisin liikemies, öisin kivikautinen jätti.

4.  Epäilyttävä tapaus

Carter Watson on sosionomi, joka tutkii yhteiskunnallisia oloja, kun hän joutuu väärinkohdelluksi erään pubinpitäjän taholta ja syttömänä oikeuteen. Juttu päättyy kuitenkin vapautukseen niin kantajan kuin vastaajan taholta. Myöhemmin tavatessaan tuomarin uudelleen Carter Watson kuitenkin maksaa kalavelkansa osoittamalla kuinka kaikki kävi ja tällä kerralla tuomari joutuu oikeuteen samanlaisin lopputuloksin.

5. Lujat nyrkit

Merille sijoittuva tarina, jossa Samoset-purren omistaja, Boyd Duncan  on palkannut kapteeniksi miehen nimeltä Dettmar. Tällä on kuitenkin menneisyys, jonka saatuaan tietää, Duncan aikoo erottaa miehen Attu Atussa. Dettmar kuitenkin käy häijyksi ja sysää mereen Duncanin puolison Minnien, ja Duncan, joka vain näkee vaimonsa pudonneen mereen hyppää perään heitettyään ensin pelastusrenkaan veteen. Avunhuutoihin ei vastata vaan Dettmar ohjaa aluksen poispäin. Minnie ja Duncan kuitenkin selviävät kuin ihmeen kaupalla ja Dettmar joutuu kohtaamaan tämän lujat nyrkit.

6. Aurinkoteltan alla

Voiko mies - tarkoitan herrasmies - sanoa naista haaskaksi? Näin kysyy muuan pieni mies seuralaisilleen ja saa kuulla tarinan naisesta, joka oli kaunis, kykenevä, mutta ...

Nainen huvitteli heittämällä kolikoita mereen, joita alkuasukaspojat sitten sukeltelivat. Poikien joukossa oli yksi erityisen taitava sukeltaja jota nainen erityisesti halusi katsella tämän sukeltaessa. Sitten pojat nousivat äkkiä vedestä, kun lähistöllä liikkui hai. Nainen ei tästä kuitenkaan välittänyt, vaan houkutteli poikaa sukeltamaan näyttämällä kultaista kolikkoa. 

Lopulta kertoja pyytää kuulijoitaan: "No, sanoi hän lopulta. Luokitelkaapa hänet. Pienikokoisen miehen kurkkuun takertui jotain epämieluista; hän yritti nielaista. - Ei minulla ole mitään sanottavaa, vastasi hän. - Ei kerrassaan mitään sanottavaa."

Minulla sen sijaan olisi paljonkin sanottavaa, niin naisesta kuin tämän seuralaisista.

7. Ihmisen tappaminen

Nainen tulee kotiin, jossa asuu isänsä kanssa. Isä on matkustanut New Yorkiin. Kotona hän kuitenkin kohtaa miehen, joka on tullut varkaisiin. Naisen ja miehen välille sukeutuu keskustelu. Nainen ajattelee selviytyvänsä miehestä ja saavansa mainetta sitä, kuinka on yksin selviytynyt murtovarkaasta, jolla on vieläpä ase. Mies ei ole mikä tahansa murtovaras, hän katsoo, että hänellä on oikeus murtautua juuri tähän taloon, sillä talon omistaja on tehnyt hänelle vääryyttä. Lisäksi mies kertoo, että hänen ystävänsä on pahasssa pulassa ja hän haluaa auttaa tätä. Nainen kuuntelee miestä kuin ymmärtäen tätä ja sanoo auttavansa tätä, mutta kaiken aikaa nainen kuitenkin yrittää hälyttää apua. Kun talon palvelija lopulta tulee paikalle nainen lähettää tämän hakemaan poliisia.  Hän on myös saanut miehen aseen itselleen ja pitää nyt sormea liipasimella. Mies ei hätkähdä vaan sanoo naiselle, että tämä ei uskalla ampua. Ei ole helppoa tappaa ihmistä. Mies on puhunut ilmeisen totta, mutta nainen ei ole sanoistaan huolimatta uskonut tätä ollenkaan. Mies kävelee rauhallisesti pois naisen pidellessä ladattua asetta sormi liipasimella. 

En ole muistaakseni Londonia aikaisemmin lukenut. Tämä pieni novellikokoelma alkoi kiinnostaa tuon niminovellin vuoksi. Se ei kuitenkaan ollut aivan sellainen kuin olin odottanut. Siinä oli jotain yhtenevää Aino Kallaksen sudenmorsiamen kanssa, mitä tulee "villiin vapauden kaipuuseen". Sudenmorsiamen olen lukenut lapsena, mutta uudelleen en siihen tohdi tarttua. 

Kirja on vanha ja kieli on vanhahtavaa. Lauseet ovat hieman hiomattomia ja osin hieman huonoa suomea muodoiltaa ja lauserakenteeltaan. Ihan luettavaa teksti ja kerronta kuitenkin on. Vahvimmin mieleeni jäi kaksi viimeistä novellia. Nämä tarinat, ensimmäistä niminovellia lukuunottamatta eivät ole mitään feminististä kirjallisuutta, joissa naista arvostettaisiin. Härkätaistelukuvaus ehkä piirtää epätavanomaista naiskuvaa myöskin, mutta itse en voi arvostaa tätä kuvaa. En kuitenkaan pidä näitä tarinoita naisvihamielisinäkään. Näissä on raadollisuutta ja ihmisluonteen pimeitä puolia niin miehissä kuin naisissakin. Tarinat sijoittuvat eri puolille maailmaa ja näistä voi aistia, kuinka London on ehkä matkustellut paljonkin. Londonia voisi ehkä lukea enemmänkin. Ajatuksia herättävä novellikokoelma tämä oli, vaikka ei ehkä mitään kevyttä hyvänmielen kirjallisuutta.

Anneli Vainio: Kastanjavuorten kylä. Elämää Etelä-Ranskassa!

 

Anneli Vainio

Kastanjavuorten kylä 

Elämää Etelä-Ranskassa

Kirjapaja, 2011

213 s.

 

Anneli Vainion Kastanjavuorten kylä on täynnä suomalais-ranskalaista elämää pienessä Sevenniläis-kylässä. Kirjailija on asunut miehensä kanssa myös Kanadan Quebecissä. Löydettyään vanhan ränsistyneen linnan, johon ihastuvat, pariskunta asettuu Gardon-joen rantamille ja alkavat korjata linnaa asuttavaan kuntoon.

Anneli Vainio kuvaa, hieman humoristisella otteella elämää ja arkisia tapahtumia kodin kunnostuksesta kasvimaanhoitoon. Mukaan mahtuu muutamia mielenkiintoisia ruokaohjeita Bouillabaissesta, johon on käytetty seitsemää kalalajia, uunikanaan ja muutamiin säilöntäohjeisin, joista hapatus on lehtitietojen mukaan noussut nykyisin  uuteen kukoistukseensa. 

Tätä oli ihan kiintoisaa ja hauska lukea. Alkupuolen arkitapahtumat kotilinnassa vaihtuvat loppupuolella kuvauksiin maailmanmatkoista kodinvaihdon myötä aina Uuteen Seelantiin ja Meksikoon ja palatakseen kotikulmille ja naapuruston muuttamisyrityksiin. Kuvauksellisuutta, elämyksellisyyttä arkipäiväistä, mutta ei tylsää.

Muutamista asioista minun täytyi tosin ottaa selvää.

Isokulkuekehrääjä (Thaumepoea pityocampa), kiinnostava hyönteislaji, joka ei tee hyvää männyille. Sitä ei kuitenkaan kuulema saa tappaa tavatessaan, sillä siitä erittyy ikävää myrkkyä, joka aiheuttaa, jos ei nyt kuolemaa, niin hankalia oireita. 

Sen sijaan kuvaukset syötävistä kärpässienistä, kuten Keisarikärpässienestä (Amanites des Césars) kohottaa kulmakarvoja. Suurin surminkaan en kyllä itse söisi enkä suosittele ketään syömään mitään kärpässieniä. Ne ovat kauniita katsella, mutta kavalia terveydelle. Muutenkin sienestyksen kanssa saa olla tarkkana ja poimia vain lajeja, jotka varmasti tuntee ja tietää syötäviksi. 

Maininta ruisleivästä oli outo.

Ongelma on Ranskan lainsäädäntö, joka ei salli kokojyväruisjauhojen myymistä, ja myös rukiin enimmäismäärä leivissä on rajoitettu. Tummaa ruisleipää ei Ranskassa saa tehdä. 

Ihanko totta! Mietin ja yritän löytää lisätietoa. Kiellot johtuvat kirjoittajan mukaan vuoden 1951 Pont-Saint-Esprit'n kylän hulluksituloksi, joka saattoi johtua torajyvistä. Tosin toinenkin selitys löytyy. miksi niin moni kyläläinen sairastui. 

Ensisijaisesti luin tämän saavuttaakseni LyoninTour de France par écrit -lukuhaasteessa. Ranskan ympäriajoa ajatellen, kerronnassa kuitenkin mainitaan myös Bordeuaux-viinit , Pariisia elämyksineen kuvataan ja  Marseillekin mainitaan erään vierailijan kotiaupunkina. Mutta ensisijaisesti siis Lyon oli tähtäimessäni, vaikka suurin osa tarinaa sijoittuukin toisaalle.

Aikaisemmin elämässäni, vuonna 1983 olen juuri asettunut ensimmäistä kertaa asumaan Ranskan maaperälle, vuodeksi Lyoniin. Kuljeskelen katuja ja huomaan lyhtypylväissä mainoksia Giuseppe Verdin Requimista, jota esitettäisiin Viennessä kaupunginorkesterin voimin. Lyonista olisi sinne oikein bussikuljetus, eikä hintakaan ole mahdoton. Minua houkuttaa mahdollisuus kuulla Verdin teos, mutta olen kovasti hämmentynyt järjestelystä. Aikovatko he tosiaan kuljettaa bussilastillisen lyonilaisia Itävallan pääkaupunkiin asti? Sinnehän on matkaa ainakin kaksituhatta kilometriä, eikä majoituksesta puhuta mitään. Luovun ajatuksesta kuulla Requiem elävänä esityksenä ja saan tietää vasta kuukausien kuluttua, että Viennen kaupunkiin on Lyonista matkaa vain kolmekymmentäviisi kilometriä, kun taas Wien kirjoitetaan ranskaksi Vienna.

 

Erno Paasilinna (toim.) : Lapin runot!

Lapin runot

Erno Paasilinna (Toim.) 

Kuvittanut Urpo Huhtanen.

WSOY, 1979

Sisältää runoja Pohjoisen perukoilta, moninaisia, paikallisia, alakuloisista leikkisiin. Saamelaisten joiuista nykylyriikkaan. Yhteistä kaikille kuvaus Lapin oloista ja elosta. Runot alkavat saamelaisrunoudella jatkuen kohti uudempaa runoutta. Urpo Huhtasen yksinkertainen mustavalkokuvitus luo tunnelmaa ja mukavaa paikallisväriä runojen lomaan. Itse sain ehkä eniten näistä parista Timo K. Mukan runosta. Tuo Balladi III olikin jo ennestään tuttu. Mukan kaunokirjallisia teoksia en ole lukenut ja tuskin tulen lukemaankaan. Hieman sama kuin Aleksis Kiven suhteen. En ole lukenut Seitsemää veljestä (mitä ehkä kouluaikaan jotain pätkiä), Kiven runous on tehnyt suuren vaikutuksen. 

Lapin runot -teoksessa hauska ja paikallisväriä ilmituova oli myös  Oiva Arvolan Perun kiriotus. En tiedä, olisiko oikeasti eläneen lappilaismiehen peruskirjoitus, mutta lystikäs runo kuitenkin oli tausta-aiheesta huolimatta. 

--

Pohjoinen 2023 -lukuhaaste kohta 3: Alun perin 1970-luvulla julkaistu kotimainen kirja

Hannah Pick-Goslar ja Dina Kraft: Ystäväni Anne Frank!

 

Hannah Pick-Goslar ja Dina Kraft

Ystäväni Anne Frank

Alkuteos: My Friend Anne Frank

Suomentanut Jorma-Veikko Sappinen

WSOY, 2023

331 + 1 s."

 

Prologi, aloitus: Luojan kiitos, näen edelleen polulle, joka on oveni edessä. Sitä reunustavat sinipunaiset bougainvilleat, palmut ja saviruukuissa kasvavat pinkit ja valkoiset palsamit. Minua rauhoittaa hieman, kun tiedän, kuka on tulossa ovelleni ja kuka vain kävelee ohi. Istun tässä olohuoneen tuolissa pohjakerroksen asunnossani, jossa vietän nykyisin suurimman osan ajasta, katson ulos suuresta ikkunasta ja näen siitä perheenjäseneni ja ystäväni heidän tullessaan polkua pitkin.

Varsinainen tarina alkaa Berliinistä, joka on Hannahin, lempinimeltään Hanneli, kotikaupunki. Berliinistä perhe matkustaa Amsterdamiin, jossa Hannah tutustuu toiseen pakolaistyttöön  - Anne Frankiin. Tämä tarina on kuitenkin enemmän Hannelin, kuin Anne Frankin tarina. Ystävyys on toki tärkeä teema, mutta silti pidän teoksen nimeä Ystäväni Anne Frank hieman vääränä valintana. Ei siksi, etteikö Anne Frankin vaikutus ja merkitys Hannelin elämässä olisi ollut merkittävä, vaan siksi, että tässä on paljon muutakin. Kuitenkin kaikitenkin Goslarin ja Frankin perhekunnat olivat läheisiä, vaikka hyvin erilaisia. Goslarin perhe oli ortodoksijuutalaisia, jotka noudattivat juutalaisten käytäntöjä melko tarkasti, Otto Frank taas oli maallistuneempi. 

Koulussa Anne pursui edelleen loputonta tarmoa ja keksi luovia keinoja saada huomiota, kuten näyttämällä yhden tempuistaan: olkapään loksauttamisen sijoiltaan. Yksi poikkeus huomionkipeydessä kuitenkin oli: Kukaan ei saanut katsoa, kun hän kirjoitti.

Olkapään loksauttaminen sijoiltaan tuo Anne Frankin lähelle itseäni. Ei sillä, että itse pystyisin moiseen, mutta yliojentuvuus, joka tuli esille jo aiemmin lukemassani Anne Frankin päiväkirjassa on yhdistävä tekijä välillämme. 

Valokuvaliitteet luo omaa historiallista kuvaa ja läheisyyttä. Valokuvat tekevät tarinasta vielä koskettavamman kuin sanat. Kun katsoo sitä elämäiloa ja arkista oloa, ystävyyttä, ei voi kuin ihmetellä, mikä on se voima, joka sai aikaan sen mielettömyyden, joka tämän kaiken tuhosi. Hannah Pick-Goslarin teos Ystäväni Anne Frank on hieno kunnianosoitus, ei vain Annelle vaan kaikille heille, lahjakkaille, nuorille ja vanhemmille, tavallisille, kaltaisillemme,  juutalaisille, jotka saivat surmansa holokaustissa.

Hannah Pick-Goslar joutui myös perheineen kuljetetuksi ensin Westerborkin kokoamisleirille ja sitten Bergen Belseniin. Hänen olosuhteensa olivat kuitenkin astetta lievemmät kuin Annen, sillä hän kuului siihen joukkoon, jolla oli mahdollisuus tulla vaihdetuksi saksalaisiin sotavankeihin. Tämä mahdollisuus kuitenkin haipui ja vapaus koitti vasta puna-armeijan vapauttaessa "menetetyn junan" matkustajat.

Hannah Pick-Goslar sai elää yli yhdeksänkymmenvuotiaaksi. Tämä kirja pohjautuu hänen muistoihinsa, jotka journalisti Dina Kraft on kirjoittanut yhdistellen niitä muihin lausuntoihin, päiväkirjoihin ja muistelmiin aikalaisilta, joista osan hän tunsi itsekin, ja myös historiallisiin dokumentteihin. 

Maininta Brillesijperin sisaruksista nostaa mielikuvan toisesta lukemastani holokaust-kuvauksesta, mikä lisää vaikutelmaa, että tämä ei ole mikään muista erillinen, irrallinen tarina, vaan tarina, joka on yksi pala suuremmasta kokonaisuudesta. Mielenkiintoinen yksityiskohta, josta halusin tietää enemmän oli maininta Libyan Bengalista tuoduista juutalaisista. Jotenkin en osannut ajatella juutalaisvainoja tähän maailmankolkkaan ja yllätyin, kuinka vähän tiedänkään.

Näin ollen Ystäväni Anne Frank, vaikka onkin minä-kertojan äänellä kerrottu, on kuitenkin enemmän kuin vain elämänsä viime hetkiä viettävän, väsyneen naisen hajanaisia muistikuvia. Hannah Pick-Goslar puhui paljon elämänsä aikana kokemuksistaan, mutta muistiinpanoja hän ei tehnyt, mitä hän valittaakin Dina Kraftille. Vaikka mietinkin, miksi tämä teos on kirjoitettu vasta nyt, miksi ei jo aiemmin, on hienoa, että tämä on ilmestynyt tähän aikaan, muistuttamaan ja varoittamaan: Ei enää koskaan!

---

Tällä kirjalla bongasin Marseillen kaupungin Tour de France -lukuhaasteessani. Vaikka tapahtumat sijoittuvat hyvinkin eri puolille Eurooppaa, Marseille vilahtaa vain ohimennen, mutta siihen viitataan kuitenkin kolmesti, merkittävänä satamakaupunkina.

En ollut uskoa, kun laiva höyrysi ulos ranskalaisesta Marseillen satamasta. Tunsin viimein olevani matkalla.

Heinäkuussa 1947, kolme kuukautta saapumiseni jälkeen Marseillesta lähti luvaton laiva samalle reitille kuin omani mukanaan 4500 keskitysleiriltä selviytynyttä. Sen nimeksi oli annettu Exodus 1947. Britit pysäyttivät laivan ja tulittivat sitä kivääreillä ja kranaatinheittimillä jolloin kaksi matkustajaa ja kaksi miehistön jäsentä kuoli. Sen jälkeen eloonjääneet lähetettiin pakolaisleirille Saksaan, missä asui edelleen satoja tuhansia muita holokaustista selviytyneitä, joilla ei ollut paikkaa mihin mennä.  

Kolmatta mainintaa en enää selaillessani löytänyt.

Taras ševtšenko: Ukraina valitut runot

 

Taras ševtšenko

Ukraina - valitut runot

Toimittanut ja suomentanut Alla Bondarenko 

Oppian 2022

67 s

Taras ševtšnko  (1814-1861) on Ukrainan kansallisrunoilija. Hän syntyi kahden maaorjan poikana Ukrainassa ja aloitti koulunkäynnin 1822. Työnteon hän aloitti 1825. Työnteko ei ollut vapaaehtoista, vaan maanorjan poikana hän joutui itsekin maaorjuuteen. Kun hänen isäntänsä kuoli, hän sai uuden isännän, jonka mukana hän pääsi Pietariin . Taras ševtšnko kirjoittaa runoja ja proosaa, tutustuu taiteilijapiireihin uuden omistajan suosiollisella sallimuksella. Taiteilijaystävät auttoivat häntä ostamaan itsensä vapaaksi maaorjuudesta. Hän aloitti myös opinnot Pietarin taideakatemiassa valmistuen 1845 ja matkustaa Ukrainaan. Kahden vuoden kuluttua hänet pidätetää  kansallisaatteen levittämisestä ja keisarin arvostelusta ja joutuu armeijaan, jossa hänen ei ole lupa kirjoittaa, maalata tai piirtää. Tsaari Nikolai I kuolltua  Taras ševtšnko vapautuu,  mutta ei saa palata Ukrainaan. Vuonna 1855 Taras ševtšnko saa kuitenkin luvan matkustaa Ukrainaan, jossa hänet kuitenkin pidätetään ja lähetetään Pietariin, jossa kuolee.

Taras ševtšnkon Ukraina - valitut runot sisältää seuraavat runot:

Suuri hauta hyvin pitkä runoelma, Uni, Ystävällinen epistolani, Testamentti, Nuoruusvuoedet ovat menneet ja Eikö meidän ole aika lopettaa?

Runot ovat proosarunoja. Niitä sävyttää Taras ševtšnkon aika ja Ukrainan historia, josta tietoni ovat aika hataria. Tästä syystä runot jäävät myös suurelta osin ymmärtämättä. Toisaalta niiden tunnelma on vahvasti myös tätä päivää, vaikka poliittinen tilanne on osin erilainen.

Sielllä täällä nousee kuitenkin ajatuksia, sanasäikeitä, jotka havahduttavat.

"Kun juopunut mies nukahtaa, ei häntä saisi nousemaan aseiden paukekaan." 

Totuus on elossa Luojan valtaistuimella, /Minä lennän ja katson. Aamu koittaa ja taivas kirkastuu; / satakielet öisessä metsässä tervehtivät nousevaa aurinkoa;/  aamun tuulet puhaltavat pehmeästi, / arot ja pellot ovat paljaita; / jokien uomissa pajut kasvavat entistä vihreämmiksi; / kukat taipuvat kasteen alla, poppelit kuin vartijat seisovat erossa toisistaan, / jutellen niittyjen kanssa. / Kaikkialla maisema on kauneuden peitossa. / Vehmas ja vehreä aamun kasteesta; / luonto on raikas ja aurinko tervehtii... / Missään ei ole alkua tai loppua. / Kukaan ei voi täydentää tätä kauneutta. / Kukaan ei voi pilata sitä. / Se on täyteläinen ja hehkeä... / Minun henkeni! / Mitä sinä siitä tiedät?

Pohjoinen 2023 lukuhaaste kohta 13: Kirja, joka liittyy Ukrainaan tai ukrainalaisen kirjailijan teos. 

Kazuo Ishiguro: Klara ja Aurinko!

 

 

Kazuo Ishiguro

Klara ja aurinko

Alkuteos: Klara and the Sun 

Suomentanut Helene Botzov

Tammi, 2021

371 s.

Kazuo Ishiguron Klara ja aurinko alkoi kiinnostaa minua, luettuani teoksesta arvion jostain blogikirjoituksessa. Yleensä ei scifi, joksi tämän teoksen voi lukea, minua juurikaan kiinnosta. Nyt kuitenkin on niin, että saadakseni Helmet 2023 -haasteen suoritettua, oli minun löydettävä jokin scifi- tai tieteiskirja lukupinooni. Klara ja aurinko tuntui sellaiselta, jonka voisi lukea ilman väkipakkoa.

Klara ja aurinko oli todellakin kiintoisa teos. Sen päähenkilö ja minäkertoja on Klara-niminen KY, eli keinoystävä, toisin sanoen robotti. Nykyään puhutaan paljon keinoälystä, joten tämä on hyvin ajankohtainen teos siinä mielessä. 

Klara on siis robotti, joka hankitaan Josie-nimiselle nuorelle tytölle poistamaan yksinäisyyttä. Josie on sairaalloinen nuori tyttö, jonka sisko on kuollut. Josie on geenimuunneltu nuori. Josien naapurissa asuu Rick-niminen poika, jonka kanssa Josie on ollut lapsesta asti. Rickin äiti on valinnut toisin, kuin Josien äiti. Rick on muuntamaton. 

Ennen pitkää käy ilmi, että Klara on valittu Josien perheeseen tulevaisuutta silmällä pitäen. Äiti ei kestä ajatusta tytön kuolemasta. Klara, joka on Keinoystävienkin joukossa erikoislaatuinen persoona, älykäs ja oppivainen, haluaa auttaa Josieta tervehtymään, kun taas Josien äiti suunnittelee, että Klarasta tulisi Josie sitten kun Josieta ei enää ole. Klara toimii aurinkovoimalla. Klara suhtautuu Aurinkoon kuin henkilöön. Suopeaan ja hyväntahtoiseen henkilöön, joka voisi valaa Josieen parantavaa ravintoa.

Klara ja aurinko saa lukiessa hieman kahtalaiset tunteet. Samaistun hyvinkin Klaraan, niin robotti kuin hän onkin. Tässä tulee kirjailijan esille kirjailijan taidokkuus herättää tunteita. En yleisesti ottaen kannata kovin suuresti keinoälyä ja robotteja. Ajatus liian teknistyvästä maailmasta kammottaa minua. Klarassa ja auringossa teemana on paitsi kuolemaan liittyvät kysymykset myös ihmisyyden rajat ja olemus. Klarassa oli inhimillisiä piirteitä, mutta oliko hän ihminen, oliko hänellä sydän? Tämä on hämmentävää teoksen lopussa. 

Kerronta ei ole kovin tieteellistä. Sanasto on aika yleistajuista, mutta kuitenkin erilaista. Aluksi ajattelen tarinan sijoittuvan Japaniin (kirjailijan japanilainen tausta lie vaikuttanut), mutta sitten tulee ilmauksia, jotka vievät ajatukset Yhdysvaltoihin. Teoksessa ei ole kovin paljon ihmisiä eikä heistä puhuta nimillä päähenkilöitä ja muutamia sivuhenkilöitä lukuunottamatta. Josien äitiä kutsutaan Äidiksi, vain muutaman kerran rouva Arthuriksi ja muuten Klara puhuu henkilöille nimellä ja kolmannessa persoonassa, ei koskaan sinuttele. Kerronta on siis hyvinkin epätavanomaisen tavanomaista, jossa pienillä ratkaisuilla saadaan aikaan epätodellinen, tieteellisesti kehittynyt ja erilainen tunnelma ja aikataso kuin mitä elämme.

Huonetila oli jakautunut kahteenkymmeneen neljäksi lokeroksi ...  ---- Heidän päänsä lähes koskettivat toisiaan, ja he seisoivat siten, että kasvojen yläosa, silmät mukaan lukien, olivat ylemmän tason lokerossa, kun taas suu ja leuka oli ahdettu alempaan lokeroon.

Näistä lokeroista puhutaan eri yhteyksissä ja minun on hyvin vaikea päästä selville tästä lokerojutusta. Se on oikeastaan ainoa hieman mystisempi ja scifimpi asia kerronnassa. En myöskään päässyt selville, mitä ihmettä ovat ne pyörillä kulkevat monta savupiippua omaavat cooting-laitteet, jotka saastuttavat ilman. 

Kaiken kaikkiaan Klara ja Aurinko oli ihan hyvä lukukokemus. Erilainen, kuin mitä yleensä luen, mutta ajatuksia herättävä, kaunis ja koskettava tarina ihmisyydestä, ystävyydestä ja elämästä laajemminkin. Tämä teos ei kuitenkaan saa minua yhtään enempää Scifin puoleen, kuin aiemminkaan. Voisin ehkä kuitenkin lukea Ishigurolta jotain muutakin.

Tarkoituksellista vai tarkoituksetonta ristiriitaa kerronnassa?

Käännyimme kaikki taloja kohti, ja minulla oli ensimmäisen kerran tilaisuus katsoa Josien taloa kunnolla ulkoapäin. Se oli hiukan pienempi...

Rickin talo oli pienempi, eikä vain sen takia, että sijaitsi kauempana.

Kumpi talo siis oli pienempi?

---

Helmet 2023 kohta 21: Kirja on scifiä eli tieteiskirjallisuutta

---

Muualla blogeissa:

Tuijata. Kulttuuripohdintoja: Romaanin hienous ja monitasoisuus aukeaa pikkuhiljaa

Kirjaluotsi:  surumielinen, kaunis dystopia

Kirja hyllyssä bloggarin teos jätti kylmäksi, joskin hän luki teoksen ahmien.  

KIRJALAINAT!

 

Tässäpä taas lainattua lukemista pitkäksi aikaa

Jorma Kurvinen. Nuortenkirja kahden, gestapon takaa-ajaman  saksalaissotilaan panttivangeiksi ottaman pojan pakomatkasta Suomen Lapissa. Lainattu ihan varta vasten lukuhaastetta silmälläpitäen.

Anna Kortelainen: Kulkija. Tämän vuoden uutuuskirjoja, jossa tarkastellaan myös Pohjoisen Suomen elämää, mutta hieman erilaisesta näkökulmasta, kuin mitä Kurvinen tekee. 

Erno Paasilinna (toim.) Lapin runot jatkaa matkaa Pohjoisessa Suomessa.

Taras ŠevtŠenko: Ukraina. Valitut runot. Lainattu varta vasten lukuhaastetta silmällä pitäen.

Hannah Pick-Goslar: Ystäväni Anne Frank. Kevään uutuuskirjoja, jossa ystävyys ja lapsuus holokaustin varjossa vahvana teemana.

Helene Berr: Päiväkirja 1942-44. En muista, olenko lukenut tätä teosta aiemmin. Nimi on kuitenkin tullut vastaan muissa yhteyksissä.

Herättääkö näistä mikään sinun kiinnostustasi, oletko ehkä jo lukenutkin?

K.A. Pohjakallio: Aittamäen kotirintama!

 K.A. Pohjakallio

Aittamäen kotirintama!

Ristin Voitto, 1978 (Uudistettu laitos vuonna 1955 ilmestyneestä ensipainoksesta)

195 s.

Kansi: Päivi Sarrala

- Väkisinhän se kaikki hyvä tapahtuu, sanoi Tenkanen ja tarttui Laurin käsipuoleen.              - Hyvän  kirjeen kirjoitit isällesi, ja kohta näytetään tälle puolustusministerillekin, minkälaisia tempauksia tämän Aittamäen sisäpolitiikka on tuonut tullessaan. Jämeriä kirjeitä ja jämeriä tekoja nyt tarvitaan, ja välillä käydään jahtaamassa susia ja desantteja.

Aittamäen kotirintama kertoo pienen suomalaisen kyläkunnan elämästä jatkosodan aikaan. Teoksen päähenkilö on Pirkko-tyttö, joka suree Helokin kohtaloa. Isoisä on kertonut, että rehu ei riitä talveksi ja varmaankin pitää Helokki laittaa joulun jälkeen teuraaksi. Pirkko saa apua naapurin pojalta, Pentiltä, joka tutustuttaa hänet Hiipivän jaguaarin leiriin. Intiaanileikit vaihtuvat tositoimiin ja joukon johtaja keksii keinon.Kirje kirjoitetaan  kirjoittaa Nuorten Pellervon kysymyspalstalle. Kirje kirjoitetaan ja laitetaan vielä postimaksu mukaan. Ja kuinka ollakaan, Pirkko saa vastauksen agronomi Tarvaiselta, joka on laittanut kirjeeseen, pilke silmäkulmassaan, ihan puolustusministeriön leiman. Tarvainen neuvoo kaatamaan heinää teidenvarsilta ja kunnan jättömailta sekä tekemään kerppoja, joita myös tukuiksi kutsutaan. 

Jos ei Aittamäen pojat tähän pysty, niin heidät voi vaikka lähettäää,  minne, se jätettäköön mainitsematta, kun ei taida olla nykyisinä aikoina ihan korrektia. Intiaanileikit jäävät sikseen, kun kyläkunnan keskenkasvuiset pistävät vauhtia ja alkavat hankkia Helokille talvieinettä. Siinä touhussa he eksyvät maastoon, jonka omistaa Ylätalon Tuomas, jolla on närää Pirkon isän kanssa, koska Kaarelan torppa on aikoinaan erotettu ja annettu vielä hyvä peltomaakin, Tuomaan maista. Tuomas haukkuu Pirkko varkaaksi, kun tämä on poikien kanssa keräämässä pajukosta oksia, ja siitäkös sydämistyy niin Ylätalon väki kuin muukin kyläkunta.

Pirkon mieltä asia painaa, mutta hän turvautuu rukoukseen, kun ei muu auta. Pirkko pelastaa Ylätalon lehmän Kuoleman kuilussa joutumasta junan alle ja saa kuvansa lehteen. Tuomaan omaatuntoa alkaa painaa ja hän pyytää Pirkkoa käymään.

Aittamäen kotirintama on ihan menevä kirja, jossa sattuu ja tapahtuu.

Helokin talvirehut tulee kerättyä, siinä sivussa autetaan köyhää leskeksi jäänyttä monen lapsen äitiä, etsitään kadonneita lampaanvuonia, juostaan karkuun sutta ja ajetaan takaa kylään ilmestynyttä desanttia. Pirkko saa kuvansa lehteen kerran ja toisenkin ja Aittamäen kotirintaman maine kantautuu aina pääkaupunkiin asti, josta agronomi Tarvainen saapuu porukkaa tervehtimään ja palkitsemaan. 

Elämää sodan varjossa, hiljaiseen, työteliääseen tapaan. Kristillinen elämänasenne kuvastuu Pirkon toimissa. Kerronta on sutjakkaa ja kansanomaista. Ajankuva, askareet ja toimet lapsijoukon toimineen on luontevaa, opettajan asema ja merkitys kylän keskiössä on ollut merkittävää. Tavallista sota-arkea ja rippunen seikkailua hengellisellä sanomalla ryyditettynä. Ei maistu yhtään hullummalta.

Erityishuomio tälle koosteelle:

Oli perjantaipäivä, ja seuraavana iltana piti tavaroiden olla valmiina. Muutamassa tunnissa opettaja oli käynyt läpi kylän jokaisen talon. Hänellä oli koossa kenkiä, housuja, mekkoja, lakkeja, sukkia, villatakkeja ja vaikka mitä. Toiset vaatekappaleet olivat aivan ehjiäkin. 

Että sellaista. Ehjiäkin vaatteita joukossa, kun lahjoitetaan tarpeessa olevalle avuksi. Hieman erikoinen maininta, mutta todellisuutta kuvaava, ikävä kyllä.

Tommi Kinnunen: Pimeät kuut!

 

Tommi Kinnunen

Pimeät kuut

WSOY, 2022

284 + 1 s.

 

Aina pitäisi niin paljon. Pitäisi korjata alkuviikon laskennon pistokokeet ja muistella valmiiksi sopiva runonpätkä ensi tunnin sanelua varten. Aloittaa Kalevalan päivän kuvaelma, johtokunnan mielestä pitäisi järjestää se käsityökerho. Pitäisi lähettää viesti Seijan kotiin sairauspoissaoloista sekä kehnoista kengistä. Kirjoittaa kunnanvaltuustoon. Osuuskassaan. Verotoimistoon. Nimismiehelle. Pitäisi mennä nukkumaankin jo, sillä kello on herranen aika varmasti pitkälle yli kahden. 
 

Tommi Kinnusen Pimeät kuut on omistettu väsyneille. Alaotsikkona on talvikirja. Teos on aika raadollinen kertomus kuusikymppisestä kansakoulunopettajasta, Elna Suorajärvestä, jonka terveys ei ole parhain mahdollinen. Elna on saanut vuoden pituisen pestin syrjäiselle maaseudulle. Eletään sodanjälkeisiä vuosia, pulaa on vähän kaikesta, mutta se, mikä perillä Elnaa odottaa on kuitenkin yllätys: homeinen parakki, jonka viereen tosin ollaan rakentamassa uutta koulua. Elna on väsynyt, kremppaa on vähän siellä ja täällä. Ensialkuun hän kokee ettei enää taida opettaakaan, mutta vuoden kuluessa vanha opittu taito kuitenkin löytyy. Tosin vastuksia löytyy niin johtokunnan taholta kuin suvustakin. Elna on joutunut jättämään kotinsa, kun sisko lyö ohimoon ja heittäää kimssut ja kampsut ikkunasta.

Kerronta on suoraa, rehevää ja elävää.Tarinan minäkertoja on Elna itse, joka käy elämänsä arkea päivä ja hetki kerrallaan, välillä muistellen. Paitsi äitiä, siskoa, mielessä pyörii Niilo, jonka henkilöllisyys paljastuu sitä myötä, kun kouluvuosi päättyy. Elna taistelee viimeisillä voimillaan, saa välillä voimaa ja jopa nauttii hiihtoretken voimaannuttavasta riemusta. Mutta ... kaikki päättyy. 

Teos on jaoteltu vuodenkierron mukaan, elokuusta toukokuuhun. Kesä on kauneimmillaan, kun Elna soudetaan järven yli kotikylään, mutta Elnalla on kesän valoisasta ajasta huolimatta edessään "pimeät kuut". Tietämättömyys tulevasta, toimeentulosta, asumisesta. Hän on päättänyt, että opettajaksi hän ei enää ryhdy. Se on ohi ja marssii nimismiehen kansliaan. Ilmeisesti hän aikoo pistää siskonsa lujille kotimökin ja perintöjen suhteen, mutta muuten teos jää kovin avoimeksi.

Minua kiinnosti tämä teos lähinnä kansakoulukuvauksena ja opettajan työn kuvauksena, koska sukututkimuksen myötä minua on aihe sattuneista syistä kiinnostamaan. Kyllähän tässä ajankuvaa tuli, Teos sijoittuu Pohjoiseen Suomeen. En oikein tiedä, kun puhutaan rajaseudusta ja saa kuvan lähinnä itärajasta, mutta Oulu on kuitenkin länsipuolella, että kuinka laajalla alueella Lappia tässä kuljetaan. Lukujen alussa on erilaisia kansakouluopetukseen ja Elnan elämänkuvioihin liittyviä juttuja. Taustatyötä on ilmeisesti tehty. Minua kuitenkin mietityttää, voiko se olla todella ollut näin kurjaa, sodanjälkeen kansakouluelämä. Myös tuolloinen verotus pistää mietteliääksi. Erään luvun alussa olevan kuitin mukaan Elnan palkka oli 

15 699,58 mk, josta tulo- ja omaisuusveroa 11597,18.

Sehän on n. 74 %. Onko verotus ollut todella noin kamalaa? Olisi hauska tietää, mihin tämä laskelma perustuu, sillä liitteissä ei mainita mitään verotuksellista lähdettä.

Kuvaavaa ristiriitaisuutta:

Lanka on olematonta, hyhmeisen veden väristä. Liian paksuakin...

Vaikka teos oli jäntevästi kerrottu ja myötätuntoisesti vanhoja, väsyneitä, elämän kuluttamia ihmisiä kohtaan, niin minä en tykästynyt Elnaan. Karvani nousivat pystyy lopussa, ja olisin toivonut kirjailijan päätyneen toisenlaiseen ratkaisuun kuin mihin Elna päätyi. Oli se sitten kuinka todellista ajankuvaa mitä olikaan. Hyi hyi, Elna, minkä teit!

--

Kirjaluotsi: "Pimeät kuut on vangitseva tarina persoonallisen naisopettajan haasteista sotien jälkeisessä Suomessa ja vaikuttava aikalaiskuvaus jälleenrakentamisen ajasta poltetussa Lapissa."

Kirsin Book Club:  "Tommin oma ääni puski paikoitellen voimakkaasti lävitse. Useammin väsymyksen kuvaus kuitenkin tavoitti Elna Suorajärven ajattelun ajattomasti."

Marian Hostetler: Aavikon armoilla!

Marian Hostetler

Aavikon armoilla

Alkuteos: African adventure

Suomentanut Tytti Träff

Ristin Voitto, 1979

127 s,

Aavikon armoilla kertoo amerikkalaisperheestä, jossa isä on maatalouden opettaja kristillisessä korkeakoulussa, äiti on piirustuksenopettaja. Lapset Denise on 9-vuotias. Hänellä on pikkuveli Pete. Denise on tarinan minäkertoja. 

Eräänä päivänä aterialla isä alkaa puhua siitä, kuinka kaikkialla ei ole yhtä hyvä tilanne, ihmiset näkevät nälkää. Hän haluaa tehdä jotakin asian hyväksi. Perhe lähteekin kehitysaputyöhön Tsadiin. Isän on tarkoitus olla mukana maanviljelysprojektissa ja äidin ala on naisten käsityöt. Denise ei ole oikein innostunut jättämään kotikaupunkiaan, Illoinoin Grovetownia. Teoksen alkupuheessa kirjailija tuo esiin, että paikannimet on keksittyjä lukuunottamatta Tsadin pääkaupunkia.

Tsadissa perhe asettuu vähitellen. Jonkin verran tulee tarinassa otetaan kantaa lähetystyön ja kehitysaputyön eroon. Denisen perhe on lähinnä kehitysaputyössä. Isän mielestä ensin on ravittava fyysinen keho, jotta pystyisi ottamaan vastaan evankeliumin.

Eräänä päivänä Denise lähtee mukaan, kun George-niminen lentäjä lähtee viemään viljaa vaikeakulkuiseen paikkaan. Vilja ei kuitenkaan pääse perille, kun lentokoneeseen tulee jotain vikaa ja Georgen täytyy tehdä pakkolasku aavikolle. George ja Denise selviytyvät ja suuntaavat läheiseen kylään saadakseen apua, mutta joutuvat keskelle kapinallisjoukkoa, jota johtaa ranskankielinen mies. 

Kapinalliset ovat pohjoisen alueen muslimeja, ja heidän tarkoituksensa on panttivankien avulla kiristää hallitusta myöntämään heille virkoja, jotka pääsääntöisesti on annettu etelän tsadilaisille, joissa on vanhojen heimouskontojen kannattajia, osan ollessa kristittyjä.

George ja Denise pääsevät kuitenkin karkuun kun alkaa sataa.

Päästyään takaisin kotiin, Denise joutuu uuteen seikkailuun kristittyjen retkellä, jossa keskustellaan, kuinka heidän pitäisi suhtautua jondo-leireihin, ja heimorituaaleihin. Sotilasjoukko tulee paikalle ja vangitsee nuoret, Denisen mukanaan. Sitten kuitenkin auto juuttuu kiinni mutaan ja sitä irrotettaessa Denise hivuttautuu lähestyvän kauppamatkueen joukkoon, joka auttaa hänet piiloutumaan. 

Teoksessa on upea mustavalkokuvitus. Valitettavasti tekijää ei mainita. Yksinkertaisesti, lapsille suunnattu teos, joka avaa lähetystyön ja kehitysaputyön haasteita. Kirjailija on itse työskennellyt Tsadissa kesällä 1974.

"On paljon helpompi haluta auttaa kuin todella tehdä jotain sellaista, mikä auttaa."

--

Kirjallinen Maailmanvalloitus : Tsadi