Leena Helka: Edithin seitsemän sanaa

 

Leena Helka

Edithin seitsemän sanaa

WSOY, 1982

231 s.

Kansi: Heikki Kalliomaa

 

Jo ensimmäisen kokoelmani ensimmäisessä runossa minä kerroin itsestäni pääasiat:

Minä näin puun kaikkia muuita suuremman,

täynnä saavuttamattomia käpyjä;

minä näin suuren kirkon oven avoinna

ja jokainen kirkosta tulija oli kalpea ja voimakas

ja valmis kuolemaan;

minä näin naisen joka hymyillen, kasvot maalattuina

heitti arpaa onnestaan

ja näin että hän hävisi.

Piiri on vedetty kaiken tuon ympärille

eikä sen ylitse astu kukaan.

Leena Helkan Edithin seitsemän sanaa on, kuten takakannessa sanotaan: runollinen romaani Edith Södegranisa, suomenruotsalaisesta modernistisen runouden edelläkävijästä.  Teos ei ole varsinainen elämänkerta, vaan päiväkirjamuotoon kirjoitettu, herkän lyyrinen tulkinta runoilijan minästä.

Teoksen kielikuvat, syvällisyys ja ote on huikeaa, läpitunkevaa, mutta kuinka oivaltavaa (sana takakansitekstistä) se on, en osaa sanoa. Olen lukenut hyvin vähän Edith Södegraniin liittyvää aineistoa ja runoutta. Minua vaivaa lukiesssani se, että teos on kirjoitettu ikään kuin Edith Södegran itse puhuisi, pitäisi monologia elämästään ja unelmistaan. Vaivaa niin paljon, että mietin, ovatko teoksessa runotkaan Edith Södegrania. 

Mutta kuten kirjailija loppusanoissaan sanoo: "Kullakin on oma Edith Södegraninsa, yli- tai alivalotettu kuva, jossa eläväinen malli on liikkunut." Tämän kuvitteellisen päiväkirjan kirjailija on sanojensa mukaan löytänyt "korista, jota Edith Södegranin runoissa tyttö rannalla kantaa".

Teoksesta nousee symbolisuus. Elämä on puutarha, jossa Edith vaeltaa. Toisaalta Edithin elämää verrataan Kristuksen elämään, tai paremminkin Kristuksen kärsimyksiin, kuten teoksen nimestäkin voi päätellä. Teoksen ote on todellakin erikoinen. Mutta antaako se oikean ja luotettavan kuvan Edithistä? Tässä teoksessa korostuu sairaus, kuoleman läheisyys, yksinäisyys. Koskettavaa kuvausta tämä on, täytyy sanoa.

Se, mitä Edith Södegranista tiedetään lienee paljolti hänen muille ihmisille kirjoittamiensa kirjeiden varassa, sillä itse hän poltti omia arkistojaan, koska ei halunnut, että hänen elämäänsä kuolemansa jälkeen tongittaisiin. Salaperäisyys, mystisyys on vahva myös tässä Leena Helkan teoksessa, ehkä vähän liiankin vahvana ottaakseen minut täysin omakseen, päinvastoin vieraannuttavana. Kuitenkin uteliaisuuteni, tiedonnälkäni Edith Södegrania kohtaan on kasvanut. Tahtoisin lukea hänestä enemmän, hieman elämänkerrallisemman teoksen ja tutustua myös laajemmin hänen runoihinsa. Yhden Agneta Rahikaisen teoksen olen lukenut hänen runoihinsa liittyen ja Rahikaisen & Sillanpään Maailma on minun runoja ja valokuvia kiinnostaisi myös, joskaan se ei varsinainen elämäkerta lie sekään.

Mitkä ovat ne Edithin seitsemän sanaa, jäävät hieman arvoitukseksi. Tässä kuitenkin kolmet vaihtoehdot, jotka kerronnasta löytyivät.

Minä huudan ristiltäni seitsemän sanaa: Elämä, ota minulta pois tämä tyhjä kalkki 

Vain sinulle esiäiti minä seitsemän sanaani sanon: Kva je ja, kvadan ska ja gaa?

Haagarin sanoin satu lannistumattomasta elämästä päättyy seitsemään sanaan maan päällä: Pääni kallistan nurmelle: nyt lopulta olen kotona.

Itse annan erityismaininnan tälle ajatukselle: 

Koiranputkien, karhunputkien kukinnot ovat enkelten virkkuutöitä, eivätkö ole.

Siitä, onko ajatus löydettävissä Edith Södegranilta en pysty sanomaan mitään.

---

Seinäjoen kaupunginkirjaston lukuhaaste 2024 Tunteet, Kohta 29: Yksinäisyys

Kyyti 2024 kohta 4: Taiteilijaromaani