NAISTENVIIKKO 2024! Leena Inkeri Erkkilä: Sarastus!

 

Leena Inkeri Erkkilä

Sarastus

Edico Oy, 2010

Kansikuvitus: Leena Inkeri Erkkilä

Tänään vietämme Leenan, Matleenan, Leenin ja Lenitan nimipäivää. Tuijata järjestämä Naistenviikko -lukuhaasteeseen valitsin Leena Inkeri Erkkilän muistelmateoksen Sarastus. 

Sarastus sisältää lyhyitä tuokiokuvia, muistelmahetkiä lapsuudesta aikuisuuteen, sotavuosista rauhanpäiviin. Kerronta on kaikkitietävää, arkista proosaa, ilman sen suurempia dramaattisia tehokeinoja. Välillä on hieman huumoria, mutta muutoin kerronta on hyvin yksinkertaista, mutta silti kuvaavaa elämän pienistä tapahtumista. Välillä kerrontatyyli vaihtaa kuvakulmaa,  Teoksen päähenkilön Liisan päiväkirjamerkintöihin, jotka nekin "kasvavat mittaa" kehityksen myötä.

Rakas Päiväkirja. Minä sain sinut äidiltä lahjaksi, kun tultiin maalle. Kirjoitan vain kun on asiaa. On sota. Minua pelottaa. Liisa.

Takansitekstistä:Kirjan henkilöt ovat keksittyjä ellei kyseessä ole julkisuuden henkilö tai paikkakunnalla muutoin tuttu persoona. Kirja on kuvitteellinen, vaikka pohjautuu tositapahtumiin. 

Omat muistot sekoittuvat fiktiiviseksi tarinaksi, jossa Suomen sotavuodet ja suomalainen maaseutuelämä luo puitteet nuoren kasvulle.

Teoksen lopussa on pieni sanasto ja viimeiseksi vielä kirjailijan kuvaus murteista. Teokseen tuokin mukavasti ilmeikkyyttä ja elävyyttä murteellinen dialogi Itä- ja Länsisavon murteineen ja karjalaisin vivahtein. Muutoin kerronta on suorasanaista ja selkeää, hyvää kirjakieltä. 

Ensimmäinen luku, jossa pieni tyttö pelästyy valtavan ankkalauman taapertaessa vauhdikkaasti kohti tyttöä ja isompi serkkupoika huutaa: Juokse sinä kotiin, että edes sinä pelastut  toistuu loppupuolen painajaisunessa. Näin teoksen tarinat luovat kokonaisuuden, jossa luvut eivät ole irrallisia toisistaan. Elämä on ketju, jossa jokainen vaihe liittyy kokonaisuuteen. 

Sarastus luo hyvän kuvan suomalaisesta elämänmenosta sotavuosina. Pienistä ilonaiheista, mutta myös suurista suruista, evakkolasten ja -perheiden kohtaloista. Ei suurin sanoin, vaan pienin elein.

Ruokatunnilla lapset söivät kotoa tuomiaan eväitä. Useilla oli maitoa patenttikorkkipullossa. Maito oli kortilla. Lapset saivat sitä kuusi desilitraa päivässä, aikuiset kaksi. Pullollinen maitoa oli melkein yhden päivän annos. Liisan äiti laittoi usein tyttärensä ruisleipien päälle ohueksi paistettua kananmunaa. Mitään leikkeleitä tai paistettua lihaa ei ollut saatavilla, ei myöskään juustoa. Eräänä päivänä Taisto Tiippana käännähti Liisan puoleen kesken syöntinsä ja sanoi:

 - Hiitolas syötii lusikal voita!

- Mitä asiaa Taistolla on, kysyi opettaja.

Mie sanoin vaan tälle Liisal, jotta Hiitolas syötii lusikal voita. Ja se on totta.

Milla Ihalaista nauratti. Hän sai pidetyksi kasvojensa ilmeet tasaisena. - Minä ymmärrän, että sinulla on mielessä Karjalan kodin voikulhot ja muut. Yritä kestää tämä tilanne.  Kylhää  mie yritän, mutta ku kaikk on mänt.

- Taisto. Kun koulupäivä on lopussa, voit jäädä kanssani juttelemaan. Haluan kuulla, miltä sinusta tuntuu. Opettaja sanoi.

- Mie jään. Ois kyllä hyvä puhua, poika sanoi ja istuutui paikalleen.

Voisi sanoa, että siinä on ollut opettaja ja nainen paikallaan oli kohtaus sitten fiktiivinen tai todelliseen henkilöön pohjautuva.