Clare Darcy: Pääosassa rakkaus

Clare Darcy

Pääosassa rakkaus

Alkuteos Rolande

Suomentanut Maikku Konsin

Karisto, 1982

224 s.

Kansikuva: Satu Sisko Sintonen

 - Mutta Honoria-tätisi --- ----  tämä mitäänsanomaton poika, jonka hän on valinnut esittämään Giles Arcourtia  --- ---  Niin punaiset posket, vaaleat kutrit ja ovelat enkelin silmät ja niin tyypillinen itävaltalaisen tahmea ääni. 

- Onko hän petkuttaja? Jasper kysyi.

- Kultaseni, totta kai hän on! En koskaan voinut erityisemmin sietää John Arcourtia, mutta ei hän eikä tuo ranskatar, jonka hän nai, olisi millään voinut saada aikaan tuollaista karamellipojua! Ranskatar oli tosin liian iso - ei oikeastaan ruma, ymmärräthän, mutta ei misään tapauksessa kaunis - mutta hänessä oli tyylikkyyttä, erehtymätöntä tyyliä...

Romantiikan nälkääni löysin tämän teoksen, jonka oranssit kannet ja hauska kansikuva vetosivat  minun tyylitajuuni. Ja kyllähän tämä on romanttinen teos. 

Päähenkilöinä on Jasper Carrington, Paronittaren nuori sukulaispoika, jonka pitäisi periä kahdeksan miljoonaa 1600-luvulla laaditun testamentin nojalla. Nyt on kuitenkin ilmaantunut toinen perijä, Giles Ascourt, joka on kadonnut ranskan sotien tuoksinassa. Jasperin Honoria-täti on asianajajansa Croilin kanssa löytänytkin "oikean perijän" ja Jasper on menettämässä perintönsä. Jasper keksii kuitenkin vastavedon ja palkkaan tuntemansa nuoren ranskalaisen näyttelijättären  Rolande Henryn näyttelemään Giles Ascourtia.

Rolande joutuu kuitenkin kohta murhayritysten kohteeksi eikä Jasper pidä asian saamasta käänteestä. Hän ei myönnä, että olisi rakastunut Rolandeen ja Rolande itse, vaikka onkin rakastumassa Jasperiin, on arvonsa tunteva nainen ja pitää kiinni itsenäisyydestään. Rolande luopuu esittämästä Giles Arcourtia ja vaihtaa roolia unkarilaiseksi kreivittäreksi ja siirtyy asumaan Paronittaren luokse, joka pitää perintöasiassa Jasperin puolta. 

Kuka lopulta on petkuttaja ja löytyykö oikea Giles Arcourt selviää monien mutkien ja vaiheiden kautta. Samoin selviää Jasperin tunteetkin.

Minulle ei kuitenkaan ihan täysin selvinnyt tarinan ajallinen konteksti. Teksissä mainitaan vuonna 1903 päättynyt sota Ranskan ja Englannin välillä. Mikä ihmeen sota.? Samoin mainitaan Aminienssin rauha? Sellaisestakaan en ole kuullut. Täytyipä siis ottaa selvää. Ilmeisesti tekstissä on vuosiluvun suhteen joko painovirhe tai no virhe kuitenkin, sillä Aminienssin rauha tapahtui 1802 ja kyseessä oli Napoleonin sota. Toinen ajallinen vihje on maininta kuninkaan arkkitehdista John Nashista, joka on suunnitellut Brightonin Meripaviljongin. Tosin, kun puhuttiin paviljongista, tuli mieleeni ensin kuningatar Victorian puoliso, mutta kyse ei kuitenkaan ollut tästä paviljongista.

Ajallisesti tämä siis ilmeisesti kuvaa ehkä1800-luvun alkupuolta enemmän kuin loppupuolta.

Tämä on tosiaankin höttöistä viihdettä brittiläiseen tapaan, tosin kirjailija on amerikkalainen. Mikä minua myös lukiessa häiritsee on se, että kaikilla tuntuu olevan siniset silmät ja se on hieman epäuskottavaa tai sitten tietoinen valinta kirjailijalta, joka suuntaa ajatukset piilorasismiin. Mieleeni tulikin alkaa tehdä lukemistani kirjoista tilastoa henkilöiden silmien väreistä. Se saattaisi olla mielenkiintoista.

Romantiikan nälkään tämä oli kuitenkin ihan mukiinmenevä lukukokemus ja olihan tässä pientä seikkailua ja jännitystäkin. Sukuyhteydet tosin olisi voinut olla hieman selkeämmin esillä. 

Kyyti 2024 -lukuhaaste kohta 10 Kirjassa on oranssit kannet

Tunnelmia Kirjamessuilta!

On lauantai-aamu. Odotettu Helsingin kirjanmessumatka on alkamassa. Olen laittanut herätyksen soimaan kuudelta, sillä bussimme lähtee vartin yli seitsemän. Olen kuitenkin hereillä jo ennen kuutta. Hyvin on aikaa juoda aamukahvit ja tarkistaa, että kaikki tarpeellinen on kasassa. Aamun syystalven pimeydessä kävelen linja-autoasemalle. Taivaalla kuu luo valoa pimeyteen. Hmm. Kokeilempa, kuinka uusi (ollut jo kyllä aika pitkään käytössä) kamerani tavoittaa kuun. Ei hassummin. ei hassummin. 

Olen ensimmäisenä paikalla. istahdan penkille odottelemaan. Katselen taivasta. Vähänpä näkyy tähti taivaalla, mutta kokeilempa vielä, miten tuon kirkkaan tähden onnistuisin kuvaan saamaan. Kirkas valopiste taivaalla. Salaperäinen, tavoittamaton. Ei yllä kamerani zoomi tavoittamaan.

Matkanteko kestää, mutta vihdoin viimein olemme perillä Helsingin messukeskuksessa. Suunnitelmassani oli ensimmäisenä suunnata Töölönlahden lavalle kuuntelemaan Suloista nostalgiaa, jossa keskustelemassa ja nostalgisoimassa olivat kirjailijat Maija Kajanto ja Kirsi Pehkonen,  sekä Tiia Tiainen (Enemmänkirjoja) ja  Kirsi Hietanen Kirsin Kirjanurkka -blogista, haastattelijana Aino-Maria Savolainen Amman lukuhetkestä. Olisi ollut niin kiva vaihtaa ajatus tai pari, mutta harmikseni en ehtinyt paikalle ajoissa, sillä saapuessani paikalle, oli keskustelu juurimmiten pättynyt. Kuvan ehdin kuitenkin napata.

Seuraavana oli tarkoitukseni suunnata Kruunuhakaan kuuntelemaan Suomen kuvalehden järjestämää Lähi-Itä keskustelua, mutta, enhän minä sinnekään ehtinyt. Tosin jossain vaiheessa huomasin, että olin huomioinut ajan väärin, ja minullahan olisi ihan hyvinkin aikaa, mutta se saattoi olla jossain muussa tilanteessa.

Haahuilin sitten ja yritin saada käsitystä suunnista ja mihin tässä suuntaisi. Kiertelyn ja katselun lomassa bongasin kivan nukkekodin. Itsekin nukkekotiharrastajana täytyi tästä kaksipuoleisesta kaapistosta tietyskin ottaa kuva, vaikka instanlaatio oli kai lähinnä saatettu paikalle lapsia ajatellen.

Matkan varrella suunnatessani kuuntelemaan Jäämeren laulua ehdin huomata kuinka suosittu onkaan nykypäivän dekkaristi Satu Rämö, jota haastateltiin myös Senaatintorin lavalla teoksestaan Jakob. Lava ja sen ympäristö aivan kuhisi väkeä. 

Ingeborg Arvolan Jäämeren laulun esittely olikin Rämön jälkeen vuorossa. Haastattelijana oli Ville Blåfield ja keskustelu käytiin englanninkielellä. Väki oli vaihtunut ja pääsin itsekin istumaan. Sukututkimus ja Pohjoisen karut olot tulivat keskustelussa esille. Tämä teos kiinnostaisi minua kyllä kovasti. 

 

Minulla oli hyvin aikaa ennen päivän viimeistä suunnitelemaani keskustelua ja lähdinkin sitten etsimään Avain-kustantamon standia josta ostin Anna Pölkin viimeisimmän Metsien kaukainen sini -teoksen. Olisin ollut kiva tavata Anna ja Lumiomenakin, mutta he eivät nyt paikalla olleet. Suuntasin sitten suuntia hieman kartasta tutkittuani kohti Kristillisten kustantajien paikkaa. Minun oli tarkoitus tutkia hieman kustantajien tarjontaa, ja erityisesti Väylä-kirjoja, mutta pää alkoi humista jo sen verran, että unohdin koko jutun, kun muut seikat veivät huomioni. 

Paikalle saapuessani Mikael Juntunen haastatteli parhaillaan Helena Kauppilaa lastenraamatuista ja kristillisestä kasvatuksesta. Helena Kauppilan ajatukseen Raamatun ikuisista arvoista on helppo olla samaa mieltä. 

Jäin sitten kuuntelemaan seuraavaa vuorossa olijaa, Jari Olavi Hiltusta, jolta on ilmestynyt Teho-osasto niminen autofiktiivinen teos, joka on toinen uutuuskirjaostokseni näiltä messuilta. Ja täytyihän siihen pyytää tekijän nimikirjoituskin. Tekijältä on ilmestynyt muitakin teoksia, joista ainakin Ahmatovaa käsittelevä teos kiinnostaisi, jos ei muuten, niin ainakin lainaten.

Teho-osasto käsittelee lapsen vakavaa sairastumista ja siitä selviämistä. Kirjailijan kysyessä, miltä tilanne tuntuu, J.O. toi esiin metaforan maiseman muuttumisesta.  Kun on ollut maisemassa, jossa on tasaista ja kaikki näyttää samalta (minulle tuli mieleen Pohjanmaa, vaikka kirjailija ei olekaan Pohjanmaalta) ja sitten onkin yhtäkkiä maisemassa, jossa on rotkoja ja syvänteitä (mieleeni tuli Kalliovuoret Yhdysvalloissa). Eli tunnelmat oli kuin hyppäisi pohjanmaan aakeilta laakeilta Kalliovuorten syvänteisiin, henkeäsalpaavat, mutta ei ehkä myönteisessä mielessä (tämä siis minun mielikuvani kirjailijan selityksestä).

Mihin suunnata huomio, kun tilanne ei ole hyvä? - Toivon näköaloihin. Toivoa ei saa menettää, on kirjailijan kokemus.

Pysyttelin aika lailla Töölö . Töölönlahti - Senaatintori lavojen linjalla. Ennakolta suunnittelematta jäin kuuntelemaan Anne-Maija Aaallon ja  Mikko Kalajoen keskutelua haastattelijanaan Salla Simukka. 

Nuortenkirjallisuuden tulevaisuudesta puhuttiin. Anne-Maija Alanko"Ei koskaan tiedä, mistä ne ideat tulevat" ja "Kirjailijana voi hetken aikaa leikkiä jumalaa" kolahtivat.

Kalajoen puheesta sen sijaan jäi mieleen, se, kuinka epäolennaiset seikat nousevat tulevaisuudessa  kirjanjulkaisukriteereinä esille. Kalajoki toi myös esille sen, kuinka kustantamoilla on kaksi koria: palkintokori ja myyntikori, joiden mukaan ne lajittelevat käsikirjoituksia. Palkintokoriin voi päästä, jos käsikirjoituksella on potentiaalia jonkin kirjapalkinnon saajana ja myyntikoriin sellaiset, joilla on mahdollisuuksia myynnillisesti tai jopa käsikirjoituksena, josta tehtäisiin elokuva tai sarja. Käsikirjoituksen jatkamisen sarjaksi oli myös Kalajoen mielestä merkityksellistä.

Yllättäen törmäsin Gregoriukseen jonka kanssa vaihdoimme hetken aikaa ajatuksia kirjoista ja elämästä. Olisin jatkanut mielelläni keskustelua, mutta minulla alkoi olla sen verran heikko olo kaikesta hyörimisestä ja pyörimisestä että minun täytyi lähteä etsimään jotain helpostusta oloon puhumattakaan, että tässä vaiheessa päivää voisi olla hyvä syödäkin jotain. Kiitos keskustelusta, Gregorius. Valitan, että kuvasta ei tullut oikein onnistunut. Minulla oli jostain syystä vaihtunut asetus kamerassa videoon ja tämä on nyt kuva kuvasta.

Hieman lepäiltyäni ja käytyäni syömässä kiertelin taas siellä täällä ilman sen kummempia suunnitelmia.Päivän viimeisenä minua kiinnosti Klassikot ja tulevaisuus - keskustelu Töölönlahden lavalla, mutta keskustelu ei loppujen lopuksi ollutkaan niin innostava kuin olin odottanut. Keskustelijat puhuivat dystopioista ja utopioista ja ainoa klassikko, jonka itsekin klassikoksi miellän oli Mari Lemisen mainitsema Victor Hugon -kurjat, mutta ovatko tulevaisuuden klassikot samanlaisia kuin menneisyyden klassikot, niin siitähän keskustelussa oli kyse. Itse toivoisin, että tulevaisuudessakin olisi ajassa ja paikassa säilyvää kirjallisuutta, joka ei olisi ainoastaan dystooppista tai utopistista. 

Lähdinkin sitten katselemaan antikvaariaatteja. Tarjontaa oli niin paljon, että kiertelin vain summittaisesti ja yritin katsella lähinnä vanhempaa lasten- ja nuortenkirjallisuutta. En kuitenkaan tehnyt juuri mitään ostoksia. Löysin vain tämän pienen lastenkirjan, jonka intiaaniaiheinen kuvitus herätti kiinnostukseni. Ohuthan tämä on hintaan nähden, mutta kiinnosti nyt kuitenkin tämä pieni kanadalainen satu. Muut ostokseni tulikin jo mainittua, nehän olivat Anna Pölkin Metsien kaukainen sini ja Jari Olavi Hiltusen Teho-osasto, jotka ovat tämän vuoden uutuuskirjoja.

 

Antikvariaattien tarjontaa tutkaillessani tapasin yllättäen Sara Kokkosen, joka yhdessä Lauran kanssa oli etsimässä Montgomeryn  Anna-kirjojen varhaispainoksia. Se oli oikeastaan Sara, joka ensiksi huomasi minut tutkailemassa antikvariaatti Makedonian nuortenkirjatarjontaa. Jäimme sitten juttelemaan ja vaihtamaan ajatuksia Montgomerystä ja uusimmista Anna- ja Runotyttökäännöksistä. Anna-kirjojen uudistetut suomennokset kiinnostavat minua, mutta Runotyttöjen osalta en taida uskaltautua tutustumaan, sillä ennakkotietojen perusteella ne kuulostavat liian erilaisilta ja jäyhemmiltä. Tykkäisin kyllä hankkia Runotytöt alkuperäisinä, siis englanniksi, jos vain löytäisin tarpeeksi miellyttävät painokset. Saran ja Montgomerya tutkivan Lauran tapaaminen oli piste messupäivään ja suuntasinkin sitten pian erottuamme kohti kotimatkaa ja bussiamme, joka oli piilotettu jonnekin parkkipaikan perukoille. Hyvä, että jalkani enää kantoivat, mutta antoisaa oli ja vaivan arvoista. 

 

Kirjamessut 2024 - Perjantain satoa!

 10.00 - 10.30 Senaatintorilla Joona Leppälä kertoi kokemuksiaan Japanin-matkoiltaan. Japani on kyllä kiehtova maa ja kiehtovasti JL toi esiin japanilaisen kulttuurin erityispiirteitä, kuten sen, että Japanilainen ruoka on moniulotteisempaa kuin pelkkää sushia tai kuinka Japanissa ihmiset ottavat toinen toisensa huomioon ihan eri tavalla.

11.30-12.00 edelleen Senaatintorilla oli aiheena Tiina Nopolan lastenkirjat ja niistä tehdyt elokuvat. Miksi Nopolan lastenkirjat ovat kestäneet aikaa kysymykseen uusimman Risto Räppääjän esittäjä sanoi: "Ne ovat vaan niin hyviä". Tiina Nopola itse toi esiin teosten kaksitasoisuuden, jossa aikuiset on pöhköjä ja lapset viisaita. Se on kai se sama idea Viisikoiden taustalla, tuli tässä mieleeni.

12.00-12.30 Edelleenkin Senaatintorilla keskusteltiin kirjoittamisen tulevaisuudesta. Keskustelijoina Emmi-Liia Sjöholm, Niklas Ahnberg, Niko Hallikainen ja haastattelijana Ville Blåfeld.

Niklas Ahnbergin esiin tuoma tekoälykokeilu, jossa olisi mahdollista keskustella teoksen jonkin hahmon kanssa tuntui aika utopistiselta. Tekoälyn mahdollisuuksista kirjoittamisessa hän kuitenkin on sitä mieltä, että tekoäly ei saa korvata kirjailijaa. Tekoälyn ja kirjailijan tuottaman tekstin ero on "tunteessa, että tämä on koettua tekstiä". 

12.30-13.00 Hakaniemen lavalla puhuttiin maailmanpolitiikasta ja -järjestyksestä. Jaakko Iloniemeä ja Henri Vanhasta haastatteli Matti Virtanen. Keskustelusta ei paljon mieleen jäänyt, mutta iloniemen lausuma oli niitä viisaita sanoja, joita Matti Virtanen aloituspuheessaan sanoi haastattelussa kuultavan. 

Kirjamessut 2024 alkoivat!

 

Helsingin Kirjamessut 2024 alkoivat ja kuinka olisikaan ollut hauskaa viettää koko kirjamessuviikko Helsingissä, mutta sattuneista syistä se nyt oli mahdotonta. Lauantaina kuitenkin olisi tarkoitus matkata paikallisen kirjaston järjestämälle kirjamessureissulle, jos ei mitään yllättävää estettä ilmaannu. 

Lauantain suunnitelmani näkyy tässä kartassa. Jos vain suinkin ehdin, niin ensimmäisenä olisi tarkoitus suunnata Töölönlahteen kuuntelemaan Suloista nostalgiaa, mutta kaikki riippuu siitä, ehtiikö seurueemme Messukeskukseen ajoissa. No, sitten voisin ehkä piipahtaa Kruunuhakaan kuuntelemaan Suomen kuvalehden järjestämää keskustelua ajankohtaisesta aiheesta. Iltapäivällä Senaatintori vetää puoleensa kuuntelemaan, kuin Jäämeri laulaa ja vielä ennen kotiinlähtöä takaisin sinne, mistä aloitettiin, eli Töölönlahteen kuuntelemaan, mikä mahtaa olla klassikoiden tulevaisuus. 

Aina voi kuitenkin sattua jotain yllättävää ja haahuiltua siellä täällä tulee varmasti. Nykäse hihasta, jos tunnistat messuhälinän keskellä. Yritän laittaa jonkin nimitiedon esille. 

---

Lauantaihin on kuitenkin vielä aikaa ja lievittääkseni poissaolohaikeutta ostin verkkolipun messuille ja seuraan kiinnostuksen mukaan keskusteluja niilä parilla lavalla, jotka verkossa on nähtävissä. Tässä ensialkuun tämän torstaiaamun anti. 

 

Klo 11.30 - 12. 00 Hakaniemen lavalla Vera Miettinen haastatteli Päivi Happosta hänen uusimman dekkarinsa tiimoilta. Rakkaudesta huijatut -teos käsittelee mittavaa nykyajan ongelmaa. Aihe ei ehkä aivan ominta ole, mutta jossain määrin teos kuitenkin kiinnostaa muista syistä. Henkilökuvan rakentamisesta Päivi Happonen kertoi kierrelleensä Malagassa ja katselleensa paikkoja: "tuohon laitan sen huijausyrityksen" ja sitten hän tuumaili millainen henkilö ryhtyy huijaamaan, miksi hän ryhtyy moiseen puuhaan ja miten perustelee toimintaansa. Hän totesi, että "ihmisissä on aina monta puolta". Ymmärsin, että henkilön rakentaminen lähtee ajatustyöstä eikä ole mikään pieni homma, jotta kuvasta muodostuisi elävä. 

 

Klo 12.00-12.30 Senaatintorilla keskusteltiin Lukemisen tulevaisuudesta. Keskustelijoina oli Silvia Hosseini, Paula Noronen ja Aleksis Salusjärvi. Haastattelijana Aino Miikkulainen. Keskustelussa vaihdettiin ajatuksia muun muassa lukemisen ja kirjallisuuden tarkoituksesta. 

Keskustelussa Silvia Hosseini herätti mieleeni myös kysymyksen lukemisen ja sosiaalisten taitojen yhteydestä. Lukeminenhan mielletään yleensä aika yksinäiseksi. Itse olen lapsesta alkaen ollut yksinäinen lukutoukka, enkä ole osannut ajatella yhteyttä sosiaalisten taitojeni kasvamiseen lukemisen myötä, mutta ehkä niillä hyvinkin jokin yhteys on, vaikka itselläni sosiaaliset taidot ovat kehittyneet eri tahtia ja eri yhteyksissä. 

Mukavia kirjamessuja ja kokemuksia olit sitten paikalla tai seuraat keskusteluja muuta kautta. Ja vaikka et oliskaan messuilla millään tavalla, niin mukavaa viikkoa ja kivoja hetkiä syyspäiviin toivottelen.

Kate Thompson: Kirjasto sodan keskellä

Kate Thompson

Kirjasto sodan keskellä

Alkuteos: The Little Wartime Library

Suomentanut Tuulia Tipa

Bazar, 2022

494 s. 

Kate Thompsonin Kirjasto sodan keskellä on todellisiin tapahtumiin pohjautuvaa, historiallista fiktiota. Tarina sijoittuu Lontoon Eastendiin, Bethnal Greenin metroasemalle. Ajallinen miljöö on toinen maailmansota, eli nelikymmenluku. Teoksen päähenkilöinä on kirjastossa työskentelevät Clara Button, joka on vastaava kirjastonhoitaja ja hänen ystävänsä Ruby Monroe, joka työskentelee myös kirjastonhoitajana. Neitoset ovat hyviä ystäviä huomattavista eroistaan huolimatta. Clara Button on nuori, lapseton leski, jonka suhde äitiinsä ja anoppiinsa on huono. Nämä matroonat eivät ymmärrä Claran lukuintoa ja syyttävät tätä kuolleen miehensä muiston häpäisemisestä. Heidän mielestään Claran pitäisi muuttaa anoppinsa luokse ja pitää miehensä muisto kunniassa. Claran mies on kuollut Dungerguessa. Ruby on puolestaan räväkämpi kuin Clara. Huitelee miesten kanssa ja käy naukkailemassa salaisesta gini-pullosta kesken töidenkin. Ruby on huolissaan äidistään Nettystä, jota isäpuoli Victor pahoinpitelee ja pitää "neljän seinän sisällä". 

Kertojana on kaikkitetävä kertoja, joka vie tarinaa eteenpäin vuoroin Claran, vuoroin Rubyn näkökulmasta, joskaan näissä näkökulmissa ei ole paljon eroa, eikä jyrkkää irrationaalisuutta toinen toisiinsa nähden, vaan risteävät kerronnallisesti sujuvasti ja toinen toisiinsa liittyen. Jokainen luku alkaa jollakin kirjoihin tai kirjastoihin liittyvällä anekdootilla. (Kirjoittaja on jälkisanoissaan tuonut esiin, että on haastatellut teostaan varten huomattavan määrän kirjastolaisia). 

Muita tärkeitä henkilöitä ovat naiskaksikon vastavoimana Herra Pinkerton-Smythe. Kirjastolaitoksen puheenjohtaja ja johtohahmo, joka ei ymmärrä Claran tapaa hoitaa metroaseman pientä kirjastoa. Pinkerton-Smythen mukaan lukijoille pitäisi tarjota vain tietokirjallisuutta, ei viihdehömppää. Pinkerton-Smythe yrittää kaiken aikaa saada Claran pois ja päästä itse hoitamaan asioita. Marie ja Beatty ovat sisarukset Jerseyn saarelta, pakolaisia, sillä Kanaalisaariin kuuluva Jersey on natsien valtaama. Tyttöjen äiti on kuollut, minkä Beatty vanhempana yrittää kuitenkin kaiken aikaa salata ja esiintyy itse vanhempana kuin mitä onkaan.

Kuvioihin ilmestyy myös Billy, joka toimii ambulanssisairaankuljettajana. Billy on aseistakieltäytyjä ja hänellä on jokin Dungergueen liittyvä menneisyyden trauma, samoin myös Rubylla, joka on kokenut sisarensa Bellan kuoleman traagisessa onnettomuudessa. Billy pelastaa Claran yölliseltä vainoajalta. Rubyn elämään puolestaan ilmestyy amerikkalainen lentäjä Eddie.

Aloin lukea teosta ihan mielenkiinnolla ja mukavasti lukeminen sujuikin, kunnes jossain vaiheessa ärsyynnyin pahasti. Naisnäkökulma on teoksessa vahvasti läsnä Billystä ja Eddiestä ja muutamasta muusta miehestä huolimatta, enkä voinut olla ajattelematta, että rivien välistä  alkoi kuultaa jonkinasteinen miesvihamielisyys, siitä huolimatta, että teos päättyy kaksoishäihin. Luin teoksen kuitenkin loppuun, mutta lähdeluettelon ja kiitosjaaritukset jätin lukematta. Lopun liitetiedot historiaan liittyen oli toki kiinnostavia, mutta olin jo melko uupunut lukemisesta, joten kahlasin ne läpi joten kuten. 

Kirjastoon, kun teema liittyy ja lukemiseen, on teoksessa paljon ajatuksia lukemisen merkityksestä,ja nämä olivatkin teoksen parasta antia. Mielenkiintoa herättäviä teoksia vilahteli tapahtumien lomaan siroteltuina ja henkilöiden elämään vaikuttavina. Minua alkoi kuitenkin ärsyttää myös se, kuinka suuren roolin teoksessa ottaa Aina vain Amber - teos, joka mainitaan aikanaan kohahduttaneena teoksena, ja joka joutui Amerikassa monessa osavaltiossa kiellettyjen kirjojen listalle. Teoksen päähenkilö on oikea antisankari. Kysehän on tietysti selviytymisestä. Kirjasto sodan keskellä -teoksessa yritetään selviytyä sodan keskellä, Aina vain Amberissa 1600-luvun ruton ja tulipalojen keskellä, mutta -- minulle moraaliarvot ovat kuitenkin teoksissa aika merkityksellisiä. Tämä teos nostaa nostaa kunniapaikalle moraaliltaan kyseenalaisen naisen rohkeuden esimerkkinä naisille ja se sai minut määrittämään tämän teoksen keskinkertaiseksi, kun muuten olisin ehkä pitänyt tätä suht hyvänäkin.  Olihan tämä ihan viihdyttävä, mutta ärsytyskynnys kyllä myös ylittyi.

Minua alkoi kuitenkin kiinnostaa kaikki se kirjallisuus, joka tässä mainitaan, ja tein seuraavan listauksen, pienin lisätiedoin. Syy tähän listaukseen löytyy suomennoksesta. Uteliaisuuttani herätti viittaus Eve Garnettin teokseen: Päätykatu 1:n lapset. Aloin miettiä, onkohan tämä ilmestynyt suomeksi ja kyllä. Eve Garnetin teos on ilmestynyt suomeksi Kulmakujan perhe -nimellä. Alkuteos on nimeltään The family from One End Street and some of their adventures. Teokseen on ilmestynyt myös jatko Yllätyksiä kulmakujalla. 

Lopussa olevissa liitetiedoissa on mainittu joitain teoksia, jotka ovat olleet sota-aikana lainatuimpia ja suomentaja on lisännyt tiedon, että jos teos on ilmestynyt suomeksi, niin suomenkielinen nimi mainitaan. Ilmeisesti suomentajalta on mennyt ohi silmien tämän lastenkirjan suomenkielinen nimi, ja hän on päätynyt suomentamaan teoksen kirjaimellisesti Päätykatu 1:n lapsiksi. Muutoin hän on käyttänyt kirjojen nimissä suomalaista nimeä, jos teos on ilmestynyt suomeksi, mutta jos ei, niin kirjaimellista käännöstä. Poikkeuksena siis tämä Eve Garnettin lastenkirja.

Ihan mielenkiinnosta aloin  selvitellä näitä muitakin teoksia ja josko niitä löytäisi suomeksi.

Muita teoksessa mainittuja teoksia ovat:

Alcott Louisa May: Pikku naisia (Löytyy jatko-osineen omasta kirjahyllystäni)

Alison Uttley: Maalaislapsi (Ilmeisesti tarkoitetaan Uttleyn osin omaelämänkerrallista The country child -teosta. Alison Uttleyltä on ilmestynyt kyllä suomeksikin lastenkirjallisuutta, lähinnä eläimiin liittyviä. Maalaislapsi-teos kuulostaa hyvinkin kiinnostavalta teokselta. Ehkä voisin hankkia sen luettavaksi englanninkielisenä.)

Blyton Enid Kaukainen puu -sarja (Tarkoitettaneen Enchanted wood ja sen jatko-osia. Teoksen Pinkerton-Smythe luonnehtii Blytonin teoksia "kuvottavan kaavamaiseksi". No ehkä ne sitä on, siis kaavamaisia, mutta on niitä muitakin, jotka ovat huomanneet kirjoittamisessaan kaavojen olevan hyväksi. Blytonia löytyy kyllä hyllystäni sekä suomeksi että englanniksi, mutta tämä mainittu sarja ei ehkä ole minun genreäni.)

Bronte Anne: Wildfell Hallin asukas (Tämä teos löytyy omasta kirjahyllystäni)

De Brunhoff Jean:  Pikku norsu Babar

Du Maurier Daphne: Rebekka

Ei Dinah voi jäädä (Ilmeisesti Tarkoitetaan Mary Treadgoldin teosta We Couldn't Leave Dinah. Tämäkin teos kuuluu niihin, jotka lukisin mielelläni. Täytyy tutkia, jos saisi jostain luettavaksi, vaikka ei olekaan suomennettu.)

Ei kukkia neiti Blandishille (on James Hadley Chasen dekkari, ja se on ilmestynyt tällä nimellä ainakin Gummeruksen kustantamana 1952.)

Glasgow Ellen: Rautasuoni (Ellen Glasgov on amerikkalainen kirjailija, jota ei ilmeisesti ole suomennettu. Rautasuoni on ilmeisesti alkuperäisnimeltään Vein of iron.

Grahame Kenneth: Kaislikossa suhisee

Greene Graham: Voima ja kunnia

Greenwood Walter: Rakkautta kortistossa (Tarkoitettaneenkohan kirjailijan esikoisteosta Love on the Dole, ilmestynyt 1933. Tekijältä on ilmestynyt muitakin teoksia, mutta ei suomennoksia. Love on the Dole on käännetty ruotsiksi nimellä Tio shilling i veckan, ja se on luokiteltu työläiskirjallisuudeksi.

Heyer Georgette: Espanjalainen morsian (The spanish bride. Heyeria on kyllä suomennettu, mutta ei tätä kuitenkaan, samoin kuin ei kirjailijan Friday's Child- teostakaan. Kts. seuraava)

Heyer Georgette: Perjantain lapsi (Friday's Child)

Hodgson-Burnett Frances: Salainen puutarha (Löytyy hyllystäni parinakin painoksena)

Irwin Margaret: Alhaalla palaa (Tekijältä ilmestynyt suomenksi teos Naistoimittaja salapoliisina (The disappearing dolls). Tämä teos lienee alkuperäiseltä nimeltään Fire Down Below.)

Jack London Erämaan kutsu

Kipling Rudyard:  Viidakkokirja

Kästner Erich: Pojat salapoliiseina. (Pinkerton-Smythe antaa Claralle huutia siitä, että Clara on lainannut tämän saksalaisen teoksen tytölle. Tytön äiti puolestaan on antanut satikutia Pinkerton-Smythelle siitä, että tytölle on annettu lainaksi poikakirja).

Carol Lewis: Liisa Ihmemaassa

Melville Herman: Moby Dick

Mitchell Margaret: Tuulen viemää (Löytyy kirjahyllystäni)

Potter Beatrixin -teokset: Rouva Siiri Sipinen, Rosina Ankkanen maailmalla, Petteri Kaniini

Priestley J.B: Pimennys Gentleyssä (Blackout in Gentley, vakoojaromaani)

Prinsessa ja peikko (ilmeisesti tarkoitetaan George McDonaldin teosta The Princess and The Goblin).

Robins Denise: Mustalaisrakastaja (Gypsy lover. Denise Robinsiakin on suomennettu, mutta en tiedä, onko tätä. Minulle oli yllätys, että Robins on tämän ikäluokan kirjailija. Luulin, häntä uudemman sukupolven edustajaksi. En muista, että olisin Robinsia lukenut, mutta hyllystäni löytyy hänen teoksensa Erämaan tuulet, jota ajattelin romantiikannälkääni kokeilla.)

Sayers Dorothy: Myrkkyä

Seitsemän tiedon pylvästä. T.E.Lawrencen omaelämänkerrallinen teos.

Sewell Ann: Uljas Musta

Steinbeck John: Vihan hedelmät

Stevenson Robert Louis: Aarresaari

Tolstoi Leo: Sota ja rauha

Twain Mark: Huckleberry Finnin seikkailut (Olen lukenut)

Villi Ami -sarja (Richard Cromptonin  teossarja, jota on julkaistu myös suomeksi.)

Winsor Kathleen: Aina vain Amber

 ---

Kuinka monta näistä on sinulle tuttu? Löytyikö suosikkeja, inhotuksia? Olisi kiva kuulla. 

---

Pieni Helmet 2024 -lukuhaaste kohta 21. Kirjan tapahtumat sijoittuvat pääkaupunkiin.

Morsal Haydari: Kuutamo!

 Morsal Haydari

Kuutamo

Kulttuuritarha, 2018

100 s.

Kansi: Amir Ezati

 

Aloitus:

- Pärinaz, Pärinaz!  

- Äiti, tulen heti, odota vähän, vastasin hermostuneena. 

- Vieläkö olet täällä leikkimässä, äiti kysyi huolestuneena, kun tuli puolijuoksua kadulle.

 

Aloituksen perusteella voisi luulla, että kyse on lastenkirjasta ja lapsihan Pärinaz on. Hänen ikäänsä ei mainita, mutta hän on hyppelemässä ruutua ystävänsä Maryamin kanssa, joka on vuotta nuorempi. Olettaisin heidän olevan kahden- tai kolmentoista, korkeintaan 14-vuotiaita, mutta tämä on vain oletus. 

 

Joka tapauksessa vaikka he länsimaisin silmin ovat lapsia, afganistanilais-silmin asioita katsotaan toisin, sillä afganistanilaisia he ovat, paenneet sodan jaloista Iraniin. Pärinazin äiti jatkaa:

 

- Olette molemmat isoja tyttöjä, hävetkää, että leikitte vielä kadulla, vaikka teidän pitäisi olla kotona. Jos ihmiset  näkevät teidät aina ulkona, ette pääse ikinä naimisiin. Kuka haluaa ottaa sellaisen tytön vaimokseen, joka vain leikkii? Teidän iässänne minä olin jo naimisissa. Minun äitini oli kaksitoistavuotias, kun hän meni naimisiin, ja hänellä oli lapsi jo kolmetoistavuotiaana.

 

Kuutamo on tarina. Pärinaz kihlataan ja vihitään rikkaan naapurinnaisen pojalle Abdollahille. Pärinazin elämä kääntyy kauhistuttavampaan suuntaan, vaikka tarpeeksi kauheaa se on ollut lähentelevän isän kanssa. Eikä uusi anoppikaan puolusta miniäänsä vaan pitää lellipoikansa Abdollahin puolta, vaikka tämän elämäntavat ovat kaikkea muuta kuin kunnolliset. Pärinaz päätyy epätoivoiseen tekoon ja mitä sitten. Enpä paljastakaan.

Kuutamo-teos on Suomessa asuvan pakolaisnaisen kirjoittama tarina. Se ei ole hänen oma tarinansa, vaikka tarinan tapahtumat yksittäisinä tapahtumina ovatkin totta. Morsal Haydari on kirjoittanut tämän tarinan oppiakseen paremmin suomenkieltä. Tämä ei ehkä ole mitään suurta kaunokirjallisuutta. Tästä puuttuu monia kirjallisia nyanssesja, mutta vahva tarina tämä on. Luin tämän yhteen menoon iltatunteina ennen nukkumaanmenoa. Ajatuksia herättävä teos tämä myös on. Teoksen julkaisija, Kulttuuritarha, on hoitanut tekstin stilisoinnin. 

 

Mielenkiintoinen kirjastolöytä kaiken kaikkiaan. En oikein tiedä, miten tämän sanoittaisi, onko tämä suomalaista vai afganilaista kirjallisuutta. Afganistanilaisen pakolaisen suomeksi kirjoittama tarina, jossa on piirteitä afganistanilaisesta kulttuurista, mutta ei ainoastaan siihen kulttuuriin liittyvistä ongelmista. Hmm. Mitä mieltä sinä olet?

--

Claudie Gallay: Tyrskyt!

 Claudie Gallay

Tyrskyt

Alkuteos:  Les Déferlantes

Suomentanut Titia Schuurman

Avain, 2010

477 s.

Kansi Satu Ketola

Glaude Gallayn Tyrskyt on ollut mielessä joitakin aikoja sitten, blogiesittelyjen pohjalta kiinnostavaksi heränneenä, mutta unohtunut sitten ajan pyörteissä, kunnes nyt viimeisimmällä kirjastoreissulla osui silmiini ja ajattelin, että mikseipäs ei. Kai tähän tarinaan voisi tutustua. Ja kyllähän tämä ihan luettava tarina oli. 

Tyrskyt kertoo naisesta, ornitologista, joka on tullut La Hagueen, ranskalaiseen rannikkokylään. Naisen nimeä ei kerrota. Hän on  tarinan minäkertoja, joka kertoo tarinaa kuolleelle rakastetulleen, jonka nimeä ei myöskään kerrota. Tarinan muita henkilöitä, jotka ovat enemmän ja vähemmän omalaatuisia on mm.

Ihmiset sanovat minua Kynteväksi, niin ikään he sanovat minua Outolaiseksi, muukalaiseksi muualla syntyneeksi, kuten olivat sanoneet kaikkia jotka olivat asettuneet tänne ennen minua. Ja kaikkia jotka tulisivat minun jälkeeni. Heitä tulisi.

Nainen asuu Kyntevä-nimisessä talossa yhdessä kahden sisaruksen kanssa. Raphael on taiteilija, joka tekee kipsipatsaita unelmoiden niiden valusta ja näkemystensä esille saannista. Morgane on edellisen sisko, joka hmm. - olkoon sanomatta.

Muita tarinan henkilöitä on mm. Lili, joka pitää baaria kylässä ja hänen äitinsä, jota kutsutaan Muoriksi. Muori on mennyt hieman sekaisin aviokriisin takia.Theo, hänen miehensä ja  Lillin isä  asuu yksinään kissojensa kanssa. Lili lähettää hänelle ruokaa, mutta on muutoin huonoissa väleissä isänsä kanssa. Sitten on myös Nan eli Florence, nainen, joka on pitänyt orpolasten turvakotia ja johon Theo on rakastunut. Max, hieman erikoinen persoona, joka käyttää erikoisia sanavalintoja ja rakentaa kalastusvenettä. Haaveilee sillihaiden pyydystämisestä ja on rakastunut Morganeen.

"Meillä oli yhteinen tarkkaavaisuus asioihin ja suureen tietoon. Hän naurahti hiljaa kätensä suojassa, sormet harallaan. - Pikku Peukaloisella oli enemmän tolkkua päässä, hän sanoi taputtaen kädellä päälakeaan. Se sanoi, että minun tolkkuni oli vähemmän mittava mutta ihan yhtä ansiokas."

Kylään saapuu myös mies nimeltä Lambert. Hän on aikoinaan asunut La Haguessa, mutta menettänyt vanhempansa ja pikkuveljensä haaksirikko-onnettomuudessa. Onnettomuudesta on kulunut neljäkymmentä vuotta, mutta Lambert ei ole päässyt onnettomuudesta yli. Hänen mieltään kalvaa syyllisyys omasta selviämisestä ja myös syytös Theoa kohtaan siitä, että tämä olisi sammuttanut majakan valot kyseisenä päivänä ja onnettomuus olisi johtunut siitä.

Tyrskyt on yhdistelmä rakkaustarinaa ja salapoliisitarinaa. Tyrskyt kertoo yksilöistä mutta myös yhteisöstä. Menneisyyden aaveista mutta myös heräämisestä todellisuuteen, uusista mahdollisuuksista. 

Hienosyinen tarina, ei mitenkään tavanomainen kerronnaltaan. Minäkertoja kertoo tapahtmista, lintututkimuksistaan, kuvaa ihmisiä, keskusteluja, lintujen elämää, näkemäänsä ja kokemaansa ajassa ja paikassa, preesensissä, kesken kaiken hän osoittaakin kerrontansa lukijan sijasta, tai itsensä sijasta, rakastetulleen ja tämä laittaa lukijan hoksottimet värähtelemään. Teoksessa on jännitettä, joka pitää eikä lopahda, ei veny eikä vanu kuminauhan lailla. En kuitenkaan uponnut tähän tarinaan, sukeltanut syviin vesiin tämän myötä. En siis täysin samaistunut henkilöihin, niin kuin vuoksi ja luode, he tulivat hetkeksi vastaan, mutta tyrskyjen myötä katoanevat tarinoiden aallokkoon.

Muutamia kirjallisuusviitteitä:

Avilan Teresan elämänkerta (saattaisi kiinnostaa)  Etty Hillesumin päiväkirja (löytyy maaseutukotini varastoista, mutta en muista olenko lukenut). Prevertiin viitataan teoksessa useammankin kerran, joten minun täytyi hieman selvittää, kenestä ja millaisesta henkilöstä onkaan kyse. Coetzee on toinen kirjailija, johon viitataan, ja josta en tiennyt mitään, ennen kuin nyt hieman kaivelin hänestäkin tietoja. Hmm. Coetzeen Jeesuksen lapsuus herättää hieman kiinnostusta, vaikka nimi ei olekaan kirjaimellisesti otettava. Täytyypä tutkia, uskaltautuisiko epävarmalle alueelle tämän suhteen. Coetzee on kuitenkin Nobel-kirjailija, jos sitä nyt voi pitää suosituksena tässä asiassa.

Erityismaininta tälle ilmaisulle:

"Sinä sivelit poskeani kädelläsi, sillä leveällä kädellä johon minä mahduin kokonaan"

Pieni Helmet 2024 -lukuhaaste kohta 11. Kirjan kannessa tai nimessä on yksi neljästä elementistä (ilma, vesi, maa, tuli)

Muualla blogeissa:

Kirjaluotsin mukaan teos koostuu näennäisen yksinkertaisista mutta tunteiden aallonharjalla ratsastavista, mysteeriin verhoutuvista lauseista, jotka  raottavat salojaan pala palalta

Lumiomena kuvaa teosta sanoilla upea, merellinen, runollinen ja samaan aikaan koruton 

VIHDOINKIN!

 

Vihdoinkin se on käsissäni - Enid Blytonin salaisuus-sarjan puuttuva osa ja painos, jota olen metsästänyt vuoden ja useammankin. Tätä punaselkäistä 1970-luvun alun kovakantista painosta on ollut todellakin vaikea löytää, mutta kuinka sattuikaan, että vilkaisin erään nettiantikvariaatin tarjontaa ja näkevätkö silmäni todella oikein - ja kyllä, nyt tärppäsi ja ei, kun kiireesti tilausta menemään ja pari päivää - niin kirja oli toimitettu perille. Uudenlainen Kettu-kirjanmerkki oli kiva yllätys! 

Onko sinulla mitään lapsuuden kirjasuosikkia, jota olisit metsästänyt "kissojen ja koirien kanssa"?

Ville-Juhani Sutinen: Paratiisista!

 

Ville-Juhani Sutinen

Paratiisista

Into, 2024

385 s.

No, olipa kirja, tai paremminkin onpa tässä kirja. En oikein tiedä, miten tätä kuvailisi, mihin genreen laittaisi, kertovaan kaunokirjallisuuteen, fiktioon, faktaan, historiaan. Elämänkerta? No tuskin. Kyllä tämän teoksen päähenkilöt, Sofie ja Lukki ovat ilmeisesti fiktiota ja tarina muutenkin fiktiivinen, vaikka nojaakin todellisiin tapahtumiin ja historiallisiin lähteisiin. Mutta - tässä on myös oikeasti eläneitä ihmisiä fiktiivisten joukossa. Täytyy sanoa, että hyvin erikoinen kirja.

Eikä erikoisuus liity vain genreen vaan myös sanastoon. Ville-Juhani Sutisen kirjalliset kyvyt ovat ilmeiset. Onhan hän kirjoittanut kirjan jos toisenkin ja voittanut myös Tieto Finlandia -palkinnon. Minä en ole hänen teoksiaan lukenut aiemmin ja jos tämän kirjan perusteella pitäisi päättää, niin ehkä en tule lukemaankaan. Ei sillä, että tämä olisi täysin ollut pois mukavuusalueeltani, mutta - 

VAROITUS! Araknofobiset, eli hämähäkkikammoiset älköön lukeko tätä teosta.

Itse en ole hämähäkkikammoinen, ellei hämähäkit ole tarantelloihin kuuluvia. Mutta pieni kammotuksen poikanen kyllä hiveli ihoa lukemisen alkumetreillä. En tiedä, oliko hämähäkkeihin liittyvä kuvaus fyysinen vai symbolinen, mutta raju se oli. Tähän liittyy myös seikka, jonka katson virheeksi kerronnassa (viittaan sivulle 241), ellei kyseessä ole symbolinen, ylisukupolvinen trauma. 

Kerronnallisesti tämä alkaa ja etenee kaikkitietävän kertojan näkökulmasta vaihdellen näkökulmahenkilöä vuoroin Sofien, vuoroin Lukin näkökulmasta. Sanastollisesti tässä on kielen rikkautta ja moniulotteisuutta mielikuvien ja kuvakielen runsaudessa ja omintakeisuudessa. Kaikista sanoista ja lausumista en tiedä, mitä tarkoittavat. Eivät ole oikein suomea eivätkä ruotsiakaan. Olisiko kieli niin paljon vuosien saatossa voinut muuttua?

Teos alkaa 1600-luvun alkukymmenillä Ruotsin Värmlannissa, jossa aikoinaan oli suomalaisasutusta. Myös Lukki matkaa Suomesta pohjoisen kautta Värmlantiin elääkseen vapaana yhteiskunnan laeista metsässä, mutta päätyy lopulta kuitenkin kirjoihin ja kansiin. Sofie on"elämän varjoa" muassaan kantava nainen, joka "ei saanna kuoloa" , kaksoisveljensä kuollessa syntymän hetkellä. Sofie jätetään tienvarteen josta hänet löytää pruukin patruuna  ja ottaa hoitaakseen oman tyttären Elsan rinnalla ja sitten piikasena.

Sofien ja Lukin elämät kohtaavat aika ajoin ja lopullisesti Uudessa maassa, jonne Ruotsin kuningaskunta perustaa siirtokunnan. Jälkiosassa kuvataan ruotsalaisen siirtokunnan rakentumista.

Kerronnallisesti teoksessa on kuitenkin tuon kaikkitietävän kerronan ohella outoa  vaihtelevuutta. Taitekohdassa, kun matkataan Amerikan mantereelle on luku, jossa tuntematon osoittaa sanansa sinä-muodossa vastaanottajalleen, ilmeisesti pappishenkilölle, sillä kerrontaan ilmestyy raamatullista sanastoa. Ja näkökulma ei ole enää kronologisesti kohti tulevaisuutta etenevää, vaan päinvastaista, imperfektissä tapahtuvaa, ikään kuin kirje, mutta ei aivan kirjekään. Luku erottuu kerronnallisesti poikkeavana muun tekstin lomassa. Kerronnassa on myös pieniä kohtia, jotka ovat kuin historiankirjoitusta, jossa kaikkitietävä kertoja katsoo nykyajasta menneisyyteen päin ja toteaa, että "Printzhof paloi kahden vuoden päästä". Välillä kerronta taas palaa kronologiseen, mutta loppu on jo todella puuduttavaa nopeatahtista etenemistä, jossa tapahtumia kuvataan taas eri näkövinkkelistä päin. Lukin "hautajaiset" olivat kuvauksena aivan poissa todellisuudesta, sillä onhan luonnonvastaista "ajelehtia vastavirtaan". No, tämä ajelehtiva lauttamatka oli symbolinen ajanvirtakuvaus menneestä nykyaikaan, kaskinaurismaista friteerattuihin kana-aterioihin. Mutta minä en oikein päässyt tähän ajelehtimiseen sisälle.

Ja teoksen loppusanat taas oli omaa luokkaansa. "Sofie avasi silmänsä."  Mihin? Eikö hän kuollutkaan, niin kuin saattoi olettaa. Jatkuuko Sofien tarina, vai ovatko trilogiaksi etenevän kuvauksen jatkot kenties jo eri ihmisistä, eri vaiheista, jää avoimeksi.

Mielenkiintoinen aika ja aihe, josta kyllä lukisin enemmänkin. Mutta en ehkä ihan näin inhorealistista kuvausta, kuin tämä oli. Ilmeisesti teos pohjautuu historiallisiin lähteisiin, mutta oliko 1600-luvun elämä todella niin karua kuin tässä kuvataan? Suomalaisia kuvataan sauna-kansana, mutta puhtauden kanssa on ollut niin tai näin. Minun on hyvin vaikea ajatella, että joku asettuisi nukkumaan lantakasaan, mutta mene ja tiedä. Onhan hyvinvointi ja elinympäristöt paljonkin kehittyneet. Mutta silti! 

Kansista voisin vielä mainita, että kannet on Sanna-Reeta Meilahden suunnittelua. Kuvat Istokphoto. Tunnelmalliset, teoksen luonnetta kuvaavat ovat kyllä, vaikka inhorealismia eivät edustakaan samalla tavalla kuin teksti.

Muualla blogeissa:

Kirsin kirjanurkka on sanoittanut hienosti sen, mitä itse yritin saoiksi pukea. "Sutisen käyttämä kaikkitietävä kertoja vie lukijaa 1600-luvun uumenissa, mutta täräyttää muutamaan otteeseen välähdyksiä nykyajasta kuin muistuttaakseen, että romaania tässä nyt kuitenkin ollaan lukemassa."

Kirjaluotsi  on kiinnittänyt huomiota asiaan, jota itse ihmettelin lukiessani. "Tulevaisuus sirottuu ajoittain myös päähenkilöiden elämään, kun vaikka Lukki näkee yllättäen Värmlannin metsässä modernin metsätyökoneen. Kirjaluotsi koki "nämä aikojen sekoittumiset keinotekoisina ja tavallaan turhinakin". 

Minua ne ainakin hämmensi ja niitä on varmaan ollut siroteltuna pitkin matkaa. Itse mietin yhdessä paalauskuvauksessa, milloin sellainen on mahdettu keksiä. Milloin teollinen vallankumous oikein alkoikaan. Tosiaankin, tämä on erikoinen teos, jossa menneisyys ja nykyisyys sivuavat toisiaan.

Kirjallisuustoimittaja  Tämän teoksen äänikirjaversio on palkittu Laurinkirja -äänikirjapalkinnolla.

Ja taas kirja kädessä - Jorman lukunurkka Paratiisista  on "vaikeasti avautuva mutta palkitsee kärsivällisen lukijan runsain mitoin". 

Per Hansson: Jos veis he henkemme

 Per Hansson

Jos veis he henkemme 

Morsetin perheen tarina

Alkuteos: - Og tok de enn vårt liv

Suomentanut Elvi Nieminen

Karisto, 1966 

Esipuheesta: Tämä on todenmukainen kertomus Marit ja Peder Morsetista ja heidän seitsemästä pojastaan. Suku on kotoisin Tröndelagista, ja aviopari omisti Selbussa Klegsetin talon. Tällä tilalla on asunut ihmisiä jo tuhannen vuotta, ja toisen tuhannen vuoden aikana kokoontuvat seudun asukkaat kuuntelemaan kertomusta siitä, mitä perheelle tapahtui sodan aikana.

Kyse on toisesta maailmansodasta ja ajasta, jolloin Norja oli saksalaisten miehittämä. Peder Morsetista ja hänen pojistaan tuli vastarintataistelijoita. Harmillista kyllä, norjalaisissa oli myös niitä, jotka ihanoivat natseja ja liittyivät heihin pettäen maansa.

Kun natsit saavat jotain kautta vinkin Morsetien vastarintatouhuista, he, norjalaisen natsin Rinnanin johtaessa joukkoa, perheen kotitilalle Klegsetiin kuulustelemaan perhettä. Oli karmea lumimyrsky ja eräs pojista valvoi ja kuuli joukon olevan tulossa ja osa pojista pakeni ikkunasta.  Onnekkaiden sattumusten kautta myös muu perhe pääsi pakenemaan, mutta perhe hajaantui ja osa heistä joutui kiinni.

Tämä oli tosi kiintoisa tarina. Alun jälkeen juoni tiivistyy ja lukemista ei oikein malttaisi lopettaakaan jännityksen ollessa tiiveimmillään. Loppua kohden kerronta alkaa taas mennä nopeutettua tahtia ja muuttuu kerronnaltaan ja narratiivisilta ominaisuuksiltaan yleisemmäksi tapahtumien kerronnaksi, jossa ei enää ole tunteita mukana. Vain lopputoteamus, miten henkilö(i)lle  kävi. Valokuvaliite antaa oman valotuksensa tapahtumiin ja perhehistoriaan. 

Morsetin perheen seitsemästä pojasta yksi ammuttiin, yhdeltä amputotiin käsi, mutta seitsemästä kuusi selvisi hengissä. Isä Peder vangittiin ja teloitettiin.

Suomi-bongaus:

1) Garbergin sillan luona muutamat harvat, mutta rohkeat miehet yrittivät pidätellä saksalaisia. Heidän päällikkönään oli ruotsalainen vänrikki Åke Sjögren, joka aikaisemmin oli taistellut Francoa vastaan Espanjassa ja sittemmin suomalaisten rinnalla talvisodassa Neuvostoliittoa vastaan.

2) Mutta Gerhard Flesch ei tyytynyt lähettämään vain omia miehiään ja Rinnanin porukkaa Pederin ja Maritin ja poikien perään. Juuri niinä päivinä oli ryhmä SS-sotilaita saapunut Trondheimiin odottamaan kuljetusta etelään. He olivat olleet kauan Suomessa ja  Finnmarkissa ja heidät oli koulutettu erityisesti talvisotaa varten. (Huom. Talvisota tässä otteessa tarkoittaa talvista  ei Suomen historiaan liittyvää talvisotaa). 

Tarinaa lukiessa en voinut olla miettimättä, miten sodan loppuessa ja Saksan antautuessa, natsit saatiin pois Norjasta. Suomen Lapin sodassahan saksalaisia kai pakeni Norjan kautta. Näitä vaiheita ei tässä tarinassa kerrottu. 

-- -- --

Seinäjoen kaupunginkirjaston tunteet lukuhaaste 2024 kohta 26. vapaus, Per Hansson: Jos veis he henkemme 

Pieni Helmet 2024 -lukuhaaste kohta 19. Kirja on kirjoitettu alun perin kielellä, jolla on korkeintaan 10 miljoonaa puhujaa.

Tuhatneljäsataaviisikymmentäkuusi sivua luettavaa, tai sitten ei!

 

Tässä taas uudet kirjastolainat entisten palauduttua. Täytyy sanoa, että se on aina vähän hakusalla näiden ex tempore -valintojen kanssa, kuinka käy, tuleeko luettua vai jääkö kesken. Edellisistä lainoista jäi 1/4 kesken, mutta olinkin jo lainatessani vähän sillä mielellä, että lainatako vai ei.

Näiden suhteen on parempia odotuksia, mutta saa nähdä. Lukemista ainakin riittää. 100 s + 494 s. +385 s. + 477 s. = 1456 sivua mikä määrä tietysti ei ihan vastaa luettavaa sivumäärää. Ehkä kuukausi ei ihan riitä läpikäymiseen, ellei sitten jää tälläkin kertaa kesken, mitä en toki toivo. Tuo Kuutamo-teos on kaikista ohuin ja tyylillisesti, ensivilkaisun perusteella, sanoisinko omaa luokkaansa. Paratiisi-teoksesta en oikein osaa sanoa takakansitekstin perusteella teinkö erehdyksen vai tulkitsinko genren oikein, mutta saa nähdä, historialliset teokset kuitenkin kiinnostavat ja historiaa näissä tuntuu olevan, todellisempaa tai fiktiivisempää. 

Tällä hetkellä kuitenkin luen yhtä oman kirjahyllyni kirjaa, joten menee joitakin päiviä, ennen kuin pääsen tämän kirjapinon lyhentämiseen. 

Edward S. Ellis: Kiitävä Hirvi!

 

Edward S. Ellis

Kiitävä Hirvi

Alkuperäisteos: Deerfoot in the forest

Suomentanut J. Hautala

Lehtiyhtymä Oy, 1945

"Kiitävä Hirvi on reippaimpia, hauskimpia ja mukaansatempaavimpia kirjoja intiaanien ja valkoisten uudisasukkaiden elämästä, mitä nuorten lukijoiden käsiin voi joutua." (takakansiteksti)

Jaa jaa! Kyllähän tässä on reippaita miehiä ja poikia ja vauhtia ja menoa, mutta mutta - ei tämä minun suosikiksi päätynyt. Teksti on hyvin yksinkertaista kerrontaa ilman suuria elämyksellisiä vivahteita. Sankarit on sankareita ja roistot roistoja. Sanoisin, että tämä on lähinnä 10-vuotiaille pojannaskaleille suunnattu tarina. Itseäni intiaaniaihe toki kinnostaa ja kansikuva vetikin puoleensa, vaikka täytyy sanoa, että jos olisin tiennyt, että tämä tosiasiassa on kirjailijan Nopsajalka-sarjaa, niin ehkä en olisi tätä tullut hankkineeksi, sillä aiemmat Nopsajalka-kirjat, jotka olen lukenut, eivät nekään ole olleet oikein minun makuuni.

Kiitävä Hirvi on nuori shawano-intiaani, kristityksi kääntynyt, mutta kansansa kunnoittama ääri-ihanteellinen, nokkerla ja taitava intiaaninuorukainen,

"Kaikki läsnäolijat tunsivat Kiitävän Hirven ulkonäön ja varsinkin Kentonin ja hänen välillään vallitsi lämmin ystävyys. He olivat astuneet erämaan polkuja yhdessä, kun punaiset miehet olivat sotapolulla ja äiti, joka oli yksinään tuvassa, telkesi oven ja  painoi lasta rintaansa vasten väristen ja rukoillen kuunnellessaan mokkasiinin pehmeitä askelia, sotahuutoja ja tomahawkin jyriseviä iskuja oveen. Kenton väitti niin kauan kuin eli, että jos kenraalit  Harmar ja St.Clair olisivat kuunnelleet Kiitävän Hirven neuvoja, he olisivat välttäneet sen häpeällisen  tappion, jonka he saivat kokea."

Ilmeisesti tarinan taustalla on todella eläneitä ihmisiä, kuten Simon Kenton. Hieman näitä mainittuja nimiä tutkailinkin päästäkseni jyvälle historiallisista taustakytköksistä, vaikka tämä tarina toki on täyttä fiktiota. 

"Pieni Woodvalen kylä, joka siihen aikaan vietti ponnistusten ja vaarojen täyttämää elämää, on jo kauan sitten hävinnyt kartalta, ja sen tilalle on noussut eräs Ohion kukoistavimpia kaupunkeja. Tällä hirsitupien ryhmällä on vaiherikas historia. Se oli kerran uhmannut hyökkääviä intiaaneja, jotka kävivät sen kimppuun kolme päivää ja kolme yötä. Sen väkiluku kasvoi vain hyvin hitaasti aina vuoden 1812 sodan jälkeiseen aikaan saakka, jolloin se alkoi lisääntyä nopeammin - vieläpä varsin nopeasti siihen nähden, että se sijaitsi tässä Yhdysvaltojen perin yritteliäässä osassa."

Tarina sijoittuu siis 1812 jälkeiseen aikaan, Woodvalen kylään ja Ohion metsiin, Suuren Miami-joen (tätäkin täytyi hieman tarkistella ja huomasin, että jokea ei saa sekoittaa samanimieen jokeen Floridassa) varrelle.

Simon Kentonin ohella tärkeitä henkilöitä tarinassa on Bige Shelton ja hänen kaksospoikansa George ja Victor, jotka ovat lähteneet metsästysretkelle ja joita Kiitävä Hirvi lähtee etsimään. Matkalla pojat joutuvat hankaliin tilanteisiin, joista Kiitävä Hirvi heidät pelastaa kerran jos toisenkin.

Ei tämä siis ihan kehno lukukokemus kaiken kaikkiaan ollut, koska sai minut etsimään lisätietoa aikaan, paikkaan ja henkilöihin liittyen (vaikka kuvitteellisessa tarinassa liikutaankin). Jossain määrin kiinnostuin niistä muistakin Nopsajalka-kirjoista, mutta en tiedä. Tämän teoksen luoma kuva intiaaneista on ainakin  kovin yksioikoinen ja herättää erinäisiä kysymyksiä, kuten mikä oli intiaaninen suhde tupakkaan ja polttivatko he piippujaan metsästys- tai sotaretkillä, vapaa-ajan viihdykkeenä, vai oliko kyse enemmän seremoniallisesta tavasta. Teoksessa mainitaan myös kuuluisa Shawnee-päällikkö Tecumseh,  Ilmeisesti tässä tarinassa Shawneista käytetään muotoa Shawano. Kerronnallisesti tämä on kaikkitietävän kertojan lähinnä suorasanallista kerrontaa, jossa dialogia on hyvin vähän eikä kuvauksellistakaan ainesta kovin paljoa Pääpaino on tapahtumissa. Tarina sijoittuu siis 1800-luvun alkuun, mutta kertoja on toisessa, uudemmassa ajassa, kun hän mainitsee lukijoilleen sähkötolpat. Tämä vie vähän pohjaa historiallisesta aspektista.

Kansikuvasta voisin mainita, että kansikuva minussa herättikikin kiinnostuksen tätä kohtaan. Vähän mietin, että voisiko tämä olla kirjailijan yksittäinen teos ilman tuota Nopsajalka-kytköstä, mutta erehdys oli erehdys ja johtui eri nimestä. Kansikuva ei ihan vastaa sitä kuvaa, mikä päähenkilöstä annetaan ja minun on vaikea sijoittaa kansikuvaa tapahtumiin. Sinänsä kansikuva on vahva ja melko tyylikäskin. Harmi, että sen tekijästä ei ole tietoa. 

Mainittakoon vielä, että tämä teos on ilmestynyt myöhemmin nimellä Nopsajalka vaeltava intiaani Kariston kustantamana. Kirjahilla onkin lukenut teoksen aikoinaan Rauni Kanervan suomennoksena ruotsinkielisestä Hjortfot-käännöksestä. 

--

Oletko sinä koskaan lukenut Nopsajalkoja. Kumpi nimi-käännös sinusta on kuvaampi: Nopsajalka vai Kiitävä Hirvi?