Ville-Juhani Sutinen: Paratiisista!

 

Ville-Juhani Sutinen

Paratiisista

Into, 2024

385 s.

No, olipa kirja, tai paremminkin onpa tässä kirja. En oikein tiedä, miten tätä kuvailisi, mihin genreen laittaisi, kertovaan kaunokirjallisuuteen, fiktioon, faktaan, historiaan. Elämänkerta? No tuskin. Kyllä tämän teoksen päähenkilöt, Sofie ja Lukki ovat ilmeisesti fiktiota ja tarina muutenkin fiktiivinen, vaikka nojaakin todellisiin tapahtumiin ja historiallisiin lähteisiin. Mutta - tässä on myös oikeasti eläneitä ihmisiä fiktiivisten joukossa. Täytyy sanoa, että hyvin erikoinen kirja.

Eikä erikoisuus liity vain genreen vaan myös sanastoon. Ville-Juhani Sutisen kirjalliset kyvyt ovat ilmeiset. Onhan hän kirjoittanut kirjan jos toisenkin ja voittanut myös Tieto Finlandia -palkinnon. Minä en ole hänen teoksiaan lukenut aiemmin ja jos tämän kirjan perusteella pitäisi päättää, niin ehkä en tule lukemaankaan. Ei sillä, että tämä olisi täysin ollut pois mukavuusalueeltani, mutta - 

VAROITUS! Araknofobiset, eli hämähäkkikammoiset älköön lukeko tätä teosta.

Itse en ole hämähäkkikammoinen, ellei hämähäkit ole tarantelloihin kuuluvia. Mutta pieni kammotuksen poikanen kyllä hiveli ihoa lukemisen alkumetreillä. En tiedä, oliko hämähäkkeihin liittyvä kuvaus fyysinen vai symbolinen, mutta raju se oli. Tähän liittyy myös seikka, jonka katson virheeksi kerronnassa (viittaan sivulle 241), ellei kyseessä ole symbolinen, ylisukupolvinen trauma. 

Kerronnallisesti tämä alkaa ja etenee kaikkitietävän kertojan näkökulmasta vaihdellen näkökulmahenkilöä vuoroin Sofien, vuoroin Lukin näkökulmasta. Sanastollisesti tässä on kielen rikkautta ja moniulotteisuutta mielikuvien ja kuvakielen runsaudessa ja omintakeisuudessa. Kaikista sanoista ja lausumista en tiedä, mitä tarkoittavat. Eivät ole oikein suomea eivätkä ruotsiakaan. Olisiko kieli niin paljon vuosien saatossa voinut muuttua?

Teos alkaa 1600-luvun alkukymmenillä Ruotsin Värmlannissa, jossa aikoinaan oli suomalaisasutusta. Myös Lukki matkaa Suomesta pohjoisen kautta Värmlantiin elääkseen vapaana yhteiskunnan laeista metsässä, mutta päätyy lopulta kuitenkin kirjoihin ja kansiin. Sofie on"elämän varjoa" muassaan kantava nainen, joka "ei saanna kuoloa" , kaksoisveljensä kuollessa syntymän hetkellä. Sofie jätetään tienvarteen josta hänet löytää pruukin patruuna  ja ottaa hoitaakseen oman tyttären Elsan rinnalla ja sitten piikasena.

Sofien ja Lukin elämät kohtaavat aika ajoin ja lopullisesti Uudessa maassa, jonne Ruotsin kuningaskunta perustaa siirtokunnan. Jälkiosassa kuvataan ruotsalaisen siirtokunnan rakentumista.

Kerronnallisesti teoksessa on kuitenkin tuon kaikkitietävän kerronan ohella outoa  vaihtelevuutta. Taitekohdassa, kun matkataan Amerikan mantereelle on luku, jossa tuntematon osoittaa sanansa sinä-muodossa vastaanottajalleen, ilmeisesti pappishenkilölle, sillä kerrontaan ilmestyy raamatullista sanastoa. Ja näkökulma ei ole enää kronologisesti kohti tulevaisuutta etenevää, vaan päinvastaista, imperfektissä tapahtuvaa, ikään kuin kirje, mutta ei aivan kirjekään. Luku erottuu kerronnallisesti poikkeavana muun tekstin lomassa. Kerronnassa on myös pieniä kohtia, jotka ovat kuin historiankirjoitusta, jossa kaikkitietävä kertoja katsoo nykyajasta menneisyyteen päin ja toteaa, että "Printzhof paloi kahden vuoden päästä". Välillä kerronta taas palaa kronologiseen, mutta loppu on jo todella puuduttavaa nopeatahtista etenemistä, jossa tapahtumia kuvataan taas eri näkövinkkelistä päin. Lukin "hautajaiset" olivat kuvauksena aivan poissa todellisuudesta, sillä onhan luonnonvastaista "ajelehtia vastavirtaan". No, tämä ajelehtiva lauttamatka oli symbolinen ajanvirtakuvaus menneestä nykyaikaan, kaskinaurismaista friteerattuihin kana-aterioihin. Mutta minä en oikein päässyt tähän ajelehtimiseen sisälle.

Ja teoksen loppusanat taas oli omaa luokkaansa. "Sofie avasi silmänsä."  Mihin? Eikö hän kuollutkaan, niin kuin saattoi olettaa. Jatkuuko Sofien tarina, vai ovatko trilogiaksi etenevän kuvauksen jatkot kenties jo eri ihmisistä, eri vaiheista, jää avoimeksi.

Mielenkiintoinen aika ja aihe, josta kyllä lukisin enemmänkin. Mutta en ehkä ihan näin inhorealistista kuvausta, kuin tämä oli. Ilmeisesti teos pohjautuu historiallisiin lähteisiin, mutta oliko 1600-luvun elämä todella niin karua kuin tässä kuvataan? Suomalaisia kuvataan sauna-kansana, mutta puhtauden kanssa on ollut niin tai näin. Minun on hyvin vaikea ajatella, että joku asettuisi nukkumaan lantakasaan, mutta mene ja tiedä. Onhan hyvinvointi ja elinympäristöt paljonkin kehittyneet. Mutta silti! 

Kansista voisin vielä mainita, että kannet on Sanna-Reeta Meilahden suunnittelua. Kuvat Istokphoto. Tunnelmalliset, teoksen luonnetta kuvaavat ovat kyllä, vaikka inhorealismia eivät edustakaan samalla tavalla kuin teksti.

Muualla blogeissa:

Kirsin kirjanurkka on sanoittanut hienosti sen, mitä itse yritin saoiksi pukea. "Sutisen käyttämä kaikkitietävä kertoja vie lukijaa 1600-luvun uumenissa, mutta täräyttää muutamaan otteeseen välähdyksiä nykyajasta kuin muistuttaakseen, että romaania tässä nyt kuitenkin ollaan lukemassa."

Kirjaluotsi  on kiinnittänyt huomiota asiaan, jota itse ihmettelin lukiessani. "Tulevaisuus sirottuu ajoittain myös päähenkilöiden elämään, kun vaikka Lukki näkee yllättäen Värmlannin metsässä modernin metsätyökoneen. Kirjaluotsi koki "nämä aikojen sekoittumiset keinotekoisina ja tavallaan turhinakin". 

Minua ne ainakin hämmensi ja niitä on varmaan ollut siroteltuna pitkin matkaa. Itse mietin yhdessä paalauskuvauksessa, milloin sellainen on mahdettu keksiä. Milloin teollinen vallankumous oikein alkoikaan. Tosiaankin, tämä on erikoinen teos, jossa menneisyys ja nykyisyys sivuavat toisiaan.

Kirjallisuustoimittaja  Tämän teoksen äänikirjaversio on palkittu Laurinkirja -äänikirjapalkinnolla.

Ja taas kirja kädessä - Jorman lukunurkka Paratiisista  on "vaikeasti avautuva mutta palkitsee kärsivällisen lukijan runsain mitoin".