Colette: Claudinen koti!

 

Colette

Claudinen koti

Alkuperäisteos: La maison de claudine

Suomentanut Maija Lehtonen

WSOY, 1953

211 + 1 s.

Päällys: Henrik Tikkanen

Takakansiteksti: Colette, Ranskan johtava naiskirjailija, on saavuttanut miltei legendaarisen maineen aistivaikutelmien herkkänä kuvaajana.

Kirjailijan esittely kansiliepeessä kertoo, että Colette ei ole kirjailijan etunimi, kuten voisi kuvitella. Kirjailijan koko nimi on Gabrielle Claudine Colette, syntynyt 1873 Burgundissa. Netissä näyttää kulkevan tietoa myös nimestä Sidonie Gabrielle Collette. Coletten äidin nimi oli Sidonie. Lieneekö kirjailija vaihtanut nimeään vai mistä johtuu kahtalainen tieto? Kirjailija on ollut usein Concourt-kirjallisuuspalkintoehdokkaana. Kirjailijaa on pidetty impressionistisen realismin edustajana. 

Claudinen koti herätti kiinnostukseni eräällä kirpputorikierroksella. Kirjailijan nimi oli tuttu ja muistelisin, että olisin joskus lukenut jonkun hänen kissoihin liittyvän novellinsa (mutta jätettäköön pieni varaus muistikuvaan). Niin tai näin, niin kissoista kyllä puhutaan tässäkin teoksessa. 

Claudinen koti sisältää kolmekymmentäviisi lyhyttä tarinaa eri perhe-elämän alueelta lapsuudesta aikuisuuteen. Claudinen koti -tarinat pohjautuvat kirjailijan omaan elämään.   Täytyy sanoa että tämä oli kyllä kiintoisa kirjalöytö, jonka sanat tihkuvat elämyksiä ja vaikutelmia. Alussa siteeraamani maininnat aistivaikutelmista tulevat kyllä esille.

Nyt kaikki on hiljaa puutarhassa. Kissa, kaksi kissaa venyttelee, haukottelee, tunnustelee epäluuloisesti soraa: niin ne tekevät rajuilman jälkeen. Kissat menevät taloon päin, ja niiden perässä kävellyt Pikkusisko psyähtyy: hän ei tunne olevansa arvollinen niiden seuraan. Hän odottaa, kunnes hänen kuumille, kiihtymyksestä tummentuneille kasvoilleen hitaasti kohoaa se kalpeus, se sisäinen aamunsarastus, joka tietää pahojen henkien poistumista. Hän avaa viimeiseen huutoon suuren suunsa, jossa on uudet etuhampaat. Hän revähyttää silmänsä selälleen, rypistää otsaaansa, hengähtää väsyneenä "puh" ja kaivaan nenänsä kämmenselällään.

Luvussa Äitini ja kirjat on lueteltu kirjoja ja kirjailijoita ja minussa tällaiset luetelmat ja esittelyt  herättävät hyvinkin uteliaisuutta, erityisesti, jos kyseessä on teos, josta en ole aiemmin kuullutkaan. Musset, Voltaire, Neljä evankeliumia, Littré,  Larousse, ja Becquerelle, d'Orbigny, Camille Flammarion avaaruudellisinen kuvauksineen, Elisée Reclus,  Musta Balzac ja oliivinvärinen Shakespeare... jne, jne. Tässä luettelossa on monia tuttuja kirjailijanimiä, mutta joista ainoastaan Shakespeareen olen sarjakuvana tutustunut, Neljästä evankeliumista en tiedä, tarkoitetaanko sillä Raamatun evankeliumeja vai jotain aivan muuta, mutta luetelmat herättävät halun kaivella lisätietoa teoksista. Viittaus Dumasiin ja kolmeen muskettisoturiin tuo muistikuvan lapsuudessa nähdyn elokuvan kohtauksesta, joka on jäänyt lähtemättömästi mieleeni.

Dumasin ja minun välille ei syntynyt rakkautta, joskin näin joinakin öinä unissani Kuningattaren kaulanuhan hehkuvan Jeanne De la Motten tuomitulla kaulalla. 

Todellakin. Ja entä sinä lukijani, herättääkö luetelmat sinussa muistikuvia, mielitekoja?

Kauniit kirjat, joita luin, kauniit kirjat, joita en lueknut, kotini seinien lämmin peite, seinäverho, jonka salaista kirjavuutta asiantunteva katseeni hyväili.

Claudinen koti oli hieno pieni löytö. Tämä laitos, jonka siis löysin kirpputorilta on ilmeisesti ollut jonkun kirjallisuudenopiskelijan käsissä, mene ja tiedä, sillä tässä on runsaasti punakynällä tehtyjä alleviivauksia, joiden merkitystä kyllä ihmettelen. Miksi alleviivaaja on nähnyt nämä kohdat merkitykselliseksi? Ymmärrän merkinnät vanhemmista ja sisaruksista, mutta muutoin en näe kovinkaan suurta loogisuutta alleviivauksissa. Ja mihin viittaa päiväykset, joita on myös tehty? Kirjoja esittelevässä luvussa on erityishuomio kiinnitetty Saint-Simonin kahdeksantoistaosaiseen teossarjaan, josta Claudinen äiti yrittää saada tyttärensä kiinnostumaan. Hmm. Täytyy kai kaivaa tästäkin teoksesta lisätietoa.

Outo sana: volovangi?

Kummastusta herättää myös maininta erään henkilön keltaisista silmistä. Onko kenelläkään muulla, kuin kissoilla, keltaisia silmiä?

Tästä ei löytynyt yhtään blogipostausta. Suosittelen nostamaan teoksen unohduksen suosta.

Anna Pölkki: Metsien kaukainen sini!

 

Anna Pölkki

Metsien kaukainen sini

Avain, 2024

221 + 1 s.

Kansi: Laura Noponen

 

 

Mutta minkälaista on elää arkea metsien kaukaisessa sinessä ja puutarhan vihreässä olohuoneessa? Kutsun lukijan kylään luokseni, kulkemaan arkea kanssani yli vuodenkierron. Avaan lukijalleni päiväkirjani metsien kaukaiseen sineen.

Anna Pölkin päiväkirjatarina omasta elämästään ja unelmistaan on nuoren naisen rohkea tarina siitä, kuinka unelmat kantavat läpi vaikeuksien. Anna Pölkin oma voimalause "metsien kaukainen sini" on tuttu Anni Swanin tyttökirjaklassikkoteoksesta Pikkupappilassa, Anna Pölkin lempiteoksesta. Ja sanottakoon nyt tässä, että myös minulle Swanin Pikkupappilassa ja sen jatko-osa Ulla ja Mark ovat Swanin teoksista rakkaimmat. 

Anna Pölkin Metsien kaukainen sini on kuitenkin hyvin erilainen teos, kuin Swanin idyllinen pappilakuvaus. Ei sillä, kyllä tässäkin on idyllisyyttä, asuuhan kirjailija itse idyllisessä punaisessa talossa metsien keskellä, hoitaa puutarhaa ja poimii villivadelmia Kangasniemen metsiköissä. Tyttökirjallisuuden tutkijana Pölkin elämään luo intertekstualisuutta niin Montgomeryn pieni runotyttö Emilia kuin Vihervaaran Annakin. Kirjallisuus, kirjoittaminen on se voimanlähde, mikä tuo iloa arkeen, mistä kumpuaa unelmat ja Anna Pölkin lumoavat kakut, joihin on voinut tutustua hänen aiemmin ilmestyneessä Kakkuja salaisesta puutarhasta -teoksessaan. 

Anna Pölkin kerronnassa on paljon tyttökirjamaista otetta ja annashirleymaista optimistisuutta.

Elämä  jatkuu. Kukat kasvavat, ruoho on yhä vihreää. Aina on uusi mukula, sipuli tai siemen istutettavana.

En voi lukiessani olla ajattelematta, kuinka yksi yhteen tämä ajatus meneekään Montgomeryn Anna-kirjojen, ehkä hänen lainatuimpaan lauseeseensa siitä, kuinka Jumala on taivaassa ja kaikki on hyvin maan päällä. Lause, jota Anna Pölkki itsekin teoksessaan lainaa.

Anna Pölkin teos avaa kuitenkin oven myös synkempiin maailmoihin. Hän kertoo avoimesti sairastumisestaan kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön. Näin Metsien kaukainen sini ei ole vain kirjallisuudentutkijan arkea, elämänmuutosten tuomia haasteita tai  oman kirjailijuuden haaveita vaan myös vahvaa vertaistukea. Päiväkirjakerronnan ohella Anna Pölkki tuo teoksen lopussa enemmän kertovasti ja kuvaavasti kokemuksistaan terveydenhuollossa. Ja täytyy sanoa, että vaikka Anna Pölkki ei, ymmärrettävästikään, avaa kaikkea, niin kuvaus järkyttää ja laittaa vähintäänkin mietteliääksi, mikä on inhimillisen kohtaamisen mitta, kun toisen mieli järkkyy. Itsekin elämässäni olen joutunut omaa kohtaamiskykyäni punnitsemaan, enkä voi, täytyy myöntää, ainakaan kehuskella taidoillani. 

Anna Pölkin Metsien kaukainen sini on puhutteleva teos. Se on tärkeä puheenvuoro, ei vain lukemisen ja kirjallisuuden merkityksestä ihmisen hyvinvoinnille vaan myös laajemmin. Hyvinvointiyhteiskunta - mitä se on? Mistä se muodostuu? Meistä ihmisistä. Toinen toisistamme. Siitä, että näemme omien pelkojemme taakse. Sinä siinä, olet ihminen - minun lähimmäiseni. 

Seinäjoen kaupunginkirjaston Tunteet -lukuhaaste, kohta 14. masennus tai uupumus

 --

Muualla blogeissa:

Kirsin kirjanurkka 

Unelmien aika 

Jari Olavi Hiltunen: Teho-osasto!

 

Jari Olavi Hiltunen

Teho-osasto

Aikamedia, 2024

208 +1 s.

Jari Olavi Hiltusen Teho-osasto on kerrontaratkaisultaan hyvin erikoinen. Tapasin kirjailijan Helsingin kirjamessuilla, kun häntä haastateltiin ja hän kertoi tuolloin, että oli saanut kertojaratkaisun jostain vanhasta sotamuistelmasta, jonka nimeä en tosin enää muista. 

Teho-osasto on autofiktiota. Se on kertomus niistä tunteista ja kokemuksista, joita oman lapsen sairastuminen tuo eteen. Kertojaratkaisu on, kuten jo ehdin sanoa, todella erikoinen. Tämä ei ole vain yhden ihmisen näkökulmasta kerrottu, vaan kertojia on monia.  Kun ammattikoululainen puhuu äidinkielenopettajastaan Isänä olen ensin hämmentynyt, puhuuko koululainen omasta isästään, mutta kun seuraavakin kertoja puhuu Isästä alan pikkuhiljaa päästä sisälle siihen, mistä tässsä on oikein kyse.

Kukin kertoja, ammattikoululaisesta kahvion myyjään kertoo omasta näkökulmastaan tapahtumia, jotka pyörivät aivotulehdukseen sairastuneen nuoren ympärillä. Kerronnassa on paljon dialogeja eri henkilöiden välillä. Henkilöitä ei nimetä. On vain Isä ja Äiti, Tyttö ja tämän veljet, ja ihmiset heidän ympärilleen edustavat hoitohenkilökuntaa, ystäviä, koulutovereita. sattumalta tielle osuneita henkilöitä. Kronologisesti tämä ei ole täysin suoraviivaista, vaan pieniä ajallisia hyppäyksiä esiintyy. Tämä saa hieman miettimään, kuinka monta päivää tässä onkaan kuljettu kodin ja sairaalan väliä, oltu sairaslomalla töistä tai kuinka kauan koomaa onkaan kestänyt. 

Mutta eipä mitään. Kyllä tämä kiinnostava teos oli ja luki ihan nopeaan. Kiitos lyhyiden lukujen ja väljän tekstiasettelun. Toisaalta miettii tyhjien valkoisten sivujen tarkoituksellisuutta paperinsäästön kannalta, mutta toisaalta väljä ratkaisu luo keveyttä aiheeseen, joka tiiviinpänä voisi tehdä raskaamman vaikutelman.

Todellakin - hyvin erityislaatuinen teos, täytyy sanoa.

Kerronnallisuuden ja dialogin ohella teoksessa on muutamia runoja. Teho-osasto on tunnustavan kristityn näkökulma niihin tunteisiin, joita oman lapsen sairastuminen aiheuttaa. Pelkoa, epäilyksiä, yritystä ymmärtää tilanteita ja sairaalajargonia. Kaiken keskellä on kuitenkin luottamus, että Taivaan Isä pitää huolen ja parantuminenkin on mahdollista, vaikka koomaa on kestänyt jo päiviä.

Mikä kuitenkin jäi teoksessa mietityttämään on huvipuistokäytänteet.

- Särkänniemessä on Tytön mielestä yksi laite ylitse muiden. - Jaa. Mikä? - Viikinki. --- ----

-Tämä oli varmaan viisivuotias, kun hän sai houkuteltua minut Viikinkiin. Hän oli käynyt siinä viisi kertaa ja kyllästyi istumaan yksin. Hän tuli luokseni, otti kädestä kiinni ja talutti minut portista sisään. Nyt mennään tuonne yhdessä, hän sanoi. Minun ei auttanut kuin totella. - Miten kävi? - Vatsani meni yhdestä keikauksesta niin sekaisin, että meinasin oksentaa koko loppupäivän.

Onko todellakin Särkäniemessä 5-vuotias napero voinut mennä yksinään sellaiseen laitteeseen kuin Viikinki. Myöhemmin perheen ollessa Vaasassa vastaavassa laitteessa, oli pituus tullut esteeksi. Ei sillä, että minua saisi mihinkään keikkuvaan tai pyörivään laitteeseen, vaikka lapsena saattoikin seisoa päällään toisella tavalla kuin näin aikuisena, mutta siis 5-vuotias yksin johonkin vänkyrähäkkyrään!!!

---

Jari Olavi Hiltunen on opettaja, kirjallisuuskriitikko, jonka blogia olen seurannut. Teho-osaston tapahtumia toisenlaisesta näkökulmasta voi lukea Kritiikin uutiset -artikkelista Kriitikko teho-osastolla. 

Teho-osaston on lukenut myös Tuijata, joka ymmärtää etäännytyksen  tehokeinona, mutta joka tuo myös ohuen vaikutelman kriisin kuvaukseen. 

Heli Laaksonen: Jatkos

 

Heli Laaksonen

Jatkos

Otava, 2024

213 s.

... Lapsi tekee seppeleitä, koristaa hiekkakakun ja nipsaisee peukalollaan kukanpään värjäämään toisen lapsen nenän. Keltakukka, kultaharja, kultakukka.  Lapin murteissa ymmärretään oiva ravintoarvo: kontinmatinkaali. Euroopassa tuijotetaan leijonanhammasmaisia lehtiä: dent-de-lion ranskaksi, dandelion briteiksi.

Hökkyrä, höyhenheinä, höytypää. Hahtuvapallon puhaltaja tanssahtelee kohti taivaanrantaa. ...

Näin sanailee Heli Laaksonen Jatkos-teoksessaan Voikukasta, tuosta lypsykarjan heruttajasta, piimäheinästä, maitiaisesta.

Jatkos on jatkoa Laaksosen Luonnos-teokselle, omintakeista luonnon ihmeiden esittelyä, totta ja tarua, kansanviisautta ja perimätietoa tieteeseen  yhdistettynä. Teksti on luettavuuden vuoksi laitettu säkeisiin, ikäänkuin runoiksi, vaikka runoista ei olekaan kyse. Runollisuutta teksteissä kyllä välillä ilmenee ja Laaksoselle niin tuttua murrettakin on hieman ripoteltu sinne tänne, ja nämä murresäikeet olivat itselleni niitä mieluisimpia. Myös pilkahduksia mustasta huumorista löytyy muutamissa kohdissa, mitkä eivät taas itseäni niin ilahduttaneet, kun en ole koskaan kyseisestä huumorinlajista päässyt ymmärrykseen ja omimiseen. 

Luinkin tämän ihan vain kiinnostuksesta jatkona aiempaan, mutta en tässäkään ihan kaikkea purematta niele. Oppikirjana, tietokirjana en tätä käteen ottaisi, viihteenä taas liian tieteellistä. Siinä se siis seilaa välillä tieteen ja viihteen. 

Lisette Lambert: Ystävämme susi

 Lisette Lambert

Ystävämme susi

- Kanadalainen satu

Kuvittanut Mixi-Berel

Alkuteos: Mon ami loup (?)

Suomentanut (?)

Otava, (?)

Tähdet tuikkivat hyisinä tummalla taivaalla, joka on kuin musta timantti. Niiden loisteessa lumi kimmeltää heikosti. Kaikki on hiljaista suurella jäisellä lakeudella. Valkoinen joki nukkuu paksuu jääpeitteensä alla. Pienessä intiaanikylässä toistensa lähelle rakennetut majat ovat hyvin suljetut. Kolminkertaisten hylkeennahkaovien takana lapset nukkuvat pehmeiden turkisten päällä. He ovat yksin kylässä. Vanhemmat ovat lähteneet varhain koirien kanssa metsästämään eiväktä he ole vielä palanneet.

Näin alkaa tämä, pieni ja erikoinen joulusatu. Hankin tämän pienokaiskirjan kirjamessuilla, koska viehätyin intiaaniaiheiseen kuvitukseen. Minun on kuitenkin vaikea ottaa tätä ihan intiaanikulttuuriin liittyvänä, vaikka hylkeennahat viittaavatkin Kanadan alkuperäisasukkaisiin ja jotain viitteitä ehkä inuitteihin on. En kuitenkaan osaa yhdistää kuviutksen sulkia tähän kulttuuriympäristöön.

Kolme pientä lasta Tamara, Feti ja Tisoo ovat siis jääneet yksin kotiin, kun vanhemmat ovat lähteneet metsästämään. Kaikki kolme osaavat jo puhua, mutta kuvituksessa pienin lapsista on kuitenkin "kantorepussa". 

On joulupäivä. Lapset uneksivat joulupukista. Kuvaus joulupukista on sitten aivan omanlaisensa. Puhutaan Etelän Vanhasta Miehestä, joka kulkee Aasilla tuoden lahjoja. Etsiessäni tietoa, löysinkin tiedon, että ranskalaisessa kulttuurissa Nikolaus kulkee aasilla jakamassa lahjoja. En vain ole koskaan ennen kuullut tällaisesta, vaan Pyhä Nikolaus on tutumpi kevättalven Ystävänpäivän viettoon liittyvänä. Hieman teoksen taustoja tongittuani löysin tästä ruotsinkielisen  ja erään toisen käännöksen, jonka ajattelin olevan espanjaa, mutta en tiedä varmaksi. Alkuperäisteos on ilmeisesti ranskankielinen. Alun viittaukset alkuperäiskulttuurit saattavat hyvinkin viitata Quebecin provinsin  Nunavikiin.

Sitten ovelle koputetaan ja ensin Tamara ei aio avata, mutta veli sanoo, että entä jos siellä onkin joulupukki ja niin ovi avataan ja sisälle tuleekin - Susi.

Ensin lapset pelästyvät, mutta sitten Susi osoittauukin kaikkea muuta kuin pelottavaksi. Sitten suden on kuitenkin poistuttava, sillä vanhempien tullessa, he eivät ymmärtäisi lainkaan tilannetta, vaan suden kävisi kehnosti.

Susista on ollut paljon uutisia viime aikoina, niiden tekemistä tuhoista ja peloista. Tämä kirja puhuu kuitenkin susien puolesta. Ikävä vain, että satu ja todellisuus ei käy käsi kädessä, sen ymmärtävät tämän sadun lapsetkin, sillä sanoivatpa he mitä hyvänsä, ei vanhemmat sitä kuitenkaan uskoisi. 

Alun pienestä outoudesta huolimatta tämä on loppujen lopuksi ihan hauska ja vinkeä pieni satu,  josta löytyi loppujen lopuksi ihan mukavaa alkuperäisyyttä.

Christmas Carol Kauffman: Vain yksi minuutti

 

Christmas Carol Kauffman

Vain yksi minuutti

Alkuteos: For one moment

Suomentanut Tytti Vanhala

Ristin Voitto, 1968

348 s.

Aloitus:

Herbe seisoi makuuhuoneensa oviaukossa siniset silmät suurina hämmästyksestä. Hänen sormensa puristivat kouristuksenomaisesti toisessa kädessä olevaa lakkia. Poika otti suu auki pari epäröivää askelta. Hänen perässään tuli yhtä ällistynyt Willie-veli.

Herbe on tarinan alkaessa 5-vuotias, Willie 9-vuotias. Eletään ensimmäisen maailmansodan päättymisen tunnelmissa. Poikien isä, saksalainen sotilas, on Italiassa ja on nimitetty Itävallan lähetystösihteeriksi. Poikien äiti on saanut mieheltään kirjeen, että on tulossa hakemaan poikia. Mies on tavannut Italiassa kauniin, nuoren naisen Neldan ja edessä on avioero. Isä Ludvig haluaa ottaa vastuun poikien kasvatuksesta. Perheessä on myös kolmas lapsi, vanhempi tytär Emmeline, joka jää äitinsä luokse. 

Isä on täysin Neldan tossun alla, ja vaikka Nelda onkin suostunut, että pojat tulevat isälle, alkaa hän järjestellä asioita oman mielensä mukaan. Uusioperhe asettuu Kölniin asumaan.  Willie, joka on jäänyt kehityksestään jälkeen hermostuttaa Neldaa ja laitetaan lopulta sisäoppilaitokseen, jossa hän sairastuu kaivatessaan veljeään, jonka kanssa heillä on ollut hyvin läheiset välit ja kuolee.  Herbe, jonka näkökulmasta tarinaa viedään eteenpäin lähetetään Tsekkoslovakiaan, papiksi valmistavaan kouluun. Herbe on viisas ja menestyy opinnoissaan, mutta hänkin kaipaa veljeään ja kokee yksinäisyyden ja hylkäämisen tunteita.

Herbe pettyy katoliseen kouluun ja siellä esiintyvään tekopyhyyteen. Hän pyytää isäänsä ottamaan hänet pois koulusta ja laittamaan sen sijaan lasitusoppiin, johon Herbe on tutustunut, kun koulussa on laitettu ikkunaa rikkoutuneen tilalle. 

Vuodet vierivät ja Herbe palaa Saksaan, synnyinkaupunkiinsa Dresdeniin äitinsä luokse. Herbe kiinnostuu Hitleristä ja liittyy natsipuolueeseen. Tulee sota ja uusi pettymys, kun Hitler ei osoittaudukaan siksi luotettavaksi henkilöksi, jota voi arvostaa. 

Vain yksi minuutti on kristillisen arvopohjan omaava teos. Herbe on pettynyt katolisuuteen ja kun hän erään ystävystymisen kautta tutustuu kristittyyn perheeseen, jonka kristillisyys edustaa toista suuntaa, hän taistelee pitkään vastaan ajatusta, että "Jumala on meidän turvamme, apumme hädässä aivan vahva". 

Sota päättyy ja Herbe lähtee etsimään tuon kristityn perheen poikaa, jonka kanssa hän on ystävystynyt, mutta joka on kadonnut sotatantereelle. Herbe päätyy venäläiselle vyöhykkeelle, jossa hänet otetaan kiinni vakoojana, ja lopulta, kun Herbe ei tunnusta mitään, hänet laitetaan muuria vasten ammuttavaksi. Lopulta hänellä on vain minuutti aikaa jäljellä.

Olen lukenut tämän teoksen aiemminkin. Teoksen alkulehdellä mainitaan, että tämä olisi Chrismas Carol Kauffmanin elämäkerrallinen romaani, omistettu hänen isälleen Abraham R. Millerille.

Christmas Carol Kauffman edustaa mennoniitti kristillisyyttä. Tässä teoksessa on, teoksen loppupuolella hyvin vahva herätyskristillinen ote. Kirjailijan teoksia on suomennettu useitakin. Tarinat sijoittuvat eri puolille maailmaa ja eri historiallisiin ajanjaksoihin. Tällä hetkellä minua kiinnostaisi lukea uudelleen kirjailijan Ei Regina -teos, jossa teemana on 1500-luku ja anabaptisti-liike. Lukisin myös mielelläni enemmän kirjailijasta itsestään ja hänestä on  ilmestynyt ainakin tyttärensä kirjoittama elämänkerta, tosin englanninkielellä, mutta todellakin haluaisin tietää kirjailijasta enemmän, joten ehkä etsin tuon teoksen käsiini. Samalla ehkä selviäisi tuo edellä mainittu tämä teoksen elämänkerrallisuus.

Tämä teos ei nyt uudelleen luettuna ehkä tehnyt yhtä vahvaa vaikutusta kuin nuorempana, kun luin tämän ensimmäisen kerran. Tässä on jotain pientä kömpelyyttä kokonaisuutta ajatellen, ja erikoisesti minua hämmentää ajan kulku. Aikamiljöö kulkee aika vauhtia ja sota ohitetaan sen kummemmin sen eri puoliin takertumatta. Pääosan kerronnassa viekin Herben tunnemaailman ja -kehityksen vaiheet pikkupojasta aikuisuuteen, hylkäämisestä rakkauteen. Yhteiskunnalliset olot ja maisemakuvaukset ovat todella vähissä. Sodanjälkeisen jälleenrakennuksen aika tosin tulee summittaisesti piirretyksi. Pidin paljon alkupuolen lapsikuvauksesta. Isä jää alkupuolen jälkeen sivuun ja Neldakin häviää kerronnallisista kuvioista. Miksi he jäävät täysin sivuun? Sen sijaan yhteys äitiin, joka  katkeaa alussa ja rakentuu uudelleen loppupuolella, on tärkeä.

Erityismainita tälle kuvauksellisuudelle:

Hehkuva, pyöreäkasvoinen aurinko lepuutti jo lämmintä poskeaan lähekkäin rakennettujen talojen katoilla.

--

Seinäjoen kaupunginkirjaston lukuhaaste 2024 kohta 7. hylätyksi tuleminen

 

Anna Pölkki: Kakkuja salaisesta puutarhasta

 

Anna Pölkki

Kakkuja salaisesta puutarhasta

Avain, 2023

164 s.

Kansi: Annukka Mäkijärvi

Tämä teos herättää niin makuhermot kuin halun leipomiseenkin. Toinen toistaan herkullisempia ja upeampia kakkuja, jotka ovat saaneet innoituksensa kirjallisuudesta. Osa kakuista on saanut innoituksensa tutuista, rakkaista tyttökirjoista, kuten Montgomeryn Anna- ja Runotyttö -kirjat tai Burnetin Salainen puutarha, johon jo nimikin viittaa, mutta myös kaunokirjallisuudesta laajemminkin.

Joukossa on myös lempikirjailijani Charles Dickensin Suuria odotuksia -teoksen innoittama neiti Havishamin hääkakku, joka toisin kuin kirjailijan teokset, ei ehkä ole kaikkein houkuttelevin minun makuuni. Sen sijaan Blackwoodin synkeä karhunvatukkakakku taas komeudessaan on hyvinkin houkutteleva kakkuna, mutta teos, josta kakku on saanut innoituksensa taas ei. Aloitin kerran lukea kyseistä teosta, mutta kesken jäi. Kauhu ei tosiaankaan ole minun juttuni.

Laura Ingals Wilderin kirjat saivat minut aikoinaan aivan täpinöihin löytäessäni sarjan pariin, ja Pieni talo suuressa metsässä -teoksen innoittamana kurpitsakakku on kyllä kaunis, mutta toisin kuin kirjoista, minä en tykkää kurpitsoista, joten en ehkä ihan ensimmäiseksi tätä kakkua alkaisi valmistaa.

Sen sijaan Crandfordin neitien Hienostuneen taloudellisen kahvikakun voisin valmistaa hetimmitenkin, sillä sen yksinkertaiset aineet löytyisivät tällä hetkelläkin kaapeistani, jos vain olisi kakkuvuoka.

Jos ei siis oteta lukuun paria poikkeusta on teoksen kakut kuvineen ja ohjeineen hyvinkin houkuttelevia ja leipomishaluja herättäviä. Varsinaista lempikakkua on ehkä vaikea joukosta valita, mutta ehkä Pikkunaisten joulukakku ja Kotiopettajattaren suolakinuskikakku kuulostavat erityisen houkuttelevilta.

Kakkuohjeiden ohella teos sisältää pienen esittelyn kustakin kirjailijasta ja teoksesta. Anna Pölkin tapa yhdistää kirjallisuudentutkimus ja leivonta on aivan omanlaistaan. Itselleni tuli mieleen, että olisi kiva saada Annan luoma ohje kirjallisen kaimansa Anna Shirleyn piikkisikakakusta ilman sitä tiettyä "maustetta". 

Tämä on mitä oivallisin lahjakirja kaikille leipomisesta ja kirjallisuudesta kiinnostuneille. 

Roy Jacobsen: Rigelin silmät!

Roy Jacobsen

Rigelin silmät

Barroy 3

Alkuteos: Rigels Øyne

Suomentanut Pirkko Talvio-Jaatinen

Sitruuna, 2024

232 s.

Kannen suunnittelu: Erik Huijsen/ Moker Ontwerp 

Kuinka minä rakastinkaan Barroy 1 -teosta Näkymättömät. Barroy 2 Valkoinen meri ei sykähdyttänyt samalla lailla, mutta piti pintansa kiinnostavana teoksena. Barroy 3 Rigelin silmät jatkoi Ingridin tarinaa ja muutti jälleen kerrontaansa, mutta ei lainkaan huonoon suuntaan. Tosin teoksen kieli ja ilmaisu laittoi oman ajatustyön koville, sillä mitenkään tavanomaista ei tekstin dialogi esimerkiksi ollut. Jäyhää, vähäpuheista, ilmaisuvoimaista kyllä, mutta miten ymmärtää, päästä sisälle hahmojen elämään, erityisesti päähenkilö Ingridin ajatusmaailmaa on asia erikseen. Pidin kyllä tästä teoksesta enkä pitäisi yhtään pahana lukea Jacobsenia enemmänkin.

Takakansiteksti: "Roy Jacobsen kuvaa taianomaisen kauniisti ihmisen elämän merkityksettömyyttä, kun vuoret ja vuonot muistuttavat sen lyhyydestä."

Hmm. Minä en voinut olla ihmettelemättä tätä määrittelyä, sillä itse ei teoksesta jäänyt päällimmäiseksi mieleen elämän merkityksettömyys.

Sitten ilmaantuisivat polut asuinrakennusten ja navettojen ja ranta-aittojen ja venevajojen ja turveaumojen ja maakellareiden ja heinälatojen ja verkkojen kiinnityspaikkojen väliin yhdistämään paikkoja, joissa heillä oli varastonsa, ja niitä sotkemaan syntyisi sinne tänne harhailevien ja tarkoituksettomien koukeroiden labyrintti, lasten ja leikkien ja kaiken katoavaisuuden jälkiä, tänä rauhan ensimmäisenä  vuotena saarella on paljon lapsia, enemmän kuin vielä koskaan. 

No, kyllähän tässä, teoksen alkuluvussa puhutaan tarkoituksettomuudesta ja katoavaisuudesta, mutta en kuitenkaan näe, että teos puhuisi merkityksettömyydestä, sillä silloinhan tämä teoskin olisi täysin merkityksetön ja sitä tämä ei todellakaan ole. Itselleni teos puhuu päinvastoin siitä, että kaiken karuudenkin ja pelkojen ja epävarmuuden keskellä voi löytää kauneutta, rauhaa ja oman minuutensa. Olen olemassa ja minulla on tarkoitus. Joskus joutuu etsimään vastauksia, joskus niitä löytää, joskus jää vaille, mutta elämä jatkuu.

Jos teksti välillä pistääkin ymmärryskyvyn koetteelle, niin Jabobsenin kyky kuvata asioita on vahvaa. Luonto, ihmiset, tavat kuvataan kukin omalla ainutlaatuisella tavallaan. Ajatellaanpa vaikka vain sitä tapaa, millä hän kuvaa Barbron saamaa aivoinfarktia. Lukija yllättyy.

Ajallisesti Rigelin silmät jatkaa suht siitä, mihin Valkoinen meri päättyy. Sota on ohi. On alkanut uusi aika,  alkaa jälleenrakentamisen aika. Se ei tarkoita vain sodan rakenteellisia tuhoja vaan elämää laajemminkin. Tuhot eivät ole vain aineellisia, ne ovat hyvin paljon myös henkisiä. Ingridkin on saanut sen kokea.

Rigelin silmät keskittyy Ingridin sielunmaisemaan, kysymyksiin ja etsintään. Hän lähtee Barroylta etsimään venäläistään, Aleksanderia, tyttärensä Kajan isää. Tämä etsintämatka vie hänet halki Norjan, välillä ollaan Ruotsin puolellakin. Ingridin tapa ajatella ei aina kohtaa hänen puhuttelemiensa ihmisten kanssa.

Onko sota päättynyt? Sepä se on kysymys. Ingridin mielestä sota ei ole päättynyt, jos ihmiset eivät vastaa avoimesti, mitään salaamatta. Ja jokaisella tuntuu olevan jotain, mitä ei halua paljastaa. Sota, sodanjäljet, ne vaikuttavat pitkään. 

Lopulta Ingrid saa vastauksensa. Hän löytää matkan kääntöpaikan ja palaa kotiin Barroylle.

En sano, että olisin ymmärtänyt tästä kaiken. Teos on kuitenkin hienosti kerrottu ja en tiedä, ehkä voisin lukea tämän uudemmankin kerran. Ainakin Näkymättömiin haluaisin palata uudelleen. Tähän on ilmeisesti vielä neljäskin osa, sitä odottelemisiin. 

Mutta uhma on kaikesta huolimatta jäljellä, meren kasvattama uhma näitä ihmisiä kohtaan, jotka haluavat niin kovasti hyvää hänelle, tai iselleen, paha sanoa kumpaa, uhma on villavan, epämääräiseen ajatukseen kätketty pieni kova vihan kide, kysymykseksi jää vain, riittääkö se. 

Muualla blogeissa:

Hemulin kirjahylly: Erilainen roadtrip kuin yleensä. Ei suuria tunteita, mutta jotain lujaa ihmisten välisissä suhteissa ja kannattaa lukea.

Marie Louise Rudolfsson: Maria, Prinssi ja hevosvarkaat!

 

Marie Louise Rudolfsson

Maria, Prinssi ja hevosvarkaat

Alkuteos: Maria och Prinsen på tjuvjakt

Suomentanut Anne-Maija Tavas

Kansi: Ola Ericson

Artko, 1979

156 s.

- Ja kiitos ei, sanoi Persson sulkien Lindenäsin tallin oven läjähtäen. Hän katsoi vihaisena Marian isoisää. Minä en halua talliini mitään eläinten rääkkääjiä, että isänstä sen sitten tietää, hän jatkoi. Tuo Hugo saa olla Marialle kuinka hyvä ystävä tahansa, mutta minun hevosteni lähelle hän ei kyllä tule! Ei niin kauan kuin minä olen täällä tallin esimiehenä. 

Näin alkaa tarina Mariasta, hänen hevosestaan Prinssistä ja hevosvarkaista. Maria viettää kesää isovanhempiensa luona Lindenäsissä. Persson on hevostallin esimies ja hänen vaimonsa Hedvig auttaa perheen keittiössä. Maria haluaisi tilalle myös ystävänsä Hugon, jonka menneisyys on kurja. Hugo on joutunut vaikeuksiin isäpuolensa takia, joka on vankilassa. Persson ei usko, että ihminen voisi muuttua, mutta Maria ei anna periksi. Niin siinä sitten käy, että Hugo tulee kuin tuleekin Lindennäsiin ja alun vastusteluista huolimatta saa Perssonin hyväksynnän. 

Kesään mahtuu monenlaista. Maria unohtaa sulkea hevosaitauksen portit, ja kun Prinssi päätyy  uutena hevosena vanhojen hevosten joukkoon, tulee siitä jotain, mikä ei olisi saanut tapahtua. Kesään mahtuu myös hyttysten invaasio, ja Prinssi saa hyttysten pistoista pahan myrkytyksen. Tätä minä vähän mietin, voiko se olla mahdollista. Kyllähän itsekin olen hieman yliherkkä hyttysen puremille ja jos niitä on ihan kuhisemalla, niin miksei. En kuitenkaan löytänyt asiasta oikein mitään kunnollista tietoa, joten uskotaan, että kirjailija tietää, mitä kirjoittaa.

Sitten Lindennäsiin tulee tieto, että Hugon isäpuoli on karannut vankilasta. Hugo on  huolissaan äidistään, ja Hugon äiti tulee myös Lindennäsiin turvaan. Mutta ovatko he turvassa kostoa hakevalta isäpuolelta?  Kesä huipentuu jännittävään takaa-ajoon, jossa Prinssin hevosvoimat ovat kovalla koetuksella.

Maria, Prinssi ja hevosvarkaat on hevoskärpäsen puremille, paljon lukeville tytöille suunnattu teos, jossa hevosten ohella on pientä seikkailun tuntua. 

Tapahtumat sijoittuvat  Keski-Ruotsiin jonnekin Västeråsin lähistölle. Kerronta on elävää ja yhteiskunnallisia kerrostumia ja oloja myötäävää, jos niin voi sanoa. Ei kuitenkaan kovinkaan moniulotteista ja syvällistä. Maria on selvästi hyvin toimeentulevasta perheestä, kun Hugo taas on vähemmän toimeentulevista oloista. Ystävällinen lupsakkuus on luonnehdintani Marian isoisästä. 

Marian ja Hugon menneisyydessä on siis tapahtunut jotain, mikä on johtanut Hugon isäpuolen vankilaan.  Siitä kerrotaan ilmeisesti kirjailijan aiemmassa teoksessa Maria ja Sininen Prinssi. Olisi ehkä pitänyt ensin lukea se, mutta ehkä sen voisi lukea näin jälkikäteenkin, jos jostain käsiinsä saa.

Tämä oli ihan kiva pieni välipala, vaikka juonenkulku ja kerronta ovatkin aika yksinkertaista. Tässä on myös jonkinverran virheellisyyksiä, puuttuvia sanoja, painovirheitä tai kääntämiseen liittyviä outouksia, kuten sana puolikuolias. "Hän oli puolikuolias pelosta". Hmm! Kummastustani herättää myös seuraava lause, jossa "Hänen voitonriemuinen huutonsa kaikui aurinkoisessa aitauksessa ja hänen takanaan olevista puista linnut vastasivat vetelästi visertäen" puhumattakaan tästä: "Shokki ... meidän on saatava shokki pois ..." ikäänkuin shokkitilassa olevalta voitaisiin noin vain ottaa pois kyseinen tila,

Mutta noin yleisesti ottaen, onhan nämä Artkon teokset jossain määrin hauskaa luettavaa.