Helen Wells: Ursula maailmalla!

Helen Wells
Ursula maailmalla
Tammi, 1976
141 +1 s.

Alkuteos: Cherry Ames, Armu nurse
Suomentanut T. Järvenpää-Lehtonen

 - Presidentin määräyksestä on Ursula Ames, joka on ilmoittautunut tehtävään halukkaaksi, komennettu aktiivipalvelukseen Yhdysvaltain armeijaan ja kuuluu sairaalahenkilökuntaan... 

Heti valmistumisensa jälkeen on Ursula tovereineen ilmoittautunut vapaaehtoisena armeijan palvelukseen. Perustetaan niin sanottu Spencerin ryhmä. Ursula - myöhästyjänä tunnettu, saa kirjeensä niin viime  tippaan, että hänelle tulee kiire ilmoittautua komendantin virastossa. Kiirettä riittääkin sitten sitä myötä. 

Oltuaan ensin pari viikkoa Spencerin sairaalassa ryhmän kokoamista varten, joukko siirtyy varuskuntaan, jossa tytöistä koulitaan sotilaita, tosin ilman aseita. Koulimisesta pitää huolen Kersantti Deake. Deake on mies, jonka mielestä armeijassa kuuluu olla vain miehiä. Hän ei tykkää siitä, että saa komennettavakseen joukon naisia ja kun hän vielä saa Ursulalta lempinimen kullanmuru on kersantin mitta täysi.

Ursula maailmalla oli ihan mukava kirja, lukeminen  sujui joutuisasti ja tarinan parissa viihtyi. Mielestäni armeijaelämääkin kuvattiin aika hyvin, jos kohta en uskokaan, että Ursula tovereineen olisi todellisuudessa selvinnyt ihan niin helpolla kullanmurua kohtaan tekemästään tempauksesta. Lisäksi minua mietitytti armeijahierarkia, siis nämä upseerit, luutnantit, kersantit jne. Kumpi on korkeampi arvo, luutnantti vai kersantti? Kersantti Deake ainakin ihmettelee, onko hänet määrätty komentamaan ylempiään, kun Marilyn (Ursulan toveri) sanoo olevansa luutnatti ja luutnanteiksi hoitajia kutsutaan myöhemminkin.  Opin kuitenkin sen, että upseeri on yleisnimitys päällystöön kuuluvalle henkilölle, on siis miehistö ja upseerit.

Sotilashierarkian ohella tässä sarjan osassa jännitettä lisäsi ja kiinnostavuutta toivat henkilösuhteet.
Lexin ja Ursulan välillä ystävyys jatkuu, mutta vaikka Lex kosiikin Ursulaa jo toisen kerran, ei tämä edelleenkään tiedä, mitä vastaisi. Lääkintämies Bob on kepposia harrastava, mutta vakavasti eteenpäin pyrkivä nuori mies, jonka Ursula saa hoteisiinsa. Sen sijaan Kapteeni Endicotista Ursula saa vihamiehen eikä Lexinkään suhde Endicotiin ole hyvä.

Kapteeni Endicott on harvinaisen kaunis nuori mies, jolla oli säännölliset piirteet, kirkkaat harmaat silmät, kihartuva vaalea tukka ja hienot hyvinhoidetut kädet. Mies, jolla oli viehätysvoimaa, mutta joka osoittautuu itserakkaaksi pöyhkeilijäksi. Mikä Ursulaa erityisesti huolestuttaa on se, että Endicot iskee silmänsä Ursulan ystävään Vivianiin, joka on aivan hurmaantunut.

Kaiken keskellä Ursulan itseluottamus on kovalla koetuksella, eikä asiaa auta se, että hän hyväsydämisyydessään on välillä oikomassa mutkia ja sivuttaen sotilaskurin potilaan hoidon tieltä.aEi Ursulaa ilman kommelluksia tai salaperäisyyttä. Tässä kirjassa salaperäisyyttä edustaa Panamassa sijaitseva kummitustalo, josta Ursula löytää kuumeisen vanhan intiaanin. Kun hän Panamassa löytää vanhasta kummitusmaisesta talosta vanhan kuumeisen intiaanin, jolla mitä ilmeisimmin on malaria ajattelee Ursula vain tohtori Joeta ja tämän uutta malariaseerumia. "Potilas on  hoidettava keinolla millä hyvänsä". 

Varsinaiseen tulikokeeseen Ursula kuitenkin joutuu, kun sotilassairaala tulee täyteen torpedoiskussa haavoittuneita sotilaita. Ursula ei ehdi levähtää hetkeäkään. Kaiken keskellä on mietittävä, miten intiaanin malariatartunnan lähde saataisiin selville. Lopulta kaikki selviää ja Ursulakin huomaa olevansa valmis, tuli mitä tuli.

Ihan mukavia nämä Ursulat ovat, siitä huolimatta, että pieniä loogisuusvirheitä ja yhteväisyyspuutteita löytyy. Esimerkiksi Ursulan kaksoisveljeä kutsutaan milloin Charles, milloin Charlie -nimellä. Myös Ursulan syntymäpäivässä on epäselvyyttä, onko se jouluaatto, kuten tässä mainittiin, vai aatonaatto, niinkuin edellisessä osassa mainittiin. Ensimmäisessä osassa taidettiin puhua jouluaatosta.

---

Tällä kirjalla mukana kirjallisessa maailmanvalloituksessa: Panama.

Elina Aro: Karela tulee meren yli!

Elina Aro
Karela tulee meren yli
Osakeyhtiö Valistus, 1958
231 s.

Kirjoitin aiemmin siitä, että kirjaa ostaessa olisi hyvä pitää sitä kädessään, voidakseen saada siitä selkeän käsityksen. Minä ostan aika paljon kirjoja nettiantikvariaateista. Yleensä on tiennyt, mitä on ostanut, mutta poikkeuksiakin on. Yksi näistä poikkeuksista on Elina Aron Karela tulee meren yli. Minä olen joskus lukenut historiallisen kirjan, jossa tyttö tuli meren yli toisesta maasta, se on saattanut olla Ingrid Heslanderin Tyttö meren takaa -kirja, mutta kun mielessä on ajatuksenpoikanen, joka miettii, olikohan se sittenkään. Sitten olen yrittänyt etsiä löytyisikö mitään toista kirjaa, joka loksahtaisi paremmin muistikuviin. Karela tulee meren yli herätti nimenä jonkinlaisen kiinnostuksen, mutta muuta tietoa en siitä juuri löytänyt. Uskaltauduin kuitenkin kirjan ostamaan ja huomasin heti kohta, että ei tämä vastaakaan sitä mielikuvaa, mikä minulla oli nimen perusteella.

Kirjan alku: Karela kuulosti. Tuli, aivan varmasti tuli! - Vihdoinkin.

Kirjan alku, jossa kuvattiin kuinka Karela kuuli Tuksuttajan äänen ja saisi koha nähdä Jackin sai minut ajattelemaan avioliittokuvausta, vaan kuinkas kävikään. Karela ja Jack olivatkin sisaruksia. Karela oli viidentoista vanha, Jack parinkymmenen. He asuivat Oregonissa isänsä William Hargyn kanssa, tämän raivaamalla maatilalla, jossa viljeltiin muun muassa papua. Karelan kotoinen elä-mä muuttuu, kun isä ravaa huoneessaan edestakaisin ja veli Jackin on vaitonainen. Karela lähtee ystävänsä Klarissan luokse naapuritilalle ja huomaa, että Klarissassakin on jotain outoa. Klarissa on mennyt kihloihin Jackin kanssa, käynyt tämän kanssa kaupungissa, eikä Karela ole päässyt mukaan, vaikka on monesti kärttänyt Jackia viemään heitä sinne. Klarissa ei kuitenkaan tunnusta että on kihloissa, vaan sanoo sormuksen olevan äidltä saatu perintösormus. Karela lähtee vihoissa pois ja päättää, että hän ei mene enää kotiin, kun ei hänelle kerrota mitään. Hän suuntaa metsään koiransa Benin kanssa, joutuu pakenemaan mustakarhua jokeen ja syöksyy alas kuohuvasta koskesta. Kosken kuohuista selvinnyt Ben-koira pelastaa tytön rannalle, jossa tämä toipuu ja raahautuu vanhaan erämajaan, mistä isänsä tämän myöhemmin löytää, kun lähtee huolissaan etsimään. Karela on kuumeinen ja isä käyttää kuumeen alentamiseen jotain joen rannalta löytämäänsä kasvia, jota intiaanit kutsuivat nimellä 'kuoleman myrkkymarja'.

Tämän jälkeen Karelalle kerrotaan kaikki, Jackin kihlautuminen ja isän saamat uutiset. Isä William on oikealtaan nimeltään Ville Harju, kotoisin Suomesta, josta hän on lähtenyt parantelemaan sisällissodan aikaan saamiaan traumoja, mennyt aimisiin toisen karjalaisen siirtolaisen kanssa, elänyt ensin kalastuksessa Oregonin rannoilla, raivannut kodin ja perustanut perheen. Nyt hän on saanut tietää, että hänen veljensä Suomessa on kuollut ja jättänyt hänelle jonkin verran rahaa ja pienen maatilkun menetetyn karjalan rajamailla.

William Hargy on päättänyt muuttaa Suomeen ja jättää Oregonin tilan Jackille ja Karelalle, mutta Karela haluaakin lähteä myös Suomeen.

Ennen Suomeen muuttoa ehditään kuitenkin korjata papusato, jonka korjaamisessa tulee  auttamaan erään yhtiön työntekijät johtajanaan hieno herra Thomas Bark, joka ihastuu Karelan välittömään luonteeseen. Thomasin kanssa Karela pääsee käymään niin kaupungissa kuin Klamath-intiaanien asuma-alueella. Kaupunkilaisuudesta Karela ei ole ihastunut ja Thomasin naisystävästä hän sanoo: "Miten kamalasti väriä suussa, hän kuiskasi järkyttyneenä Thomakselle.  - Se ihan tippuu pois."

Mitä tulee kuvaukseen intiaanikylästä, olen pöyristynyt. Pohjois-Amerikan intiaanikulttuuri on kiinnostanut minua nuoresta tytöstä asti ja voin siis sanoa, jotain tietäväni intiaanien oloista ja elämästä. Elina Aro, oikealta nimeltään Elina Arohonka toimi aikoinaan opettajana oman kotikaupunkini yhteiskoulussa, siksi minua hieman ihmetyttää ja osin raivostuttaakin tämä kuvaus:

Säkkikankaasta ommmellut teltat seisoivat vieri vieressä, ja niiden keskessä paloi matala tuli, jonka yläpuolella parhaillaan raidakasviittainen nainen käristi kyykkysillään istuen lihankappaletta ja noukkasi siitä palasen leveillä etuhampaillaan. Se oli nähtävästi sopivan kypsää, koskapa nainen pujahti sisään teltan oviaukosta. Niiden majoissahan on tosiaan kuin luuta katolla, Bark naurahti, mutta sai tuomitsevan katseen Karelan totisista silmistä. ---  --- --- Olisipa ollut jotakin, jos edes yksi ainoa intiaani olisi väläyttänyt veistä ja tapparaa - tällainen vastaanotto oli mahdollisimman lattea. Mutta tuskin Karela oli ajatellut tämän ajatuksensa loppuun, kun telttojen takaa astui esiin ränsistyneeseen punaiseen hevosloimeen ja sulkapäähineeseen pukeutunut intiaanivanhus sotilas kummallakin sivulla henkivartiona...

Karela tuntee "syvää halveksuntaa sivistystä kohtaan , joka oli uurtanut tiensä korpeen, nähdessään intiaanipäälliköllä tehdastekoisen metallirenkaisen "rauhanpiipun".

Mistä en myöskään pitänyt oli ne lahjat, jotka Karelan seuralainen Thomas Bark oli tuonut mukanaan ja kuinka niiden käyttöä kuvattiin. Jo pelkästään lahjat  (henkselit ja hakaneulat) , karamelleja lukuunottamatta osoittivat ajattelemattomuutta ja jonkinlaista halveksuntaa tarinan hahmolta, mutta koko Klamath-heimon elämän kuvaaminen pöyristytti. Totta kyllä, intiaanit saattoivat käyttää valkoisten tavaroita hieman yllättävilläkin tavoilla, mutta mutta...Intiaanien elämä saattoi olla köyhää. Alunperin käytetyt nahkavaatteet olivat valkoisten valloittajien myötä vaihtuneet kankaisiksi.  Ränsistynyt punainen hevosloimi vaatekuvauksena ei kuitenkaan anna minusta oikeaa kuvaa siitäkään huolimatta, että intiaanilla olisi ollut kulunut kankainen lanneasu yllään. Myös sulkapäähineet olivat juhlakäyttöön, ei arjessa tai jatkuvassa käytössä. Ja mitä tulee mainintaan säkkikankaisesta teltasta, niin eihän säkkikangas pidä edes tuulta. Ero säkkikankaan ja puuvillaisen kanvaasikankaan, joka on ehkä vielä käsitelty vedenpitäväksi, välillä on mittava.  No, Barkin ajatus siitä, että Tipin katosta työntyi ulos luuta lienee otettava jonkinlaisena assosiaationa, mutta niin paljon, kuin tämä luonnontilainen kuvaus sai myös myönteisyyttä tarinan edetessä, niin tämä kuvaus tekee ikävän loven muuten raikkaaseen ja ihastuttavaan kerrontaan.

Kaikesta näkemästään ja kokemastaan huolimatta Karela on päättänyt matkustaa isänsä kanssa Suomeen. Kirjan kirjoittamisen aikoihin ilmeisesti uskottaiin ihan yleisesti amerikoissa, että "siellähän on jääkarhuja ja pakkasta". kuten Karelan ystävä Klarissakin uskoo. Karela kuitenkin vastaa: Suomi on hyvä maa,  sse on minun esi-isieni maa, ja minä muutan sinne takaisin. Myöhemmin Karelan täti sanoo, että ei ikinä, sehän on sellainen takaperoinen maa, kun Karela ihmettelee kaupungin jääkaappia ja miettii, että Suomessa ei varmaankaan sellaista ole.

Monen matkan ja mutkan jälkeen Karela ja isänsä saapuvat Suomeen. Suomessa eletään sotien jälkeistä aikaa, Karjala on menetetty. William Hargyn entisestä kotitilasta vain osa on jäljellä, osan jäätyä uuden rajan taakse. Yhdessä isä ja tytär kuitenkin suuntaavat korpeen, asuvat ensin ystävällisen Luikon mummon mökissä, kunnes uusi koti rakentuu.

Karela tulee meren yli ei ole huono kirja. Kirjan parasta antia on suomalaisen luonteen ja luonnon kuvaus sellaisena, kuin se oli sotien jälkeen. Rikas Amerikka - köyhä Suomi ovat vastakkain. Amerikassa Karelan elämä olisi helppoa, Suomessa se on työtä ja vaivannäköä. Juuri hankittu lehmä, Ruusukin kokee kovan kohtalon osuessaan sodanaikaiseen maamiinaan

Kun Karelan isä kuolee, Karela vuokraa korveen raivatun pientilan naapurin sotavammasta parantuneelle poikamiehelle ja matkustaa takaisin Oregoniin veljensä luo isänsä tahdon mukaisesti. Kohta hän saa kuitenkin huomata, että talous ei voi pitää kahta emäntää ja häntä ollaan kovasti naittamassa Klarissan veljelle. Karela itse kuulee vapauttavat sanat vanhalta tutulta Thomas Barkilta, jolle isä Hargy aikoinaan lausunut: Minun Karelassani elää suomalainen korvenraivaajahenki. Herra suokoon, ettei se hänestä katoaisi.

Jos jätetään tuo intiaanileirin kuvaus omaan arvoonsa, niin pidin tästä kirjasta, tässä sykkii suomalaisuus yhtäaikaa sisukkaana ja voimakkaana, mutta myös herkkänä ja runollisena.

Suomen kesäyö oli ihmeellinen. Kaikki oli hiljaista, ja kuitenkin tuon hiljaisuuden alla kaikki eli. Tienvieri kasvoi sakeana leinikkiä, valkoapilaa ja arokellukkaa, ja suoniityllä, aidan takana seisoivat lehdokit ja punaiset kirkiheinät kuin juhlakynttilät levittäen tuoksua valon sijasta. Jokin yöperhonen lensi matalalla rauhallisesti siipiään liikuttaen helpiheinän yläpuolella. Lintu päästi hätäisen kirkaisun kuusikossa, mutta nukahti samassa takaisin pesänsä pehmeyteen, ja kaukana oikealla kädellä läikkyi Laajalahti työntyen syvälle  peltojen ja kumpujen välin. Talot seioivat aitojensa takana aamua odotellen. Vain siellä täällä pihoissa näkyi liikettä, missä joku nuori tyttö veti kiinni aittansa oven, missä lammaslauma pelästyi öistä kulkijaa ja missä vanha vaimo kulki läävälle, nähtävästi sairasta lehmää katsomaan. ---- Siellä oli Niemenkaita, vaaleahirsisenä yhä. Mikä sen olisi muuttanut? --- ---  Ja Karela puolestaan tunsi syvällä sisimmässään, miten kaikki tulisi selviämään yksinkertaisesti. Muuten ei voisi ollakaan. Tämä oli alunalkaen määrätty näin tapahtumaan. Samalla hän toteuttaisi kaiken sen, mikä häneen oli kätketty, ilman suuria ristiriitoja ja katkeria ratkaisuja. Yhtä yksinkertainen kuin luonto tässä ympärillä, yhtä yksinkertainen oi oleva hänen kohtalonsa.

----
Tällä mukana Maalaismaisemia -haasteessa.
--- 
Tällä mukana valloittamassa kirjallisesti Yhdysvaltain osavaltioita: Oregon.

Mitä kirjallisuusaiheista postimerkkikeräilijä mahtoikaan löytää kirjamessuilla!

Minulla on monia harrastuksia. Paitsi innokasta lukuharrastusta keräilen myös  postimerkkejä. Yhtenä teemana tässä harrastuksessa on kirjailijat ja kirjallisuus postimerkeissä. Aika hyvä kokoelma onkin jo ehtinyt kertyä, kuten kuvista voi nähdä.

Kirjailijoita ja kirjallisuutta suomalaisissa postimerkeissä.

 Kirjat, kirjailijat ja kirjallisuus näkyy myös näissä postimerkeissä. Erityisen ilahtunut olen siitä, että kokoelmaani on päätynyt Laura Ingals Wilderin Little house on the prairie -merkki ja Wigginsin Rebekka of Sunnubrook farm (Villiruusu). Myös Peppi-merkki on kiva yksityiskohta kokoelmassa.

Iki-ihana Tuulen viemää löytyy niin kirjailijaa kuin elokuvaa esittelevänä postimerkkinä. Dickinsonin runoja löytyy hyllystä, mutta en ole niitä kovin kummoisesti tutkaillut. 

Kirjallisuusteema sai lisän postimerkkikansiooni menneenä viikonloppuna ollessani Helsingin kirjamessuilla. Paitsi kirjoja kiinnostuin kovasti vanhoista postikorteista, joita myös tulee keräiltyä erinäisi teemoin. Tämä  vanhaa durhamilaista katedraalia esittävä kortti päätyi mukaani ei niinkään kortin aiheen takia, kuin siinä olleen postimerkin takia. Vakaana Dickens-fanina en voinut vastustaa David Copperfield  aiheista postimerkkiä.

Helsingin kirjamessut 2015!

Elämäni ensimmäisen kerran olin kirjamessuilla vuosi sitten, kun ilmoittauduin mukaan paikalliskirjastomme järjestämälle matkalle lauantaisena syyspäivänä. Edellisvuoden muistot ja kokemukset mielessä ilmoittauduin tänä vuonna uudelleen, näin siitä huolimatta, että muistin väsyneet jalkani ja kirjojen painon kantaessa. Sanotaan, että kokemuksesta viisastuu, en tiedä, olinko varautunut yhtään paremmin, ehkä jalkani eivät aivan niin väsyneet olleet, mutta pää meni ainakin ihan pyörälle, kun kiertelin antikvaariosastolla, mikä minua suurimmalta osalta kiehtoi. Mitään erityisiä löytöjä en tehnyt, sillä aikani kirjarivejä kierreltyäni tulin tulokseen, että kirjat löytää helpoiten, kun selaa nettitarjontaa. Tosin, se, että voi pitää kirjaa kädessään ja tuntea sen viehätys ja olemus on kirjanostossa tärkeää. Siitä keskustelimmekin muun muassa Saran kanssa, jonka kanssa olimme sopineet treffit ja joka oli ensimmäinen fyysisesti tapaamani kirjabloggari. Netistä kun ostaa ei aina tiedä, mitä ostaa, pelkkä nimi tai kirjailijan nimi ei kerro kaikkea. Siksi kirjan näkeminen ja vilkaiseminen sisältöön on tärkeä pointti.

Huom. Kuva on manipulaatio.

Koska matka täältä Keski-Suomesta Helsinkiin vie aikaa, niin olin messukeskuksessa vasta vartin yli yksitoista. Näin ollen Peppi-seminaari, johon olin ajatellut ensimmäiseksi mennä  jäi minulta kuulematta. Sitä vastoin olin iloinen, että ennätin Takaumaan kuuntelemaan Kirjailijaliiton järjestämää Me kolme ja Anni Swan -keskustelua. Keskustelijoina olivat Ansu Kivekäs, Tuija Lehtinen ja Mimmu Tihinen.

Keskustelu olikin mielenkiintoista kuunneltavaa. Mikä minusta oli yllättävää, oli se, että yksi keskustelijoista kategorisoi Ollin oppivuodet poikakirjaksi ja oli siksi jättänytkin kirjan lapsena lukematta.  No poikahan siinä on pääosassa ja tappeluja, meripoikameininkiä, karkumatkaa, mutta itse en ole osannut ajatella tätä niinkään poikakirjana. "Tytöt ovat ennakkoluulottamampia" olikin keskustelijoiden mielipide siitä, miksi Anni Swania lukevat ennen kaikkea tytöt, vaikka ne ovatkin luokiteltava ennen kaikkea nuorisokirjoiksi. Ehkä tuo yhtenäinen sidosasu Anni Swanin klassikot ovat sitten suuntaamassa kirjoja tyttökirjojen puolelle, mene ja tiedä.

Anni Swanin kirjossa on monia teemoja, jotka toistuvat, näin esimerkiksi hänen kirjoissaan on usein aateliskartanoita, ryöstettyjä lapsia ja "ryysyistä rikkauksiin" kuvauksia.  Rikkauksia ei kuitenkaan niinkään ihannoida. Keskustelijoiden mukaan Annilla oli hyvin vahva tasa-arvon ja oikeudenmukaisuuden näkökulma kirjoissaan. 

Kyllä Annin kuvaukset saivat hieman kriittisyyttäkin. Esimerkiksi se, että aateliset kuvattiin yleensä "hyvin kauniiksi", kun tavallinen kansa ja roistot saivat toisenlaisen kuvauksen. Tottisalmen perillinen oli keskustelijoiden mielestä poikkeus. Australiaan sijoittuvasta Arnellin perheestä puhuttaessa, kun Tuija Lehtinen viittasi siihen, miten Anni kuvaa aboriginaaleja ihmisyöjiksi ja neekereiksi herätti minussa niin paljon vastakaikua, että melkein teki mieleni sanoa ajatukseni, mutta onneksi pidin suuni  kiinni. Anni sai kuulema Australian näkemyksensä jonkun tutun matkakertomuksista

Neekeri-sanaan itsekin olen kiinnittänyt aikoinanani huomiota tehdessäni tutkielmaa iltalukioaikoinani Australian alkuasukkaista ja viitatessani tutkielmassani tähän teokseen. Neekeri-sana on tässä kohtaa tietysti täysin harhaanjohtava, ja nykyään epäkorrekti jopa Afrikan alkuperäiskansoista puhuttaessa.  Sitävastoin on totta, että aboriginaalit ovat aikoinaan olleet ihmissyöjiä ainakin osa.  Sitä, olivatko he  sitä vielä siihen maailmanaikaan, mitä Anni kirjassaan kuvaa en osaa sanoa. Kirja on ilmestynyt 1949, mutta tarinanhan ei välttämättä tarvitse sijoittua juuri siihen aikaan. Täytyisikin lukea kirja uudestaan saadakseen tästä jonkinlaista mielikuvaa. . Siirtolaisuus Australiaan alkoi suuremmin 1920-luvulla, mutta jo 1800-luvun puolivälissä lähti kullanetsiijöitä sinne suuntaan.

Tuija Lehtinen puolestaan ei pitänyt lempikirjoinaan niinkään seikkailuja ja aateliskuvauksia, vaan teoksia, jotka sisälsivät huumoria, esimerkkinä hän mainitsi Kaarinan kesäloman. Samalla tuli myös ilmi Annin savolaisuuden ja kansan kuvaukset. 

Lopussa keskustelu kääntyi siihen, mitä Swanin teokset ovat antaneet nykytyttökirjallisuudelle, esimerkiksi Tiina-kirjoille. Siinä vaiheessa suuntasin askeleni toisaalle.

Kaiken kaikkiaan Anni Swan keskustelu jätti paljon pohdittavaa ja uusia näkövinkkeleitä, kun taas jolloinkin alan lukea näitä kirjoja uudelleen. Reippaus ja maalaiselämän ihanuutta kuvataan näissä kirjoissa, kaupunkikuvauksia taitaa olla vähempi.

 

Omat ehdottomat lempikirjani Anni Swanin tuotannossa on Pikkupappilassa ja sen jatko-osa Ulla Ja Mark. Keskustelussa tuli ilmi myös se, että näissä kirjoissa ei ole juurikaan romantiikkaa eikä seksuaalisia viittauksia. Siksi näistä varmaan pidänkin niin paljon. Mitä tulee romantiikkaan ja rakkauteen niin sitä näissä kyllä löytyy, tosin hienovaraista ja lukijan oman päättelykyvyn virittämää. Mitään ei sanota suoraan, mutta kyllä minusta ainakin Ullan ja Markin välillä on hyvin syvä ystävyys, josta voisi kehkeytyä jotain enemmänkin...

---

Huom! Kuva on manipulaatio.

Kirjamessujen päätökseksi ehdin vielä kuuntelemaan, ennen kuin oli aika suunnata takaisin linja-autolle,  Suomen kirjailijaliiton esitystä: Historian henki.

Anneli Kanto ja Paula Havaste keskustelivat historiallisen kirjan kirjoittamisesta. Muun muassa yksityiskohtien oikeellisuudesta oli puhetta. 

Paula Havaste herätti minun kiinnostukseni kertomalla kansalliskirjastoreissusta, jossa oli tutustunut vanhoihin karttoihin ja nahkakansista, joihin mato oli tehnyt reiän johon se oli sitten kuollut, kun reikä oli myrkytetty (kirjan suojaamiseksi tietysti). 

Paula Havastetta oli ihmetyttänyt se tieto, että jokin vanha Hansa-kaupunki ei ollutkaan niin suuri, kuin puheiden perusteella voisi luulla, vai onko kahdenkymmenen asumuksen kaupunki kovinkaan mittava. Historialliset yksityiskohdat voivat siis yllättää, kun niitä lähtee penkomaan. En ole Havasteen kirjoja lukenut, mutta olisi kyllä mielenkiintoista niitä silmäillä vaikka jollain kirjastoreissulla. 

---

Mitä jäi tuliaisiksi matkalta. Kaksi nuortenkirjaa. Mirja Vesasen Mustekala sekä pitkään etsimäni ja kaipaamani  Anni Swanin Pauli on koditon. 

Mikä myös ilahdutti mieltä oli tapaaminen välittömien kirjabloggareiden kanssa. Tällaiselle täydelle ummikolle oli kiva huomata, että ei tarvinnut pingottaa, vaan joukkoon mahtui hyvin mukaan. 

Kiitos!

Huom! Kuva on manipuloitu yksityisyydensuojan turvaamiseksi.

Helen Wells: Ursula ja Ursulan suuri päivä!

Helen Wells

Ursula

Tammi, 1976

140 + 1 s.

Alkuteos: Cherry Ames, Student  Nurse

Suomentanut Vilho Hokkanen

Helen Wells

Ursulan suuri päivä

Tammi, 1976

138 + 1 s.

Alkuteos: Cherry Ames, Senior Nurse

Suomentanut Lea Karvonen

Ursula nielaisi. Hän ei tuntenut itseään kahdeksantoistavuotiaaksi, koulusta päässeeksi ja melkein sairaanhoitajaoppilaaksi. Haaveistaan ja toiveistaan huolimatta hän ei ollut varma siitä, olisiko sairaanhoito hänen oikea alansa. Kaikki ikävä, mitä hän oli saanut kuulla sairaalasta pyöri hänen päässään - siellä näkee niin paljon kärsimystä, saa pestä lattioita, antaa ehkä potilaalle vääriä lääkkeitä. Pelkkiä tyhmyyksiä tietysti. Ursula tahtoi saada oman ammatin. Enemmänkin; hän tahtoi päästä elävään, merkitykselliseen työhön, työhön, joka oli todella tarpeellista. Hän piti ihmisistä ja tahtoi auttaa heitä oikealla tavalla ja tehokkaasti. Mutta oliko hänellä sairaanhoitajalta vaadittavia ominaisuuksia? Kestäisivätkö hänen haaveensa ankaran oppiajan paineen? No, pianhan hän pääsisi siitä selville.

Ursula! Miksi juuri Ursula, miksi ei Kirsikka, niin kuin alkperäisnimi suomeksi kuuluisi. No, Ursula tarkoittaa naaraskarhua ja ehkä se kuvaa Ursulan luonnetta, mene ja tiedä. Tosin se mielikuva, minkä minä sain näistä kahdesta sairaanhoitajan työtä kuvaavan kirjasarjan aloitusosasta, ei ihan vastaa poikastensa puolesta raivoavaa naaraskarhua, paremminkin hellän hoivavietin omaavan, hieman ajattelemattoman tyttölapsen, joka kuitenkin kasvaa vastuuseen opintojen myötä. Ymmärrän kyllä tässä tapauksessa nimen suomennoksen, Cherry on saattanut kirjan suomentamisen aikaan kuulostaa aika oudolta suomalaisesta lukijasta. Mitä muuten nimiin, ei niitä ilmeisesti ole suomennettu, paitsi Pyry-lempinimi. Se on varmaankin suomennos. Pyry on Ursulan mentorin tohtori Joen äiditön tytär, josta Amesin perhe on huolehtinut isä-Joen ollessa tyystin uppoutunut lääketieteellisiin tutkimuksiinsa.

Ursulan ominaispiirre on tumma tukka, mustat silmät ja punaista punaisemmat posket. Seikka, josta hän saa kuulla tiukalta ylilääkäri Windsorilta, että "pyyhi pois tuo maali". Myös tämä kuvaus saa mietteliääksi, miksi suomentaja on valinnut juuri Ursula-nimen kaikista tyttölapsista vastineeksi Cherrylle, joka siis tarkoittaa kirsikkaa ja viitannee siis Ursulan poskiin.

Ursulalla on kaksosveli, joka on vaalea ja sinisilmäinen ja joka haaveilee lentäjänurasta. Eletään sota-aikaa, ilmeisesti toisen maailmansodan alkuvuosina. 

En muista milloin ensimmäisen kerran löysin tämän kirjasasrjan, luinko ensin nämä vai Helen Boylstonin Helena-kirjat. Nämä kuitenkin veivät heti mukanaan. Paitsi sairaanhoitajan työtä Ursuloissa on Viisikko-kirjojen henkeä, sillä Ursulalla on sairaanhoitotehtäviensä ohella tapana joutua mitä erilaisimpiin seikkailuihin ja salaperäisyyksiin.  

Ensimmäisenä oppilasvuonnaan Ursula on juuri aloittanut yöhoitajana, kun hän näkee salaperäisiä meihiä käytävässä ja komeron, joka pitäisi olla siivouskomero, mutta onkin täydellinen potilashuone. Ursula joutuu keskelle salaista operaatiota ja sotasalaisuutta. Viimeisenä oppilasvuonnaan, juuri ennen valmistumistaan hän taas joutuu selviämään tohtori Joen kadonneen lääkekeksinnön varkaudesta, selviämään ei vain tiukkailmeisen tohtori Windsorin syyttävistä katseista vaan myös omista epäilyksistään suojattiaan kohtaan.

Myös romantiikkaa on ilmasasa. Heti ensimmäisenä päivänään Spencerin sairaalassa hän törmää nuoreen kandiin James Claytoniin, josta tuntuu tulevan hänelle "tukeva olkapää" silloin kun hän sitä eniten tarvitsee.  Loppujen lopuksi Ursula kuitenkin  saa todeta, että hän rakastaa ennen kaikkea työtään, eikä sarjan kakkososassa ilmaantuva tohtori Marius Lexinton Upham, lyhyesti Lex myöskään saa häntä toisiin aatoksiin.

Ursulat ovat nopealukuisia, viihdyttäviä kirjoja, joissa ammatillista otetta ryydittää hippunen romantiikkaa ja seikkailua. Sarjan myötä Ursula-kirjat antavat monipuolisen kuvan sairaanhoitajan työstä, sillä Ursulan tie kulkee milloin mitäkin polkuja, mitä erilaisimpien työtehtävien parissa.

Jos ajattelee kirjan kuvaamaa aikakautta ja niitä eroja, mitä eri maissa on sairaanhoitajan koulutuksessa, niin eivät Ursulat aivan jälkeenjääneitä ole kuvauksissaan. Tosin, myssyt ovat aikaa sitten hävinneet ainakin suomalaisesta sairaanhoitajan asusta eikä sairaanhoitajat enää nykyään joudu siivoamaan tai sijaamaan. Ursuloissakin  esiintyvä hierarkia kuitenkin on yhä sairaalamaailmassa vahvasti läsnä. On lääkärit, ylihoitajat, osastonhoitajat, sairaanhoitajat jne. Ursuloissa ja Helenoissa lääkärikunta on aika miesvaltaista. En muista, oliko Helenoissa yhtään naislääkäriä, joka olisi mainittu, ja muistikuvani Ursuloistakin oli, että lääkärit olisi kaikki miehiä. Yllätyksekseni Ursulan suuri päivä -kirjassa kuitenkin mainitaan naisläääkärien olemassaolo kahdesti, ensin Ursulan joutuessa leikkaussaliin ja sitten synnytysosastolla ollessaan. 

Ursulat kuuluvat kyllä tyttökirjallisuuden helmiin, jos mitään suuria ahaa-elämyksiä ja ajatuksen lentoonlähtöä ne eivät saakaan aikaan. Ursuloissa tosin on naisnäkökulmaakin siitä kiinnostuneille.  Tätä näkökulmaa taidan jäädä tutkailemaan edetessäni sarjan vaiheissa, vaikka en itse niin feminismistä olekaan kiinnostunut.

...
Kirjaneitoa tornihuoneessa kiinnosti Ursuloiden kolmessa ensimmäisessä osassa enemmän romantiikka kuin seikkailut,  Norkku puolestaan vertasi Ursuloita Neiti Etsiviin.

Kirjamessuilemaan!

Ajattelin minäkin suunnata lauantaina kohden Helsinkiä ja kirjamessuja ja mikäpä on suunnistaessa, kun paikallinen kirjasto järjestää sinne kuljetuksen päivän ajaksi. Kirjamessulehti on nyt plarattu ja löydetty ne kiinnostavimmat asiat, joista ensimmäisenä on tietysti

antikvariaatit. En voi vastustaa vanhoja kirjoja, niiden erilaisia painoasuja ja tunnelmaa, sitä sisimmässä tuntuvaa onnentunnetta, kun sekalaisesta ja osin mitäänsanomattomasta kasasta sattuu tekemään elämänsä löydön.

Ohjelmatarjonnasta sen verran, että olisi ollut mielenkiintoista olla tänään torstaina kuuntelemassa, kun Katja Jalkanen haastattelee Sara Kokkosta tyttökirjojen lumosta, mutta onneksi mielenkiintoisia aiheita löytyy myös lauantailta. Tässä minun tärpit, joista en tosin kaikista tiedä, kuinka niihin ehdin ja löydän, mutta  pistän nyt kuitenkin nämä mieleeni.

Lauantai

11.00 Aino

Peppi-seminaari

11.30-12.00 Takauma

Suomen kirjailijaliitto, Me kolme Annin jalanjäljillä.

13.00 Kullervo:

Russian market and children's litterature

15.00 Tarinalaakson teltta

Siperialaisia tarinoita lapsille 

Kuten näkyy, on kiinnostukseni kovin lapsipainotteista. Tämän vuoden kirjamessuteema Venäjä on mielenkiintoinen aihe ja minua kiinnostaisi kovasti venäläinen nuortenkirjallisuus. Lauantain ohjelmatarjonnan osalta minua kiinnostaa kuitenkin ylitse muiden tuo Suomen kirjailijaliiton tapahtuma, sillä Anni Swanin klassikkotyttökirjat ja sadut ovat kerrassaan ihkuja ja vaikka en mihinkään muuhun ennättäisi antikvaaristen kirjojen penkomiselta, niin tuota keskustelua minä haluan olla kuuntelemassa.

No, messuihin on vielä monta tuntia ja paljon ehtii tapahtua tai olla tapahtumatta ennen sitä, toiveissa kuitenkin eletään ja odotetaan.

Ruriko Kumoi Pilmgrim: Etäällä koittaa kevät!

Ruriko Kumoi Pilmgrim

Etäällä koittaa kevät - japanilainen sukutarina

Otava, 2000

362 s.

Alkuperäinen teos: Fish of the Seto Island Sea

Suomentanut Minna Tuovinen

Myös Haruko oli ylpeä todistuksestaan. Yleisarvosana oli "erinomainen", ja joka sarakkeessa näkyi vain "kiitettäviä". Kei ja Ayako vaikkuttivat tyytyväisiltä, mutta sanoivat vain: Hyvin tehty. Haruko mietti toisinaan,sanoisivatko he  aivan samoin jos hän saisi kehnompia arvosanoja. Tei-ichi osoitti enemmän innostusta, mutta Miwa-ojiisama oli kaikista innostunein. Tutkittuaan Shuichin todistuuksen hän luki huolellisesti Harukon paperin ja totesi: Olet poikkeuksellisen älykäs tyttö. Sinun olisi pitänyt syntyä pojaksi. Haruko pohti: Ehkä tytöt ovat niitä kanoja. Minä olen sitten kanan pää tai Miten Kei-isoäiti sanoikaan? Vaahterapuusta ei tule tammea. Tytöt olivat vaahterapuita ja syntymästään asti alempiarvoisia. Se on vain hyväksyttävä.

Etäällä koittaa kevät on mielenkiintoinen kaunokirjalliseen asuun puettu sukutarina kahdesta japanilaisesta suvusta,  Miwan ja Shirain suvuista. Tapahtumat alkavat kun Shobei Miwa,joka on maanviljelijäsukua alkaa pohtia poikansa Shintaron avioliittoa. Mistä löytäisi hänelle hyvän puolison. Kaikkien yllätykseksi hän päätyy lääkäri Tei-Ichi Shirain tyttäreen Ayakoon ja hylkäämään yhteiskunnallisesti arvostetuimmista perheistä olevat naimatarjoukset. Osasyynä tähän on, että myös Shintarosta on tulossa lääkäri.

Shintaro ja Ayako avioituvat ja saavat kolme tytärtä Takekon, Harukon ja Sachikon ja viimein myös pojan Shuichin. Tarinan  keskiöön nousee kuitenkin Haruko. Haruko on vasta neljän viiden vanha, kun isänsä Shintaro ottaa hänet mukaansa lähtiessään hoitamaan haavoittunutta venäläistä. Eletään vuotta1904 ja Japani käy sotaa venäläisten kanssa. Perhe elää Okin-saarella Japanin merellä. Myöhemmin perhe muuttaa Mantsuriaan, jonka Japani on vallannut kiinalaisilta ja sodan jälkeen takaisin Tokioon ja Kitaniin. Tosin kirjoittaja kertoo jälkisanoissaan, että hän on luonut paikkoja, joita ei olisi olemassa. Kirjoittaja kertoo, kuinka hän on nimenomaan tahtonut tuoda tarinan keinoin esille äitinsä elämän japanilaisessa yhteiskunnassa.

Pidän tällaisista perhetarinoista, joissa pääosassa ei ole ainoastaan aikuiset vaan myös lasten elämä ja kasvu otetaan huomioon. Tarinassa ei keskitytä niinkään historiallisiin oloihin, vaikka tarinan myötä tulee tutuksi niin Japanin keisariperheen merkitys tapahtumille kuin toinen maailmansota ja Japanin tuho ydinpommeineen. Harukon myötä tarina keskiössä on naisen asema japanilaisessa yhteiskunnassa ennen ja jälkeen toisen maailmansodan. Mistä Haruko sai voimansa, vahvuutensa.  Hän oli kuin Seton sisämeren kalat, joista tuli kiinteälihaisia paikallisten merivirtojen vuoksi.

Kasvettuaan Haruko haluaisi lukea lääkäriksi, mutta hänelle sanotaan,että nainenko lääkärinä. Se ei ole sopivaa. Myös taiteelliset urahaaveet Haruko saa jättää. Hänet naitetaan Nozomille, isosisko Takekon miehen Noriyasun insinööri-ystävälle.

Japani on yksi niistä maailman kolkista, mikä kiehtoo minua. Japanilainen kulttuuri ja kieli on vahvasti läsnä tässä teoksessa. Mikä minua hieman häiritsee on se ihmisjoukko, jonka nimet tahtovat mennä mielessäni solmuun, kuka nyt olikaan kukin. Onneksi kirjan alussa on sukutaulu, josta asian voi tarkistaa. Muutoin tarinan kerronta on sujuvaa ja soljuvaa, mitä nyt pari virhettä on eksynyttä joukkoon.  Sivulla satakahdeksankymmentäkahdeksan mainitaan Harukon tapaamisesta Hideton kanssa. Hidetosta sanotaan, että hän on Harukon veli ja Nozomin lanko.Hideto oli kuitenkin Harukon eno, mikä tuleekin taas selväksi muutaman sivun jälkeen. Lieneekö syy virheeseen kirjoittajan vai kääntäjän? Mene ja tiedä. Samoin eräässä toisessa kohdassa vaihtui (muistaakseni sisaruksen) nimi toiseen.

Sota

Emi-san ja Mari-san, Kei jatkoi puhettaan, maailmaon poissa tolaltaan. Miehet ovat eksyksissä, hämmentyneitä ja hyödyttömiä. Sota on vienyt heidän sisältään täytteen. He eivät kykene mihinkään. Nyt on meidän naisten vuoro ottaa ohjat käsiimme.

Etäällä koittaa kevät ei ole niinkään sotaisa kirja,vaikka siinä sodasta puhutaankin. Yhdysvaltain pudottamat ydinpommitkin ohitetaan vain maininnalla niiden pudottamisesta. Kyse ei kuitenkaan ole tarinan kannalta olennaisesta seikasta, vaan näkökulmasta, jonka kirjoittaja on valinnut tarinalleen. Arjen olojen ja elämänmenon kuvaaminen naisen näkökulmasta. Naisen asema ennen sotaa ja sen jälkeen oli huomattavasti muuttunut. Perinteinen japanilainen elämä sai väistyä länsimaistumisen tieltä. Harukon Emi-tytärkin sai stipendin ja muutti Yhdysvaltoihin. Harukon omaa kohtaloa jäin miettimään lopussa. Mihin hän päätyi, kun aviomies kuoli. Uusiin naimisiin vai... Loppu jäi jotenkin avoimeksi.

Kimonot:

Mikä minua kiehtoi oli myös kimonot. Se, miten niiden kuosit ja kuvioinnit liittyivät ihmisen ikään ja elämäntilanteeseen. Lukiessa saatoin aavistaa kimonokankaiden kauneuden, pehmeyden ja mieleni alkoi tehdä omaa kimonoa.

Haruko laski alas reppunsa ja otti kimonon esiin. Ostaessaan sen Shenyangista Kikuyan kaupasta hän oli ajatellut Emiä: Tyttö näyttäisi viehättävältä hennon lohenpunaisessa värissä. Kuosiin maalatut vasta-auenneet pehmeät  pionit korostaisivat hänen päällepäin hiljaista mutta selvänäköistä luonnettaan. 

Kielellinen kauneus:

Kuvauksellista,elävää, kaunista kieltä tässä teoksessa, vaikka lyhyestikin mainittuna myös ihmisten julmuus tulee elävänä silmille.

Muutama anekdootti:

tee tuoksuu kauniilta

Koti on kaiken onnen perusta

Nimet:

Japanilaiset nimet ovat mielenkiintoisia ja sointuvia. On sanottu, että japanin ja suomenkielet muistuttaisivat toisiaan. Kirjan lopussa on lista tarinan japanilaisista sanoista, mikä olikin hyvä lisä ymmärtämisen todentamiseksi.

Emi = kauneudella siunattu.

......
Kirjallinen maailmanvalloitus: Japani

Sara Kokkonen: Kapina ja Kaipuu - Kultaiset tyttökirjaklassikot!

Sara Kokkonen

Kapina ja Kaipuu

Kultaiset tyttökirjaklassikot

AVAIN 2015

Kapina ja kaipuu - mikä ytimekäs, paljonpuhuva kirjan nimi, sillä kapinaa ja kaipuuta täynnä on moni tyttökirja, kapinaa ja kaipuuta on monen lukijan sisimmässä, kapinaa ja kaipuuta, johon tyttökirjallisuus antaa vastakaikua.

Sara Kokkosen kirjallisuustutkimus ulkomaisesta tyttökirjatarjonnasta on mielenkiintoinen katsaus ulkomaiseen tyttökirjallisuuteen ja niiden antamiin lukijamielikuviin ja lukumuistoihin. Sara esittelee lukijalle kymmenen klassikkokirjailijaa Alcotista ja Montgomerystä uudemman polven Merri Vikiin. Olen odottanut tämän kirjan ilmestymistä jo hyvän aikaa, ja kun posti toi tämän minulle tänään en malttanut odottaa vaan luin kirjan "tältä istumalta" jättäen sivuun muut aloittamani kirjat. Paitsi hienoja kirjailijakuvauksia kirjassa on täynnä tyttökirjalukijoiden ajatuksia lukukokemuksistaan (rhöm, en voi olla röyhistämättä rintaani, kun omastakin kirjoitelmastani on muutama ote mukana). 

Kapinassa ja kaipuussa on mukana kymmenen kirjailijaa, joista miltei kaikki ovat minulle tuttuja ja rakkaita, niitä on vaikea pistää paremmuusjärjestykseen, no kyllä kyllä, Alcotit ja Montgomeryt menevät helposti Neiti Etsivien ohitse, mutta muuten on vaikea pistää järjestykseen esim. Alcotteja, Montgomeryjä, Laura Ingals Wilderiä tai Susan Coolidgen Katy-sarjaa. Ne vaan ovat niin ihania. Yksi kirjailija tässä teoksessa on kuitenkin jäänyt minulle vieraammaksi ja se on Jean Webster, jolta olen kyllä lukenut ST.Ursula koulun tytöt. Olikin mielenkiintoista lukea, että tämä suomennos on karsittu versio alkuperäisestä. Setä pitkäsaarta tai Rakasta vihollista en ole lukenut lainkaan, ne eivät vain ole kolahtaneet samalla lailla, kuin Helenat  tai Gullat.

Kaiken kaikkiaan tämä kirja oli mielenkiintoinen ja noukin tekstin lomasta muutaman kirjan nimen joihin tahdon tutustua enemmän ja etsiä lisätietoa. Esimerkiksi Martha Sandwall-Bergströmin Johanna-niminen teos kiinnostaisi puhumattakaan erinäisistä elämäkerrallista teoksista, jotka Sara mainitsee. Kapina ja kaipuu avarsi monella tapaa näkemystä kirjailijoista teosten takana. Olen aina ajatellut, että kirjailijan kirjoittamat teokset aina jollakin tapaa kuvaavat kirjailijaa silloinkin, kun ne on mielikuvitusta. On kuitenkin myönnettävä, että ihanteet ovat harvoin täydellisiä ja kirjojen takaa voi löytää hyvinkin yllättäviä detaljeja itse kirjailijoihin liittyen. Esimerkiksi muistan itse, kuinka koin pienen kolahduksen, kun aikoinaan luin Laura Ingals-Wilderin biografiaa jossa kerrottiin, että Laura piti taskussa revolveria (no jotain asetta kuitenkin) matkatessaan kauempana.

On myös mielenkiintoista huomata, kuinka erilailla eri lukijat ovat kokeneet jonkin kirjan. Kirja, jota itse suorastaan rakastan ja ne syyt, joiden vuoksi sitä rakastan, saattaakin toisen mielestä olla luontaantyöntävä. Meitä lukijoita on todella moneksi.

Minuun kolahti tässä teoksessa myös sana  l o h  t u k i  r  j  a. Minullakin varmaan sellainen on. Kirja, jonka ääreen palaa pilvisenä, pimeänä alakulon päivänä. Jonkinlaisian lohtukirjoinani voin ehkä mainita Viisikot, koska niitä on niin helppo lukea, ne ei vaivaannuta mieltä eikä aiheuta ikäviä tunteita, sydämen väristyksiä. Kun nyt kuitenkin aloin miettiä, mikä kirjahyllyni kirjoista voisi olla se todellinen lohtukirja, niin ehkä se on Montgomeryä tai Alcotin Pikku naisia, näin siitä huolimatta, että Pikku naisia ainakin jatko-osien osalta on hyvin haikea ja surullinenkin kirja.

Kiitos Sara, kun sain pieneltä osaltani olla mukana tämän kirjan teossa. Olisi kiva tietää, liittyykö tuo kansikuva johonkin kirjan teoksista? Kansi on kerrassaan ihana syksyisine värisävyineen.

Ajatuksia kirjoista ja niiden merkityksestä!

Haasteen säännöt:

1. Kiitä palkinnon antajaa ja linkkaa hänen bloginsa postaukseesi.
2. Laita palkinto esille blogiisi.
3. Vastaa palkinnon antajan esittämään 11 kysymykseen.
4. Nimeä 5-11 blogia, jotka mielestäsi ansaitsevat palkinnon ja joilla on alle 200 lukijaa.
5. Laadi 11 kysymystä, joihin palkitsemasi bloggaajat puolestaan vastaavat.
6. Lisää palkinnon säännöt postaukseen.
7. Ilmoita palkitsemillesi bloggaajille palkinnosta ja linkkaa oma postauksesi heille,
jotta he tietävät mistä on kyse.

Kiitän Katjaa Kirjojen kamarista tästä tunnustuksesta ja haasteesta. En yleensä ole kovin innokas meemien harrastaja, teen nyt kuitenkin tällaisen ratkaisun, että noudatan sääntöjen kolmea ensimmäistä kohtaa. Kohdat neljästä seitsemään tuottavat minulle hieman hankaluuksia.

1. Jos olisit kirjallisuuden henkilöhahmo, kuka olisit?   Saat myös perustella mutta ei ole pakko.
 

Hmm. Kirjallisuudessa on monia mielenkiintoisia henkilöhahmoja joiden elämänvaiheet ja olemus kiehtovat. Taidan kuitenkin tyytyä olemaan ihan oma itseni, mutta toivoisin että minussa olisi jotain Montgomeryn Emilia Byrd  Starrin tai Anna Shirleyn kaltaista lumovoimaa.

2. Mikä oli lapsuusaikojesi lempikirja? Tai mitkä, saat sanoa useammankin.  (Yhden valitseminen on usein kamalan vaikeaa.)

 
Anni Polvan Tiina-kirjat ja Enid Blytonin Viisikot.

3. Kerro kolme kirjaa, jotka ovat jättäneet sinuun erityisen merkittävän jäljen.
 

Raamattu on pakko mainita, sillä sen vaikusta elämääni ei voi sivuuttaa. Se on ehdottomasti ollut merkittävä.

Charles Dickensin Kaksi kaupunkia on kirja, jonka tarina on painunut syvälle sisimpään yhtenä hienoimmista kirjoitetuista.

Lycy Maud Montgomeryn Pieni runotyttö, koska sen myötä löysin oman runotytön sieluni.

4. Ja kolme kirjaa, joita et ole lukenut mutta jotka joskus haluaisit lukea.

- Robert Hilburn: Johnny Cash. LIKE
- Sara Kokkonen: Kapina ja kaipuu. Kultaiset tyttökirjaklassikot.
  AVAIN.
- Monia on kirjoja, joita en ole lukenut, mutta jotka haluaisin
  öytää ja lukea.

5. Mikä on suomalainen suosikkiklassikkosi? Miksi?

Anni Swanin Pikku pappilassa ja sen jatko-osa Ulla ja Mark. joiden kirjallinen sointi on vahva ja vaikuttava.

6. Minkä kirjan voisit lukea loputtoman monta kertaa?

Kirjahyllyni on täynnä kirjoja, joita voisin lukea yhä uudelleen, mutta loputtomasti, tarkoittaako se sitä, että alkaa välittömästi uudelleen, kun viimeinen sivu on päättynyt) Sellainen on varmaankin Raamattu Uuden testamentin osalta. Muutoin kirjahyllyni on täynnä kirjoja, jotka voisin lukea uudelleen. Toisten äärelle palaa useammin, toisten harvemmin. Kaikkein useimmin elämäni aikana olen varmaankin lukenut Montgomeryn ja Alcottin klassikkoteokset.

7. Kuvaile kirjamieltymyksiäsi kolmella sanalla.

Vanhanaikainen historiallisromanttinen  viihde

8. Mitä kirjoista kirjoittaminen sinulle merkitsee?

Osa kirjojen tuomaa nautintoa on niistä syntyvä keskustelu. Kun on lukenut hyvän kirjan, sitä tahtoo suositella myös muille. Kirjoittaminen on myös keino pitää aivot vireessä.

9. Onko sinulla kesken useampia kirjoja samaan aikkaan?

Toisinaan kyllä.

10. Jos sinussa olisi kannet, millaiset ne olisivat?

Hmm. Jos siis olisin kirja ja minussa olisi kannet! Toivoisin, että kannet olisi sellaiset, jotka ei peittäisi sisältöä alleen vaan synnyttäisivät halun oppia tuntemaan myös sen, mitä ne kätkevät.

11. Aiotko toivoa Joulupukilta kirjoja? (Ai liian aikaista kysyä tätä? Eikä ole. Maassa on jo monena aamuna ollut kuuraa.)

En usko joulupukkiin.

....

Olen vastaillut yhteentoista kysymykseen myös aiemmin, vuoden 2012 kysymykset ja vastaukset löytyvät täältä. 

....

Lopuksi saadakseni aikaan sitä toivomaani kirjakeskustelua liitän tähän muutaman oman kysmykseni, joihin voi vastata kommentoimalla tähän postaukseen se, ken haluaa!

1. Mikä on mielestäni maailman kaunein kirja? Miksi?

2. Pitäisikö kirjoissa olla maininta suositusikärajasta?

3. Mitä mielestäsi tarkoittaa kirjoittajan vastuu?    

Niin suloinen kirja ystävyydestä!

Kirpputoreja ahkerasti kiertäessä tutkin aina kirjahyllyt, onko tullut mitään uutta ja mielenkiintoista.
Tässä taannoin löysin tämän pienen kirjasen ystävyydestä. Kansi ei ehkä niin vetoava ollut, mutta sisällys sitäkin lumoavampi. Vanhojen suloisten kiiltokuvien sävyttämät sivut henkivät menneen ajan lumoa ja kirjallisuudesta poimitut ajatukset ystävyydestä ja sen merkityksestä säväyttivät sisintä. Tämä olisi hyvä kirja antaa lahjaksi - ajattelin. Nyt kuitenkin, kun olen selaillut tämän sivuja, niin tuntuu siltä, että en ehkä sittenkään raaski tästä luopua. Tämä on niin ihku.

 

Agatha Christie: Rouva McGinty on kuollut!

 Agatha Christie

Rouva McGinty on kuollut

WSOY, 1973

223 S.

Alkuteos: Mrs McGinty's dead

Suomentanut Eva Siikala

”Syöminen ei nyt ollut vain fyysinen nautinto, se oli myös älyllistä etsintää.” Näin ajattelee Agatha Christien luoma salapoliisi belgialainen Hercule Poirot. Alkaessani lukea Christien Rouva McGinty on kuollut -teosta en voinut olla kiinnittämättä huomiota hänen kuvaukseensa Poirotista. Se ei ollut aisteilleni mitenkään imartelevaa kuvausta. Poirotin luonnehdinta itsestään hipoo jopa narsismia.

Halu esiintyä on heikkouteni, se on aina ollut heikkouteni. Hastings ei voinut ymmärtää tätä heikkoutta. Mutta minun kyvyilläni varustetun henkilön on aivan välttämätöntä ihailla itseään – ja siihen tarvitaan ulkoapäin tulevaa kannustusta. En voi, en kerta kaikkiaan voi, istua koko päivää tuolissa mietiskelemässä miten äärettömän ihailtava olen. Siihen tarvitaan toinen ihminen. Siihen tarvitaan – niin kuin nykyään on tapana sanoa – avustaja.

Mikä kuitenkin erottaa Poirotin narsistisesta luonteesta on se, että hän pystyy samaistumaan läheisiinsä, tuntemaan ja ymmärtämään ihmisluonnetta, toisinaan jopa rikoksen motiiveja. Hän ei ole itsekeskeisyydessään itsekäs omanvoitonpyytäjä. Onkin mielenkiintoista, että samalla, kun Christie on luonut hyvin tarkkanäköisen ja kyvykkään oikeudenpuolustajan hän myös leikkii ironialla, sillä miksi muuksi, kuin satiiriksi pitäisi ajatella hänen kuvaustaan itsekeskeisestä ja omahyväisestä Poirotista?

Rouva McGinty tarina alkaa, kun Poirot saa vieraakseen poliisitarkastaja Spencen. Spencellä on Poirotille pyyntö. Voisiko tämä tutkia kuolleen rouva McGintyn tapauksen uudelleen ja löytää todisteet siitä, että rikoksesta tuomittu ja hirteen joutuva James Bentley ei tehnyt sitä. Spence on itse hankkinut todisteet Bentleytä vastaan, mutta hän ei pidä Bentleytä syyllisenä. Tämä ei ole tarpeeksi röyhkeä murhatakseen ketään.

Poirot lupautuu tehtävään ja lähtee pieneen Broadhinnyn kylään penkoakseen heinäsuovaa siksi kunnes löytää neulan.

Broadhinnyssä Poirot asettuu asumaan rouva Summerhayesin luo, ja kärsii. Hän todella kärsii, sillä rouva Summerhayes on kaikkea muuta kuin loistava taloudenhoitaja.

"Ei madame, Poirot sanoi. - Häntä ei ole hirtetty – vielä. Eikä se rouva McGintyn juttu ole 'ohitse' – muistutan mieleenne erään teidän runoilijanne säkeen. 'Asiaa ei ole koskaan ratkaistu, ennen kuin se on ratkaistu – oikein'. - Voi, rouva Summerhayes sanoi ja hänen huomionsa kääntyi Poirotista hänen sylissään olevaan vatiin. - Minähän tiputan verta pavuille. Paha juttu kun meidän täytyy syödä ne lounaaksi. Vaikka ei kai se merkitse mitään kun ne pannaan kiehuvaan veteen. Kaikkihan on ihan okei kun ne keitetään, eikö niin? Purkitkin. - Minusta tuntuu että en ole täällä lounasaikaan, Poirot sanoi hiljaa.”

Juonesta ei sen enempää, mutta Poirotin olo Broadhinnyssä saa murhaajan liikkeelle niin, että Poirotin täytyy lopulta soittaa Spencelle ja kertoa: Tekö siellä, mon ami? Kuunnelkaa. Minulla on uutisia. Loistavia uutisia. Joku yritti tappaa minut...

Christien tarinoita lukee sujuvasti. Yhtä sujuvasti en aina nouki johtolankoja enkä päädy oikeaan ratkaisuunkaan. Dekkarin kirjoittaminen ja yleensä kirjan kirjoittaminen on kuin palapeliä kokoisi. Kaikkien pienten yksityiskohtien yhteenlimittäminen ja sovittaminen on taitolaji. Christie on onnistunut hyvin pitämään langat käsissä. Hänen henkilögalleriansa on monipuolinen ja värikäs. Christien tarinat istuvat hyvin brittiläiseen ilmastoon. Mikä erityisesti kiinnittää minun huomiotani on lastenlorut, joita Christie viljelee kirjoissaan tiuhaan, niin tässäkin. Sinänsä lastenloruilla ei ole juonikuivon kanssa paljonkaan tekemistä. Tuleekin tunne,että se, mistä Christie on napannut lähtökohdan teoksilleen on se arkinen ympäristö, missä hän on lapsuutensa viettänyt.

Olen lukenut tämän teoksen aiemminkin. Alkupuoli oli kuitenkin aivan unohduksissa,  ehdin lukea suunnilleen puoliväliin, kun muisti alkoi toimia ja ajatukset suuntautua kohden syyllistä. Aiempi postaukseni löytyy täältä. 

...

Sinisen linna kirjaston Marian mielestä rouva Summerhayes saisi nykään ADHD-diagnoosin ja Jokken analyysi tästä ja Christiestä on aivan omaa luokkaansa.

Frank Th.Essell: Pitaalisten saarella!

Frank Th. Essell

Pitaalisten saarella

Joutsi, 1946

90 s.

Tämä pieni kirjanen kertoo miehestä nimeltä Joosef "Damien" De Veuster. Hän syntyi pienessä belgialaisessa Tremeloon kylässä eräänä tammikuun päivänä vuonna 1840 maanviljelijä Daniel de Veusterin perheeseen. Poika sai kaksi kummia, joista toinen sanoi: "siitä pojasta tulee sotamies ja seikkailija ja hän tulee matkustamaan vieraissa maissa niinkuin kummi-isänsäkin". Isoäiti, joka oli kummiäiti puolestaan sanoi: "Ei, tulkoon hänestä mieluummin pappi".

Joosefista ei tullut sotamiestä eikä häntä papiksi vihitty. Hänen isänsä laittoi hänet opiskelemaan kaupallista alaa. Joosef oli kuitenkin saanut herätyksen ja hänen sydämensä sykki lähetystyölle. Erinäisten vaiheiden jälkeen hän pääsikin pappisseminaariin.

Joosef oli nuori ja innokas. Kuullessaan uusien lähetystyöntekijöiden tarpeesta hän haki mukaan - tulematta kuitenkaan valituksi. Sen sijaan hänen pappisveljensä valittiin. Veli kuitenkin sairastui jolloin Joosef ilmoittautui tilalle.

Lähetysjohtaja ja -sihteeri keskustelevat Joosefin tarjouksesta ja pohtivat hätiköinnin ja ripeyden eroja. Lopulta lähetysjohtaja päättää suostua Joosefin pyyntöön sekä kehoittamalla että rankaisemalla tätä "maanpakolaisuudella", sillä lähetystyö on "elämää orjuudessas, yksinäisyydessä ja kovassa työssä".

Joosef lähetetään Sandwichin saarille, eli Havaijille, jossa hänen ensimmäinen työnsä sijoittui Punan piiriin. Elettiin vuotta 1864.

Rohkeasti ja pelottomasti Joosef  käy taistoon niin vaikeita luonnonoloja kuin pakanallisia uhrimenoja ja noituutta vastaan, 

Niin paratiisimainen kuin Havaijin saari olikin, oli sinnekin löytänyt tiensä tuhoisa tauti nimeltä Spitaali. Viranomaiset pistivät pystyyn puhdistuksen ja siirsivät kaikki spitaalia sairastavat Molokain saarelle eristykseen. Joosef Damien halusi vapaaehtoisesti lähteä heidän mukanaan ollakseen heille kuin isä ja rakastaakseen heitä heidän kuolemattomien sielujensa vuoksi.

Spitaalisten saarella on lyhyt, aika ylimalkainen kertomus Joosefin elämästä ja työstä tuoden esiin vain pääpiirteet. Joosef ei pelännyt spitaalia, hän paransi sitä sairastavien oloja sairastuen lopulta itse tautiin. Joosef kuoli huhtikuusssa 1889.

Muutama epäloogisuus:

"Joosef oli usein kotona kylän vajassa huomannut miten pappi takoi raudan ollessa vielä kuumana". Tässä on ilmeisesti joko suomennos tai painovirhe, sillä eihän papit tao rautaa, ilmeisesti tässä pitäisi olla seppä. Joosef oli siis nähnyt sepän takovan rautaa silloin kuin se oli kuumaa, ja päätti soveltaa asiaa kutsumukseensa. Nykyäänhän tämä sanonta on hyvin yleinen vertauskuva, pitää takoa, kun rauta on kuumaa.

Toinen virhe löytyy maininnassa Joosefin kuolemasta. Kirjoittaja mainitsee, että  "Erään huhtikuisen päivän varhaisina aamutunteina vuonna 1889 nukkui nelikymmenvuotias Joosef Damien pois". Alussa oli mainittu hänen syntyneen vuonna 1840. Nopea laskutoimitus tekee selväksi, että Damien oli 49 vuotias kuollessaan. 

Mikä mielenkiintoista, kirjassa mainitaan Robert Louis Stevenson, joka vieraili Molokain saarella ennen Joosefin kuolemaa. Myös löytöretkeilijä James Cookin ja hänen kuolemaansa viitataan puhumattakaan Walesin Prinssistä, myöhemmin kuningas Edward VII:nestä. Nämä olivat seikkoja, jotka herättivät uteliaisuuden ja saivat miettimään ajallista aspektia ja todellisuutta. Googlaus toi ilmi, että nämä tiedot saattavat hyvinkin olla todenperäisiä. Silti olisin kaivannut hieman enemmän paneutumista yksityiskohtiin ja elävämpään kerrontaan. Nyt kuvaus oli todellakin ylimalkaista ja pätkittäistä, juonetonta.  Essellin kuvaus perustuukin useisiin muihin elämäkertoihin, kuten John W. Farrowin elämänkertaan Damien the leper ja C.J. Lampertin Misssionfjälttens hjältar IV osa ynnä muut, ynnä muut.

Sen verran tämä kirja kuitenkin vaikutti, etttä todellakin lukisin enemmän Molokaista ja Joosef Damienista.

Täytyypä tutkia asiaa, löytyisikö aiheesta minkälaista kirjallisuutta.

....
Kirjallinen maailmanvalloitus/Kirjallinen USA:n valloitus: Havaiji ja Belgia, koska kirjan päähenkilö on belgialainen.

Enid Blyton: Viisikko kuiskausten saarella!

Enid Blyton

Viisikko Kuiskausten saarella

Tammi, 1970

Alkuteos: Five have a mystery to solve

Suomentanut Lea Karvonen

145 + 1 s.

Viisikko Kuiskausten saarella on poikkeuksellisen hyvä Viisikko-kirja, mitä tulee kerrontaan ja tapahtumiin eikä kansikuvakaan ole huonoimmasta päästä. Tässä on tunnelmaa laidasta laitaan - leppoisasta kylmänkoleaan. No, täytyy sanoa, että muutama kohta on, mitä ajatteli, että olisi voinut hieman työstää realistisempaan suuntaan, mutta yhtä vaille kaikki Viisikot lukeneena tämä on sujuvuudeltaan ja kerronnaltaan sarjan parhaasta päästä.

Seikkailu saa alkunsa, kun lasten tai nuorten (kyllä, rivien välistä voi aistia, että Viisikko ei enää ole ihan lapsia vaan lähentelevät jo ainakin puberteettia)  loma alkaa. Mikä loma, sitä ei mainita, muta sillä ei oikeastaan ole väliä - loma kuin loma. Tällä kertaa tapahtumat alkavat Leon,  Dickin ja Annen kotoa, jossa äiti tenttaa heitä kadonneista nakkimakkaroista. Nuoret myöntävät, että he söivät ne edellisenä päivänä, kun Pauli oli kylässä ja loman alkua piti juhlistaa. Nuoret suunnitttelevat menevänsä Kirriniin Paulin luokse, mutta äiti sanoo, että ei käy. Joku rouva Layman on tulossa kylään ja haluaa tavata nimenomaan Leon, Dickin ja Annen.

Niinpä nämä pyytävätkin Paulin Timin kanssa heidän luokseen.

Rouva Laymanin tultua hän ehdottaa, että nuoret tulisivat asumaan hänen mökkiinsä pitämään seuraa hänen pienelle sukulaispojalleen, koska hän itse joutuu lähtemään hoitamaan sairasta sukulaistaan. Viisikko lähtee tutustumaan paikkaan ja jää asumaan pieneen vanhaan mökkkiin Wilfridin seuraksi. Wilfrid osoittautuu aika vekaraksi, jolla on erikoinen kyky lumota eläimiä. Sopuisasta elämästä ei tulisi mitään, ellei säyseä ja kiltti Anne muuttuisi Tiikeriksi ja heittäisi lopulta sangollisen vettä Wilfridin päälle.

Varsinainen seikkailu alkaa, kun Leo, Dick, Anne ja Pauli vuokraavat veneen ja lähtevät soutelemaan. Yllättävät vesivirrat vievät heidät kohta salaperäisen saaren rannalle. Saaren, josta he ovat kuulleet jännän tarinan muutettuaan Laymanin mökkiin.  Wilfrid on jäänyt etsimään kadonnutta vihellyspilliään, mutta seuraa kohta perässä saarelle kuultuaan, että vene on ajelehtinut tyhjänä merellä.

Juonesta ei sen enempää, mutta muutamia huomioita.

Viisikko-kirjoissa ei yleensä mainita kovin paljon vanhempia, no Paulin vanhemmista kyllä puhutaan, mutta mitään suuria keskusteluja ei käydä lasten ja vanhempien välillä. Mitä me oikeastaan tiedämme Leon, Dickin ja Annen vanhemmista? Emme mitään, ainakaan suomennoksista.  Olisikin mielenkiintoista lukea nämä kirjat alkuperäiskielellä, onko niissä jotain, mikä on ohitettu. No, tässä kirjassa mainitaan Kolmikon äiti. Huomionarvoista on se, että isää ei mainita lainkaan. Missä hän on?

(Pieni kertaus toi tiedon, että kolmikon äidin nimeksi mainitaan Barnard Viisikko vuoristossa -kirjassa). 

Toinen huomionarvoinen seikka on Anne. Anne on ollut Viisikon hiljaisin ja kodikkain. Tykkää hoitaa arkisia asioita ja niin päin pois. Siis joidenkin mielestä hieman nynny. Tässä kirjassa Anne loistaa. No, kyllähän hän on se, joka hoitaa ruokatalouden, mutta kun Leo sanoo häntä hiireksi, niin Anne sanoo tomeran vastalauseen. Odottakaapa vain, eräänä päivänä vielä näette.

Huomionarvoinen seikka on myös se, että aiemmissa Viisikko-kirjoissa on ajankulku hieman hämärän peitossa. Tarkoitan, että on vaikea tietää, kuinka monta päivää kuluu seikkailun lomassa. Tässä kirjassa ajankulku on hyvin selkeä. Seikkailu kestää tasan yhden päivän. Ja mikä huikea seikkailu se onkaan. Mikä tässä kirjassa myös viehättää on hyvä ja sujuva suomennos. Dialogi on monipuolista ja vaihtelee kertojanäänen kanssa. Tosin yksi kohta suomennoksen osalta hieman lipsui mielestäni.

"Kaikki olivat innokkaita pääsemään matkaan ja katselivat kellojaan vähän päästä" Vähän päästä tuntuu hieman kömpelöltä, aivan kuin siitä puuttuisi jotain, esimerkiksi voisi sanoa, että katselivat kellojaan "aina vähän pästä", parempi olisi kuitenkin sanoa, että katsoivat kellojaan vähän väliä. Mutta muutoin tässä ei suuremmin takkuja löytynyt.

Kertojanääni on mielenkiintoinen seikka. Kertoja on kaikkitietävä, joka kertoo tarinaa sitä mukaa kuin se tapahtuu, loppupuolella kertoja siirtyy äkkiä futuuriin ja sitten kohta taas preesensiin. Muissakin Viisikoissa on lopussa tällainen siirtymä, mutta vasta nyt aloin miettiä syytä tähän ja kysyä, onko se huono ratkaisu? Tulin tulokseen että ei. Yleensä en pidä mistään "selittelyistä", siitä ei kuitenkaan tässä tapauksessa ole kysymys, paremminkin Blytonille ominainen ratkaisu.

Yksi merkittävä seikka Viisikoissa on ruoka. Tässäkin kirjassa ruoasta puhutaan ja löytyy kirjasta yksi ruokahalua herättävä listakin niistä herkuista, joita Viisikko sai nauttia, ruoasta ei kuitenkaan puhuta aivan niin paljon, kuin joissain muissa kirjoissa. Tässä kirjassa on enempi sellaista luonnollista yhdessäolon tuntua ja nuorten välistä joukkohenkeä ja ei voi olla mainitsematta, että tästä löytyy jopa luonneanalyysia.

Ja Anne, nyt kaikki te, jotka olette pitäneet Annea nynnynä, ottakaapa tämä kirja käteen. Kyllä ajatuksenne muuttuu - toivon mukaan. Anne totta tosiaan yllättää. 

---- Anne - ei se voi olla killtti pikku Anne! ajatteli Leo. Mutta sepä oli. Kun nuo neljä ehtivät poukamaan, he näkivät Annen yllyttämässä Timiä ja hyppimässä tasajalkaa suuttumuksesta! - Että te uskallatte tulla ja ottaa meidän veneen! Minä käsken Timin purra teitä. Ja se puree myös! Käy kiinni Tim! Käy kiinni! Pure niitä Tim! ---

Todellakin, tämä oli erittäin hieno ja kivasti kirjoitettu Viisikko-tarina, yhdistelmä sadun lumoa ja fantastista seikkailua. 

Erikoinen sana:
Jaakertaa
....
Lisää Blyton-arvioita aiemmassa osoitteessani.

Carolyn Keene: Neiti Etsivä ja valokuvan arvoitus!

Carolyn Keene

Neiti Etsivä ja valokuvan arvoitus

Tammi, 1984

130 + 1 s.

Alkuteos:  The mysterious image

Suomentanut Pirjo Helasti

Kansikuva: Ruth Sanderson

Nuorempana tuli luettua paljonkin Neiti Etsiviä, nykyisellään ei niinkään enää. Tosin täytyy myöntää, että ne alkupään kirjat kyllä kiinnostavat edelleenkin. Tarinankerronnaltaan nämä teokset ovat aika joutuisia luettavia "lasten dekkareita".  Päähenkilö on nuori Paula Drew, asianajaisän ainoa äiditön tytär, jota kiehtoo arvoitusten ja salaperäisyyksien selvittäminen. Sinänsä on täysin utopistista ajatella, että teini-ikäinen tyttölapsi voisi noin vain jahdata rikollisia ympäriinsä. Todellisuus on aika kaukana näistä kirjoista, vaikka todellisuutta hipaistaisiinkin. Toisaalta se on hyvä, sillä lapsena ei niinkään kaivata todellisuutta kuin seikkailua jotka vievät pois raadollisesta arjesta.

Neiti Etsivä tarinat ovat aika vaihtelevia. Ilmeisesti tämä johtuu siitä, että kirjoittaja ei .kuulema olekaan yksi ja ainoa henkilö vaan niitä on useita. Tehdasmainen tuotanto eittämättä näkyy tarinoiden yksipuolisessa käsittelyssä ja juonikuvioiden yksinkertaisuudessa.

Neiti Etsivä ja valokuvan arvoitus ei ole huonoimmasta päästä. Tosin noukin johtolangat ja ynnäsin kuviot paljon ennen selityksiä ja arvoituksen ratkeamista, joten mitään suuria loppuhuipennuksia ei tullut. Ei loppu silti lätsähtänytkään, tarina kyllä piti otteessaan, vaikka ei missään henkeä kiristävässä puristusotteessa. 

Muutamia huomioita:

Välillä Neiti Etsivää, eli Paulaa kutsutaan punatukkaiseksi, välillä vaaleahiuksiseksi. Tämä vaihtelevuus on mietityttänyt. Tässä kirjassa Paulan tukkaa kuvataan viidesti vuoroin kullanpunaiseksi, vuoroin punertavaksi. Mitään varsinaista yhteyttä itse kerronnan juoneen ei tukan värin kertomisella ole, sen olisi yhtä hyvin voinut jättää kertomatta eikä tarina siitä olisi pahentunut, päinvastoin jopa napakoitunut.

Esimerkiksi: "Paula sanoi hetken mietittyään: - Nyt olemme luullakseni tehneet täällä kaiken, minkä voimme. Neiti Etsivä pyyhkäisi kullanpunaisia hiuksiaan taaksepäin ja lähti edeltä metsän läpi taloa kohti"

Jos olisi kirjoitettu vain, että Neiti  Etsivä pyyhkäisi hiuksiaan taaksepäin, olisi lause ollut paljon kuvaamapi, kuin nyt. Sitä vastoin, että lukija näkisi Neiti Etsivän pyyhkäisevän hiuksiaan taaksepäin hänelle nyt varta vasten kerrotaan, että Neiti Etsivällä on punaiset hiukset.  Tämä piirre toistuu siis tarinassa viidesti. Ilmeisesti kirjoittajille on tärkeää pointti se, että Paulalla on punaiset hiukset, mutta miksi?  Ymmärtäisin, jos kyseessä olisi kuvaus Paulasta, tehdä Paulaa tunnetuksi lukijalle, mutta kun on kerran saanut tietää, että Paulalla on punaiset hiukset, ei hiusten värin mainitsemista enää tarvitse jankata.

Näin aikuislukijana minua häiritsi myös muutama kerronnallinen epäselvyys, kun puhutaan säästä. Paula tutkii erästä kivilouhosta, jonka lähellä on joki. Kerrotaan, että on ilma on ollut viileä ja kohta Paula sanoo, että lähdetään, ennen kuin helle sulattaa meidät. Lisäksi kerrotaan, että äskettäin on ollut myrksy. Jotenkin en osaa kuvitella, että ilma muuttuisi viileästä helteiseksi noin vain muutamassa hetkessä. Yksityiskohtiin panostamattomuus onkin Neiti Etsivien yksi puute.

Tässä kirjassa juonikuvion taustana oli mielenkiintoinen teema alitajunnan merkityksestä ja vaikutuksista. Lukiessa omat harmaat aivosoluni alkoivat hyrrätä ja muistelen,että joskus vuosia sitten olisi nähnyt televisiosta aiheesta jopa dokumenttia tai lukenut ainakin jotain uutisointia. Ilmeisesti aihe on ollut tapetilla kirjan kirjoittamisen aikoina.

Löysin tämän kirjan kirjaston poistomyynnistä ja koska olin lukenut Saran arvion kirjasta, en voinut olla ostamatta teosta, sen verran mieltäni jäi Saran postauksen jälkeen tämä tarina kutkuttamaan. Tylsän lauantaipäivän viettoon tämä olikin ihan omiaan.

Edit: Kirjassa oli muuan mielenkiintoinen kirjallisuusviite, joka minun täytyy mainita. Tutkiessaan erään kadonneen nuoren naisen tapausta valokuva-arvoituksen ohessa Paula viittaa Edgar Allan Poe:een  ja "Varastettu kirje" nimiseen rikoskertomukseen. Tässä kertomuksessa osoitetaan, että paras piilopaikka saattaa olla aivan näkyvillä ja todennäköisin, koska etsijät ei tule sitä ajatelleeksi. Tämä viittaus toi mieleeni Enid Blytonin Kadonneen kaulakorun salaisuuden, jossa Bess ratkaisee arvoituksen tätä periaatetta noudattaen.