Helsingin kirjamessut 2018 - Torstai!

Helsingin kirjamessut on sitten taas koettu, nyt jo neljättä kertaa. Tällä kertaa minulla oli mahdollisuus olla kierrellä messuilla useampana päivänä, kun sain yöpymispaikan ystävien luona. Torstaiaamuna köröttelin sitten aamuvarhaisella junalla Keski-Suomesta kohti pääkaupunkia ja Pasilaa. Hieman oli talven tuntua ilmassa, mutta lumesta ei vielä siinä vaiheessa ollut mitään tietoa. 

Messukeskukseen saavuin yhdentoista maissa ja suuntasin ensimmäiseksi askeleeni (haettuani ensin minulle myönnetyn bloggaripassini) Into/Aulan pressitilaisuuteen, jossa  kirjailijat Arne Dahl, Jelena Tsizova ja Markus Leikola ja sekä kääntäjä Kristiina Drew kertoivat työstään.

En ole Arne Dahlin dekkareita lukenut, oli kuitenkin kiinno

stavaa kuunnella hänen ajatuksiaan kirjoittamisesta ja elämästään.

Arne Dahl kertoi kuinka hänen ensimmäisessä dekkarissaan satoi kaiken aikaa, tässä uudessa puolestaan sataa lunta, on kylmää ja pimeää. Synkkyyden takaa kirjailija vaikutti kuitenkin hyvin lämpimältä persoonalta. Humoristisuutta tarinointiin toi kuvaus siitä, kuinka lattialle levitetty post it -lapuille kirjoitettu juonikuvio on yön aikana muuttunut, kun tytär on kävellyt niiden ylitse. 

Kirjailijoista eniten minua kiinnostaa Jenea Tsizovan Naisten aika -teos. 

"Jos ääni muuttuu, jokaisella lapsella herää kiinnostus". - Jelena Tsizova Naisten aika -teoksen taustoista

"Mitä enemmän sitä pengoin, sitä vähemmän sitä ymmärsin"

- Markus Leikola teoksestaan vuoden 1918 -tapahtumista.

Kristiina Drew kertoi Tanssia Ruusuilla -teoksesta, joka on jatkoa Siivoojan käsikirja -novellikokoelmaan.

Pressitilaisuudesta siirryin Töölöön odotti Maailman loput -keskustelutilaisuus. Sinikka Vuola ja Tommi Melander ovat kirjoittaneet dialogi esseen kirjojen loppusanoista. Mielenkiintoinen aihe, sillä yleensä huomiota ovat vain saaneet kirjojen alut. Kirjoittajalle tosin niin aloittaminen kuin lopettaminenkin on vaikeaa. Lukijalle ei kirjan lopetus ole kuitenkaan yhtään sen yhdentekevämpää kuin aloittaminenkaan, päinvastoin, loppu voi olla jopa vaikuttavampi tekijä kirjan antamaan mielikuvaan kuin aloitus.

"Alussa mikä tahansa voi olla mahdollista, mutta lopussa kaikki keinot ja mahdollisuudet sulkeutuvat"  - Sinikka Vuola

"Loppu ei synny tyhjiössä" - Tommi Melander

Keskustelijat eivät maininneet ainoatakaan kirjan lopetusta, mutta keskustelun kuluessa miettiessäni lukemiani kirjoja minulle tuli etsimättä mieleen kirjanlopetus, joka on jäänyt vahvana mieleeni: Charles Dickensin kaksi kaupunkia teos. Samoin muistui mieleeni Tuulen Viemän loppu: Ajattelen sitä myöhemmin. Toisessa teoksessa loppu oli sulkeutuva, toisessa avoin. Mutta pisteen paikka molemmissa kohdallaan.

Töölöstä hakeuduin Suomenlinnaan, jossa Jukka Rislakki kertoi omaelämäkerrallisesta teoksestaan  "Mullistusten mies."  Rislakin aiemmin kirjoittama Kauhun aika -teos  liippaisee omaa sukua läheltä, mikä teki tilaisuudesta kiinnostavan ja asiaa kirjailijalle. Sainkin häneltä sukututkimuksellisenkin vinkin.

Töölöstä suuntasin taas alakerran messualueelle ja pysähdyin Hakaniemeen kuuntelemaan Päivi Lipposta, joka kertoi Ihmisyyden vuoksi -teoksestaan.

Hakaniemi oli ihan vain matkan varrella, sillä olin suunnannut askeleeni Senaatintorille, missä oli kolmelta alkmassa minua erityisesti kiinnostava keskustelu kulttuurisesta omimisesta.

Mitä kulttuurinen omiminen on? Keskustelijat kiteyttivät sen jotensakin niin, että kulttuurista omimista on vallankäyttöä, kulttuurin hyödyntämistä ilman lupaa ja niin, että ei ota kantaa eikä puolusta alistetussa asemassa olevaa vaikka hyödyntää tämän kulttuuria, ja sitä, että ottaa jotain, mikä ei hänelle kuulu. Keskustelussa vilisi myös sellaisia vieraperäisiä sanoja kuin adaptaatio ja exploitaatio, joista adapaatio kuulosti jotenkin tutulta, mutta en ollut  varma, mitä sillä tässä keskustelussa tarkoitettiin.

Keskustelu ärsytti minua suunnattomasti, sillä eräiden naiskeskustelijoiden mielipiteistä sai sellaisen käsityksen, että saamelaisista saisi kirjoittaa vain saamelaiset, eli jokainen kirjoittakoon siitä kulttuuriympäristöstä missä asuu ja elää ja minkä tuntee omaksi. Saamelaisista muutamia kirjoja kirjoittanut Mikko-Pekka Heikkinen oli siis pikkuisen altavastaajana ja puolustusasemissa.

Keskustelu kiinnosti minua  henkilökohtaisella tasolla, kiinnostaahan Pohjois-Amerikan intiaanikulttuuri minua suunnattomasti. Olen siis tainnut syyllistyä kulttuuriseen omimiseen, kun olen piirrellyt intiaaneja ja kirjoitellut pöytälaatikkoon tarinaa, jossa esiintyy intiaaneja. Ja mikä vielä pahempaa tehnyt itselleni parhaani mukaan   historiallisen mallin mukaan intiaanipuvun helmikoristelluista mokkasiineista puhumattakaan.  

Pikkuisen tuntuu siltä, että menee liiallisuuksiin tämä mitä saa ja mitä ei saa. Siinä tosin olen samaa mieltä keskustelijoiden kanssa, että kunnioitus on säilytettävä kirjoitti sitten omasta tai muiden kulttuurista. En kuitenkaan pidä sitä vääränä, jos joku kirjoittaa kirjan oman kulttuurialueensa ulkopuolelta.Kysehän on kirjailijan luovuudesta ja kirjan lajista riippuen joko faktasta tai fiktiosta, tällainen rajoittaminen olisi sama kuin helsinkiläisyydestä saisi kirjoittaa vain helsinkiläinen tai maalaisuudesta vai maalainen. Kyllä asioilla on useampi näkökulma kuin se oma elinpiiri.

Että sellaista ja kaikella kunnioituksella toisen mielipiteitä kohtaan tällaisia ajatuksia mieleeni nousi tuosta Helsingin Sanomien luotsaamasta keskustelusta.

..

Paitsi keskusteluja ehdin myös hieman kierrellä antikvariaattipuolella. Jotain löytöjäkin tein, niistä kuitenkin myöhemmin erikseen.

Neljän tienoilla lähdin ystävän luokse Katajanokalle yöksi, joten päivään mahtui muutakin kuin kirjoja.