Toivo Laakso: Sukua!

 

Toivo Laakso

Sukua

Otava, 1983

Luin paremman puutteessa soluasunnon hyllystä löytämäni runokirjan. Hieman vaikeaselkoisia nämä ovat, vaikka ovatkin suorasanaisia, ei mitään riimittelyjä. Toisaalta näissä on hyvinkin tunnistettavissa olevia teemoja kuten arkielämässä vastaantulevat elämänilmiöt syntymästä kuolemaan. En tiedä, kertooko kirjailja omasta lapsuudestaan ja sen esiin tuomista mielikuvista, muistoista, tunnelmista. Teoksen nimi Sukua kuitenkin viittaisi jollain tavalla tähän suuntaan, samoin runojen minä-muoto, maininnat mummoihin ja ukkeihin. Maaseutumiljöö on ehkä se mikä ainakin minulle runoissa avautuu ja sodanjälkeinen ahdistus ja elämään ponnistelu. Mene ja tiedä sitten, kuinka oikeilla jäljillä olen. Mitään minun ominta runoutta tämä teos ei esitellyt.

 

SANATTOMAKSI

Sekoan herraan veisatessani

omiani

ken taitaa kylliksi kiittää!

laulaa lintunen

häviää lehvistöö

enkeli.

Ääneti puhuva on päähäni sanova:

sait tyhjän sivun sinäkin.

Nojaan koivuun

jään sanattomaksi

miten onkaan sanat tiukassa päällekkäin!

tipu tipu

tule, laula

elon päärlyt helisee valossa.

Käteni kurkottuu ylös, oksittuu.

--- --- Mutta ei elämää saa pelätä, se vinksahtaa vihaksi eikä sitä silloin ymmärrä. ----  ---  Säe runosta Ottaisin jäi kaikumaan kuin elämänohjeena.

Kirkko ja kaupunki -lehden lukuhaaste kohta 22: Runokirja