Mary Higgins Clark: Yksin vain!

Mary Higgins Clark

Yksin vain

Alkuteos: I'll Walk Alone

Suomentanut Henna Kaarakainen

Tammi, 2011 

355 s.

Aloitus: Isä Aiden O'Brien oli kuuntelemassa ripittäytymistä Pyhän Fransiscus Assisilaisen kirkon kryptsassa Läntisellä 31. Kadulla Manhattanilla.

Lopetus: Voisimmeko me nyt syödä kakkua?

Kuinka kirjailijja päättyy ripittätymisestä kakun syömiseen on jännittävä ja monimutkainen tapahtumaketju, jossa päähenkilö Aleksandra, lyhyesti Zan, Moreland kulkee yksinään piinavaa polkuaan. Zan on sisustussuunnittelija, yksinhuoltaja, jonka 3-vuotias poika Matthew on kidnapattu kaksi vuotta aiemmin Keskuspuistosta, lapsenvahdin nukahtaessa ruohikolle.

Zan joutuu itse syytetyksi poikansa kidnappauksesta, kun lehtiin ilmestyy turistin aikoinaan ottama kuva, joka osoittaa, että se on hän itse, joka ottaa pojan vaunuistaan.

Zan on menettänyt vanhempansa näiden joutuessa kolariin. Tapahtuma on ollut traumaattinen ja Zanilla on muistinmenetyksiä ja paniikkikohtauksia. Hänen ystävänsäkään eivät usko Zania, kun tämä sanoo, että hän ei ole syyllinen, vaan he uskovat, että Zan on henkisesti sairas.

Kirjailjan kyky luoda piinaavia hetkiä ja saada lukija kiemurtelemaan myötätunnosta Zania kohtaan on taidokas. Itse en voinut jäädä näihin piinaaviin hetkiin vaan luin tämän loppuun viime yönä. Tunsin tuskaa Zanin kanssa ja inhosin niin Zanin ystäviä, jotka kyllä tukivat Zania, mutta eivät uskoneet häntä, kuin poliiseja, jotka eivät voineet nähdä totuutta vaan olivat jämähtäneet tutkimuksissaan näkemään vain sen ensimmäisen vaihtoehdon, puhumattakaan sitä asianajajaa, jonka neuvot saattoivat olla hyviä, mutta joka hänkään ei nähnyt totuutta. Nukkumaan pääsin vasta aamu neljän, viiden aikoihin.

Olen lukenut Higgins Clarkin teoksia aiemminkin ja tiesin hänen tyylinsä. Tarina etenee piinaavasti, mutta loppuu huojennukseen. Tämä ei ehkä ole parhainta Higgins Clarkia, mutta jännite säilyi kyllä loppuun asti. Muutamia kerronnallisia yksityiskohtia kyllä hieman kritisoin liian amerikkalaisina. Amerikkalainen yhteiskunta ja erityisesti rikas new yorkilainen luksuselämä korostuu miljöörakentelussa. Higgins Clark kuljettaa henkilögalleriaansa sujuvasti ja elävästi ja draaman kaari nousuineen ja laskuineen on loogista vieden loppuratkaisuun, joka olisi ehkä voinut olla jäntevämpi, mutta ei kuitenkaan täysin lätsähdä. 

Kirjallisuusviite 

Minulla oli tapana laulaa Mathew'lle sitä laulua, "Beutiful Brown Eyes", kauniit ruskeat silmät. Hänen hiuksensa olivat hyvin vaaleat, mutta luulen että niihin alkoi ilmestyä punertavaa sävyä. Tuleekohan hänellekin sellainen kirkkaapunainen tukka, jollainen minulla oli lapsena? Minä inhosin sitä. Sanoin äidille, että näytin ihan Anna-kirjojen päähenkilöltä, riukumaisen laihalta tytöltä, olla oli porkkananpunaiset hiukset. Mutta Matthew'lla sellainen tukka näyttäisi hurmaavalta.