Jack Cavanaugh
Lauluja yössä
Alkuteos Abole all earthly powers
Suomentanut Eeva Kallinen
Aikamedia, 2005
455 s.
Cavanaughin Liekkien läpi trilogian päätösosa Lauluja yössä jatkaa aikaisemmista teoksista tutun Schumacherin perheen ja lähipiirin elämää. Sota on ohitse, Saksa jakautunut. On Itä-Berliini ja Länsi-Berliini, joiden välille on noussut Berliinin muuri. Schumacherin perhe ja muut päähenkilöt jäävät Itä-Berliiniin. Eletään vuotta 1961, mutta tarinassa edetään aina vuoteen 1989 ja Berliinin muurin murtumiseen.
Hadamarista pelastetut viisi lasta, joilla kullakin on jokin fyysinen vamma on sodan jälkeen viety, mihin, sitä Mady Schumacher on yrittänyt selvittää, mutta seinä on vastassa.
Mady on myös vihainen amerikkalaiselle eversti Parkerille, jonka hän katsoo pettäneen heidät, sillä hänet ja lapsijoukko oli ajettu pois amerikkalaisten tukikohdasta, jonne Parker heidät vei tarkoituksenaan saada heidät turvaan.
He ovat saksalaisia, luojan tähden Parker, mitä sinä oikein ajattelit? Hommaa heitä ulos täältä! --- ---aseistetut miehet olivat saattaneet heidät ulos leiristä. Mitä ne miehet olivat muka pelänneet? Että kaksi saksalaista naista ja kourallinen lapsia yllättäen hyökkäisi heidän kimppuunsa.
Pastori Josef Schumacher kuoli edellisessä osassa. Leskeksi jäänyt Mady Schumacher elää itä-saksalaisessa kerrostalossa tyttärensä Edithin ja ystävänsä Lisetten kanssa. He käyvät töissä kenkätehtaassa, jossa ompelevat kengänpohjia päällisiin. Naapurin on mies, joka seurailee heidän tekemisiä ovisilmästään.
Sitten eräänä päivänä tullessaan töistä heitä odottaa Kollikissa. Miten tuo nuoreksi mieheksi kasvanut sokea poika on osannut tulla heille. Mady saa kuulla, että Hadamarin lapset ovat kaikki hoitolaitoksessa, jota johtaa hra Witzell. Kollikissa on kuullut Witzelin puhuvan puhelimessa ja kuullut siinä osoitteen. Kollikissalla on ihmeellinen kyky selviytyä itsenäisesti paljain jaloin kulkien, maata tunnustellen. Lisette lähetetään kenkätehtaasta hoitamaan erästä tehtävää johonkin kenkäliikkeeseen, jossa epäillään hävikkiä ja Lisette tapaa Kondradin.
Yhdessä vanha joukkue päättää suunnata hoitolaitokseen ja hakea lapset pois ja viedä heidät rajan yli Länsi-Berliinin puolelle, vapauteen.
Mutta yllätys on suuri, kun he hoitolaitoksessa tapaavatkin Madyn kuolleeksi luullun isän, entisen pastori Ollbrightin, joka on nyt Otto Witzell. Witzell on suunnitellut koko jutun haluten tavata Madyn ja Edithin. Witzell on muuttunut mies, joka haluaa korvata menneisyyden virheensä.
Koko vanha jengi, Mady, Karl, Edith, Lisette ja Hadamarista pelastetut lapset, jotka nyt ovat nuoria asettuvat asumaan Witzelin kotiin. Mutta miten hoitaa näiden katoaminen Stasin suuntaan. Siihen Witzelillä on omat neuvonsa.
Suunnitelma on, että hoidokit täytyy saada jotenkin Länsi-Berliiniin, mutta miten. Avuksi tulee hra Parker, jonka Edith ja Lisette ovat tavanneet ennen muuria ja rajan sulkemista. Parkerilla on pääsy Itä-Saksaan peiteroolin avulla.
Lauluja yössä on kerronnallisempi heikkotasoisempi kuin edellinen osa. Jännittävä ja hyvin etenevä tarina on, ja jotain tarinan iskevyydestä ja vetovoimasta kertoo se, että en malttanut lopettaa lukemista aloitettuani, vaan luin läpi yön, niin, että unet jäivät todella vähälle.Toisaalta halusin päästä tarinasta äkkiä eroon, sillä en pitänyt tästä ja tässä oli vielä pahempia uskottavuusepäilyjä kuin aiemmissa osissa.
Muurin yli pääseminen vaikeutuu, kun paikalle ilmestyy Kondradin veli Willy, joka toisin kuin Kondrad on kamala tyyppi. Willy on opportunisti, joka on sodan loppuvaiheissa ilmiantanut saksalaisia sotaherroja venäläisille rahasta, ja on nykytilanteessa tehnyt mustan pörssin kauppoja ja hommia Stasille, palkkamurhaajanakin hän lopulta toimii. Willy ei kuitenkaan anna joukkoa ilmi Stasille, koska hän on itse ihastunut Madyyn, on ollut jo lapsuudestaan, ja kiristää tätä.Willy vaatii, että talossa kukaan ei saa poistua, vaan talossa pitää aina hänen tullessaan olla läsnä heidän kaikkien.
Lopulta Parker keksii suunnitelman: kaksoisolennot. Hänellä on mahdollisuus tuoda Berliiniin yhdysvaltalaisia kommunismista kiinnostuneita opiskelijoita. Hän etsisi opiskelijoiden joukosta hoidokkien kaksoisolennot, jotka vaihdettaisiin keskenään.
Tämä on kaikkein suurin epäuskottavuus, mikä tarinassa tulee. Mielikuvitukselinen pelastusoperaatio kyllä, mutta hyvin epäuskottava. Ensin vaihdetaan Madyn oma tytär Edith, jolle löytyy kaksoisolento helpoimmin, sitten Kollikissa, mikä on vaikeampaa, koska tämä on sokea ja kaksoisolento kuitenkin näkevä. Kollikissa alkaa äkkiä käyttää aurinkolaseja. Mutta lopullisesti minulla meni usko tarinaan, kun vaihdetaan tyttö, jonka toinen käsi on kuivettunut. Hänellekin löytyy kaksoisolento, mutta - kuivettunut käsi on eri. Parker kuitenkin päättää ryhtyä vaihtoon ja saa vaihdon läpi sanomalla, että viisumissa on virhe ja kun hänen yhteysmiehensä, johon hän on turvautunut on alkanut epäillä, kun niin moni yhdysvaltalainen opiskelija on vammainen, että yhdysvaltalaiset ovat sairaalloisia, kun syövät jatkuvasti hampurilaisia.
No, lopulta kaikki muut on vaihdettu, paitsi Downin syndroomaa sairastava Viktor. Hänen saamisekseen toiselle puolen, vaatii uuden suunnitelman - pakotunnelin.
Lopulta koko joukko on päässyt Länsi-Berliiniin, mutta Mady palaakin Kondradin ja Lisetten kanssa takaisin. Hän haluaa pelastaa tunnelin avulla myös muita.
Teos päättyy vuoteen 1989 ja Berliinin muurin murtumiseen. Edith on tullut paikalle Yhdysvalloista, johon joukko on asettunut asumaan. Madyn pitäisi siirtyä Itä-Berliinistä länteen, mutta häntä ei ala kuulua. Lopulta Kondrad ja Kollikissa ja Parker lähtevät etsimään häntä. Seuraa lopullinen välienselvittely Kondradin ja Willyn välillä, joka tosin jää osin avoimeksi.
Paitsi tätä mielikuvituksellista pelastusoperaatiota, joka vei uskoni tarinaan, kerronnassa on ihan outoja kielivirheitä.
Luvut on numeroitu ja alaotsikkoinan on päiväykset. Ei kaikissa luvuissa, mutta vuosien etenemistä siis seurataan. On ouotoa, kun edellä on kuvattu joulunviettoa 1961, ja sitten tulee lauantai, 23. kesäkuuta, vuonna 1961. Mitäh! Ihmettelen. No, kyllähän siinä hämmentyy ,että alkaako tämä tarina nyt mennä taaksepäin. Mutta seuraava päiväys sitten onkin 1962 kesäkuultam joten lipsus on yksittäinen. Kummallisia ovat myös sellaiset lauserakenteet kuin: Tutkin sen joka junassa puolelta. Pitäisi olla tutkin sen junassa joka puolelta. Tai parin jo sekunnin kuluttua, kun pitäisi sanoa jo parin sekunnin kuluttua.
Myös Kollikissan nimi mietityttää. Kun hän siirtynyt Yhdysvaltoihin, hän on tarvinnut virallisen nimen, jonka mainitaan olevan Scott. Kollikissa Scott vihitään Edithin kanssa, josta tulee Edith Schumacher-Scott. Mutta aiemmin toeksissa on mainittu että Scott on etunimi.
"Kollikissa on katunimi, jota ei voi käyttää virallisissa yhteyksissä, mutta siihen nimeen hän vastaa."
En tiedä, mikä Kollikissan kohdalla on alkperäisnimi.Katsottuani sanalle englanninkielisen käännöksen, tuli vastaan nimet Tom, Tomcat, Tom Scott voisi menetellä virallisena nimenä, mutta Tomcat Scott hieman epäilyttää, mutta suomennettuna erityisesti.
Loppupuolella tässä osassa alkoi siis olla kerronnallista epäuskottavuutta ja laiskanoloista otetta, väsymistä. Teos on muutenkin aivan eri luokkaa kuin aiemmat osat. Ja vaikka kerronta näkökulma onkin vielä osin ei niin amerikkalainen (saksa/kommunismi), niin amerikkalainen mentaliteetti alkaa olla päällimmäisenä. Tosin kirjailija lopussa mainitsee, että olisi ottanut ajankuvan pilkuntarkasti, mutta minun on vaikea uskoa tuohon pilkuntarkkuuteen, paitsi, että ne muutamat viittaukset onnistuneisiin ja epäonnistuneisiin, sanomalehdissä kerrottuihin, Berliinin muurin ylityksiin ja pakoyrityksiin tuovat todellisuuspintaa, ja Stasin olemusta on pyritty kuvaamaan niissä yksittäisissä kohdissa, missä vastaan tulee, aidosti. Mutta en usko, että nämä rajavartijat ja muut olisivat niin helposti höynäytettäviä, kuin nyt tässä näyttää olevan.
Mikä oli hyvää, on se, että kristillisenä fiktiona päähenkilöitä ei ole pyritty kuvaamaan täydellisinä. Kristillinen ote tässä teoksessa on kuitenkin vähäisempää kuin ykkösosassa ja vielä vähäisenpää kuin kakkososassa. Kovin synkäksi ja alakuloiseksi jää lopputulema kokonaisuudessa.
Mainittakoon vielä Kollikissan mieltymys Sinatran musiikkiin.
"Kuten laulussa sanottiin, he olivat toistensa ihon alla, toistensa sydämissä."
