Ainon erilaiset blogit!

Sivut

31 elokuuta 2023

Jack Cavanaugh: Lauluja yössä!


Jack Cavanaugh

Lauluja yössä

Alkuteos Abole all earthly powers

Suomentanut Eeva Kallinen

Aikamedia, 2005

455 s.


Cavanaughin Liekkien läpi trilogian päätösosa Lauluja yössä jatkaa aikaisemmista teoksista tutun Schumacherin perheen ja lähipiirin elämää. Sota on ohitse, Saksa jakautunut. On Itä-Berliini ja Länsi-Berliini, joiden välille on noussut Berliinin muuri. Schumacherin perhe ja muut päähenkilöt jäävät Itä-Berliiniin. Eletään vuotta 1961, mutta tarinassa edetään aina vuoteen 1989 ja Berliinin muurin murtumiseen.

Hadamarista pelastetut viisi lasta, joilla kullakin on jokin fyysinen vamma on sodan jälkeen viety, mihin, sitä Mady Schumacher on yrittänyt selvittää, mutta seinä on vastassa.

Mady on myös vihainen amerikkalaiselle eversti Parkerille, jonka hän katsoo pettäneen heidät, sillä hänet ja lapsijoukko oli ajettu pois amerikkalaisten tukikohdasta, jonne Parker heidät vei tarkoituksenaan saada heidät turvaan.

He ovat saksalaisia, luojan tähden Parker, mitä sinä oikein ajattelit? Hommaa heitä ulos täältä! --- ---aseistetut miehet olivat saattaneet  heidät ulos leiristä. Mitä ne miehet olivat muka pelänneet? Että kaksi saksalaista naista ja kourallinen lapsia yllättäen hyökkäisi heidän kimppuunsa.

Pastori Josef Schumacher kuoli edellisessä osassa. Leskeksi jäänyt Mady Schumacher elää itä-saksalaisessa kerrostalossa tyttärensä Edithin ja ystävänsä Lisetten kanssa. He käyvät töissä kenkätehtaassa, jossa ompelevat kengänpohjia päällisiin. Naapurin on mies, joka seurailee heidän tekemisiä ovisilmästään.

Sitten eräänä päivänä tullessaan töistä heitä odottaa Kollikissa. Miten tuo nuoreksi mieheksi kasvanut sokea poika on osannut tulla heille. Mady saa kuulla, että Hadamarin lapset ovat kaikki hoitolaitoksessa, jota johtaa hra Witzell. Kollikissa on kuullut Witzelin puhuvan puhelimessa ja kuullut siinä osoitteen. Kollikissalla on ihmeellinen kyky selviytyä itsenäisesti paljain jaloin kulkien, maata tunnustellen. Lisette lähetetään kenkätehtaasta hoitamaan erästä tehtävää johonkin kenkäliikkeeseen, jossa epäillään hävikkiä ja Lisette tapaa Kondradin. 

Yhdessä vanha joukkue päättää suunnata hoitolaitokseen ja hakea lapset pois ja viedä heidät rajan yli Länsi-Berliinin puolelle, vapauteen.

Mutta yllätys on suuri, kun he hoitolaitoksessa tapaavatkin Madyn kuolleeksi luullun isän, entisen pastori Ollbrightin, joka on nyt Otto Witzell. Witzell on suunnitellut koko jutun haluten tavata Madyn ja Edithin. Witzell on muuttunut mies, joka haluaa korvata menneisyyden virheensä.

Koko vanha jengi, Mady, Karl, Edith, Lisette ja Hadamarista pelastetut lapset, jotka nyt ovat nuoria asettuvat asumaan Witzelin kotiin. Mutta miten hoitaa näiden katoaminen Stasin suuntaan. Siihen Witzelillä on omat neuvonsa.

Suunnitelma on, että hoidokit täytyy saada jotenkin Länsi-Berliiniin, mutta miten. Avuksi tulee hra Parker, jonka Edith ja Lisette ovat tavanneet ennen muuria ja rajan sulkemista. Parkerilla on pääsy Itä-Saksaan peiteroolin avulla. 

Lauluja yössä on kerronnallisempi heikkotasoisempi kuin edellinen osa. Jännittävä ja hyvin etenevä tarina on, ja jotain tarinan iskevyydestä ja vetovoimasta kertoo se, että en malttanut lopettaa lukemista aloitettuani, vaan luin läpi yön, niin, että unet jäivät todella vähälle.Toisaalta halusin päästä tarinasta äkkiä eroon, sillä en  pitänyt tästä ja tässä oli vielä pahempia uskottavuusepäilyjä kuin aiemmissa osissa.

Muurin yli pääseminen vaikeutuu, kun paikalle ilmestyy Kondradin veli Willy, joka toisin kuin Kondrad on kamala tyyppi. Willy on opportunisti, joka on sodan loppuvaiheissa ilmiantanut saksalaisia sotaherroja venäläisille rahasta, ja on nykytilanteessa tehnyt mustan pörssin kauppoja ja hommia Stasille, palkkamurhaajanakin hän lopulta toimii. Willy ei kuitenkaan anna joukkoa ilmi Stasille, koska hän on itse ihastunut Madyyn, on ollut jo lapsuudestaan, ja kiristää tätä.Willy vaatii, että talossa kukaan ei saa poistua, vaan talossa pitää aina hänen tullessaan olla läsnä heidän kaikkien.

Lopulta Parker keksii suunnitelman: kaksoisolennot. Hänellä on mahdollisuus tuoda Berliiniin yhdysvaltalaisia kommunismista kiinnostuneita opiskelijoita. Hän etsisi opiskelijoiden joukosta hoidokkien kaksoisolennot, jotka vaihdettaisiin keskenään. 

Tämä on kaikkein suurin epäuskottavuus, mikä tarinassa tulee. Mielikuvitukselinen pelastusoperaatio kyllä, mutta hyvin epäuskottava. Ensin vaihdetaan Madyn oma tytär Edith, jolle löytyy kaksoisolento helpoimmin, sitten Kollikissa, mikä on vaikeampaa, koska tämä on sokea ja kaksoisolento kuitenkin näkevä. Kollikissa alkaa äkkiä käyttää aurinkolaseja. Mutta lopullisesti minulla meni usko tarinaan, kun vaihdetaan tyttö, jonka toinen käsi on kuivettunut. Hänellekin löytyy kaksoisolento, mutta - kuivettunut käsi on eri. Parker kuitenkin päättää ryhtyä vaihtoon ja saa vaihdon läpi sanomalla, että viisumissa on virhe ja kun hänen yhteysmiehensä, johon hän on turvautunut on alkanut epäillä, kun niin moni yhdysvaltalainen opiskelija on vammainen, että yhdysvaltalaiset ovat sairaalloisia, kun syövät jatkuvasti hampurilaisia. 

No, lopulta kaikki muut on vaihdettu, paitsi Downin syndroomaa sairastava Viktor. Hänen saamisekseen toiselle puolen, vaatii uuden suunnitelman - pakotunnelin.

Lopulta koko joukko on päässyt Länsi-Berliiniin, mutta Mady palaakin Kondradin ja Lisetten kanssa takaisin. Hän haluaa pelastaa tunnelin avulla myös muita. 

Teos päättyy vuoteen 1989 ja Berliinin muurin murtumiseen. Edith on tullut paikalle Yhdysvalloista, johon joukko on asettunut asumaan. Madyn pitäisi siirtyä  Itä-Berliinistä länteen, mutta häntä ei ala kuulua. Lopulta Kondrad ja Kollikissa ja Parker lähtevät etsimään häntä. Seuraa lopullinen välienselvittely Kondradin ja Willyn välillä, joka tosin jää osin avoimeksi. 

Paitsi tätä mielikuvituksellista pelastusoperaatiota, joka vei uskoni tarinaan, kerronnassa on ihan outoja kielivirheitä.

Luvut on numeroitu ja alaotsikkoinan on päiväykset. Ei kaikissa luvuissa, mutta vuosien etenemistä siis seurataan. On ouotoa, kun edellä on kuvattu joulunviettoa 1961, ja sitten tulee lauantai, 23. kesäkuuta,  vuonna 1961. Mitäh! Ihmettelen. No, kyllähän siinä hämmentyy ,että alkaako tämä tarina nyt mennä taaksepäin. Mutta seuraava päiväys sitten onkin 1962 kesäkuultam joten lipsus on yksittäinen. Kummallisia ovat myös sellaiset lauserakenteet kuin: Tutkin sen joka junassa puolelta. Pitäisi olla tutkin sen junassa joka puolelta. Tai parin jo sekunnin kuluttua, kun pitäisi sanoa jo parin sekunnin kuluttua.

Myös Kollikissan nimi mietityttää. Kun hän siirtynyt Yhdysvaltoihin, hän on tarvinnut virallisen nimen, jonka mainitaan olevan Scott. Kollikissa Scott vihitään Edithin kanssa, josta tulee Edith Schumacher-Scott. Mutta aiemmin toeksissa on mainittu että Scott on etunimi. 

"Kollikissa on katunimi, jota ei voi käyttää virallisissa yhteyksissä, mutta siihen nimeen hän vastaa."

En tiedä, mikä Kollikissan kohdalla on alkperäisnimi.Katsottuani sanalle englanninkielisen käännöksen, tuli vastaan nimet Tom, Tomcat, Tom Scott voisi menetellä virallisena nimenä, mutta Tomcat Scott hieman epäilyttää, mutta suomennettuna erityisesti.

Loppupuolella tässä osassa alkoi siis olla kerronnallista epäuskottavuutta ja laiskanoloista otetta, väsymistä. Teos on muutenkin aivan eri luokkaa kuin aiemmat osat. Ja vaikka kerronta näkökulma onkin vielä osin ei niin amerikkalainen (saksa/kommunismi), niin amerikkalainen mentaliteetti alkaa olla päällimmäisenä. Tosin kirjailija lopussa mainitsee, että olisi ottanut ajankuvan pilkuntarkasti, mutta minun on vaikea uskoa tuohon pilkuntarkkuuteen, paitsi, että ne muutamat viittaukset onnistuneisiin ja epäonnistuneisiin, sanomalehdissä kerrottuihin, Berliinin muurin ylityksiin ja pakoyrityksiin tuovat todellisuuspintaa, ja Stasin olemusta on pyritty kuvaamaan niissä yksittäisissä kohdissa, missä vastaan tulee, aidosti. Mutta en usko, että nämä rajavartijat ja muut olisivat niin helposti höynäytettäviä, kuin nyt tässä näyttää olevan.

Mikä oli hyvää, on se, että kristillisenä fiktiona päähenkilöitä ei ole pyritty  kuvaamaan täydellisinä. Kristillinen ote tässä teoksessa on kuitenkin vähäisempää kuin  ykkösosassa ja vielä vähäisenpää kuin kakkososassa. Kovin synkäksi ja alakuloiseksi jää lopputulema kokonaisuudessa.

Mainittakoon vielä Kollikissan mieltymys Sinatran musiikkiin.

 "Kuten laulussa sanottiin, he olivat toistensa ihon alla, toistensa sydämissä."



Tomi Kontio: Tunturin luokse, rakkaan!

 

Tomi Kontio

Tunturin luokse, rakkaan

Teos, 2023

93 + 1 s.

Miksi laskisimme kilometrejä tai askelia?/ Laskekaamme ensimmäinen askel /ja viimeinen: /Lähtemisen merkit.

Muuten kuunnelkaamme lintuja, tuulta, / vettä ja hiljaisuutta.

On armollista, / ettei tarvitse sanoa mitään.


Tunturin luokse, rakkaan on runokirja, jonka riveillä soi pohjoisen karut tuulet. Sanojen askelissa lukija "riisuu kaupungin yltään", käy rahkasammalmatolla, palsasoilla. Kuuntelee  "veden konserttia kivikon alla"  Sisimmässään kaipaus, niin kuin runoilijalla "kulkea lintujen portaat".

Sanastossa on paljon lapin luontoa ja elämää kuvaavia sanoja, kuten joikaa, gaisso, paljakat. Runoilija avaa lukijan silmien eteen "kitisevät konkelot", "kohisevat virrat" ja "havisevat metsät".

Pohjoisen karu luonto kauneudessaan taipuu sanoiksi, rytmeiksi - tunteiksi. Tunteet ja luonto keskustelevat keskenään. 

En minä ehkä ihan kaikkia runoilijan ajatuksia tajua, runonkieli vaatii pohdintaa, kosketuspintaa ja samaistumista, eletyn elämän vuorovaikutusta lukemaansa. Sen, mitä ymmärrän, on rakkaus luontoon, kaipaus tuntureille, avaralle hengittämään tuulta. 

Mainittakoon vielä teoksen nimestä, joka on hauska sanaleikki. Sen voi ymmärtää kahdella tavalla. Kaipauksena tuntureille, joita rakastaa, tai kaipauksena tuntureille, kivikkoon. Rakka on murresana ja tarkoittaa kivikkoa.

Minä makaan kuvaamassa riekonmarjaa. / Se on musta ja kiiltävä kuin /

kyynelehtivän silmän pupilla.

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta 

Muualla:

Mummo matkalla :  ", josta on takuuvarmasti iloksi kaikille meille pohjoisen ystäville ja kairan kiertäjille, niillekin meistä, joille rinkka ei enää selkään istu..." 

 

29 elokuuta 2023

Jack Cavanaugh: Valvova silmä!

 

Jack Cavanaugh

Valvova silmä

Alkuteos: His watchful eye

Suomentanut Eeva Kallinen

Aikamedia, 2004

432 s.

Jack Cavanaughin Liekkien läpi -trilogia alkoi teoksella Kuoleman uni. Se ei miellyttänyt minua ja olin ärsyyntynyt. Päätin kuitenkin lukea koko sarjan ja hyvä niin, sillä sarjan kakkososa Valvova silmä oli paljon parempi ja tasapainoisempi. Lisäksi tässä tuli esiin se, mitä jäin jollain tasolla ykkösosassa kaipaamaan. Ero natsin ja ei-natsin välillä. Kristillisyyden ydin tuli tässä teoksessa selvemmin esille. 

Teoksen päähenkilö Pastori Schumacher  kuvaa itseään vaimolleen Madylle: "Minä olen viljelijä ja he ovat minun viljelysmaani. Olemme menettäneet yhden heistä, mutta minulla on vahva toivo, että muiden käy hyvin. Luotan heihin. Ja pikkuisiin myös. Kristinusko alkoio kahdestatoista miehestä. Kyllä minulla riittää uskoa siihen, että me voimme kasvattaa Saksalle uuden ja elinvoimaisen kristittyjen sukupolven näistä nuorista, jotka Jumala on meille antanut." 

Pastori itse jää tässä teoksessa hieman taustalle. Hän on Hadamarin vankeuden aikana kokenut kovia. Häneen on kohdistunut natsien kokeita, jotka vaikuttavat yhä hänen terveyteensä, mikä heikkeneekin heikkenemistään. 

He, pastorin viljelysmaa, taas ovat erityisesti Karl Reichman, SS-upseeri, joka on siirtynyt Hitler-nuorista Itä-rintamalle esimiehenään Krahl-niminen äärinatsi. Karl arvostaa SS-taustastaan huolimatta pastoriaan, samoin kuin muut nuoret, jotka tulivat tutuiksi edellisessä osassa.

Karlin kanssa Itä-rintamalla on hänen toverinsa Hartmut, jonka tehtävänä on valokuvata tapahtumia.

Schumacherin perheessä apuna on Lisette, joka auttaa Hadamarista pelastettujen lasten hoidossa, samoin kuin Schumacherin oman, huonokuuloisen tyttären Edithin hoidossa. Lisette käy myös töissä turvallisuusvirastossa.

Eräänä päivänä työstä kotiin palatessaan, hän pelastaa sokean lapsen pommitetuista raunioista. Se, miten lapsi on elänyt kivikasan alla on ihme ja vailla selitystä, mutta ilmeisesti siellä on ollut myös kissoja, sillä lapsi ei puhu vaan naukuu. Lapsi saa ensin nimen Kisu, mutta kun hänet todetaan pojaksi, muuttuu nimi Kollikissaksi. 

Lisäksi nuortenjoukkoon kuuluu Ernst, nuori tiedemiehen alku, joka tutkii rakettiteknologiaa, Karlin pikkuveli Willy, joka teoksen loppupuolella kuvataan melko epämiellyttäväksi kaveriksi, sekä Karin, kemiantehtailijan tytär.

Tässä teoksessa esille nousevat erityisesti Karl ja Lisette, jotka tuntevat vetoa toisiinsa. Enemmän, kuin rakkaustarina, keskiössä on kuitenkin Karlin kasvu ja muuttuminen SS-upseerista rintamakarkuriksi ja vastarintataistelijaksi.

Näkökulma on siis hyvin erilainen, kuin ensiksi ajattelisi. Se on hyvin saksalaislähtöinen, vaikka amerikkalaisuus nostaakin lopulta päätään.

Siihen saakka he olivat pitäneet avustustoimiaan pelkästään huutona ihmisyyden puolesta. Ylpeinä saksalaisina he olivat kavahtaneet ajatusta, että ottaisivat yhteyttä viholliseen. Sehän muuttaisi heidän toimintansa luonnetta ja tekisi heistä maanpettureita.

Kerronnalliseti tämä on hyvin sujuvaa, mukaansatempaavaa. Jännitteitä riittää eikä teosta malttaisi jättää kesken. Hieman paikkapaikoin häiritsee kielelliset virheet, sanoista puuttuu kirjaimia tai niitä on liikaa, sanamuodot on väärin tai se, että lauseessa käytetään peräkkäin ja / sekä -sanoja, mutta kuten sanottuja, nämä on vain pientä nikottelua.

Hauska, kuvaava metafora tavanomaisemman ilmaisun ohella on: "Lisetteä oltiin jo tönimässä kohti rappuja, jotka veivät alas kaupungin vatsaonteloihin." Jollain tasolla kaupungin rinnastaminen ihmiskehoon on hyvinkin kuvaavaa tässä teoksessa. Ihmisyys kulkee punaisena lankana läpi teoksen. Mitä se on, mitä sen tulisi olla.

Jossain määrin teos herättää kysymyksiä todellisuuden suhteen. Minua häiritsee erityisesti Maran salaisen mökin sijainti Berliinin laitamilla (?) olevassa metsäisessä, vuoristorinteessä. Lisette kävelee työmatkansa. Kuinka pitkä matka on? Se ei voi olla  kymmeniä kilometrejä. Kollikissan selviäminen pommitettujen raunioiden alla jättää myös kysymyksiä, joihin ei ole vastausta. Samoin loppupuolella merkitykselliseksi muodostunut amerikkalainen erikoispartio. Eri puolien rintamamuodostumisia ja etenemisiä ei kuvata. Hitlerin salamurhayritys antaa jotain viitettä sodan etenemisestä, samoin viittaukset venäläisten joukkojen lähestymisestä, mutta nämä kuvaukset ovat todellakin hyvin hyvin vähäisiä. Keskiössä on päähenkilöiden näkökulma ja eteneminen arjessa ja mielenliikkeissä.

Mutta hyvä tarina tämä on, kieltämättä. Takakansiteksissä mainitaan, että teos on vuottanut vuoden 2003 Christy Award -palkinnon. Tämä jäi minulle hieman epäselväksi, onko palkinto myönnetty ensimmäisestä vai toisesta osasta ja täytyikin selvitellä asiaa. Palkinto myönnettiin ensimmäiselle osalle, sarjassa "historia ja kansainvälisyys". Minä en olisi myöntänyt ykkösosalle. Mainittakoon kuitenkin että tuo näkökulma, mikä tässä kakkososassakin on merkittävää, on myönteistä myös ykkösosassa. Tarkastella asioita ei niin odotetusta näkökulmasta on toki hyvä asia.

Mainittakoon vielä kansipapereista. Suunnittelijaa ei tässä teoksessa mainita. Ensimmäisen osan kansista en oikein tykännyt enkä ole oikein mieltynyt kolmannenkaan osan kansiin, mutta tämän teoksen kansikuvitus on vahva ja hyvinkin tasapainoinen. Otaksun, että kansipaperit olisivat alkuperäisteosten mukaisia.  

Sarjan seuraava osa hyppääkin sitten 1960-luvulle ja jaettuun Berliiniin. Jään mielenkiinnolla odottamaan mitkä tunnelmat siitä jää päällimmäisiksi. Schumacherin perheen ja maralaisten joukon kohtaloiden käänteet jatkuvat hieman erilaisissa oloissa, vai jatkuvatko?

--

 


26 elokuuta 2023

Heather Morris: Kolme sisarta!

 

Heather Morris

Kolme sisarta

Alkuteos:Three sisters

Suomentanut Kristiina Drews

Aula & Co, 2022

469 s.


Nimiölehdellä on sanottu: Teos on fiktiota. Tarinan pohjana on kuitenkin todelliset henkilöt, jotka kirjailija on tavannut, ja tapahtumat. 

Minun täytyy myöntää, että olen suhtautunut hieman skeptisesti näihin Heather Morrisin kirjoihin, enkä siksi ole lukenut hänen aiempia teoksiaan. Tämä Kolme sisarta kuitenkin kiinnosti minua ei niinkään holokaus-kuvauksena, kuin kolmen sisaruksen tarinana. Ja kyllä, tämä teos hieman lievensi skeptisyyttäni. Todellisuus, aitous fiktionkin takaa on löydettävissä, kun teoksen lopussa on valokuvaliite. 

Tosin skeptisyys kerrontaa kohtaan on läsnä tyttöjen kuvauksessa.

Kiivas Cibi, sisukas Cibi --- ---- voi sitä, joka asettuu hänen tielleen. Kun hän kiivastuu hänen vihreisiin silmiinsä syttyy keltainen kiilto.

Magda, kaunis ja lempeä Magda --- --- Magdan suuret. siniset silmät suuntautuvat häneen, ja Menachem aistii tyttärensä rakkauden. Tajuaa, että tyttö on ikäistään kypsempi, että hänessä on myötätuntoa --- --- kiihkeää halua pitää huolta muista ihmisistä.

--- ---- Tyttöjen äidille Menachem on luonnehtinut Liviä villikoksi, joka karkaa susien matkaan ja murtuu kuin hento taimi, jos joutuu ahdinkoon, Livin läpitunkevan siniset silmät ja siro vartalo tuovat mieleen metsän faunin, helposti säikkyvän ja valmiin säntäämään pakoon.

Mikä mahdollisuus on, että yhdellä on vihreät silmät ja kahdella siniset silmät. Täytyi hieman lukea lisää asiasta ja kyllähän se on mahdollista. Vanhempien silmien väristä ei teksissä tosin puhuta mitään. Eikä silmien värillä tarinan kannalta ole oleellista merkitystä. Miksi siis kirjoittaa silmien väristä, paitsi, jos silmien värillä on jotain merkitystä luonteen kanssa? Ja pöh. Huomaan ajattelutavassani hirveätä stereotypiaa, kun takerrun silmien väriin. En vain voi olla kummastelematta tuota väriyhdistelmää.

Sisarukset Cibi, Magda ja Liv ovat slovakian juutalaisia. Heidän isänsä Menachem on ensimmäisessä maailmansodassa haavoittunut, saadun luodin niskaansa ja sitä ollaan nyt poistamassa, koska se on alkanut liikkua. Ennen leikkaustaan isä pyytää tyttäret luokseen ja pyytää heitä vannomaan, että tytöt "pysyisivät aina yhdessä". 

Isä kuolee leikkaukseen ja tytöt jäävät äitinsä kanssa. Tulee sota ja Slovakiassa Hlinkan kaarti laittaa natsien käskyjä toimeen. Toisen maailmansodan aikainen Euroopan kartta on toinen asia, joka alkaa mietityttää minua. Oliko toisen maailmansodan aikaan sellaista valtiota kuin Slovakia. Eikös Tsekkoslovakia jakautunut Tsekkiin ja Slovakiaan vasta vuosia myöhemmin. Tästäkin minun täytyi ottaa hieman selkoa ja huomasin, että tietoni olivat tältä osin hyvin vajavaiset. Tässä teoksessakin viitataan Tsekkien puoleen, mutta suurimmaksi osaksi puhutaan Slovakiasta. Loppupuolella taas puhutaan Tsekkoslovakiasta. Pientä epäloogisuutta siis näiden kahden välillä on löydettävissä.

Hlinkan kaarti tulee eräänä päivänä hakemaan Liviä, joka on nuorin perheen tytöistä. Seikka, mikä minua myös hieman kummastuttaa. Miksi aloitetaan nuorimmasta? Cibi vanhimpana lähtee Livin mukaan. Heidät kuljetetaan Auschwitzin keskitysleirille, josta myöhemmin Birkenauhin. Magda ei ole ollut kotona, kun Liviä on tultu hakemaan. Magdaakin Hlinkan kaarti myöhemmin tavoittelee, mutta tyttö piilottelee naapurinsa ullakolla ja metsässä, löytämässään luolassa. 

Eräänä päivänä hän näkee metsässä yksinäisen Iriksiin kuuluvan kasvin, joka valaa häneen "sisua ja toivoa".

Myöhemmin, sodan loppuvaiheissa, kuolemanmarssilla, hän kertoo tuon kukan tarinan  sisaruksilleen, valaen heihin sisua ja toivoa. Sillä Magdakin jää lopulta kiinni ja kuljetetuksi Birkenauhin.

Heather Morrisin kolme sisarta on fiktiivistä historiaa. Kerronnallisesti sujuvaa, tuttua ainesta monista muista samaa aihetta käsittelevistä tarinoista. Tytöt selviävät hengissä, vaikka joutuvat kohtaamaan monet kärsimykset. Toisaalta heillä on tukea toinen toisistaan, mutta myös vartijoista, jotka kohtelevat heitä "hieman paremmin", osoittaen pieniä inhimillisyyden piirteitä. Nämä keskitysleirivartijat, joiden nimet on mainittu on jälleen seikka, joista minun täytyy ottaa hieman selkoa. Tässä suhteessa historia ja kerronnallisuus luovat hämmentävää ristiriitaa joiltain osin. Inhimillisyys, jota tytöt kohtaavat joiltain tahoilta ei saa palkintoa sodan loppuselvittelyissä, lienee jäänyt kovin vähäiseksi suuressa kuvassa. 

Kolme sisarta ei kerronnallisesti tarjonnut mitään erityisen suurta ja uutta näkökulmaa. Ehkä fiktiivisyys hieman verottaa. Toisaalta fiktiivisyys antaa tarinalle joustavuutta ja ilmavuutta. Myös ajassa harppominen teoksen jälkipuolella jättää paljon ilmaa rivien väliin, mutta toisella tavalla.  Teos on yllättävän paksu. Puolet kertoo natsihallinnon keskellä taistelemisesta, jälkiosa syyllisyyden tunteista selviämisestä, uudesta elämästä Israelissa, jonne sisarukset ja enon perhe myöhemmin muuttavat. Tuo syyllisyyden tunne onkin mielenkiintoinen yksityiskohta. Miksi selviytyneet tuntevat syyllisyyttä? Miksi heidän täytyisi tuntea syyllisyyttä?Teoksen loppupuolella on lista kysymyksiä lukupiireille ja yksi niistä koskee Magdan syyllisyydentunteita, kun hän ei joutunut kokemaan yhtä paljon kärsimyksiä kuin sisarensa, joutuessaan keskitysleirille vasta paria vuotta myöhemmin kuin he. Minusta syyllisyyskysymystä voisi pohtia laajemminkin kuin Magdan osalta. 

Kaiken kaikkiaan, kerrotuksi tulemisen näiden kolmen sisaruksen tarina ansaitsi. 

Haluan tähän loppuun vielä laittaa tämän juutalaisen Hanukka-rukouksen, jonka Liv sai poikaystävältään tullessaan päivälliselle, vai oliko se illallinen.

Barukh ata Adonai Eloheinu Melekh ha-olam, Ŝe-asa nisim la-avoteinu v-imoteinu ba-yamin ha-heim ba-zman ha-se. Kiitetty olet sinä, Herra, meidän Jumalamme, maailmankaikkeuden Kuningas, joka suoritit ihmetekoja isillemme noina päivinä, tähän aikaan.

Kysymys siitä, missä oli Jumala, kun kaikki tämä tapahtui on varmaan monien mielessä. En nyt lähde teologiseen pohdintaan kärsimyksen problematiikasta, miettiköön sitä itse kukin tykönään. Jotain teoksen kokonaiskuvasta tämä kuitenkin kertokoon. Cibikin on menettänyt uskonsa. Toisin kuin Magda, hän ei rukoile, kunnes muisto pikkusisko Livin syntymästä tuo hänen mieleensä isä-Menachemin sanat.

Juuri ennen  nukahtamista hän muistaa vielä yhden yksityiskohdan kun hän oli lukemassa iltarukousta, isä tuli hänen ja Magdan yhteiseen huoneeseen sanomaa,n että oli aika nukahtaa, että Jumala olisi  seuraavankin päivänä kuuntelemassa hänen rukouksiaan, Jumala olisi täällä huomennakin.

Cibin silmät rävähtivät auki. Hän tarttuuu Mishkan käteen. Jumala on täällä tänään.

---

Muualla arvioitu:

KirjasähkökäyräKolme sisarta tärkein teema oli toivo. Toivo siitä, että vapaus koittaisi ja keskitysleirivangit selviytyisivät hengissä elämään ihmisarvoista elämää. 

Kirjojen kuisketta: Morris kertoo sisarusten tarinan kauniisti. Suorasanainen ja kikkailematon teksti muodostaa tehokkaan kontrastin traagisille tapahtumille. 

Yksi luku vieläMutta se voima ja lohtu, jota he toisistaan saivat tekivät tästä kirjasta kauniin.

Mustelmiinan mietteitä: Kun edes yrittää ymmärtää kaikkia niitä kauheuksia, mitä jotkut ovat kokeneet, voi taistella sen puolesta, ettei vastaavaa enää ikinä tapahtuisi.


23 elokuuta 2023

John G. Neihardt: Musta Hirvi puhuu!

 

John G. Neihardt

Musta Hirvi puhuu

Alkuteos: Black Elk Speaks

Suomentanut Jussi Korhonen

Basam Books 2013

... rakensimme nämä näkemäsi pienet harmaat ja neliön muotoiset hirsitalot. Tämä on huono tapa elää, sillä neliössä ei voi olla voimaa.

Olet jo varmaan huomannut, että intiaani tekee kaiken ympyrän muotoon, sillä Maailman Voima toimii aina ympyrän muodossa, ja kaikki olevainen pyrkii ympyrän muotoiseksi. Ennen, kun olimme voimakas ja onnellinen kansa, saimme kaiken voimamme kansan pyhästä piiristä, ja kansa kukoisti niin kuan kuin piiri ei murtunut. Piirin elävä keskus oli kukkiva puu, ja neljän ilmansuunnan kehä ravitsi sitä. Itä antoi sille rauhaa ja v aloa, etelä lämpöä, länsi sadetta ja pohjoinen viileydellään ja mahtavalla tuulellaan voimaa ja kestävyyttä. Tämä tieto tuli meille uskontomme kautta toisesta maailmasta. Kaikki Maailman Voiman tekemä tapahtuu ympyrän muodossa. Taivas on pyöreä, ja olen kuullut, että maapallo on pyöreä kuin pallo niin kuin tähdetkin. Tuuli pyörii, kun se on voimakkaimmillaan. Linnut rakentavat pesänsä pyöreiksi, sillä niillä on sama uskonto kuin meillä. --- ---- Ihmisen elämä on kehä lapsuudesta lapsuuteen; samoin on kaikkialla, missä voima vaikuttaa. Tiipiimme olivat pyöreitä kuin lintujen pesät, ja ne järjestettiin aina kehäksi, kansan piiriksi - monien pesin pesäksi - ja siellä Suuri Henki halusi meidän hautovan poikasiamme.


Musta Hirvi (1863-1950) oli Oglala-Sioux heimon pyhä mies, näkijä, parantaja. Musta Hirvi oli sukua suurelle intiaanipäällikölle Hullulle Hevoselle. HÄn oli myös mukana William Codyn (Buffalo-Bill) Suuressa Lännensirkuksessa ja tapasi Englannin Kuningatar Viktorian.

 

Musta Hirvi oli 5-vuotias, kun hänen isänsä teki hänelle jousen ja nuolet. Hän aikoi ampua Tyrannilinnun, mutta ei ampunutkaan, sillä hän kuulee linnun puhuvan ja näkee näyn ja kuulee laulun: "Katso, pyhä ääni kutsuu sinua; pyhä ääni kutsuu sinua kaikkialla taivaalla." Musta Hirvi on vasta lapsi. Hän ajattelee näkyä usein, mutta arastelee puhua siitä kenellekään. Ollessaan 9-vuotias Musta Hirvi sairastuu. "Minä matkustin purilailla, sillä olin hyvin kipeä. Molemmat jalkani ja käteni olivat pahoin turvonneet ja kasvoni olivat aivan turpeat." Sairaana ollessaan Musta Hirvi näkee Suuren näyn, jossa vilisee erilaisia asioita, on kuusi isoisää, neljä ratsuväkijoukkoa, kiljukotka. Tämän Suuren Näyn kuvaus on väkevä, ihmeellinen kuvaus, täynnä symboliikkaa, voimaa ja kauneutta. 

En voi olla vertaamatta Mustan Hirven näkyä neljästä erivärisestä hevosratsujoukoista Ilmestyskirjan Neljään ratsastajaan. Kuvauksissa on jotain yhtenevää, mutta myös erilaista. Musta Hirvi kertoo elämäänsä ja intiaanien historiaa Neihardtille vanhuudessaan. Hän on tällöin ehtinyt tutustua Raamattuun, kääntyä kristityksikin, (mutta palaaa sitten myöhemmin  heimonsa uskonnon pariin). 

Teoksessa on myös jonkin verran Neihardtin omaa vaikutusta, mitä kirjan suomentaja tuo esiin alaviitteissä. Erityisesti Mustan Hirven nimissä kulkeva Wounded Kneen verilöylyn kuvauksissa tutuksi tullut, hyvin kaunopuheinen tekstikatkelma "En silloin tiennyt, kuinka paljon sinä päivänä päättyi. Kun katson nyt taakseni vanhuuteni korkealta kukkulalta, voin yhä nähdä teurastetut naiset ja lapset makaamassa kasoissa ja hajallaan mutkaisen puronuoman penkereillä yhtä selvästi kuin silloin, kun näin heidät nuorin silmin..." ei olisikaan (huom! Rani-Henrik Andersonin ja Markku Hendriksonin loppusanat) Mustan Hirven omaa puhetta vaan Neihardtin kirjoittamaa.Tämä aitouden ja kulttuuristen vaikutelmien sekoittuminen joiltain osin saa mietteliääksi. Mitä elämä loppujen lopuksi on, kuin vaikutelmien suuri sillisalaatti.

Kaikesta tästä huolimatta teos Musta Hirvi puhuu avaa intiaanien elämää ja uskomuksia avartavalla ja kiehtovallakin tavalla. Toki tässä on myös kohtia, kulttuurisia ilmentymiä, jotka etovat kauheudessaan. Paitsi Wounded Kneehen päättyvää historiaa teoksessa tulee esiin Little Big Hornin -taistelu ja Hullun Hevosen petollinen surma. Musta Hirvi puhuu on Anderson/Hendriksonin mukaan intiaanitutkimuksen ja -kirjallisuuden ehdoton klassikko. Ehkä voisin hankkia tämän teoksen omaksikin, sillä olisi hauska palata joihinkin kuvauksiin uudelleenkin ja analysoida niitä tarkemminkin.

21 elokuuta 2023

Jack Cavanaugh: Kuoleman uni!

 

Jack Cavanaugh

Kuoleman uni (Liekkien läpi I)

Alkuteos: While mortals sleep

Aikamedia, 2004

387 s.

 

 

 

 

 

 

Taitavat sormet kuljettivat neulaa, ja pian sormet vetivät lankaa tasaiseen tahtiin hänen hengityksensä kanssa. Kun Josef oli ollut nuori poika, hän oli oleskellut tuntikausia ullakolla kahdestaan veljensä kanssa. Jo siitä asti hän oli tottunut käyttämään värikkäitä lankoja ja kangasta pakotienä. Neulan työskentelyn tasainen rytmi oli tuonut järjestyksen muuten niin kaaottiseen maailmaan ja toi edelleen, mutta nyt hänen silmiensä heikentyminen rajoitti neuletyöt tuntiin tai korkeintaan puoleentoista.

Teossarjan päähenkilö Josef Schumacher on luterilainen pastori. Hän on naimisissa Madyn kanssa, jonka isä Wilhelm Ollbright, Josefin appi on myös pappi. Eletään 1939-1940-luvun vaiheita. Natsit ovat nousseet valtaan Saksassa. Kuinka suhtautua Hitlerin valtapyrkimyksiin ja lisääntyvään väkivaltaan? Ollako hiljaa ja mukautua, vai taistellako vastaan?

En ole pitkään aikaan ärsyyntynyt mistään teoksesta niin kuin tästä teoksesta. Aihe sinänsä oli kiinnostava. Henkilöhahmoissa jännitettä ja erikoisuuksiakin, kuten koristeompelua harrastava Josef. Ei mikään arkkityyppi miesten eikä pappienkaan joukossa. Mutta ... tämä ei vastannut niitä odotuksia, joita lainatessani olin asettanut. Lopputulokseksi jäi surkea olo ja kristillisyyden kalpea haamu.

Teos kertoo siis Josef Schumacherin perheen tarinaa. Miljöönä saksalainen pieni seurakunta, joka elää natsivallan aikaa. Josefin vaimo Mady odottaa perheen esikoista. Mady ihannoi isäänsä, pastori Ollbrightia. Josef rakastaa Madya, mutta Mady, rakastaako hän Josefia samalla intohimolla? Josefin ja Madyn, samoin kuin Madyn vanhempien suhtautuminen natsivaltaan on erilainen. 

Tärkeitä henkilöhahmoja on myös nuortenjoukko, joille Josef muodostuu tärkeäksi roolimalliksi.

Josef Hitlerin hypnoottinen ote on ottamaisillaan Josefin valtaansa, mutta lopulta hän tekee valintansa. Hänen täytyy tehdä jotain, toimia vastaan, mutta tekeekö hän sen järkevästi? Josef joutuu napit vastakkain niin Madyn, appensa kuin SS-joukkojenkin kanssa. 

Kerronnallisesti tarinaa viedään eteenpäin kaikkitietävän kertojan kautta. Kerronta on joutuisaa, mukaansavetävää, en malttaisi lopettaa lukemista.Minun täytyy tietää, täytyy saada tietää... Juuri, kun miettii, että mikä nahjus, epäonninen kaveri Josef onkaan, seuraa yllätys. Toisaalta eihän päähenkilö voi kuolla heti alussa, vai voiko?

Tämä ei ole mikään sankaritarina, vaikka sankaruutta kysytäänkin. Sankaruus, joka tässä esiintyy jää vaillinaiseksi.Sankaruuden ei tarvitse olla mitään yli-inhimillistä. Ihminen on vajavainen ja se vajavaisuus tässä teoksessa kyllä tulee ilmi. Siihen kytkeytyy myös kysymys. Millä tavalla eroamme natseista, joiden suhteen käymme vastarintaan?

Ja se vastaus, jonka itse sain viimeisen sivun luettuani jätti suurimman ärsytyksen. Tilanteet, jotka jättävät vastaamattoman kysymyksen jäävät eniten kummittelemaan. 

VAROITUS! Seuraavassa saattaa olla tietoa, joka on herkille lukijoille liiallista.

Josef käy siis vastarintaan natsihallintoa vastaan. Tämä vastarintatoiminta on pelastusoperaatio, joka liittyy Aktion T4:ään ja Hadamarissa sijaitsevaan erityislaitokseen. Historiallisesti kyse on Hitlerin eutanasiaohjelmasta.

"Lapsen tiedot ilmoitetaan kyselykaavakkeessa, jonka kolme lääkäriä lukevat. Jokainen heistä laittaa kaavakkeeseen oman merkintänsä - plusmerkin punaisella kynällä tai miinusmerkin sinisellä. jos arviointipaperissa on kolme punaista plussaa, lapsesta kirjoitetaan huostaanottomääräys, minkä jälkeen lapsi noudetaan ja kuljetetaan erityisosastolle, missä...

missä heille joko annetaan kuolettava ruiske tai heidät jätetään  ilman ravintoa, kunnes he menehtyvät."

Josef eli maailmassa, joka murhasi omia lapsiaan, "lapsia, joiden elämää kutsuttiin arvottomaksi."

Yrittäessään pelastaa laitoksesta näitä lapsia, Josef joutuu kohtaamaan omat pelkonsa ja totuuden, joka on häilynyt taustalla kaiken aikaa. 

Takakansitekstin mukaan tämä on tarina rohkeudesta, toivosta ja rakkaudesta, ja kyllä. Sitä kaikkea tämä teos on. Miksi minulta sitten viimeisellä sivulla puuttuu se tunne rohkeudesta, toivosta ja rakkaudesta. Miksi olen ärsyyntynyt? En huokaise helpotuksesta. En ole tyytyväinen. Usko, toivo, rakkaus, nuo kristillisyyden perushyveet jäävät jotenkin utopistisiksi, vaillinaisiksi, kalpeaksi kuvaksi seikkailun ja toiminnan rinnalla? Ja kaiken taustalla soi kysymys: mikä erottaa ei-natsin natsista? 

Kummastusta herätti:

Natsit toivat berliiniin Fochin Pullman-auton, joka oli ollut Napoeleonin matka-ajoneuvo ja Saksan vuoden 1918 antaumisen symboli.

Mistä kummasta on kysymys? Kuka Napoleon. Ainoa Napoleon, joka minulal tulee mieleen on ranskalainen sotapäällikkö, jonka aikana ei ollut sen paremmin autoja kuin junavaunujakaan. Napoleon III:kin ilmeisesti oli olemassa ja silloin ehkä jo oli junia ja vaunuja, mutta hämäräksi detaljiksi tämä kuitenkin jää.

Kuoleman uni on ensimmäien osa Schumacherin perheen saagaa. Kerronnallisesti kristillistä fiktiota, mutta myös fiktiivistä historiaa. Vaikka tämä teos jättikin huonon vaikutelman, haluan lukea nuo kaksi muutakin osaa. Nähtäväksi jää tulenko vielä ärsyyntyneemmäksi vai saanko lievitystä ärsyyntymiseeni.

---


19 elokuuta 2023

Nguyen Phan Que Mai: Vuorten laulu!

 


Nguyen Phan Que Mai

Vuorten laulu

Alkuteos: The Mountains Sing

Suomentanut Elina Salonen 

Sitruuna, 2022

348 + 1 s.

Kerrohan, Guava, mitä pidät  tästä pienestä runosta. 

Sammakko loikkaa

vaimean veden pinta

puhkeaa lauluun.


Kaunis, vai mitä? Niin minustakin. SE on haiku, jonka on kirjoittanut 1600-luvulla elänyt japanilainen runoilija Matsuo Bashō. Tutustuin hänen runoihinsa jokunen vuosi sitten, kun minusta oli tullut opettaja ja olin päättänyt perehtyä Japaniin. Halusin ymmärtää, miksi japanilaiset terrorisoivat meitä. Kirjoissa kerrottiin, että monet heistä ovat buddhalaisia niin kuin mekin. He palvovat esi-isiään ja rakastavat perhettään. He pitävät ruoanlaitosta ja syömimsestä, tanssista ja laulusta aivan kuten me. Kauan ennen kuin aloin etsiä tietoa japanilaisista, katselin erästä heistä - Mustasilmää - pensaiden suojista talvella 1942. Rukoilin että hänessä olisi sittenkin ripaus hyvyyttä ja hän päästäisi isän menemään. Haluatko tietää, mitä isoisoisällesi tapahtui? Hyvä on. Ota kiinni kädestäni, niin kerron.


Vuorten laulu on historiaan pohjautuva kaunokirjallinen teos Vietnamin sodasta, poliittisesti kahtia jakautuneesta maasta. On kommunistinen pohjoinen, jossa asuu teoksen kertojaminät. Nuori 14-16-vuotias Huong-tyttö sekä hänen isoäitinsä Dieu Lan, ja on etelä, jota hallitsee USA.

Kerronnallisesti teoksessa kulkee vuorottain Isoäidin tarinat menneisyydestään ja tapahtumista, jotka ovat johtaneet "nykypäivään", jota Huong elää. Se on 70-luku sotineen.

Teos on karulla tavalla kaunis perhekuvaus ja samalla järkyttävällä tavalla karu kuvaus sodan mielettömyydestä ja poliittisista erimielisyyksistä, jotka rikkovat perheyhteyden.  

Isoäiti Trangin perhe on iso. Dieu Lanilla on kuusi lasta ja seitsemän lasten lasta. Esilehdillä oleva sukupuu on hyvä lisä pitämään henkilöt järjestyksessä ja suhteessa, sillä nimien jonkinasteinen samankaltaisuus hieman sekoittaa mieltä ja saa kysymään, kukas tämä olikaan ja missä suhteessa hän oli kehenkin. Sukupuu toisaalta saa ajattelemaan, että tämä on todellisen, oikeasti eläneen suvun historiaa, kenties kirjailijan oman suvun historiaa. Jään kuitenkin hieman epävarmaksi tämän suhteen. Kirjailijan loppusanoissa hän tuo esiin, että teos on saanut innoituksen hänen oman sukunsa kokemuksista, hän on myös haastatellut muita vietnamilaisia, joten näkisin tämän kuitenkin fiktiivisenä historiaan nojautuvana teoksena. Fiktiivisenäkään teos ei poista sitä vastuuta, mikä sotivilla osapuolilla on ollut ja on kärsimykseen. Vietnamin sota sai aikoinaan nuorison liikkeelle ja barrikadeille, ja hyvä niin. 

Teoksessa ei kuitenkaan demonisoida USA:ta, vaikka tämän rooli on ollut merkittävä. Teoksen päähenkilökin lukee Laura Ingalls Wilderin Pieni talo suuressa metsässä -teosta, jonka kautta hän näkee amerikkalaiset vain ihmisinä, jotka kaipaavat turvaa, kodin onnea ja rauhaa. Tosin tämän teoksen suhteen teos tuo ristiriitaa kerrontaan. Jossain vaiheessa Huong repii vietnamiksi käännetyn käsinkirjoitetun kirjan viimeisen sivun, joka kuvaa. kuinka Laura saa nukahtaa turvallisesti isänsä viulun soittoon, mutta Huongin oma isä on jossain taistelun keskellä eikä ehkä koskaan palaa. Sitten kuitenkin loppupuolella Huong lukee yhdessä poikaystävänsä kanssa samaisen teoksen viimeisenkin sivun. Hmmm! 

Teoksessa on myös joitakin muita kirjallisuusviitteitä Pinokkiosta Sotaan ja rauhaan. Hieman toisenlaista kirjallisuutta edustaa Metsäinen etelän maa. Kaiken kaikkiaan kirjallisuudella on merkittävä rooli Huongin elämässä. Ne ovat vastavoima sodan aiheuttamalle pelolle. 

Teos ei maalaile katkeria sävyjä, vaikka tunteet leiskuvatkin niin hyvässä kui pahassa. Tämä on ennen kaikkea perheen keskinäisen yhteyden tarina, joka tosin ei ole aivan rikkoutumaton. Buddhalaisuutta avataan teoksessa jonkin verran ja sillä on oma roolinsa tarinassa. 

Teoksen kannet on suunnitellut Mumtaz Mustapha. Kuvat: Valokuva  Ô Quy HÔ -sola Tran Vu Quang Duy, Getty Images; lehtikuvio Tamashi Elegant Graphic Collection. Kannet ovat hyvin kauniit ja tarinaa tukevat. En nyt selatessani löydä sitä kohtaa, mutta noihin valkoisiin lehtikuvioihin liittyi jokin maininta teoksessa, eli ne ei ole mitenkään sattumanvaraisesti valittuja. Hienoa kansisuunnittelua.

Muualla sanottua:

Kirjojen kuisketta:  "Kauniin ja vivahteikkaan kielen ja onnistuneen käännöksen ansiosta teoksesta välittyy aito vietnamilainen tunnelma"

Hemulin kirjahylly: "Inhimillisyys, lähelle tuleminen, tekee tarinasta niin voimakkaan ja koskettavan."

 ---

 

15 elokuuta 2023

Yü Miri: Uenon asema!

Yü Miri: Uenon asema

Alkuperäisteos: Jr Ueno-Eki Koen-Guchi

Suomennos Raisa Porrasmaa

Sammakko 2023

152 s.

Sinäkin päivänä satoi. Kumarsin pääni väistellen kylmää sadetta, katselin märkien kenkieni ympärillä kiehuvan tempura-öljyn lailla räpsähteleviä sadepisaroita, työnsin hartioitani eteenpäin sateen läpi astellen...

"Kaikilla oli elämänlankakuvioiset kesäkimonot"

"Nykynuoret eivät yakataa pidäkään"

"Kyllä jotkut vielä pitävät. Se on kaunista."

"Ostan joka vuosi kaksi elämänlangan taimea, mutta jos ne haluaa saada kukkimaaan kunnolla, on nähtävä hieman vaivaa. Asagao on eteläinen laji, se täytyy laittaa aurinkoiseen paikkaan. Jos lehdet alkavat roikkua kuin koiran korvat, annan sadevettä tai riisin pesusta jäänyttä vettä. Kesälomalla nypin kuihtuneet kukat pois ennen kuin ne tekevät siemeniä, ja saan syyskuun puolivälissä viimeisinä kukkivista kukista siemeniä seuraavaksi vuodeksi."'

Uenon asema on ulkonaiselta asultaan pieni ja kaunis teos. Kannet on suunnitellut Eva Monchecourt ja mistä erityisesti kiitän, on se, että sisäkansiin on kiinnitetty huomiota. Neidon hiuspuun (?) viuhkat sinisellä pohjalla täydentävät taiteellisen ilmiasun. Sisällöllisesti taas tässä on sekä kauneutta että rujoutta.

Teoksen minäkertoja on aaveeksi jäänyt, itsemurhan tehnyt mies, joka on elänyt viitsen vuotta kodittomana Uenon asemalla. Hän käy läpi elämäänsä ja Japanin historiaa, kulttuuria, elämää vuoden 1964 Tokion Olympialaisista vuoden 2011 Tsunamiin ja Fukusiman ydinvoimalaonnettomuuteen. Kirjailija itse on kotoisin Fukusimasta, jossa hän pitää kirjakauppaa. Kerronta ei ole mitenkään järjestäynyttä. On vaikea päästä täysin selville siitä, mikä on historiaa, elettyä elämää ja mikä aaveena seurattua. Aikanäkemys onkin hyvin tärkeässä osassa teoksen tematiikkaa. 

Päähenkilö on  ollut avissa, tehnyt töitä. Hänellä on puoliso Setsuko, kaksi lasta Koichi ja Yoko. Sitten Koichi kuolee ja kun yllättäen kuolee Setsukokin jää päähenkilö Yokon tyttären Marin valvontaan, jota hän ei kuitenkaan halua taakoittaa, vaan jättää lapun pöydälle ja lähtee Tokioon, muuttuu asunnottomaksi muiden asunnottomien seuraan Uenon asemalle, kunnes lopulta päätyy sukeltamaan junan alle. 

Välillä pidin teoksesta paljonkin, ja erityisesti japanilainen luonto, elämä ja kulttuurivivahteet ovat kiinnostavia. Myös kohtaus ruusukuvien taidenäyttelyssä avaa ruusujen terälehtien kuvioita ja värisävyjä kiehtovalla tavalla. Teos jättää kuitenkin kokonaisuutena jotenkin lohduttomaksi, ja viimeisen lauseen jälkeen jäljelle jää todellakin lohduttomuus, jonkinlainen budhalainen fatalismi, jota en pysty jakamaan.

Kaunokirjallisilta ansioiltaan ja kerronnallisesti hyvinkin filosofinen ja erikoinen teos, jossa on ansionsa. Typografisesti olisin kuitenkin joissain kohdin käyttänyt erilaista fonttiratkaisua täydentääkseni teoksen taiteellisen laadukkuudeen.

Pieni, ulkonaisesti kaunis teos, sisällöllisesti  koskettava teos, joka pistää kyllä ajattelemaan moninaisia. Esimerkiksi kuvaus Tokion ilmapommituksista 1945 järkyttää. Joitakin päiviä sitten, 6. elokuuta vietettiin Hiroshiman muistopäivää. Tätä taustaa vasten tällä teoksella on paljonkin sanottavaa, vaikka ei Hiroshimassa eletäkään.

"Parissa tunnissa satatuhatta ihmistä menetti henkensä. Tokion alueella ei ole yhtäkään virallista ilmapommitusten tai sotauhrien museota, saati sellaista rauhan puistoa kuin Hiroshimassa ja Nagasakissa."

Tämä pieni teos kiinnitti huomioni kirjastoreissulla, sillä olin lukenut teoksesta Unien keinuvalla sillalla -blogissa, jossa teosta analysoidaankin ansiokkaammin, kuin mitä itse osaan tehdä.

--


11 elokuuta 2023

Erkki Rekimies: Näkymätön intiaani!

Erkki Rekimeis

Näkymätön intiaani

WSOY, 1972

Kansikuva: Timo Aarniala

119 + 1 s.

Aloitus: Vuoret näyttivät kaatuvan päälle, mutta Hank läiskäytti ruoskaansa hevosten lautasille ja huusi hoo. Neljä parivaljakkoa kiihdytti laukkaansa ja vaunujen pyörät hakkasivat tiehen entistä tehokkaammin. Mutta intiaani seurasi heitä.

Lopetus: Siitä huolimatta Hank ei tuntenut mieltään niin hyväksi kuin olisi luullut. Myös Hymyilevä Joe murjotti omalla paikallaan. - Hooh, luupäät, alkakaahan juosta.

Alkuasetelma kuvaa postivaunujen matkaa Grand Junctionista kohden Denveriä. Postivaunujen pääkuljettaja Hank on viimeisellä matkallaan ennen eläkkeellejäämistä. Hän uneksii ajasta, jolloin voisi istua omalla kuistilla Karmelin laaksossa ja katsoa auringonlaskua mereen kuunnellen meksikolaisten peonien laulua ja soittoa.

Tässä tuli heti pari asiaa, joista halusin saada tietää lisää. Karmelista tulee itselleni ensisijaisesti mieleen Israel ja Karmelin-vuori, mutta siitähän ei ollut kyse. Tässä tarkoitettu Karmel on Carmelin kaupunki Kaliforniassa. Toinen sana, joka herätti kysymyksiä oli peonit. Aivan outo sana minulle, mutta aina sitä näköjään uuttakin oppii. Peoni tarkoittaa suomisanakirjan mukaan köyhää päivätyöläistä. 

Postivaunujen toisena apuohjaajana, on haulikkomies Hymyilevä Joe. Nimi juontuu siitä, että hänen poskipartansa peitti laajana kaarena leuan ja ulottui korviin asti, näyttäen siltä kuin hän olisi aina hymyillyt. 

Postivaunuissa matkaa tekivät Kauppias Waterbottom ja hänen tyttärensä Dolores sekä heidän musta palvelijansa Suuriruhtinas Aleksanteri, katolinen Isä Tonio, entinen seriffi, nykyinen palkkionmetsästä Wilson, jota intiaanit kutsuivat nimellä shoneshine eli päivänpaiste sekä nuori Mac-niminen kaveri, jota Wilson oli saattamassa oikeuden eteen. Kaikilla muilla, paitsi Dolores-neidolla oli menneisyys, joka sai heidät pelkäämään postivaunuja seuraavaa intiaania, Toboloa, jolla oli seuranaan paitsi papurikkonsa, myös susi Lobo.

Tobolo on sinisilmäinen orpo intiaaninuorukainen, jonka isä oli valkoinen kauppamies ja äiti Shoshoni-päällikön tytär. 

Muita tarinan kannalta olennaisia henkilöitä ovat Arapaho-päällikkö Culpalan eli Simpukkakarhu. Kojootinhäntä, joka on Tobolon kanssa karkoitettu luisenojen kylästä, koska taikauskoiset intiaanit uskoivat Tobolon sinisten silmien tuovan pahaa onnea. Kojootinhäntä on siis Tobolon kasvatti-isä, jo vanha ja kuolemassa. 

Luisenot oli taas eräs seikka, joka herätti kummastusta, sillä en ollut koskaan kuullutkaan tällaisesta heimosta. Rekimies kuvaa luisenoja näin.

Luisenot olivat pienen ja vähäpätöisen heimon jäseniä. He puhuivat sosonien kieltä ja kutsuivat itseään monoiksi eli ihmisiksi. He asuivat jokea kohti laskeutuvalla rinteellä, mutta kylää  oli mahdoton havaita veneestä tai kanootista tiheän rantaviidakon takia. Majat oli rakennettu tiipiin muotoisiksi keoiksi puunrungoista ja kehikko päällystetty turpeilla ja savella. Luisenojen kuvataan syövän kaloja ja sammakoita. Pemmikaania ja puhveleita he eivät tunne, sillä he eivät ole koskaan ylittäneet vuoria.

En tiedä kuinka totuudenmukainen kuvaus tämä on. Luisenot on ainakin sen vähän perusteella, mitä englanninkielistä tekstiä löysin, kalifornialainen heimo ja mono-heimo alkujaan Nevadasta. Näistä intiaaniheimoista ja kulttuurieroavaisuuksista olisi kyllä kiva tietää vähän enemmänkin, mutta kielitaito ei ihan riitä, ja netti on pullollaan sekalaista tietoa. Tosin silloin kuin Rekimies on tämän teoksen kirjoittanut ei nettiä ollut, joten olisi mielenkiintoista tietää, mitä kautta hän on taustatyönsä tehnyt, sillä kyllä tässä teoksessa on taustoja ajateltu, joskin kerronnallisesti detaljit on enemmänkin ripoteltuja tarinan lomaan miettimättä, kuinka hyvin ne kokonaistarinan kannalta ja historiallisesti luontuvat puolustavat paikkaansa. Historiallisista, ihan oikeasti olemassa olevia henkilöitä joihin jollakin tavalla viitataan ovat esimerkiksi  William (Bill) Cody ja Custer, joka tässä tarinassa tosin ei kohtaa kohtaloaan, mutta on kuitenkin jo everstiluutnatti arvoltaan.

Minua myös mietityttää muutamat, ilmeisesti intiaanikielisiksi tarkoitetut sanat, jotka eivät ainakaan googlauksella tuoneet tämänsuuntaisia merkityksiä, samoin kuin se, että intiaanit eivät olisikaan olleet hyviä ratsastajia ja hevosmiehiä.

Erkki Rekimiehen Näkymätön intiaani on hieman humoristisella otteella kirjoitettu lännentarina. Henkilöhahmoissa on luonteiden ja arvojensa suhteen monipuolisuutta. Tämä ei ole mitenkään mustavalkoisesti tai stereotyyppisesti kirjoittettu teos. Tosin teoksessa tulee esiin myös aikaan liittyvä rasistisuus ja ajatuskuviot esille suhteessa valkoiset - intiaanit - värilliset. 

Kerronnallisesti tarinaa viedään eteenpäin kahdessa ajassa. Toisessa ajassa edetään postivaunujen matkassa ja kohtaamissa ongelmissa, toisessa valotetaan Tomolon kasvua ja vaiheita. Jossain vaiheessa nämä kaksi aikaa kohtaavat toisensa. Suurena teemana tarinassa on Tomolon identiteetti. Hän haluaa selvittää menneisyytensä, saada vastauksia. Humoristisesta otteestaan huolimatta tässä tarinassa on vakavia pohjavirtoja todellisuuteen, taikauskoisuuteen ja ihmisyyteen liittyen.

Teoksen on lukenut myös Jokke

--

Pohjoinen 2023 -lukuhaaste kohta 11: Romaani, jonka kannessa tai takakansitekstissä on hevonen tai hevosia

08 elokuuta 2023

Widen Albin: Preeria kukkii!

 

Kuva: https://www.kirjasampo.fi/fi/kulsa/kauno%253Aateos_6431

Albin Widen

Preeria kukkii

Alkuteos: Nu blommar prärien

Suomentanut Aulis Savolainen

K.J.Gummerus, 1948

314 s.


Aloitus: Tuona päivänä kaikki tapahtui - kaikki merkillinen, mitä Stormåkrassa saattoi tapahtua. Ja se päivä oli sunnuntai.

Lopetus: Ikuisesti kukkii preeria niille, jotka lähtevät vaeltamaan istuttaakseen autiolle preerialle hedelmätarhoja

Päähenkilö: Anders Allander

Andersin äidillä Annalla oli luvaton rakkaussuhde  Stormåkran papin, Allanderin kanssa, Pappi Allander kuoli hukkumalla. Anna salasi poikansa isän henkilöllisyyden tuohon kyseiseen päivään asti. Silloin hän siirsi kirkon asehuoneen seinälle sakastista Allanderin muotokuvan. Kirkossa oli määrä tuona päivänä saarnata Annan Anders-pojan, joka oli ollut lapsena ollut renkinä pappilassa, Rovastilla, jonka tyttäreen Elviiraan Anders oli ihastunut ja Elviirakin piti Andersista. Mutta sitten Anders oli karannut, koska oli joutunut häpeällisesti piiskatuksi Elviiran nähdessä tilanteen. Anders oli kuitenkin päässyt opiskelemaan papiksi ja hänen oli nyt siis tarkoitus saarnata kirkossa.

Andersin isä paljastuu. Hän on pidetyn pappi Alanderin poika.

Kylässä puhutaan paljon Amerikkaan muuttamisesta ja Anders halutaan siirtolaispapiksi.

Ajallisesti teos sijoittuu 1800-luvulle, näin oletan, vaikka aikaa ei mainitakaan. On vain kuvausta ajan tavoista ja kehityksestä. Lainatessani tämän teoksen odotin, että tässä olisi myös jotain intiaaneihin liittyvää, mutta ei, ei ollut sanallakaan. Kun puhutaan, että maa on nuori, niin miettii juuri tuota aikaa, eletäänkö mitä aikakautta. Kehitys on kuitenkin tuonut viljavainioille puima- ja sitomakoneita, mikä luo kuvaa 1800-luvun jälkipuoliskolta.

Tämä oli ihan kiintoisa ajankuva ruotsaslaisessta siirtokunnasta Minnesotassa. Toisin kuin luulin, tässä ei ole mitään mainintoja amerikan alkuperäisväestöön liittyen. Kuvataan vain tuon ruotsalaisen siirtolaisryhmän selviytymistä ja ruotsalaisen yhdyskunnan, Swede Laken rakentumista. Rakkauttakin on ilmassa, mutta ei ensisijaisesti. Päähuomio kerronnassa on Andersin kasvu ja kyky löytää oma tiensä ja identiteettinsä.

Kerronta on kaikkitietävän ulkopuolisen, joka vie tarinaa eteenpäin Andersin näkökulmasta.  Kerronnassa on sekä eletyn ajankohdan kuvausta että takautumia, joiden kautta valotetaan Andersin elämää ja kasvua.Teos ei ehkä varsinaisesti ole hengellistä kirjallisuutta, vaikka arkielämän kuvauksen ja elämänpohdintojen rinnalla on paljon myös hengellistä ainesta. Ruotsin valtionkirkon ja uusien herätyssuuntien välillä käydään pientä vuoropuhelua, samoin ruotsalaisuuden, norjalaisuuden ja amerikkalaisuuden. Ollako ruotsalaisia vai amerikkalaisia. 

Teoksessa on pientä yhtenevyyttä Laura Ingals Wilderin teoksiin. Erityisesti Wilderin teokset tulevat mieleen kuvauksessa Suuresta Lumiseinästä ja heinäsirkkaparvista, jotka tuhoavat pienen yhdyskunnan maissi- ja vehnäsadon.

Ei tämä huono teos ollut, vaikka ei ollutkaan sellainen teos, jota olin odottanut. Mielenkiintoisia henkilöhahmoja ja persoonallisuuksia, ja upeaa luonnonkuvausta. En ehkä jaa ajatusta siitä, että preeriatasangot pitäisi metsittää ja kauhistelin sitä, kuinka siirtokunta hakkasi metsiä viljelysmaaksi. Tätä myös Anders lopulta alkaa miettiä

Älkääme ainaostaan kaatako metsää, vaan istuttakaamme myös puita.

Tietynlainen paradoksisuus tarinassa ilmenee. On lähdetty etsimään uutta elämää, onnea ja rakennetaan elämää. Toisaalta hävitetään elämää. Ajattelemaan pistävä teos siirtolaisuuden eri puolista.

Kirjasammon aikalaisarvostelussa mainitaan, että tämä olisi palkittu teos, mutta ei mainita, mikä palkinto on kyseessä. Olisihan tuo kiva tietää.

--

USA:n osavaltiovalloitus: Minnesota

Helmet 2023 lukuhaaste kohta 46: Kirjassa on epätavallinen mies tai poika. Esimerkkeinä mainittakoon vaikka Jätin veljekset ja Sika-Petteri, jotka eivät kaikkein tavanomaisimpia henkilöhahmoja ole.

02 elokuuta 2023

Juhani Syrjä: Juho!


 

Juhani Syrjä

Juho

Monologiromaani

Gummerus, 2008

667 s.

Huh, mikä luku-urakka, mutta tulipa luettua, vaikka laahustaen, silmät sikkarassa keskiyön tunteina viimeisiä sivuja kääntelin. Minulle suositeltiin tätä teosta, kun kysyin eräältä tutulta suositusta teoksesta, josta saisi virikettä tunteiden ilmaisemiseen. Minusta tässä ei paljon tunteita esitelty eikä ilmaistu tai sitten se tehtiin tavalla, jota minä en ymmärtänyt. 

Juho on yhden miehen tarina elämästään ja suvustaan. Tarina alkaa vuodesta 1918, kun 18-vuotias torpan poika lähtee punaisten riveihin ja päättyy vuoteen 1984. Teoksessa kuvastuu suomalaisen "neuvokkaan, lannistumattoman" miehen kuva, kuten takakansitekstissä tuodaan esille. 

Teoksessa on paljon "ammatillisia kuvauksia", jotka eivät suuremmin innostaneet, päinvastoin olisin mielelläni jäänyt niitä vaille. Mielenkiintoista oli ajankuva ja päähenkilön suhtautuminen kulloiseenkin poliittiseen ajankohtaan. 

Ensialkuun teosta lukiessani ajattelin lukevani ihan tavallisen mattimeikäläisen, köyhistä oloista punnertaneen miehen tarinaa, mutta mitä pitemmälle etenin, sitä yllättyneemmäksi kävin. Sain huomata, että ei tämä olekaan mikä tahansa torpparista isännäksi -tarina, vaan osa suomalaista kulttuurielämää. Monologia pitävä mies saa miniäkseen sanataituri Kirsi Kunnaksen ja lapsen lapsikseen "Epun". Suurin yllätys tuli eteen kuitenkin mitä lähemmäs loppua tulin. Ei tämä minä-muotoon kirjoitettu monologia pitävä tarinoitsija voi olla itse tätä kirjoittanut, niin kuin ensi alkuun ajattelin. Juho on pojan kunnianosoitus isälleen.

Muutamia erikoisempia ilmaisuja:  

Imelän kuuma värinä

Puut vihelsivät uunissa ja itkivät päistään vettä

Siipiä myöten oli oltava

--

Helmet 2023 -lukuhaaste kohta 23: Kirja on iso.

 

01 elokuuta 2023

Syksyllä ilmestyy kiinnostavia kirjoja!

Kuva kustantajan sivulta

Minerva

Sini Ezer: Jerusalemin morsian

Ensimmäisen vuosisadan Israeliin sijoittuva rakkausromaani kuulostaa kiehtovalta teokselta.

Kuva kustantajan sivulta

Gummerus

Natasha Lester: Talo Rivieralla on hieman toisenlaista historiaa. Vuoden1939 Pariisi, sota, vastarinta ja taide. Siinäpä ainekset, joka hyvinkin herättää lukuhalujani.

Kuva kustantajan sivulta

Tammi

Anna Kortelainen: Kulkija elokuussa vie myös aikaan menneeseen, matkalle Suomen yöttämään yöhön yhdessä saksanjuutalaisen kanssa.

--

Paljon muutakin mielenkiintoista uskoakseni löytyy, mutta ainakin nämä kolme teosta minua syksyn uutuuskirjoissa kiinnostaa. Miten on sinun kohdallasi, heräsikö kiinnostus, vai ohitatko suosiolla?