Colette: Claudinen koti!

 

Colette

Claudinen koti

Alkuperäisteos: La maison de claudine

Suomentanut Maija Lehtonen

WSOY, 1953

211 + 1 s.

Päällys: Henrik Tikkanen

Takakansiteksti: Colette, Ranskan johtava naiskirjailija, on saavuttanut miltei legendaarisen maineen aistivaikutelmien herkkänä kuvaajana.

Kirjailijan esittely kansiliepeessä kertoo, että Colette ei ole kirjailijan etunimi, kuten voisi kuvitella. Kirjailijan koko nimi on Gabrielle Claudine Colette, syntynyt 1873 Burgundissa. Netissä näyttää kulkevan tietoa myös nimestä Sidonie Gabrielle Collette. Coletten äidin nimi oli Sidonie. Lieneekö kirjailija vaihtanut nimeään vai mistä johtuu kahtalainen tieto? Kirjailija on ollut usein Concourt-kirjallisuuspalkintoehdokkaana. Kirjailijaa on pidetty impressionistisen realismin edustajana. 

Claudinen koti herätti kiinnostukseni eräällä kirpputorikierroksella. Kirjailijan nimi oli tuttu ja muistelisin, että olisin joskus lukenut jonkun hänen kissoihin liittyvän novellinsa (mutta jätettäköön pieni varaus muistikuvaan). Niin tai näin, niin kissoista kyllä puhutaan tässäkin teoksessa. 

Claudinen koti sisältää kolmekymmentäviisi lyhyttä tarinaa eri perhe-elämän alueelta lapsuudesta aikuisuuteen. Claudinen koti -tarinat pohjautuvat kirjailijan omaan elämään.   Täytyy sanoa että tämä oli kyllä kiintoisa kirjalöytö, jonka sanat tihkuvat elämyksiä ja vaikutelmia. Alussa siteeraamani maininnat aistivaikutelmista tulevat kyllä esille.

Nyt kaikki on hiljaa puutarhassa. Kissa, kaksi kissaa venyttelee, haukottelee, tunnustelee epäluuloisesti soraa: niin ne tekevät rajuilman jälkeen. Kissat menevät taloon päin, ja niiden perässä kävellyt Pikkusisko psyähtyy: hän ei tunne olevansa arvollinen niiden seuraan. Hän odottaa, kunnes hänen kuumille, kiihtymyksestä tummentuneille kasvoilleen hitaasti kohoaa se kalpeus, se sisäinen aamunsarastus, joka tietää pahojen henkien poistumista. Hän avaa viimeiseen huutoon suuren suunsa, jossa on uudet etuhampaat. Hän revähyttää silmänsä selälleen, rypistää otsaaansa, hengähtää väsyneenä "puh" ja kaivaan nenänsä kämmenselällään.

Luvussa Äitini ja kirjat on lueteltu kirjoja ja kirjailijoita ja minussa tällaiset luetelmat ja esittelyt  herättävät hyvinkin uteliaisuutta, erityisesti, jos kyseessä on teos, josta en ole aiemmin kuullutkaan. Musset, Voltaire, Neljä evankeliumia, Littré,  Larousse, ja Becquerelle, d'Orbigny, Camille Flammarion avaaruudellisinen kuvauksineen, Elisée Reclus,  Musta Balzac ja oliivinvärinen Shakespeare... jne, jne. Tässä luettelossa on monia tuttuja kirjailijanimiä, mutta joista ainoastaan Shakespeareen olen sarjakuvana tutustunut, Neljästä evankeliumista en tiedä, tarkoitetaanko sillä Raamatun evankeliumeja vai jotain aivan muuta, mutta luetelmat herättävät halun kaivella lisätietoa teoksista. Viittaus Dumasiin ja kolmeen muskettisoturiin tuo muistikuvan lapsuudessa nähdyn elokuvan kohtauksesta, joka on jäänyt lähtemättömästi mieleeni.

Dumasin ja minun välille ei syntynyt rakkautta, joskin näin joinakin öinä unissani Kuningattaren kaulanuhan hehkuvan Jeanne De la Motten tuomitulla kaulalla. 

Todellakin. Ja entä sinä lukijani, herättääkö luetelmat sinussa muistikuvia, mielitekoja?

Kauniit kirjat, joita luin, kauniit kirjat, joita en lueknut, kotini seinien lämmin peite, seinäverho, jonka salaista kirjavuutta asiantunteva katseeni hyväili.

Claudinen koti oli hieno pieni löytö. Tämä laitos, jonka siis löysin kirpputorilta on ilmeisesti ollut jonkun kirjallisuudenopiskelijan käsissä, mene ja tiedä, sillä tässä on runsaasti punakynällä tehtyjä alleviivauksia, joiden merkitystä kyllä ihmettelen. Miksi alleviivaaja on nähnyt nämä kohdat merkitykselliseksi? Ymmärrän merkinnät vanhemmista ja sisaruksista, mutta muutoin en näe kovinkaan suurta loogisuutta alleviivauksissa. Ja mihin viittaa päiväykset, joita on myös tehty? Kirjoja esittelevässä luvussa on erityishuomio kiinnitetty Saint-Simonin kahdeksantoistaosaiseen teossarjaan, josta Claudinen äiti yrittää saada tyttärensä kiinnostumaan. Hmm. Täytyy kai kaivaa tästäkin teoksesta lisätietoa.

Outo sana: volovangi?

Kummastusta herättää myös maininta erään henkilön keltaisista silmistä. Onko kenelläkään muulla, kuin kissoilla, keltaisia silmiä?

Tästä ei löytynyt yhtään blogipostausta. Suosittelen nostamaan teoksen unohduksen suosta.

Anna Pölkki: Metsien kaukainen sini!

 

Anna Pölkki

Metsien kaukainen sini

Avain, 2024

221 + 1 s.

Kansi: Laura Noponen

 

 

Mutta minkälaista on elää arkea metsien kaukaisessa sinessä ja puutarhan vihreässä olohuoneessa? Kutsun lukijan kylään luokseni, kulkemaan arkea kanssani yli vuodenkierron. Avaan lukijalleni päiväkirjani metsien kaukaiseen sineen.

Anna Pölkin päiväkirjatarina omasta elämästään ja unelmistaan on nuoren naisen rohkea tarina siitä, kuinka unelmat kantavat läpi vaikeuksien. Anna Pölkin oma voimalause "metsien kaukainen sini" on tuttu Anni Swanin tyttökirjaklassikkoteoksesta Pikkupappilassa, Anna Pölkin lempiteoksesta. Ja sanottakoon nyt tässä, että myös minulle Swanin Pikkupappilassa ja sen jatko-osa Ulla ja Mark ovat Swanin teoksista rakkaimmat. 

Anna Pölkin Metsien kaukainen sini on kuitenkin hyvin erilainen teos, kuin Swanin idyllinen pappilakuvaus. Ei sillä, kyllä tässäkin on idyllisyyttä, asuuhan kirjailija itse idyllisessä punaisessa talossa metsien keskellä, hoitaa puutarhaa ja poimii villivadelmia Kangasniemen metsiköissä. Tyttökirjallisuuden tutkijana Pölkin elämään luo intertekstualisuutta niin Montgomeryn pieni runotyttö Emilia kuin Vihervaaran Annakin. Kirjallisuus, kirjoittaminen on se voimanlähde, mikä tuo iloa arkeen, mistä kumpuaa unelmat ja Anna Pölkin lumoavat kakut, joihin on voinut tutustua hänen aiemmin ilmestyneessä Kakkuja salaisesta puutarhasta -teoksessaan. 

Anna Pölkin kerronnassa on paljon tyttökirjamaista otetta ja annashirleymaista optimistisuutta.

Elämä  jatkuu. Kukat kasvavat, ruoho on yhä vihreää. Aina on uusi mukula, sipuli tai siemen istutettavana.

En voi lukiessani olla ajattelematta, kuinka yksi yhteen tämä ajatus meneekään Montgomeryn Anna-kirjojen, ehkä hänen lainatuimpaan lauseeseensa siitä, kuinka Jumala on taivaassa ja kaikki on hyvin maan päällä. Lause, jota Anna Pölkki itsekin teoksessaan lainaa.

Anna Pölkin teos avaa kuitenkin oven myös synkempiin maailmoihin. Hän kertoo avoimesti sairastumisestaan kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön. Näin Metsien kaukainen sini ei ole vain kirjallisuudentutkijan arkea, elämänmuutosten tuomia haasteita tai  oman kirjailijuuden haaveita vaan myös vahvaa vertaistukea. Päiväkirjakerronnan ohella Anna Pölkki tuo teoksen lopussa enemmän kertovasti ja kuvaavasti kokemuksistaan terveydenhuollossa. Ja täytyy sanoa, että vaikka Anna Pölkki ei, ymmärrettävästikään, avaa kaikkea, niin kuvaus järkyttää ja laittaa vähintäänkin mietteliääksi, mikä on inhimillisen kohtaamisen mitta, kun toisen mieli järkkyy. Itsekin elämässäni olen joutunut omaa kohtaamiskykyäni punnitsemaan, enkä voi, täytyy myöntää, ainakaan kehuskella taidoillani. 

Anna Pölkin Metsien kaukainen sini on puhutteleva teos. Se on tärkeä puheenvuoro, ei vain lukemisen ja kirjallisuuden merkityksestä ihmisen hyvinvoinnille vaan myös laajemmin. Hyvinvointiyhteiskunta - mitä se on? Mistä se muodostuu? Meistä ihmisistä. Toinen toisistamme. Siitä, että näemme omien pelkojemme taakse. Sinä siinä, olet ihminen - minun lähimmäiseni. 

Seinäjoen kaupunginkirjaston Tunteet -lukuhaaste, kohta 14. masennus tai uupumus

 --

Muualla blogeissa:

Kirsin kirjanurkka 

Unelmien aika 

Jari Olavi Hiltunen: Teho-osasto!

 

Jari Olavi Hiltunen

Teho-osasto

Aikamedia, 2024

208 +1 s.

Jari Olavi Hiltusen Teho-osasto on kerrontaratkaisultaan hyvin erikoinen. Tapasin kirjailijan Helsingin kirjamessuilla, kun häntä haastateltiin ja hän kertoi tuolloin, että oli saanut kertojaratkaisun jostain vanhasta sotamuistelmasta, jonka nimeä en tosin enää muista. 

Teho-osasto on autofiktiota. Se on kertomus niistä tunteista ja kokemuksista, joita oman lapsen sairastuminen tuo eteen. Kertojaratkaisu on, kuten jo ehdin sanoa, todella erikoinen. Tämä ei ole vain yhden ihmisen näkökulmasta kerrottu, vaan kertojia on monia.  Kun ammattikoululainen puhuu äidinkielenopettajastaan Isänä olen ensin hämmentynyt, puhuuko koululainen omasta isästään, mutta kun seuraavakin kertoja puhuu Isästä alan pikkuhiljaa päästä sisälle siihen, mistä tässsä on oikein kyse.

Kukin kertoja, ammattikoululaisesta kahvion myyjään kertoo omasta näkökulmastaan tapahtumia, jotka pyörivät aivotulehdukseen sairastuneen nuoren ympärillä. Kerronnassa on paljon dialogeja eri henkilöiden välillä. Henkilöitä ei nimetä. On vain Isä ja Äiti, Tyttö ja tämän veljet, ja ihmiset heidän ympärilleen edustavat hoitohenkilökuntaa, ystäviä, koulutovereita. sattumalta tielle osuneita henkilöitä. Kronologisesti tämä ei ole täysin suoraviivaista, vaan pieniä ajallisia hyppäyksiä esiintyy. Tämä saa hieman miettimään, kuinka monta päivää tässä onkaan kuljettu kodin ja sairaalan väliä, oltu sairaslomalla töistä tai kuinka kauan koomaa onkaan kestänyt. 

Mutta eipä mitään. Kyllä tämä kiinnostava teos oli ja luki ihan nopeaan. Kiitos lyhyiden lukujen ja väljän tekstiasettelun. Toisaalta miettii tyhjien valkoisten sivujen tarkoituksellisuutta paperinsäästön kannalta, mutta toisaalta väljä ratkaisu luo keveyttä aiheeseen, joka tiiviinpänä voisi tehdä raskaamman vaikutelman.

Todellakin - hyvin erityislaatuinen teos, täytyy sanoa.

Kerronnallisuuden ja dialogin ohella teoksessa on muutamia runoja. Teho-osasto on tunnustavan kristityn näkökulma niihin tunteisiin, joita oman lapsen sairastuminen aiheuttaa. Pelkoa, epäilyksiä, yritystä ymmärtää tilanteita ja sairaalajargonia. Kaiken keskellä on kuitenkin luottamus, että Taivaan Isä pitää huolen ja parantuminenkin on mahdollista, vaikka koomaa on kestänyt jo päiviä.

Mikä kuitenkin jäi teoksessa mietityttämään on huvipuistokäytänteet.

- Särkänniemessä on Tytön mielestä yksi laite ylitse muiden. - Jaa. Mikä? - Viikinki. --- ----

-Tämä oli varmaan viisivuotias, kun hän sai houkuteltua minut Viikinkiin. Hän oli käynyt siinä viisi kertaa ja kyllästyi istumaan yksin. Hän tuli luokseni, otti kädestä kiinni ja talutti minut portista sisään. Nyt mennään tuonne yhdessä, hän sanoi. Minun ei auttanut kuin totella. - Miten kävi? - Vatsani meni yhdestä keikauksesta niin sekaisin, että meinasin oksentaa koko loppupäivän.

Onko todellakin Särkäniemessä 5-vuotias napero voinut mennä yksinään sellaiseen laitteeseen kuin Viikinki. Myöhemmin perheen ollessa Vaasassa vastaavassa laitteessa, oli pituus tullut esteeksi. Ei sillä, että minua saisi mihinkään keikkuvaan tai pyörivään laitteeseen, vaikka lapsena saattoikin seisoa päällään toisella tavalla kuin näin aikuisena, mutta siis 5-vuotias yksin johonkin vänkyrähäkkyrään!!!

---

Jari Olavi Hiltunen on opettaja, kirjallisuuskriitikko, jonka blogia olen seurannut. Teho-osaston tapahtumia toisenlaisesta näkökulmasta voi lukea Kritiikin uutiset -artikkelista Kriitikko teho-osastolla. 

Teho-osaston on lukenut myös Tuijata, joka ymmärtää etäännytyksen  tehokeinona, mutta joka tuo myös ohuen vaikutelman kriisin kuvaukseen. 

Heli Laaksonen: Jatkos

 

Heli Laaksonen

Jatkos

Otava, 2024

213 s.

... Lapsi tekee seppeleitä, koristaa hiekkakakun ja nipsaisee peukalollaan kukanpään värjäämään toisen lapsen nenän. Keltakukka, kultaharja, kultakukka.  Lapin murteissa ymmärretään oiva ravintoarvo: kontinmatinkaali. Euroopassa tuijotetaan leijonanhammasmaisia lehtiä: dent-de-lion ranskaksi, dandelion briteiksi.

Hökkyrä, höyhenheinä, höytypää. Hahtuvapallon puhaltaja tanssahtelee kohti taivaanrantaa. ...

Näin sanailee Heli Laaksonen Jatkos-teoksessaan Voikukasta, tuosta lypsykarjan heruttajasta, piimäheinästä, maitiaisesta.

Jatkos on jatkoa Laaksosen Luonnos-teokselle, omintakeista luonnon ihmeiden esittelyä, totta ja tarua, kansanviisautta ja perimätietoa tieteeseen  yhdistettynä. Teksti on luettavuuden vuoksi laitettu säkeisiin, ikäänkuin runoiksi, vaikka runoista ei olekaan kyse. Runollisuutta teksteissä kyllä välillä ilmenee ja Laaksoselle niin tuttua murrettakin on hieman ripoteltu sinne tänne, ja nämä murresäikeet olivat itselleni niitä mieluisimpia. Myös pilkahduksia mustasta huumorista löytyy muutamissa kohdissa, mitkä eivät taas itseäni niin ilahduttaneet, kun en ole koskaan kyseisestä huumorinlajista päässyt ymmärrykseen ja omimiseen. 

Luinkin tämän ihan vain kiinnostuksesta jatkona aiempaan, mutta en tässäkään ihan kaikkea purematta niele. Oppikirjana, tietokirjana en tätä käteen ottaisi, viihteenä taas liian tieteellistä. Siinä se siis seilaa välillä tieteen ja viihteen. 

Lisette Lambert: Ystävämme susi

 Lisette Lambert

Ystävämme susi

- Kanadalainen satu

Kuvittanut Mixi-Berel

Alkuteos: Mon ami loup (?)

Suomentanut (?)

Otava, (?)

Tähdet tuikkivat hyisinä tummalla taivaalla, joka on kuin musta timantti. Niiden loisteessa lumi kimmeltää heikosti. Kaikki on hiljaista suurella jäisellä lakeudella. Valkoinen joki nukkuu paksuu jääpeitteensä alla. Pienessä intiaanikylässä toistensa lähelle rakennetut majat ovat hyvin suljetut. Kolminkertaisten hylkeennahkaovien takana lapset nukkuvat pehmeiden turkisten päällä. He ovat yksin kylässä. Vanhemmat ovat lähteneet varhain koirien kanssa metsästämään eiväktä he ole vielä palanneet.

Näin alkaa tämä, pieni ja erikoinen joulusatu. Hankin tämän pienokaiskirjan kirjamessuilla, koska viehätyin intiaaniaiheiseen kuvitukseen. Minun on kuitenkin vaikea ottaa tätä ihan intiaanikulttuuriin liittyvänä, vaikka hylkeennahat viittaavatkin Kanadan alkuperäisasukkaisiin ja jotain viitteitä ehkä inuitteihin on. En kuitenkaan osaa yhdistää kuviutksen sulkia tähän kulttuuriympäristöön.

Kolme pientä lasta Tamara, Feti ja Tisoo ovat siis jääneet yksin kotiin, kun vanhemmat ovat lähteneet metsästämään. Kaikki kolme osaavat jo puhua, mutta kuvituksessa pienin lapsista on kuitenkin "kantorepussa". 

On joulupäivä. Lapset uneksivat joulupukista. Kuvaus joulupukista on sitten aivan omanlaisensa. Puhutaan Etelän Vanhasta Miehestä, joka kulkee Aasilla tuoden lahjoja. Etsiessäni tietoa, löysinkin tiedon, että ranskalaisessa kulttuurissa Nikolaus kulkee aasilla jakamassa lahjoja. En vain ole koskaan ennen kuullut tällaisesta, vaan Pyhä Nikolaus on tutumpi kevättalven Ystävänpäivän viettoon liittyvänä. Hieman teoksen taustoja tongittuani löysin tästä ruotsinkielisen  ja erään toisen käännöksen, jonka ajattelin olevan espanjaa, mutta en tiedä varmaksi. Alkuperäisteos on ilmeisesti ranskankielinen. Alun viittaukset alkuperäiskulttuurit saattavat hyvinkin viitata Quebecin provinsin  Nunavikiin.

Sitten ovelle koputetaan ja ensin Tamara ei aio avata, mutta veli sanoo, että entä jos siellä onkin joulupukki ja niin ovi avataan ja sisälle tuleekin - Susi.

Ensin lapset pelästyvät, mutta sitten Susi osoittauukin kaikkea muuta kuin pelottavaksi. Sitten suden on kuitenkin poistuttava, sillä vanhempien tullessa, he eivät ymmärtäisi lainkaan tilannetta, vaan suden kävisi kehnosti.

Susista on ollut paljon uutisia viime aikoina, niiden tekemistä tuhoista ja peloista. Tämä kirja puhuu kuitenkin susien puolesta. Ikävä vain, että satu ja todellisuus ei käy käsi kädessä, sen ymmärtävät tämän sadun lapsetkin, sillä sanoivatpa he mitä hyvänsä, ei vanhemmat sitä kuitenkaan uskoisi. 

Alun pienestä outoudesta huolimatta tämä on loppujen lopuksi ihan hauska ja vinkeä pieni satu,  josta löytyi loppujen lopuksi ihan mukavaa alkuperäisyyttä.

Christmas Carol Kauffman: Vain yksi minuutti

 

Christmas Carol Kauffman

Vain yksi minuutti

Alkuteos: For one moment

Suomentanut Tytti Vanhala

Ristin Voitto, 1968

348 s.

Aloitus:

Herbe seisoi makuuhuoneensa oviaukossa siniset silmät suurina hämmästyksestä. Hänen sormensa puristivat kouristuksenomaisesti toisessa kädessä olevaa lakkia. Poika otti suu auki pari epäröivää askelta. Hänen perässään tuli yhtä ällistynyt Willie-veli.

Herbe on tarinan alkaessa 5-vuotias, Willie 9-vuotias. Eletään ensimmäisen maailmansodan päättymisen tunnelmissa. Poikien isä, saksalainen sotilas, on Italiassa ja on nimitetty Itävallan lähetystösihteeriksi. Poikien äiti on saanut mieheltään kirjeen, että on tulossa hakemaan poikia. Mies on tavannut Italiassa kauniin, nuoren naisen Neldan ja edessä on avioero. Isä Ludvig haluaa ottaa vastuun poikien kasvatuksesta. Perheessä on myös kolmas lapsi, vanhempi tytär Emmeline, joka jää äitinsä luokse. 

Isä on täysin Neldan tossun alla, ja vaikka Nelda onkin suostunut, että pojat tulevat isälle, alkaa hän järjestellä asioita oman mielensä mukaan. Uusioperhe asettuu Kölniin asumaan.  Willie, joka on jäänyt kehityksestään jälkeen hermostuttaa Neldaa ja laitetaan lopulta sisäoppilaitokseen, jossa hän sairastuu kaivatessaan veljeään, jonka kanssa heillä on ollut hyvin läheiset välit ja kuolee.  Herbe, jonka näkökulmasta tarinaa viedään eteenpäin lähetetään Tsekkoslovakiaan, papiksi valmistavaan kouluun. Herbe on viisas ja menestyy opinnoissaan, mutta hänkin kaipaa veljeään ja kokee yksinäisyyden ja hylkäämisen tunteita.

Herbe pettyy katoliseen kouluun ja siellä esiintyvään tekopyhyyteen. Hän pyytää isäänsä ottamaan hänet pois koulusta ja laittamaan sen sijaan lasitusoppiin, johon Herbe on tutustunut, kun koulussa on laitettu ikkunaa rikkoutuneen tilalle. 

Vuodet vierivät ja Herbe palaa Saksaan, synnyinkaupunkiinsa Dresdeniin äitinsä luokse. Herbe kiinnostuu Hitleristä ja liittyy natsipuolueeseen. Tulee sota ja uusi pettymys, kun Hitler ei osoittaudukaan siksi luotettavaksi henkilöksi, jota voi arvostaa. 

Vain yksi minuutti on kristillisen arvopohjan omaava teos. Herbe on pettynyt katolisuuteen ja kun hän erään ystävystymisen kautta tutustuu kristittyyn perheeseen, jonka kristillisyys edustaa toista suuntaa, hän taistelee pitkään vastaan ajatusta, että "Jumala on meidän turvamme, apumme hädässä aivan vahva". 

Sota päättyy ja Herbe lähtee etsimään tuon kristityn perheen poikaa, jonka kanssa hän on ystävystynyt, mutta joka on kadonnut sotatantereelle. Herbe päätyy venäläiselle vyöhykkeelle, jossa hänet otetaan kiinni vakoojana, ja lopulta, kun Herbe ei tunnusta mitään, hänet laitetaan muuria vasten ammuttavaksi. Lopulta hänellä on vain minuutti aikaa jäljellä.

Olen lukenut tämän teoksen aiemminkin. Teoksen alkulehdellä mainitaan, että tämä olisi Chrismas Carol Kauffmanin elämäkerrallinen romaani, omistettu hänen isälleen Abraham R. Millerille.

Christmas Carol Kauffman edustaa mennoniitti kristillisyyttä. Tässä teoksessa on, teoksen loppupuolella hyvin vahva herätyskristillinen ote. Kirjailijan teoksia on suomennettu useitakin. Tarinat sijoittuvat eri puolille maailmaa ja eri historiallisiin ajanjaksoihin. Tällä hetkellä minua kiinnostaisi lukea uudelleen kirjailijan Ei Regina -teos, jossa teemana on 1500-luku ja anabaptisti-liike. Lukisin myös mielelläni enemmän kirjailijasta itsestään ja hänestä on  ilmestynyt ainakin tyttärensä kirjoittama elämänkerta, tosin englanninkielellä, mutta todellakin haluaisin tietää kirjailijasta enemmän, joten ehkä etsin tuon teoksen käsiini. Samalla ehkä selviäisi tuo edellä mainittu tämä teoksen elämänkerrallisuus.

Tämä teos ei nyt uudelleen luettuna ehkä tehnyt yhtä vahvaa vaikutusta kuin nuorempana, kun luin tämän ensimmäisen kerran. Tässä on jotain pientä kömpelyyttä kokonaisuutta ajatellen, ja erikoisesti minua hämmentää ajan kulku. Aikamiljöö kulkee aika vauhtia ja sota ohitetaan sen kummemmin sen eri puoliin takertumatta. Pääosan kerronnassa viekin Herben tunnemaailman ja -kehityksen vaiheet pikkupojasta aikuisuuteen, hylkäämisestä rakkauteen. Yhteiskunnalliset olot ja maisemakuvaukset ovat todella vähissä. Sodanjälkeisen jälleenrakennuksen aika tosin tulee summittaisesti piirretyksi. Pidin paljon alkupuolen lapsikuvauksesta. Isä jää alkupuolen jälkeen sivuun ja Neldakin häviää kerronnallisista kuvioista. Miksi he jäävät täysin sivuun? Sen sijaan yhteys äitiin, joka  katkeaa alussa ja rakentuu uudelleen loppupuolella, on tärkeä.

Erityismainita tälle kuvauksellisuudelle:

Hehkuva, pyöreäkasvoinen aurinko lepuutti jo lämmintä poskeaan lähekkäin rakennettujen talojen katoilla.

--

Seinäjoen kaupunginkirjaston lukuhaaste 2024 kohta 7. hylätyksi tuleminen

 

Anna Pölkki: Kakkuja salaisesta puutarhasta

 

Anna Pölkki

Kakkuja salaisesta puutarhasta

Avain, 2023

164 s.

Kansi: Annukka Mäkijärvi

Tämä teos herättää niin makuhermot kuin halun leipomiseenkin. Toinen toistaan herkullisempia ja upeampia kakkuja, jotka ovat saaneet innoituksensa kirjallisuudesta. Osa kakuista on saanut innoituksensa tutuista, rakkaista tyttökirjoista, kuten Montgomeryn Anna- ja Runotyttö -kirjat tai Burnetin Salainen puutarha, johon jo nimikin viittaa, mutta myös kaunokirjallisuudesta laajemminkin.

Joukossa on myös lempikirjailijani Charles Dickensin Suuria odotuksia -teoksen innoittama neiti Havishamin hääkakku, joka toisin kuin kirjailijan teokset, ei ehkä ole kaikkein houkuttelevin minun makuuni. Sen sijaan Blackwoodin synkeä karhunvatukkakakku taas komeudessaan on hyvinkin houkutteleva kakkuna, mutta teos, josta kakku on saanut innoituksensa taas ei. Aloitin kerran lukea kyseistä teosta, mutta kesken jäi. Kauhu ei tosiaankaan ole minun juttuni.

Laura Ingals Wilderin kirjat saivat minut aikoinaan aivan täpinöihin löytäessäni sarjan pariin, ja Pieni talo suuressa metsässä -teoksen innoittamana kurpitsakakku on kyllä kaunis, mutta toisin kuin kirjoista, minä en tykkää kurpitsoista, joten en ehkä ihan ensimmäiseksi tätä kakkua alkaisi valmistaa.

Sen sijaan Crandfordin neitien Hienostuneen taloudellisen kahvikakun voisin valmistaa hetimmitenkin, sillä sen yksinkertaiset aineet löytyisivät tällä hetkelläkin kaapeistani, jos vain olisi kakkuvuoka.

Jos ei siis oteta lukuun paria poikkeusta on teoksen kakut kuvineen ja ohjeineen hyvinkin houkuttelevia ja leipomishaluja herättäviä. Varsinaista lempikakkua on ehkä vaikea joukosta valita, mutta ehkä Pikkunaisten joulukakku ja Kotiopettajattaren suolakinuskikakku kuulostavat erityisen houkuttelevilta.

Kakkuohjeiden ohella teos sisältää pienen esittelyn kustakin kirjailijasta ja teoksesta. Anna Pölkin tapa yhdistää kirjallisuudentutkimus ja leivonta on aivan omanlaistaan. Itselleni tuli mieleen, että olisi kiva saada Annan luoma ohje kirjallisen kaimansa Anna Shirleyn piikkisikakakusta ilman sitä tiettyä "maustetta". 

Tämä on mitä oivallisin lahjakirja kaikille leipomisesta ja kirjallisuudesta kiinnostuneille. 

Roy Jacobsen: Rigelin silmät!

Roy Jacobsen

Rigelin silmät

Barroy 3

Alkuteos: Rigels Øyne

Suomentanut Pirkko Talvio-Jaatinen

Sitruuna, 2024

232 s.

Kannen suunnittelu: Erik Huijsen/ Moker Ontwerp 

Kuinka minä rakastinkaan Barroy 1 -teosta Näkymättömät. Barroy 2 Valkoinen meri ei sykähdyttänyt samalla lailla, mutta piti pintansa kiinnostavana teoksena. Barroy 3 Rigelin silmät jatkoi Ingridin tarinaa ja muutti jälleen kerrontaansa, mutta ei lainkaan huonoon suuntaan. Tosin teoksen kieli ja ilmaisu laittoi oman ajatustyön koville, sillä mitenkään tavanomaista ei tekstin dialogi esimerkiksi ollut. Jäyhää, vähäpuheista, ilmaisuvoimaista kyllä, mutta miten ymmärtää, päästä sisälle hahmojen elämään, erityisesti päähenkilö Ingridin ajatusmaailmaa on asia erikseen. Pidin kyllä tästä teoksesta enkä pitäisi yhtään pahana lukea Jacobsenia enemmänkin.

Takakansiteksti: "Roy Jacobsen kuvaa taianomaisen kauniisti ihmisen elämän merkityksettömyyttä, kun vuoret ja vuonot muistuttavat sen lyhyydestä."

Hmm. Minä en voinut olla ihmettelemättä tätä määrittelyä, sillä itse ei teoksesta jäänyt päällimmäiseksi mieleen elämän merkityksettömyys.

Sitten ilmaantuisivat polut asuinrakennusten ja navettojen ja ranta-aittojen ja venevajojen ja turveaumojen ja maakellareiden ja heinälatojen ja verkkojen kiinnityspaikkojen väliin yhdistämään paikkoja, joissa heillä oli varastonsa, ja niitä sotkemaan syntyisi sinne tänne harhailevien ja tarkoituksettomien koukeroiden labyrintti, lasten ja leikkien ja kaiken katoavaisuuden jälkiä, tänä rauhan ensimmäisenä  vuotena saarella on paljon lapsia, enemmän kuin vielä koskaan. 

No, kyllähän tässä, teoksen alkuluvussa puhutaan tarkoituksettomuudesta ja katoavaisuudesta, mutta en kuitenkaan näe, että teos puhuisi merkityksettömyydestä, sillä silloinhan tämä teoskin olisi täysin merkityksetön ja sitä tämä ei todellakaan ole. Itselleni teos puhuu päinvastoin siitä, että kaiken karuudenkin ja pelkojen ja epävarmuuden keskellä voi löytää kauneutta, rauhaa ja oman minuutensa. Olen olemassa ja minulla on tarkoitus. Joskus joutuu etsimään vastauksia, joskus niitä löytää, joskus jää vaille, mutta elämä jatkuu.

Jos teksti välillä pistääkin ymmärryskyvyn koetteelle, niin Jabobsenin kyky kuvata asioita on vahvaa. Luonto, ihmiset, tavat kuvataan kukin omalla ainutlaatuisella tavallaan. Ajatellaanpa vaikka vain sitä tapaa, millä hän kuvaa Barbron saamaa aivoinfarktia. Lukija yllättyy.

Ajallisesti Rigelin silmät jatkaa suht siitä, mihin Valkoinen meri päättyy. Sota on ohi. On alkanut uusi aika,  alkaa jälleenrakentamisen aika. Se ei tarkoita vain sodan rakenteellisia tuhoja vaan elämää laajemminkin. Tuhot eivät ole vain aineellisia, ne ovat hyvin paljon myös henkisiä. Ingridkin on saanut sen kokea.

Rigelin silmät keskittyy Ingridin sielunmaisemaan, kysymyksiin ja etsintään. Hän lähtee Barroylta etsimään venäläistään, Aleksanderia, tyttärensä Kajan isää. Tämä etsintämatka vie hänet halki Norjan, välillä ollaan Ruotsin puolellakin. Ingridin tapa ajatella ei aina kohtaa hänen puhuttelemiensa ihmisten kanssa.

Onko sota päättynyt? Sepä se on kysymys. Ingridin mielestä sota ei ole päättynyt, jos ihmiset eivät vastaa avoimesti, mitään salaamatta. Ja jokaisella tuntuu olevan jotain, mitä ei halua paljastaa. Sota, sodanjäljet, ne vaikuttavat pitkään. 

Lopulta Ingrid saa vastauksensa. Hän löytää matkan kääntöpaikan ja palaa kotiin Barroylle.

En sano, että olisin ymmärtänyt tästä kaiken. Teos on kuitenkin hienosti kerrottu ja en tiedä, ehkä voisin lukea tämän uudemmankin kerran. Ainakin Näkymättömiin haluaisin palata uudelleen. Tähän on ilmeisesti vielä neljäskin osa, sitä odottelemisiin. 

Mutta uhma on kaikesta huolimatta jäljellä, meren kasvattama uhma näitä ihmisiä kohtaan, jotka haluavat niin kovasti hyvää hänelle, tai iselleen, paha sanoa kumpaa, uhma on villavan, epämääräiseen ajatukseen kätketty pieni kova vihan kide, kysymykseksi jää vain, riittääkö se. 

Muualla blogeissa:

Hemulin kirjahylly: Erilainen roadtrip kuin yleensä. Ei suuria tunteita, mutta jotain lujaa ihmisten välisissä suhteissa ja kannattaa lukea.

Marie Louise Rudolfsson: Maria, Prinssi ja hevosvarkaat!

 

Marie Louise Rudolfsson

Maria, Prinssi ja hevosvarkaat

Alkuteos: Maria och Prinsen på tjuvjakt

Suomentanut Anne-Maija Tavas

Kansi: Ola Ericson

Artko, 1979

156 s.

- Ja kiitos ei, sanoi Persson sulkien Lindenäsin tallin oven läjähtäen. Hän katsoi vihaisena Marian isoisää. Minä en halua talliini mitään eläinten rääkkääjiä, että isänstä sen sitten tietää, hän jatkoi. Tuo Hugo saa olla Marialle kuinka hyvä ystävä tahansa, mutta minun hevosteni lähelle hän ei kyllä tule! Ei niin kauan kuin minä olen täällä tallin esimiehenä. 

Näin alkaa tarina Mariasta, hänen hevosestaan Prinssistä ja hevosvarkaista. Maria viettää kesää isovanhempiensa luona Lindenäsissä. Persson on hevostallin esimies ja hänen vaimonsa Hedvig auttaa perheen keittiössä. Maria haluaisi tilalle myös ystävänsä Hugon, jonka menneisyys on kurja. Hugo on joutunut vaikeuksiin isäpuolensa takia, joka on vankilassa. Persson ei usko, että ihminen voisi muuttua, mutta Maria ei anna periksi. Niin siinä sitten käy, että Hugo tulee kuin tuleekin Lindennäsiin ja alun vastusteluista huolimatta saa Perssonin hyväksynnän. 

Kesään mahtuu monenlaista. Maria unohtaa sulkea hevosaitauksen portit, ja kun Prinssi päätyy  uutena hevosena vanhojen hevosten joukkoon, tulee siitä jotain, mikä ei olisi saanut tapahtua. Kesään mahtuu myös hyttysten invaasio, ja Prinssi saa hyttysten pistoista pahan myrkytyksen. Tätä minä vähän mietin, voiko se olla mahdollista. Kyllähän itsekin olen hieman yliherkkä hyttysen puremille ja jos niitä on ihan kuhisemalla, niin miksei. En kuitenkaan löytänyt asiasta oikein mitään kunnollista tietoa, joten uskotaan, että kirjailija tietää, mitä kirjoittaa.

Sitten Lindennäsiin tulee tieto, että Hugon isäpuoli on karannut vankilasta. Hugo on  huolissaan äidistään, ja Hugon äiti tulee myös Lindennäsiin turvaan. Mutta ovatko he turvassa kostoa hakevalta isäpuolelta?  Kesä huipentuu jännittävään takaa-ajoon, jossa Prinssin hevosvoimat ovat kovalla koetuksella.

Maria, Prinssi ja hevosvarkaat on hevoskärpäsen puremille, paljon lukeville tytöille suunnattu teos, jossa hevosten ohella on pientä seikkailun tuntua. 

Tapahtumat sijoittuvat  Keski-Ruotsiin jonnekin Västeråsin lähistölle. Kerronta on elävää ja yhteiskunnallisia kerrostumia ja oloja myötäävää, jos niin voi sanoa. Ei kuitenkaan kovinkaan moniulotteista ja syvällistä. Maria on selvästi hyvin toimeentulevasta perheestä, kun Hugo taas on vähemmän toimeentulevista oloista. Ystävällinen lupsakkuus on luonnehdintani Marian isoisästä. 

Marian ja Hugon menneisyydessä on siis tapahtunut jotain, mikä on johtanut Hugon isäpuolen vankilaan.  Siitä kerrotaan ilmeisesti kirjailijan aiemmassa teoksessa Maria ja Sininen Prinssi. Olisi ehkä pitänyt ensin lukea se, mutta ehkä sen voisi lukea näin jälkikäteenkin, jos jostain käsiinsä saa.

Tämä oli ihan kiva pieni välipala, vaikka juonenkulku ja kerronta ovatkin aika yksinkertaista. Tässä on myös jonkinverran virheellisyyksiä, puuttuvia sanoja, painovirheitä tai kääntämiseen liittyviä outouksia, kuten sana puolikuolias. "Hän oli puolikuolias pelosta". Hmm! Kummastustani herättää myös seuraava lause, jossa "Hänen voitonriemuinen huutonsa kaikui aurinkoisessa aitauksessa ja hänen takanaan olevista puista linnut vastasivat vetelästi visertäen" puhumattakaan tästä: "Shokki ... meidän on saatava shokki pois ..." ikäänkuin shokkitilassa olevalta voitaisiin noin vain ottaa pois kyseinen tila,

Mutta noin yleisesti ottaen, onhan nämä Artkon teokset jossain määrin hauskaa luettavaa. 

Clare Darcy: Pääosassa rakkaus

Clare Darcy

Pääosassa rakkaus

Alkuteos Rolande

Suomentanut Maikku Konsin

Karisto, 1982

224 s.

Kansikuva: Satu Sisko Sintonen

 - Mutta Honoria-tätisi --- ----  tämä mitäänsanomaton poika, jonka hän on valinnut esittämään Giles Arcourtia  --- ---  Niin punaiset posket, vaaleat kutrit ja ovelat enkelin silmät ja niin tyypillinen itävaltalaisen tahmea ääni. 

- Onko hän petkuttaja? Jasper kysyi.

- Kultaseni, totta kai hän on! En koskaan voinut erityisemmin sietää John Arcourtia, mutta ei hän eikä tuo ranskatar, jonka hän nai, olisi millään voinut saada aikaan tuollaista karamellipojua! Ranskatar oli tosin liian iso - ei oikeastaan ruma, ymmärräthän, mutta ei misään tapauksessa kaunis - mutta hänessä oli tyylikkyyttä, erehtymätöntä tyyliä...

Romantiikan nälkääni löysin tämän teoksen, jonka oranssit kannet ja hauska kansikuva vetosivat  minun tyylitajuuni. Ja kyllähän tämä on romanttinen teos. 

Päähenkilöinä on Jasper Carrington, Paronittaren nuori sukulaispoika, jonka pitäisi periä kahdeksan miljoonaa 1600-luvulla laaditun testamentin nojalla. Nyt on kuitenkin ilmaantunut toinen perijä, Giles Ascourt, joka on kadonnut ranskan sotien tuoksinassa. Jasperin Honoria-täti on asianajajansa Croilin kanssa löytänytkin "oikean perijän" ja Jasper on menettämässä perintönsä. Jasper keksii kuitenkin vastavedon ja palkkaan tuntemansa nuoren ranskalaisen näyttelijättären  Rolande Henryn näyttelemään Giles Ascourtia.

Rolande joutuu kuitenkin kohta murhayritysten kohteeksi eikä Jasper pidä asian saamasta käänteestä. Hän ei myönnä, että olisi rakastunut Rolandeen ja Rolande itse, vaikka onkin rakastumassa Jasperiin, on arvonsa tunteva nainen ja pitää kiinni itsenäisyydestään. Rolande luopuu esittämästä Giles Arcourtia ja vaihtaa roolia unkarilaiseksi kreivittäreksi ja siirtyy asumaan Paronittaren luokse, joka pitää perintöasiassa Jasperin puolta. 

Kuka lopulta on petkuttaja ja löytyykö oikea Giles Arcourt selviää monien mutkien ja vaiheiden kautta. Samoin selviää Jasperin tunteetkin.

Minulle ei kuitenkaan ihan täysin selvinnyt tarinan ajallinen konteksti. Teksissä mainitaan vuonna 1903 päättynyt sota Ranskan ja Englannin välillä. Mikä ihmeen sota.? Samoin mainitaan Aminienssin rauha? Sellaisestakaan en ole kuullut. Täytyipä siis ottaa selvää. Ilmeisesti tekstissä on vuosiluvun suhteen joko painovirhe tai no virhe kuitenkin, sillä Aminienssin rauha tapahtui 1802 ja kyseessä oli Napoleonin sota. Toinen ajallinen vihje on maininta kuninkaan arkkitehdista John Nashista, joka on suunnitellut Brightonin Meripaviljongin. Tosin, kun puhuttiin paviljongista, tuli mieleeni ensin kuningatar Victorian puoliso, mutta kyse ei kuitenkaan ollut tästä paviljongista.

Ajallisesti tämä siis ilmeisesti kuvaa ehkä1800-luvun alkupuolta enemmän kuin loppupuolta.

Tämä on tosiaankin höttöistä viihdettä brittiläiseen tapaan, tosin kirjailija on amerikkalainen. Mikä minua myös lukiessa häiritsee on se, että kaikilla tuntuu olevan siniset silmät ja se on hieman epäuskottavaa tai sitten tietoinen valinta kirjailijalta, joka suuntaa ajatukset piilorasismiin. Mieleeni tulikin alkaa tehdä lukemistani kirjoista tilastoa henkilöiden silmien väreistä. Se saattaisi olla mielenkiintoista.

Romantiikan nälkään tämä oli kuitenkin ihan mukiinmenevä lukukokemus ja olihan tässä pientä seikkailua ja jännitystäkin. Sukuyhteydet tosin olisi voinut olla hieman selkeämmin esillä. 

Kyyti 2024 -lukuhaaste kohta 10 Kirjassa on oranssit kannet

Tunnelmia Kirjamessuilta!

On lauantai-aamu. Odotettu Helsingin kirjanmessumatka on alkamassa. Olen laittanut herätyksen soimaan kuudelta, sillä bussimme lähtee vartin yli seitsemän. Olen kuitenkin hereillä jo ennen kuutta. Hyvin on aikaa juoda aamukahvit ja tarkistaa, että kaikki tarpeellinen on kasassa. Aamun syystalven pimeydessä kävelen linja-autoasemalle. Taivaalla kuu luo valoa pimeyteen. Hmm. Kokeilempa, kuinka uusi (ollut jo kyllä aika pitkään käytössä) kamerani tavoittaa kuun. Ei hassummin. ei hassummin. 

Olen ensimmäisenä paikalla. istahdan penkille odottelemaan. Katselen taivasta. Vähänpä näkyy tähti taivaalla, mutta kokeilempa vielä, miten tuon kirkkaan tähden onnistuisin kuvaan saamaan. Kirkas valopiste taivaalla. Salaperäinen, tavoittamaton. Ei yllä kamerani zoomi tavoittamaan.

Matkanteko kestää, mutta vihdoin viimein olemme perillä Helsingin messukeskuksessa. Suunnitelmassani oli ensimmäisenä suunnata Töölönlahden lavalle kuuntelemaan Suloista nostalgiaa, jossa keskustelemassa ja nostalgisoimassa olivat kirjailijat Maija Kajanto ja Kirsi Pehkonen,  sekä Tiia Tiainen (Enemmänkirjoja) ja  Kirsi Hietanen Kirsin Kirjanurkka -blogista, haastattelijana Aino-Maria Savolainen Amman lukuhetkestä. Olisi ollut niin kiva vaihtaa ajatus tai pari, mutta harmikseni en ehtinyt paikalle ajoissa, sillä saapuessani paikalle, oli keskustelu juurimmiten pättynyt. Kuvan ehdin kuitenkin napata.

Seuraavana oli tarkoitukseni suunnata Kruunuhakaan kuuntelemaan Suomen kuvalehden järjestämää Lähi-Itä keskustelua, mutta, enhän minä sinnekään ehtinyt. Tosin jossain vaiheessa huomasin, että olin huomioinut ajan väärin, ja minullahan olisi ihan hyvinkin aikaa, mutta se saattoi olla jossain muussa tilanteessa.

Haahuilin sitten ja yritin saada käsitystä suunnista ja mihin tässä suuntaisi. Kiertelyn ja katselun lomassa bongasin kivan nukkekodin. Itsekin nukkekotiharrastajana täytyi tästä kaksipuoleisesta kaapistosta tietyskin ottaa kuva, vaikka instanlaatio oli kai lähinnä saatettu paikalle lapsia ajatellen.

Matkan varrella suunnatessani kuuntelemaan Jäämeren laulua ehdin huomata kuinka suosittu onkaan nykypäivän dekkaristi Satu Rämö, jota haastateltiin myös Senaatintorin lavalla teoksestaan Jakob. Lava ja sen ympäristö aivan kuhisi väkeä. 

Ingeborg Arvolan Jäämeren laulun esittely olikin Rämön jälkeen vuorossa. Haastattelijana oli Ville Blåfield ja keskustelu käytiin englanninkielellä. Väki oli vaihtunut ja pääsin itsekin istumaan. Sukututkimus ja Pohjoisen karut olot tulivat keskustelussa esille. Tämä teos kiinnostaisi minua kyllä kovasti. 

 

Minulla oli hyvin aikaa ennen päivän viimeistä suunnitelemaani keskustelua ja lähdinkin sitten etsimään Avain-kustantamon standia josta ostin Anna Pölkin viimeisimmän Metsien kaukainen sini -teoksen. Olisin ollut kiva tavata Anna ja Lumiomenakin, mutta he eivät nyt paikalla olleet. Suuntasin sitten suuntia hieman kartasta tutkittuani kohti Kristillisten kustantajien paikkaa. Minun oli tarkoitus tutkia hieman kustantajien tarjontaa, ja erityisesti Väylä-kirjoja, mutta pää alkoi humista jo sen verran, että unohdin koko jutun, kun muut seikat veivät huomioni. 

Paikalle saapuessani Mikael Juntunen haastatteli parhaillaan Helena Kauppilaa lastenraamatuista ja kristillisestä kasvatuksesta. Helena Kauppilan ajatukseen Raamatun ikuisista arvoista on helppo olla samaa mieltä. 

Jäin sitten kuuntelemaan seuraavaa vuorossa olijaa, Jari Olavi Hiltusta, jolta on ilmestynyt Teho-osasto niminen autofiktiivinen teos, joka on toinen uutuuskirjaostokseni näiltä messuilta. Ja täytyihän siihen pyytää tekijän nimikirjoituskin. Tekijältä on ilmestynyt muitakin teoksia, joista ainakin Ahmatovaa käsittelevä teos kiinnostaisi, jos ei muuten, niin ainakin lainaten.

Teho-osasto käsittelee lapsen vakavaa sairastumista ja siitä selviämistä. Kirjailijan kysyessä, miltä tilanne tuntuu, J.O. toi esiin metaforan maiseman muuttumisesta.  Kun on ollut maisemassa, jossa on tasaista ja kaikki näyttää samalta (minulle tuli mieleen Pohjanmaa, vaikka kirjailija ei olekaan Pohjanmaalta) ja sitten onkin yhtäkkiä maisemassa, jossa on rotkoja ja syvänteitä (mieleeni tuli Kalliovuoret Yhdysvalloissa). Eli tunnelmat oli kuin hyppäisi pohjanmaan aakeilta laakeilta Kalliovuorten syvänteisiin, henkeäsalpaavat, mutta ei ehkä myönteisessä mielessä (tämä siis minun mielikuvani kirjailijan selityksestä).

Mihin suunnata huomio, kun tilanne ei ole hyvä? - Toivon näköaloihin. Toivoa ei saa menettää, on kirjailijan kokemus.

Pysyttelin aika lailla Töölö . Töölönlahti - Senaatintori lavojen linjalla. Ennakolta suunnittelematta jäin kuuntelemaan Anne-Maija Aaallon ja  Mikko Kalajoen keskutelua haastattelijanaan Salla Simukka. 

Nuortenkirjallisuuden tulevaisuudesta puhuttiin. Anne-Maija Alanko"Ei koskaan tiedä, mistä ne ideat tulevat" ja "Kirjailijana voi hetken aikaa leikkiä jumalaa" kolahtivat.

Kalajoen puheesta sen sijaan jäi mieleen, se, kuinka epäolennaiset seikat nousevat tulevaisuudessa  kirjanjulkaisukriteereinä esille. Kalajoki toi myös esille sen, kuinka kustantamoilla on kaksi koria: palkintokori ja myyntikori, joiden mukaan ne lajittelevat käsikirjoituksia. Palkintokoriin voi päästä, jos käsikirjoituksella on potentiaalia jonkin kirjapalkinnon saajana ja myyntikoriin sellaiset, joilla on mahdollisuuksia myynnillisesti tai jopa käsikirjoituksena, josta tehtäisiin elokuva tai sarja. Käsikirjoituksen jatkamisen sarjaksi oli myös Kalajoen mielestä merkityksellistä.

Yllättäen törmäsin Gregoriukseen jonka kanssa vaihdoimme hetken aikaa ajatuksia kirjoista ja elämästä. Olisin jatkanut mielelläni keskustelua, mutta minulla alkoi olla sen verran heikko olo kaikesta hyörimisestä ja pyörimisestä että minun täytyi lähteä etsimään jotain helpostusta oloon puhumattakaan, että tässä vaiheessa päivää voisi olla hyvä syödäkin jotain. Kiitos keskustelusta, Gregorius. Valitan, että kuvasta ei tullut oikein onnistunut. Minulla oli jostain syystä vaihtunut asetus kamerassa videoon ja tämä on nyt kuva kuvasta.

Hieman lepäiltyäni ja käytyäni syömässä kiertelin taas siellä täällä ilman sen kummempia suunnitelmia.Päivän viimeisenä minua kiinnosti Klassikot ja tulevaisuus - keskustelu Töölönlahden lavalla, mutta keskustelu ei loppujen lopuksi ollutkaan niin innostava kuin olin odottanut. Keskustelijat puhuivat dystopioista ja utopioista ja ainoa klassikko, jonka itsekin klassikoksi miellän oli Mari Lemisen mainitsema Victor Hugon -kurjat, mutta ovatko tulevaisuuden klassikot samanlaisia kuin menneisyyden klassikot, niin siitähän keskustelussa oli kyse. Itse toivoisin, että tulevaisuudessakin olisi ajassa ja paikassa säilyvää kirjallisuutta, joka ei olisi ainoastaan dystooppista tai utopistista. 

Lähdinkin sitten katselemaan antikvaariaatteja. Tarjontaa oli niin paljon, että kiertelin vain summittaisesti ja yritin katsella lähinnä vanhempaa lasten- ja nuortenkirjallisuutta. En kuitenkaan tehnyt juuri mitään ostoksia. Löysin vain tämän pienen lastenkirjan, jonka intiaaniaiheinen kuvitus herätti kiinnostukseni. Ohuthan tämä on hintaan nähden, mutta kiinnosti nyt kuitenkin tämä pieni kanadalainen satu. Muut ostokseni tulikin jo mainittua, nehän olivat Anna Pölkin Metsien kaukainen sini ja Jari Olavi Hiltusen Teho-osasto, jotka ovat tämän vuoden uutuuskirjoja.

 

Antikvariaattien tarjontaa tutkaillessani tapasin yllättäen Sara Kokkosen, joka yhdessä Lauran kanssa oli etsimässä Montgomeryn  Anna-kirjojen varhaispainoksia. Se oli oikeastaan Sara, joka ensiksi huomasi minut tutkailemassa antikvariaatti Makedonian nuortenkirjatarjontaa. Jäimme sitten juttelemaan ja vaihtamaan ajatuksia Montgomerystä ja uusimmista Anna- ja Runotyttökäännöksistä. Anna-kirjojen uudistetut suomennokset kiinnostavat minua, mutta Runotyttöjen osalta en taida uskaltautua tutustumaan, sillä ennakkotietojen perusteella ne kuulostavat liian erilaisilta ja jäyhemmiltä. Tykkäisin kyllä hankkia Runotytöt alkuperäisinä, siis englanniksi, jos vain löytäisin tarpeeksi miellyttävät painokset. Saran ja Montgomerya tutkivan Lauran tapaaminen oli piste messupäivään ja suuntasinkin sitten pian erottuamme kohti kotimatkaa ja bussiamme, joka oli piilotettu jonnekin parkkipaikan perukoille. Hyvä, että jalkani enää kantoivat, mutta antoisaa oli ja vaivan arvoista. 

 

Kirjamessut 2024 - Perjantain satoa!

 10.00 - 10.30 Senaatintorilla Joona Leppälä kertoi kokemuksiaan Japanin-matkoiltaan. Japani on kyllä kiehtova maa ja kiehtovasti JL toi esiin japanilaisen kulttuurin erityispiirteitä, kuten sen, että Japanilainen ruoka on moniulotteisempaa kuin pelkkää sushia tai kuinka Japanissa ihmiset ottavat toinen toisensa huomioon ihan eri tavalla.

11.30-12.00 edelleen Senaatintorilla oli aiheena Tiina Nopolan lastenkirjat ja niistä tehdyt elokuvat. Miksi Nopolan lastenkirjat ovat kestäneet aikaa kysymykseen uusimman Risto Räppääjän esittäjä sanoi: "Ne ovat vaan niin hyviä". Tiina Nopola itse toi esiin teosten kaksitasoisuuden, jossa aikuiset on pöhköjä ja lapset viisaita. Se on kai se sama idea Viisikoiden taustalla, tuli tässä mieleeni.

12.00-12.30 Edelleenkin Senaatintorilla keskusteltiin kirjoittamisen tulevaisuudesta. Keskustelijoina Emmi-Liia Sjöholm, Niklas Ahnberg, Niko Hallikainen ja haastattelijana Ville Blåfeld.

Niklas Ahnbergin esiin tuoma tekoälykokeilu, jossa olisi mahdollista keskustella teoksen jonkin hahmon kanssa tuntui aika utopistiselta. Tekoälyn mahdollisuuksista kirjoittamisessa hän kuitenkin on sitä mieltä, että tekoäly ei saa korvata kirjailijaa. Tekoälyn ja kirjailijan tuottaman tekstin ero on "tunteessa, että tämä on koettua tekstiä". 

12.30-13.00 Hakaniemen lavalla puhuttiin maailmanpolitiikasta ja -järjestyksestä. Jaakko Iloniemeä ja Henri Vanhasta haastatteli Matti Virtanen. Keskustelusta ei paljon mieleen jäänyt, mutta iloniemen lausuma oli niitä viisaita sanoja, joita Matti Virtanen aloituspuheessaan sanoi haastattelussa kuultavan. 

Kirjamessut 2024 alkoivat!

 

Helsingin Kirjamessut 2024 alkoivat ja kuinka olisikaan ollut hauskaa viettää koko kirjamessuviikko Helsingissä, mutta sattuneista syistä se nyt oli mahdotonta. Lauantaina kuitenkin olisi tarkoitus matkata paikallisen kirjaston järjestämälle kirjamessureissulle, jos ei mitään yllättävää estettä ilmaannu. 

Lauantain suunnitelmani näkyy tässä kartassa. Jos vain suinkin ehdin, niin ensimmäisenä olisi tarkoitus suunnata Töölönlahteen kuuntelemaan Suloista nostalgiaa, mutta kaikki riippuu siitä, ehtiikö seurueemme Messukeskukseen ajoissa. No, sitten voisin ehkä piipahtaa Kruunuhakaan kuuntelemaan Suomen kuvalehden järjestämää keskustelua ajankohtaisesta aiheesta. Iltapäivällä Senaatintori vetää puoleensa kuuntelemaan, kuin Jäämeri laulaa ja vielä ennen kotiinlähtöä takaisin sinne, mistä aloitettiin, eli Töölönlahteen kuuntelemaan, mikä mahtaa olla klassikoiden tulevaisuus. 

Aina voi kuitenkin sattua jotain yllättävää ja haahuiltua siellä täällä tulee varmasti. Nykäse hihasta, jos tunnistat messuhälinän keskellä. Yritän laittaa jonkin nimitiedon esille. 

---

Lauantaihin on kuitenkin vielä aikaa ja lievittääkseni poissaolohaikeutta ostin verkkolipun messuille ja seuraan kiinnostuksen mukaan keskusteluja niilä parilla lavalla, jotka verkossa on nähtävissä. Tässä ensialkuun tämän torstaiaamun anti. 

 

Klo 11.30 - 12. 00 Hakaniemen lavalla Vera Miettinen haastatteli Päivi Happosta hänen uusimman dekkarinsa tiimoilta. Rakkaudesta huijatut -teos käsittelee mittavaa nykyajan ongelmaa. Aihe ei ehkä aivan ominta ole, mutta jossain määrin teos kuitenkin kiinnostaa muista syistä. Henkilökuvan rakentamisesta Päivi Happonen kertoi kierrelleensä Malagassa ja katselleensa paikkoja: "tuohon laitan sen huijausyrityksen" ja sitten hän tuumaili millainen henkilö ryhtyy huijaamaan, miksi hän ryhtyy moiseen puuhaan ja miten perustelee toimintaansa. Hän totesi, että "ihmisissä on aina monta puolta". Ymmärsin, että henkilön rakentaminen lähtee ajatustyöstä eikä ole mikään pieni homma, jotta kuvasta muodostuisi elävä. 

 

Klo 12.00-12.30 Senaatintorilla keskusteltiin Lukemisen tulevaisuudesta. Keskustelijoina oli Silvia Hosseini, Paula Noronen ja Aleksis Salusjärvi. Haastattelijana Aino Miikkulainen. Keskustelussa vaihdettiin ajatuksia muun muassa lukemisen ja kirjallisuuden tarkoituksesta. 

Keskustelussa Silvia Hosseini herätti mieleeni myös kysymyksen lukemisen ja sosiaalisten taitojen yhteydestä. Lukeminenhan mielletään yleensä aika yksinäiseksi. Itse olen lapsesta alkaen ollut yksinäinen lukutoukka, enkä ole osannut ajatella yhteyttä sosiaalisten taitojeni kasvamiseen lukemisen myötä, mutta ehkä niillä hyvinkin jokin yhteys on, vaikka itselläni sosiaaliset taidot ovat kehittyneet eri tahtia ja eri yhteyksissä. 

Mukavia kirjamessuja ja kokemuksia olit sitten paikalla tai seuraat keskusteluja muuta kautta. Ja vaikka et oliskaan messuilla millään tavalla, niin mukavaa viikkoa ja kivoja hetkiä syyspäiviin toivottelen.

Kate Thompson: Kirjasto sodan keskellä

Kate Thompson

Kirjasto sodan keskellä

Alkuteos: The Little Wartime Library

Suomentanut Tuulia Tipa

Bazar, 2022

494 s. 

Kate Thompsonin Kirjasto sodan keskellä on todellisiin tapahtumiin pohjautuvaa, historiallista fiktiota. Tarina sijoittuu Lontoon Eastendiin, Bethnal Greenin metroasemalle. Ajallinen miljöö on toinen maailmansota, eli nelikymmenluku. Teoksen päähenkilöinä on kirjastossa työskentelevät Clara Button, joka on vastaava kirjastonhoitaja ja hänen ystävänsä Ruby Monroe, joka työskentelee myös kirjastonhoitajana. Neitoset ovat hyviä ystäviä huomattavista eroistaan huolimatta. Clara Button on nuori, lapseton leski, jonka suhde äitiinsä ja anoppiinsa on huono. Nämä matroonat eivät ymmärrä Claran lukuintoa ja syyttävät tätä kuolleen miehensä muiston häpäisemisestä. Heidän mielestään Claran pitäisi muuttaa anoppinsa luokse ja pitää miehensä muisto kunniassa. Claran mies on kuollut Dungerguessa. Ruby on puolestaan räväkämpi kuin Clara. Huitelee miesten kanssa ja käy naukkailemassa salaisesta gini-pullosta kesken töidenkin. Ruby on huolissaan äidistään Nettystä, jota isäpuoli Victor pahoinpitelee ja pitää "neljän seinän sisällä". 

Kertojana on kaikkitetävä kertoja, joka vie tarinaa eteenpäin vuoroin Claran, vuoroin Rubyn näkökulmasta, joskaan näissä näkökulmissa ei ole paljon eroa, eikä jyrkkää irrationaalisuutta toinen toisiinsa nähden, vaan risteävät kerronnallisesti sujuvasti ja toinen toisiinsa liittyen. Jokainen luku alkaa jollakin kirjoihin tai kirjastoihin liittyvällä anekdootilla. (Kirjoittaja on jälkisanoissaan tuonut esiin, että on haastatellut teostaan varten huomattavan määrän kirjastolaisia). 

Muita tärkeitä henkilöitä ovat naiskaksikon vastavoimana Herra Pinkerton-Smythe. Kirjastolaitoksen puheenjohtaja ja johtohahmo, joka ei ymmärrä Claran tapaa hoitaa metroaseman pientä kirjastoa. Pinkerton-Smythen mukaan lukijoille pitäisi tarjota vain tietokirjallisuutta, ei viihdehömppää. Pinkerton-Smythe yrittää kaiken aikaa saada Claran pois ja päästä itse hoitamaan asioita. Marie ja Beatty ovat sisarukset Jerseyn saarelta, pakolaisia, sillä Kanaalisaariin kuuluva Jersey on natsien valtaama. Tyttöjen äiti on kuollut, minkä Beatty vanhempana yrittää kuitenkin kaiken aikaa salata ja esiintyy itse vanhempana kuin mitä onkaan.

Kuvioihin ilmestyy myös Billy, joka toimii ambulanssisairaankuljettajana. Billy on aseistakieltäytyjä ja hänellä on jokin Dungergueen liittyvä menneisyyden trauma, samoin myös Rubylla, joka on kokenut sisarensa Bellan kuoleman traagisessa onnettomuudessa. Billy pelastaa Claran yölliseltä vainoajalta. Rubyn elämään puolestaan ilmestyy amerikkalainen lentäjä Eddie.

Aloin lukea teosta ihan mielenkiinnolla ja mukavasti lukeminen sujuikin, kunnes jossain vaiheessa ärsyynnyin pahasti. Naisnäkökulma on teoksessa vahvasti läsnä Billystä ja Eddiestä ja muutamasta muusta miehestä huolimatta, enkä voinut olla ajattelematta, että rivien välistä  alkoi kuultaa jonkinasteinen miesvihamielisyys, siitä huolimatta, että teos päättyy kaksoishäihin. Luin teoksen kuitenkin loppuun, mutta lähdeluettelon ja kiitosjaaritukset jätin lukematta. Lopun liitetiedot historiaan liittyen oli toki kiinnostavia, mutta olin jo melko uupunut lukemisesta, joten kahlasin ne läpi joten kuten. 

Kirjastoon, kun teema liittyy ja lukemiseen, on teoksessa paljon ajatuksia lukemisen merkityksestä,ja nämä olivatkin teoksen parasta antia. Mielenkiintoa herättäviä teoksia vilahteli tapahtumien lomaan siroteltuina ja henkilöiden elämään vaikuttavina. Minua alkoi kuitenkin ärsyttää myös se, kuinka suuren roolin teoksessa ottaa Aina vain Amber - teos, joka mainitaan aikanaan kohahduttaneena teoksena, ja joka joutui Amerikassa monessa osavaltiossa kiellettyjen kirjojen listalle. Teoksen päähenkilö on oikea antisankari. Kysehän on tietysti selviytymisestä. Kirjasto sodan keskellä -teoksessa yritetään selviytyä sodan keskellä, Aina vain Amberissa 1600-luvun ruton ja tulipalojen keskellä, mutta -- minulle moraaliarvot ovat kuitenkin teoksissa aika merkityksellisiä. Tämä teos nostaa nostaa kunniapaikalle moraaliltaan kyseenalaisen naisen rohkeuden esimerkkinä naisille ja se sai minut määrittämään tämän teoksen keskinkertaiseksi, kun muuten olisin ehkä pitänyt tätä suht hyvänäkin.  Olihan tämä ihan viihdyttävä, mutta ärsytyskynnys kyllä myös ylittyi.

Minua alkoi kuitenkin kiinnostaa kaikki se kirjallisuus, joka tässä mainitaan, ja tein seuraavan listauksen, pienin lisätiedoin. Syy tähän listaukseen löytyy suomennoksesta. Uteliaisuuttani herätti viittaus Eve Garnettin teokseen: Päätykatu 1:n lapset. Aloin miettiä, onkohan tämä ilmestynyt suomeksi ja kyllä. Eve Garnetin teos on ilmestynyt suomeksi Kulmakujan perhe -nimellä. Alkuteos on nimeltään The family from One End Street and some of their adventures. Teokseen on ilmestynyt myös jatko Yllätyksiä kulmakujalla. 

Lopussa olevissa liitetiedoissa on mainittu joitain teoksia, jotka ovat olleet sota-aikana lainatuimpia ja suomentaja on lisännyt tiedon, että jos teos on ilmestynyt suomeksi, niin suomenkielinen nimi mainitaan. Ilmeisesti suomentajalta on mennyt ohi silmien tämän lastenkirjan suomenkielinen nimi, ja hän on päätynyt suomentamaan teoksen kirjaimellisesti Päätykatu 1:n lapsiksi. Muutoin hän on käyttänyt kirjojen nimissä suomalaista nimeä, jos teos on ilmestynyt suomeksi, mutta jos ei, niin kirjaimellista käännöstä. Poikkeuksena siis tämä Eve Garnettin lastenkirja.

Ihan mielenkiinnosta aloin  selvitellä näitä muitakin teoksia ja josko niitä löytäisi suomeksi.

Muita teoksessa mainittuja teoksia ovat:

Alcott Louisa May: Pikku naisia (Löytyy jatko-osineen omasta kirjahyllystäni)

Alison Uttley: Maalaislapsi (Ilmeisesti tarkoitetaan Uttleyn osin omaelämänkerrallista The country child -teosta. Alison Uttleyltä on ilmestynyt kyllä suomeksikin lastenkirjallisuutta, lähinnä eläimiin liittyviä. Maalaislapsi-teos kuulostaa hyvinkin kiinnostavalta teokselta. Ehkä voisin hankkia sen luettavaksi englanninkielisenä.)

Blyton Enid Kaukainen puu -sarja (Tarkoitettaneen Enchanted wood ja sen jatko-osia. Teoksen Pinkerton-Smythe luonnehtii Blytonin teoksia "kuvottavan kaavamaiseksi". No ehkä ne sitä on, siis kaavamaisia, mutta on niitä muitakin, jotka ovat huomanneet kirjoittamisessaan kaavojen olevan hyväksi. Blytonia löytyy kyllä hyllystäni sekä suomeksi että englanniksi, mutta tämä mainittu sarja ei ehkä ole minun genreäni.)

Bronte Anne: Wildfell Hallin asukas (Tämä teos löytyy omasta kirjahyllystäni)

De Brunhoff Jean:  Pikku norsu Babar

Du Maurier Daphne: Rebekka

Ei Dinah voi jäädä (Ilmeisesti Tarkoitetaan Mary Treadgoldin teosta We Couldn't Leave Dinah. Tämäkin teos kuuluu niihin, jotka lukisin mielelläni. Täytyy tutkia, jos saisi jostain luettavaksi, vaikka ei olekaan suomennettu.)

Ei kukkia neiti Blandishille (on James Hadley Chasen dekkari, ja se on ilmestynyt tällä nimellä ainakin Gummeruksen kustantamana 1952.)

Glasgow Ellen: Rautasuoni (Ellen Glasgov on amerikkalainen kirjailija, jota ei ilmeisesti ole suomennettu. Rautasuoni on ilmeisesti alkuperäisnimeltään Vein of iron.

Grahame Kenneth: Kaislikossa suhisee

Greene Graham: Voima ja kunnia

Greenwood Walter: Rakkautta kortistossa (Tarkoitettaneenkohan kirjailijan esikoisteosta Love on the Dole, ilmestynyt 1933. Tekijältä on ilmestynyt muitakin teoksia, mutta ei suomennoksia. Love on the Dole on käännetty ruotsiksi nimellä Tio shilling i veckan, ja se on luokiteltu työläiskirjallisuudeksi.

Heyer Georgette: Espanjalainen morsian (The spanish bride. Heyeria on kyllä suomennettu, mutta ei tätä kuitenkaan, samoin kuin ei kirjailijan Friday's Child- teostakaan. Kts. seuraava)

Heyer Georgette: Perjantain lapsi (Friday's Child)

Hodgson-Burnett Frances: Salainen puutarha (Löytyy hyllystäni parinakin painoksena)

Irwin Margaret: Alhaalla palaa (Tekijältä ilmestynyt suomenksi teos Naistoimittaja salapoliisina (The disappearing dolls). Tämä teos lienee alkuperäiseltä nimeltään Fire Down Below.)

Jack London Erämaan kutsu

Kipling Rudyard:  Viidakkokirja

Kästner Erich: Pojat salapoliiseina. (Pinkerton-Smythe antaa Claralle huutia siitä, että Clara on lainannut tämän saksalaisen teoksen tytölle. Tytön äiti puolestaan on antanut satikutia Pinkerton-Smythelle siitä, että tytölle on annettu lainaksi poikakirja).

Carol Lewis: Liisa Ihmemaassa

Melville Herman: Moby Dick

Mitchell Margaret: Tuulen viemää (Löytyy kirjahyllystäni)

Potter Beatrixin -teokset: Rouva Siiri Sipinen, Rosina Ankkanen maailmalla, Petteri Kaniini

Priestley J.B: Pimennys Gentleyssä (Blackout in Gentley, vakoojaromaani)

Prinsessa ja peikko (ilmeisesti tarkoitetaan George McDonaldin teosta The Princess and The Goblin).

Robins Denise: Mustalaisrakastaja (Gypsy lover. Denise Robinsiakin on suomennettu, mutta en tiedä, onko tätä. Minulle oli yllätys, että Robins on tämän ikäluokan kirjailija. Luulin, häntä uudemman sukupolven edustajaksi. En muista, että olisin Robinsia lukenut, mutta hyllystäni löytyy hänen teoksensa Erämaan tuulet, jota ajattelin romantiikannälkääni kokeilla.)

Sayers Dorothy: Myrkkyä

Seitsemän tiedon pylvästä. T.E.Lawrencen omaelämänkerrallinen teos.

Sewell Ann: Uljas Musta

Steinbeck John: Vihan hedelmät

Stevenson Robert Louis: Aarresaari

Tolstoi Leo: Sota ja rauha

Twain Mark: Huckleberry Finnin seikkailut (Olen lukenut)

Villi Ami -sarja (Richard Cromptonin  teossarja, jota on julkaistu myös suomeksi.)

Winsor Kathleen: Aina vain Amber

 ---

Kuinka monta näistä on sinulle tuttu? Löytyikö suosikkeja, inhotuksia? Olisi kiva kuulla. 

---

Pieni Helmet 2024 -lukuhaaste kohta 21. Kirjan tapahtumat sijoittuvat pääkaupunkiin.

Morsal Haydari: Kuutamo!

 Morsal Haydari

Kuutamo

Kulttuuritarha, 2018

100 s.

Kansi: Amir Ezati

 

Aloitus:

- Pärinaz, Pärinaz!  

- Äiti, tulen heti, odota vähän, vastasin hermostuneena. 

- Vieläkö olet täällä leikkimässä, äiti kysyi huolestuneena, kun tuli puolijuoksua kadulle.

 

Aloituksen perusteella voisi luulla, että kyse on lastenkirjasta ja lapsihan Pärinaz on. Hänen ikäänsä ei mainita, mutta hän on hyppelemässä ruutua ystävänsä Maryamin kanssa, joka on vuotta nuorempi. Olettaisin heidän olevan kahden- tai kolmentoista, korkeintaan 14-vuotiaita, mutta tämä on vain oletus. 

 

Joka tapauksessa vaikka he länsimaisin silmin ovat lapsia, afganistanilais-silmin asioita katsotaan toisin, sillä afganistanilaisia he ovat, paenneet sodan jaloista Iraniin. Pärinazin äiti jatkaa:

 

- Olette molemmat isoja tyttöjä, hävetkää, että leikitte vielä kadulla, vaikka teidän pitäisi olla kotona. Jos ihmiset  näkevät teidät aina ulkona, ette pääse ikinä naimisiin. Kuka haluaa ottaa sellaisen tytön vaimokseen, joka vain leikkii? Teidän iässänne minä olin jo naimisissa. Minun äitini oli kaksitoistavuotias, kun hän meni naimisiin, ja hänellä oli lapsi jo kolmetoistavuotiaana.

 

Kuutamo on tarina. Pärinaz kihlataan ja vihitään rikkaan naapurinnaisen pojalle Abdollahille. Pärinazin elämä kääntyy kauhistuttavampaan suuntaan, vaikka tarpeeksi kauheaa se on ollut lähentelevän isän kanssa. Eikä uusi anoppikaan puolusta miniäänsä vaan pitää lellipoikansa Abdollahin puolta, vaikka tämän elämäntavat ovat kaikkea muuta kuin kunnolliset. Pärinaz päätyy epätoivoiseen tekoon ja mitä sitten. Enpä paljastakaan.

Kuutamo-teos on Suomessa asuvan pakolaisnaisen kirjoittama tarina. Se ei ole hänen oma tarinansa, vaikka tarinan tapahtumat yksittäisinä tapahtumina ovatkin totta. Morsal Haydari on kirjoittanut tämän tarinan oppiakseen paremmin suomenkieltä. Tämä ei ehkä ole mitään suurta kaunokirjallisuutta. Tästä puuttuu monia kirjallisia nyanssesja, mutta vahva tarina tämä on. Luin tämän yhteen menoon iltatunteina ennen nukkumaanmenoa. Ajatuksia herättävä teos tämä myös on. Teoksen julkaisija, Kulttuuritarha, on hoitanut tekstin stilisoinnin. 

 

Mielenkiintoinen kirjastolöytä kaiken kaikkiaan. En oikein tiedä, miten tämän sanoittaisi, onko tämä suomalaista vai afganilaista kirjallisuutta. Afganistanilaisen pakolaisen suomeksi kirjoittama tarina, jossa on piirteitä afganistanilaisesta kulttuurista, mutta ei ainoastaan siihen kulttuuriin liittyvistä ongelmista. Hmm. Mitä mieltä sinä olet?

--

Claudie Gallay: Tyrskyt!

 Claudie Gallay

Tyrskyt

Alkuteos:  Les Déferlantes

Suomentanut Titia Schuurman

Avain, 2010

477 s.

Kansi Satu Ketola

Glaude Gallayn Tyrskyt on ollut mielessä joitakin aikoja sitten, blogiesittelyjen pohjalta kiinnostavaksi heränneenä, mutta unohtunut sitten ajan pyörteissä, kunnes nyt viimeisimmällä kirjastoreissulla osui silmiini ja ajattelin, että mikseipäs ei. Kai tähän tarinaan voisi tutustua. Ja kyllähän tämä ihan luettava tarina oli. 

Tyrskyt kertoo naisesta, ornitologista, joka on tullut La Hagueen, ranskalaiseen rannikkokylään. Naisen nimeä ei kerrota. Hän on  tarinan minäkertoja, joka kertoo tarinaa kuolleelle rakastetulleen, jonka nimeä ei myöskään kerrota. Tarinan muita henkilöitä, jotka ovat enemmän ja vähemmän omalaatuisia on mm.

Ihmiset sanovat minua Kynteväksi, niin ikään he sanovat minua Outolaiseksi, muukalaiseksi muualla syntyneeksi, kuten olivat sanoneet kaikkia jotka olivat asettuneet tänne ennen minua. Ja kaikkia jotka tulisivat minun jälkeeni. Heitä tulisi.

Nainen asuu Kyntevä-nimisessä talossa yhdessä kahden sisaruksen kanssa. Raphael on taiteilija, joka tekee kipsipatsaita unelmoiden niiden valusta ja näkemystensä esille saannista. Morgane on edellisen sisko, joka hmm. - olkoon sanomatta.

Muita tarinan henkilöitä on mm. Lili, joka pitää baaria kylässä ja hänen äitinsä, jota kutsutaan Muoriksi. Muori on mennyt hieman sekaisin aviokriisin takia.Theo, hänen miehensä ja  Lillin isä  asuu yksinään kissojensa kanssa. Lili lähettää hänelle ruokaa, mutta on muutoin huonoissa väleissä isänsä kanssa. Sitten on myös Nan eli Florence, nainen, joka on pitänyt orpolasten turvakotia ja johon Theo on rakastunut. Max, hieman erikoinen persoona, joka käyttää erikoisia sanavalintoja ja rakentaa kalastusvenettä. Haaveilee sillihaiden pyydystämisestä ja on rakastunut Morganeen.

"Meillä oli yhteinen tarkkaavaisuus asioihin ja suureen tietoon. Hän naurahti hiljaa kätensä suojassa, sormet harallaan. - Pikku Peukaloisella oli enemmän tolkkua päässä, hän sanoi taputtaen kädellä päälakeaan. Se sanoi, että minun tolkkuni oli vähemmän mittava mutta ihan yhtä ansiokas."

Kylään saapuu myös mies nimeltä Lambert. Hän on aikoinaan asunut La Haguessa, mutta menettänyt vanhempansa ja pikkuveljensä haaksirikko-onnettomuudessa. Onnettomuudesta on kulunut neljäkymmentä vuotta, mutta Lambert ei ole päässyt onnettomuudesta yli. Hänen mieltään kalvaa syyllisyys omasta selviämisestä ja myös syytös Theoa kohtaan siitä, että tämä olisi sammuttanut majakan valot kyseisenä päivänä ja onnettomuus olisi johtunut siitä.

Tyrskyt on yhdistelmä rakkaustarinaa ja salapoliisitarinaa. Tyrskyt kertoo yksilöistä mutta myös yhteisöstä. Menneisyyden aaveista mutta myös heräämisestä todellisuuteen, uusista mahdollisuuksista. 

Hienosyinen tarina, ei mitenkään tavanomainen kerronnaltaan. Minäkertoja kertoo tapahtmista, lintututkimuksistaan, kuvaa ihmisiä, keskusteluja, lintujen elämää, näkemäänsä ja kokemaansa ajassa ja paikassa, preesensissä, kesken kaiken hän osoittaakin kerrontansa lukijan sijasta, tai itsensä sijasta, rakastetulleen ja tämä laittaa lukijan hoksottimet värähtelemään. Teoksessa on jännitettä, joka pitää eikä lopahda, ei veny eikä vanu kuminauhan lailla. En kuitenkaan uponnut tähän tarinaan, sukeltanut syviin vesiin tämän myötä. En siis täysin samaistunut henkilöihin, niin kuin vuoksi ja luode, he tulivat hetkeksi vastaan, mutta tyrskyjen myötä katoanevat tarinoiden aallokkoon.

Muutamia kirjallisuusviitteitä:

Avilan Teresan elämänkerta (saattaisi kiinnostaa)  Etty Hillesumin päiväkirja (löytyy maaseutukotini varastoista, mutta en muista olenko lukenut). Prevertiin viitataan teoksessa useammankin kerran, joten minun täytyi hieman selvittää, kenestä ja millaisesta henkilöstä onkaan kyse. Coetzee on toinen kirjailija, johon viitataan, ja josta en tiennyt mitään, ennen kuin nyt hieman kaivelin hänestäkin tietoja. Hmm. Coetzeen Jeesuksen lapsuus herättää hieman kiinnostusta, vaikka nimi ei olekaan kirjaimellisesti otettava. Täytyypä tutkia, uskaltautuisiko epävarmalle alueelle tämän suhteen. Coetzee on kuitenkin Nobel-kirjailija, jos sitä nyt voi pitää suosituksena tässä asiassa.

Erityismaininta tälle ilmaisulle:

"Sinä sivelit poskeani kädelläsi, sillä leveällä kädellä johon minä mahduin kokonaan"

Pieni Helmet 2024 -lukuhaaste kohta 11. Kirjan kannessa tai nimessä on yksi neljästä elementistä (ilma, vesi, maa, tuli)

Muualla blogeissa:

Kirjaluotsin mukaan teos koostuu näennäisen yksinkertaisista mutta tunteiden aallonharjalla ratsastavista, mysteeriin verhoutuvista lauseista, jotka  raottavat salojaan pala palalta

Lumiomena kuvaa teosta sanoilla upea, merellinen, runollinen ja samaan aikaan koruton