Lucy Maud Montgomery: Sateenkaarinotko!

Lycy Maud Montgomery

Sateenkaarinotko

WSOY; 1972

Alkuteos: Rainbow Valley

Suomentanut Alli Wiherheimo

232 +1 s.

Sateenkaarinotko jatkaa ihastuttavan Annan vaiheita, tosin hieman erilaisesta näkövinkkelistä, sillä Annaa itseään ei tässä kirjassa kovinkaan näkyvästi tavata. Hänet kyllä mainitaan ja on hän itsekin äänessä, mutta näkökulma ja elämänkuvaukset ovat kyläläisten ja erityisesti lasten. Sateenkaarinotko on Annan lasten Jemin, Walterin, Nanin ja Din leikkipaikka, jonne pian löytää tiensä  myös juuri Pappilaan muuttaneeen yksinhuoltajapastori-isän neljä lasta, Jerry, Faith, Una ja Karl sekä Mary Vance. Jälkimmäinen on orpo tyttö, joka on karannut palveluspaikastaan ja jonka pappilan lapset ottavat hoteisiinsa löytäessään tämän vanhasta ladosta.

Pappilan lapset ja heidän leski-isänsä on kyläläisten silmätikkuna. Tosin mies on loistava saarnapuheiden pitäjä, mutta kasvattajana täysin vailla rotia. Onko sen nyt laitaa, että lapset leikkivät metodistien hautausmaalla, pitävät rukouskilpailuja tai mikä pahinta, tulevat ilman sukkia kirkkoon tai siivoavat pyhäpäivänä (niin kuin luultiin). Pastori tarvitsi rinnalleen hyvän naisihmisen pitämään lapset kurissa ja herrannuhteessa.

Hyvä ehdokas ilmaantuukin Rosemary Westistä, mutta kunka käy, kun siskonsa Ellen kurtistaa tummia kulmiaan Yrjänä-kissalle ja muistuttaa, että "hän lupasi. Hän itse lupasi". 

Minä pidän tästä kirjasta. Pidän sen lapsinäkökulmasta ja kerronnasta. Henkilöhahmoista, jotka tulevat eläviksi tarinan myötä niin hyvässä kuin pahassa. Lapsiin on helppo samaistua, paitsi Mary Vanceen, joka on "kaikkitietävä ja rehentelevä keekoilija" päästyään lopulta Cornelia-neidin (joka tosin on jo rouva Elliot) ottolapseksi ja askelen ylemmäksi yhteiskunnan portaita. Omalla tavallaan Mary Vancekin on kiinnostava hahmo ja tuo elämään oman kirpeän makunsa. Myös Ellen Westin luonne herättää kylmiä väreitä. On mielenkiintoista, että Ellen on kuvattu tummaksi ja hieman kovaksi luonteeksi, kun taas siskonsa  Rosemary on vaalea ja suloinen  luonne. Stereotypiaako?

Millä tavalla sitten Anna itse liittyy tähän Glen St.Maryn kylän elämään ja lasten leikkeihin. Kun ensimmäisissä kirjoissa kuvattiin tapahtumia Annan omasta näkövinkkelistä (vaikka ulkopuolisen kertojan äänellä) ja osin tämä näkövinkkeli jatkuu myös Anna omassa kodissaan teoksessa, niin tässä kirjassa tarkastellaan Annan ja (perheensä) merkitystä kyläyhteisölle. Vaikka Annaa ei tässä kirjassa fyysisesti paljonkaan tavata, ton hän kuitenkin läsnä ihmisten puheissa, hänen luonaan vieraillaan, häntä kaivataan, kun hän on poissa. Annalla on muutakin elämää kuin Glen ST.Maryn elämä. Avonleaan viitataan tässä kirjassa useammankin kerran. Riven välistä voi lukea, että Annalla on siis tiiviit yhteydet lapsuutensa maisemiin. Annan kanssa on helppo kertoa murheitaan ja huojentaa mieltään.

Annan ja Blythen perheen merkitys kyläyhteisölle on siis vahva ja tärkeä.

Lukiessani tätä kirjaa ties kunka monetta kertaa minulle tulee myös mieleen,  että Anna on aika hauras. Tämä tulee ilmi jo aiemmassa osassa, Anna omassa kodissaan, kun Anna menettää esikoisensa. Anna on pitkään sairas ja perheeseen tulee Susan Baker avuksi. Minusta Susanin rooli on tullut liian vahvaksi Annan kustannuksella. Tämä  tulee ilmi heti kirjan alussa, kun Cornelia tulee tapaamaan Euroopasta kotiunutta Annaa ja Susan on se, joka kehoittaa Corneliaa istumaan takan ääreen - aivan kuin hän olisi emäntä talossa. Minusta Annan olisi pitänyt olla se kehoittaja. Mutta Annasta on tullut jotenkin hauras, tämä kuva minulle on muodostunut tästä kirjasta. Hän on ollut pitkään sairas myös Shirleyn synnyttyä, josta onkin tämän vuoksi tullut "Susanin lapsi".

Tässä kirjassa on todellakin luettavissa paljon kaiken  lasten leikkien ja tohinan takana.

On myös mielenkiintoista, että vaikka Annalla on kuusi lasta (Jem, Walter, Nan, Di, Shirley ja Rilla) niin tässä kirjassa heistä on äänessä vain neljä vanhinta. Shirley loistaa lähes täysin poissaolollaan ja Rillaan viitataan vain yhdessä luvussa, jossa Mary Vance ajaa häntä takaa kuivattu turska kädessään. 

Vielä yksi huomio, tässä kirjassa on kuvaus siitä, kuinka pappilan lapset pelästyvät "kummitusta". Tämän kummitustarinan toisinto löytyy myös Tarinatyttö Saran vaheista ja myös Montgomeryn omista päiväkirjoista. Ilmeisesti näissä Montgomeryn tarinoissa on hyödynnetty kirjailijan omia kokemuksia. Tämähän ei liene muutenkaan kirjailijapiireissä poissuljettu keino tarinoiden kerronnassa. 

Olisi kyllä mielenkiintoista lukea nämä kaikki "Annat" alkuperäiskielellä ja lyhentämättöminä. Nytkin jään miettimään, mitä tästä on jäänyt pois, sillä lyhennettyhän tämäkin teos on, ainakin jos vertaa sivumääriä vanhempiin painoksiin. Sarjan viimeisen osan - Kotikunnaan Rillan luen kuitenkin sekä suomeksi että englanniksi.

...

Huom! Tämä kirjoitus löytyy myös vuodatuksen puolella olevasta blogistani.