Petri Saraste: Isäni vaiettu sotavankeus!

 

Petri Saraste

Isäni vaiettu sotavankeus

Otava, 2024

236 + 1 s.

Petri Sarasteen Isäni vaiettu sotavankeus on yhdistelmä suku- ja sotahistoriaa. Puhdas sotakirjallisuus tietokirjagenrenä ei varsinaisesti ole minun intresseissä, mutta sukututkimus kyllä. Tartuin tähän teokseen lähinnä siksi, että kaipasin taustatietoa aiheesta sotavankeus . Unelmissani on kirjoittaa erään hieman kaukaisemman sukulaisen elämäntarina kirjaksi (unelma, joka kyllä vaikuttaa liian monimutkaiselta ja vaikealta haasteelta, mutta unelma nyt kumminkin). 

Isäni vaiettu sotavankeus käsittelee kuitenkin Suomen sotavuosia laajemmin, kuin kirjailijatoimittaja Sarasteen isän kokemusten kautta. Sen vuoksi kirjan nimi on ehkä hieman väärin valittu, sillä sotavankeus on vain pieni osuus laajemmassa kokonaisuudessa, joka on siis sekä perhehistoriaa että sotahistoriaa aina Talvisodasta Lapin sotaan. Toisaalta nimi on  hyvin osuva, sillä sotavankeudesta yleisesti ottaen kai haluttiin mieluummin vaieta.

Teoksen ulkoasu ja luettavuus on hyvä. Ilmavasti kirjoitettu, fontti selkeä, luvut lyhyitä.  Teoksen kiintoisinta ainesta on Petri Sarasteen isän itsenä kirjoittama päiväkirja tunteistaan ja kokemuksistaan, joka on painettu erilaisella fontilla. Tältä osin kirja antaa autenttisuutta kokijan sisäisiin ajatuksiin, joita itse koen kirjaprojektissani tarvitsevani. Kuinka päästä sisälle päähenkilön nahkoihin, on ongelma, jos omat kokemukset ja elämänmeno on kovin erilaista. 

Petri Saraste on ammatiltaan toimittaja, ollut ulkomaankirjeenvaihtajana MTV:llä ja teoksessa on kyllä nähtävissä ammattilaisen ote. Asioihin on perehdytty ja niitä on tarkasteltu monelta kantilta. Toisaalta tämä tuo perspektiiviä aikaan ja tapahtumiin, mutta toisaalta myös hajottaa tarinaa itse sotavankeudesta ja sotavankeuden oloista. Myös kerronnan kronologia voisi olla jäntevämpi. Nyt luvuissa on turhaa toistoa ja eestaas soutamista Toisaalta näihin on tutkijan vaikea päästä käsiksi ja nykyään vielä vaikeampaa, minkä kirjailija toteaakin tuomalla nykyajan ja viimeisimmät uutistapahtumat osaksi historiaa.

Tämä teos on kokonaisuutena, ei niinkään sotahistorioitsijan steriili ja objektiivinen kuvaus, kuin pojan kuvaus isänsä ja tämän perheen vaiheista sodassa ja sodanjälkeeen. Miten nämä tapahtumat ja vaiheet ovat vaikuttaneet kirjoittajaan itseensä on sivujuonteena  kerronnassa. Isä oli opettaja, pojasta tuli toimittaja isänsä innoittamana. Sota ja sen tuomat traumat taas toivat perhe-elämään ja kanssakäymiseen oman ryytinsä.

Ei tämä huono lukukokemus ollut. Ehkä luen vielä uudelleen nuo kirjoittajan isän itse kirjoittamat sivut ja lopun viiteluettelosta voisi tsekata muutaman vinkin. Aihe pysynee mielenkiinnnon kohteena edelleen.

Pieni Helmet 2024 -lukuhaaste kohta 8. Kirjan nimessä on perheenjäsen

Aino Hagner: Leivän syrjään!

 

Aino Hagner

Leivän syrjään

Omakustanne, 2021

344 s.

"Vieno tiesi radioista mielestään mainosten perusteella jo aika paljon, kun astui isän kanssa Sieväsen liikkeeseen. Esillä oli puolisen tusinaan radiomerkkiä. Osa niistä näytti tutuilta vuosien takaisista lehtimainoksista. - Tässä meillä on ihan uusi Salora, jota on alettu valmistaa vasta viime vuonna. Se on taatusti suomalainen. Sievänen ohjasi tulijat sivupöydän ääreen, missä radiovastaanottimet olivat esillä. Miehen kasvoista paistoi into esitellä niitä, koska hän arvioi asiakkaat tosiostajiksi - Sitten on tietysti näitä muita uusia malleja kuten tämä Asa - modernia funkistyyliä, Sievänen kauppasi vaaleaa, vanerikoppaista vastaanotinta, jossa oli alareunassa kolme säätönappulaa. "

Aino Hagnerin Leivän syrjässä kertoo Vienon tarinaa kesästä 1938 kevääseen 1940. Teos on paikallishistoriaa, jossa liikutaan omilla kotonurkilla. Ei ihan omaa, mutta ei niin kaukanakaan. Nykyäänhän Jämsä ja Jämsänkoski ovat yksi ja sama kaupunkin, mutta tämän tarina liikkuu enempi Jämsänkosken tehdasmiljöössä kuin Jämsän puolella. Raja on ollut vahva näiden kahden välillä ja kyllä se vieläkin on jollain tasolla nähtävissä, pinnan alla aistittavissa, vaikka kuinka Jämsästä puhuttaisiin. 

Vienon isänsä kanssa tekemä radionostokuvaus on kiinnostava. Isäni oli itseoppinut pienkonekorjaaja ja radioita meidänkin pirtissä oli monenlaista. Kuvaus on myös mielenkiintoinen nykyaikaa vasten luettuna. Eipä enää ole sen enempää kide- kuin putkiradioitakaan. Kuunnellaankohan radiota vielä kuinkakaan paljon. Itsekin elän enimmäen hiljaisuudessa, mutta lapsuuteen kyllä radio kuului vahvasti.

Olen aiemmin lukenut Hagnerin Pitää olla ihmisiksi, joka kertoi Vienon lapsuudesta ja joka sijoittui 1920-luvulle. Nyt Vieno on koulunsa käynyt ja etsimässä omaa paikkaansa. Lapsuudenmaisemat ja kokemukset ovat kuitenkin taustalla. Hagnerilta on ilmestynyt muitakin teoksia, jotka kiinnostaisivat paikallishistoriansa takia. Kerronta on yksituumaista, ei kovin lennokasta tai kaunokirjallisesti polveilevaa. Kirjoittaja kertoo sukunsa ja erityisesti äitinsä tarinaa ja siinä sivussa paikallishistoriaa, elämänmenoa ajassa ja kylässä valottaen. Ihan mielikuvitusta teos ei ole, sillä kirjoittaja on käyttänyt hyväkseen paikallislehtiä ja muuta aineistoa. Fakta ja fiktio on sulavassa käsikynkässä, jossa ihmisten väliset tunteet ja jännitteet luovat vahvan pohjavireen ilman suurempia maalailuja. Näkökulma on vahvasti Vienossa muut ovat enemmän ja vähemmän statisteja.

Erityismaininta tälle sodankeskellä kummunneelle ajatukselle:

"Eikä pieni ihminen voinut kohtalolleen mitään. Tämän kansan puolesta ei voinut muuta kuin rukoilla."

---

Pohjoinen 2023 -lukuhaaste kohta 20. Paikallisen tekijän (kirjailija, suomentaja tai kuvittaja) teos.Vaikka kirjoittaja ei enää asu paikallisesti kerrotussa paikassa, on hän syntyjään paikallinen. Tekijän omat sivut löytyvät TÄÄLTÄ.

Aino Salo: Juhannuslahja!

 

Aino Salo

Juhannuslahja

Otava, 1942

141 s.

Alku: Taas tuo ulina!

Lopetus: Jonk' on turva Jumalassa, / turvassa on paremmassa, / kuin on tähti taivahalla, / lintu emon siiven alla.

Päähenkilö: Sirkku Elovaara, tyttölyseon viidesluokkalainen. isä kuollut. Äiti virkanainen. Sirkku on ainoa lapsi.

"Sirkku oli monta vuotta hiljalleen murehtinut sitä, ettei hänellä ollut sisarta eikä veljeä, niinkuin melkein kaikilla muilla hänen luokkansa tytöillä oli. Pikkutyttönä hän oli usein hätyyttänyt äitiä sillä, että tämän piti hankkia heille vauva, ja vasta jokunen vuosi sitten hänelle oli valjenut, että pikku vauvalla piti olla myös isä. Ja uutta isää hän ei millään, ei millään ehdolla tahtonut, sillä oma rakas isä, joka kuva oli sekä äidin että Sirkun kirjoituspöydällä, oli ollut rakkain isä maan päällä."

Tarina alkaa ilmahälytyksestä. Eletään Talvisodan syksyä, Joulun alla.Väestösuojassa Sirkku tapaa äitinsä, joka kertoo, että on ajatellut ottaa  pikkusisaren Sirkulle, ottolapsen, ehkä jo Jouluksi. Jouluksi ei pikkusiskoa saada, mutta Juhannukseksi Elsa-tyttö löytyy. 

Juhannuslahja on kirjoitettu jatkosodan aikana. Ajalliselta miljööltään tarina sijoittuu talvisodan loppupuoleen, välirauhaan ja jatkosodan syttymiseen. Ajallisesti tämä on tyypillinen, ajan ihanteita sivuava teos, jonka pääteema on orvot tai muuten turvattomat lapset ja heidän auttamisensa. Kerrontaa sävyttää "koti, uskonto ja isänmaa -teema". En kaikilta osin oikein tykkää, kun vihjataan aseveljeyteen "mahtavan liittolaisen" kanssa. Myös Mannerheimin päiväkäskyn sanat riipivät mieltä ja ajatus siitä, että "Sankarivainajat nousevat kesäisten kumpujen alta jälleen rinnallemme --- ----" .  kuulostaa banaalilta. Onko Mannerheim todella sanonut näin?

En myöskään pitänyt joistain rouva Elovaaran ajatuksista, joita hän esitti etsiessään Sirkulle pikkusiskoa, ajatellen, kuinka: huonot taipumukset ja geneettiset poikkeavuudet voivat piillä jo pienissä lapsissa Jos olisi ollut todellista auttamishalua, sitä apua olisi tarvinnut ne huonoimmassa asemassa olevat.

Ei sillä. Minua on kyllä kiinnostavat nimenomaan vuosien 1939-1945 välisenä aikana kirjoitettu tyttökirjat ihan tutkimusmielessä ja kysymyksenasetteluna juuri tuo kansallissosialismin näkyminen, Suur-Suomi -ajattelu ja eugeniikka. Sitä taustaa vasten tämä oli ihan  mielenkiintoinen tyttökirja. Se, kuinka historian tapahtumien valossa pätevää kerrontaa tämä on, on kuitenkin epäselvää. Elsa on Raja-Karjalasta. Elsan käyttämä kieli on outoa, soinnukasta, ei Suomen kirjakieltä, mutta mitä Karjalan murretta se on, en tiedä. Tässä mainitaan Aunus, mutta Aunus ei ole kuulunut Suomelle ja sieltä tuskin tuotiin lapsia Suomeen. Sirkun Ester-täti on opiskellut Karjalaa ja tulee avuksi, kun pitää selvittää muutama sana, jotka jää ymmärtämättä. Tällöin mainitaan Karjala-Aunus -sanakirja, mutta tarkoitetaanko sillä Suomi-Karjala -sanakirjaa? Mistä päin Karjalaa Elsa oli, jää siis epäselväksi, mutta ilmeisesti kuitenkin Suomen puoleisesta, menetetystä Karjalasta, koska hyökkäyksen tullessa paikkakunnan asukkaat olivat jääneet sotavangiksi. Mitähän murretta Hyrsylänmutkassa puhuttiin? Voisi sopia kuvaukseen, kun hieman tutkin asiaa. Paikanimiä tässä teoksessa ei kuitenkaan mainita.

Pieni sanasto eräästä Karjalan murteesta

Truba = savupiippu

Nenga

Tsoasut = kello

Vaika ei siis allekirjoita kaikkia ajatuksia, joita kerronnassa nousee, niin tämä oli kuitenkin kiinnostava, ajattelemaan pistävä teos.

Eero Pokela: Joulukuun kuudes !

 

Eero Pokela

Joulukuun kuudes

Historiallinen romaani Kyösti Kalliosta ja hänen ajastaan

Minerva, 2009

348 s.

"...astua vapaiden ja riippumattomien kansojen joukkoon... että Suomen kansa riippumattomana ja vapaana paraiten voi työskennellä sen tehtävän toteuttamiseksi, jonka suorittamisella se toivoo ansaitsevansa itsenäisen sijan maailman sivistyskansojen joukossa."

Eero Pokelan teos Joulukuun kuudes on erikoinen yhdistelmä sukuhistoriaa ja pohjalaista elämänmenoa yhdistettynä politiikkaan. Kerronta on leppoisaa, värikästä ja elämänmakuista. Välillä kerronta on vakavaa, välillä hersyvän humoristista.  Murrettakin käytetään.

 

"--- --- se taisi kosintakin mulahtaa suusta ihan kuin keväthauki katiskasta."

 

Jossain vaiheessa sävyt ovat mustaakin mustempia ja pohjavire saa ihokarvat värisemään. Julmuus ja kiusaaminen ovat olleet, eivät vain tämän päivän murheita.  Paljon jää myös rivien väliin kun tarinassa edetään itsenäisyysjulistuksen alta talvisodan tantereille. Kyösti Kallio on tarinan keskeisessä roolissa, joskaan ei aivan päähenkilö. Oikeastaan tässä ei olekaan yhtä ainoaa päähenkilöä, vaan tarinan nivoutuu Pokelan suvun ja suvunsuvun, ystävien ja tuttujen ympärille ja kaiken taustalla Kyösti Kallio merkittävänä vaikuttajapersoonana.

Tarinan punaisena lankana kulkee Suomen itsenäisyys ja sen merkitys yksilöihmisten elämässä, mutta myös Kyösti Kallion persoonan vaikutus ja merkitys Suomen itsenäisyydelle ja Suomen kansalle. 

Ei tämä mikään huono kirja ja antaa kyllä ajattelemisen aihetta. Tätä luki ihan syvnetyneenä. ja kiinnostuneena. Luiin tätä ihan kiinnostuneena, joskin jossain vaiheessa en enää pystynyt pitämään lukua, kuka oli Pokela ja kuka mitäkin sukua ja millä tavalla henkilöt olivat sukua tai tuttavia keskenään.  Kerronta etenee suurelta osalta kronologisesti vaihtuen näkökulmasta toiseen henkilöiden ja sukuhaarojen kautta, välillä on pieniä hyppäyksittäisiä takaumia ja tapahtumien päällekkäistä kerrostumaa. Ajallista etenemistä on välillä hieman vaikea hahmottaa kun kerronnan pääpaino on ihmisten arjen kuvauksessa ja ajatuksissa. Ajankuvana ja historiallisia tapahtumia tämä valottaa hieman eri näkökulmasta kuin koulujen oppikirjat tai dokumentit. Kaunokirjallisena teoksena tässä on otettu tiettyjä vapauksia, joita kirjailija tuokin esiin.

 

"Lohi pysähtyi ennen ylimmäisiä portaita. Niin teki myös Kyösti Kallio. Sanoja ei tarvittu. Molemmat tiesivät, että lopullinen ratkaisu tehdään jossain kauempana ja eduskuntaakin korkeammalla. Lohi katkaisi tuhannelta vuodelta tuntuvan hiljaisuuden. - Siunaa Suomeasi, Jumala!"

Poikkeuksellisesti tämä on ajastettu postaus. Luin tämän muutamassa päivässä jo lokakuulla, mutta kirjan nimi ja aihe sopivat niin hyvin itsenäisyysteemaan, että en voinut olla ajastamatta tätä tälle päivälle.

Kirkko ja kaupunki -lehden lukuhaaste kohta 19: Kirja, jonka nimessä on ja-sana. Ja-sana löytyy teoksen alaotsikosta.

Inkeri Taube: Tunturimajan tyttö!

Inkeri Taube

Tunturimajan tyttö

Gummerus, 1944

189 s

Päähenkilö Anna-Liisa Paja, joka kuvaa itseään seuraavasti: "Olen 160 cm pitkä, vaalea permanenttini on otettu vuoden takuulla ja kenkäkaupasta hankin tavallisesti 37 numeron jalkineita." Ei mikään tavanomainen päähenkilön kuvaus, ei lainkaan. Anna-Liisa on juuri kirjoittanut  ylioppilaaksi, mikä on hänen mukaansa autuaallinen olotila. Ei niin tavanomaiselta kuulostaa myös Anna-Liisan kysymys äidiltään: "Ovatko asiat päin pyttyä, äiti muori?" Äidin mielestä tyttären kieli on huolimatonta ja no, onhan se aika rempseätä.  Anna-Liisan äiti on syntyään Groscreutz ja tullut perheensä hylkäämäksi, koska on avioitunut suomalaisen Kustaa Mauri (vai oliko se Mauri Kustaa) Pajan kanssa. 

Anna-Liisalla on poikaystävä Björn. Anna-Liisa lähtee kesäksi kirjanpitäjän ja talousvastaavaksi Pohjoisen tuntureille, pieneen lomahotelliin, jossa hän tutustuu Gertiin, joka on karannut miehensä luota eikä aio palata, jos mies ei itse tule häntä hakemaan. Tunturihotellia pitää yksinhuoltaja, leskirouva Pörö. Hotelliin saapuu myös Anna-Liisan pikkuserkku, tohtori Georg Grosscreutz, jonka suhteen Anna-Liisa on vähän hakusalla, tykätäkö miehestä vai ei.

 Kirja sijoittuu ajallisesti vuoteen 1939. Viitteitä todellisuuteen on maininta Inkerin veljen Jarmon osallistumisesta Linnoitustöihin ja sodan uhka, mikä kirjan lopussa onkin jo käynyt toteen. En kuitenkaan osaa tätä oikein täysin realistisena pitää miljööltään. No, maantieteellisesti kyllä, tässä mainitaan ainakin Kaunispää, Petsamo, Kolttaköngäs. Anna-Liisan perhe asuu Haminassa ja pikkuserkku, josta lopulta  tulee tuttavallisesti Jyri, asuu  Kulosaaressa. Maantieteen ohella miljöökuvaus luonnon osalta on upeaa.

"Syksy pyrkii valloittamaan Lappia hitaasti, mutta varmasti. Se alkaa tunturien laelta, riipii viimeisistä tunturikukista terälehdet ja riepottelee siemenet pitkin rinteitä palvellen siten luontoa puutarhurina. Sitten se siirtyy laaksoihin ja koskettaa hyisillä sormillaan koivujen latvoja --- --- On niin kevyt ja hyvä hengittää! Yksinäinen retkeilijä unohtuuu keron laelle uneksimaan värien, viivojen ja ajan sopusoinnusta. Vain se, joka kokonaan antautuu luonnon armoille, voi imeä itseensä kaiken sopusoinnun, minkä jumalainen rytmitaju on luonut. Rinnassa herää luomiskaipuu. Olisi suurta voida sanoin ja poljennoin kertoa siitä, mitä silmä, korva ja sieraimet voivat aistia. Mutta kukapa pystyisi pukemaan sanoiksi sen kaipuun, mikä kuuluu kurjen kirkunassa, silloin kun se jättää suosaarekkeella olevan kesäisen kotinsa, tai kurmitsan valituksen, kun sen on levitettävä siipensä ja suunnattava matkansa etelään."

Todellakin pidän tästä luonnon kuvauksesta. Ja tuo määrite, jumalainen rytmitaju on erikoinen. Se tuo aivan uudenlaisen näkökulman jopa raamatulliseen luomiskertomukseen.

Mutta siis se realistisuus. Todenmukainen ja aito miljöö saa pienen kolauksen, kun aletaan puhua kuinka tunturimajalla vierailee Ruotsin (?) prinssi, jonka nimeä ei osaa yhdistää historiaalliseen kuvioon tai Persian prinssin vierailu, mikä kuulostaa vielä utopistisemmalta. Persiaahan ei enää vuonna 1939 tunnettua Persiana vaan Iranina enkä tiedä, onko sieltä tehty vierailuja noihin aikoihin. Nämä pari mainintaa veivät miljöökuvauksen vähän sivuteille. Myös aatelisuuden merkittävyys noihin aikoihin on hieman kysymyksenalainen. Vieläkö sillä oli painoarvoa sodan alla? Kaiken kaikkiaan siis fiktiivinen tarina jota voisi kuvata todella ja pilvilinnoilla. 

Ei kuitenkaan mitenkään huono kirja. Oma teokseni on kirjastonpoistokappale, antikvariaattiostos, josssa ei ollut kansipapereita. Löysin kuitenkin kansipapereista kuvan netistä, tulostin sen ja tuunasin kannet omanlaisikseen. Kansipaperien suunnittelijasta en tiedä, mutta hienoa työtä hän on tehnyt.

Intertekstuaalisuus:

Pajan perheellä on kissa, jonka nimi on Katinka Rabe. Jolla kuitenkin tunnutaan viittaavan historiallisuuteen ei niinkään kirjallisuuteen.

...

Tällä mukana

Pohjoinen-lukuhaasteessa kohta 20: pohjoista luontoa kuvaava kirja

Joken rauhanhaasteessa   Talvisota oli kuitenkin eräällä tavalla toisen maailmansodan sivujuonne

Anna Kasurinen: Se olikin sotasyksy!

Anna Kasurinen

Se olikin sotasyksy

Otava, 1940

92 s.

Kansi: Martta Wendelin

Alkulause: Marjatta aukaisi silmänsä ja kohtasi syksyn kirkkaan  auringon joka loisti ikkunasta ja puutarhan puiden oksilla ikkunan ulkopuolella.

Lopetus: Odotettu syksy loppui ja uusi vuosi alkaisi hetken kuluttua. Sen, mitä se toisi tullessaan, tahtoi Marjatta kasvaa vastaanottamaan.

Se olikin sotasyksy kertoo Marjatasta, joka on aloittamassa abiturienttivuottaan. Opiskelut kuitenkin keskeytyy, kun tulee ilmoitus kertausharjoituksista ja sodasta. Marjattakin ottaa osaa väestönsuojeluharjoituksiin, jotka kyllä tässä kirjassa kuvataan tavalla, joka ei kuulosta lainkaan (minun mieleeni) todellisilta, aidoilta, vakavasti otettavilta. Se olikin sotasyksy on sinänsä kiintoisa tarina, suurilapsisen perheen arjesta muutaman kuukauden ajalta. Perheen lapset tuntuvat olevan hieman epätavanomaisia aina Annukkaa myöten, joka topakkana pistää pystyy kerhon toisensa jälkeen. Nimi viittaa sotaan, mutta itse sodasta puhutaan hyvin vähän, yhtä pommituskuvausta lukuunottamatta, vain  lyhyesti mainiten. Kerronnan pääosassa on Marjatan ajatukset ja tunteet, mitä nyt, kun tärkeä abiturienttivuosi onkin vaihtunut toisenlaisiin kysymyksiin kuin opintojen loppuunsaattaminen ja tulevaisuuden haaveet. 

Jossain määrin minulle tuli mieleen Montgomeryn Kotikunnaan Rilla mieleen tätä lukiessani. Erityisesti kuvaus tanssiaisista liittyen sotauutisiin teki sen, vaikka oli toki yksittäinen tilannekuvaus.

Martta Wendelin kansikuva on nostalgisen kuvauksellinen. Kuvassa, jonka aihe sivuaa tuota pommitustapausta, ei näy järkytystä, ei  kauhua. Kuvassa on eteenpäinkatsova ote silloinkin, kun kaikki tuntuu sortuvan ympärillä. Kuva on kiehtova, jos ei kohta kovin realistinen, enemmänkin isänmaallisromanttista tyylisuuntaa.

...

Pieni Helmet 2019 -lukuhaaste, kohta 23: Kirjassa on alle 100 sivua

Usko Moilanen:Unohdettu kylä!

Usko Moilanen

Unohdettu kylä

WSOY, 1961

123 +1 s.

Kansi: Sauli Rantamäki

"Vaari silmäsi ikkunasta ulos. Pihalla oli jo hämärää vaikka päivä ei ollut vielä pitkällä. Oli lokakuu, ja näillä seuduin, napapiirin pohjoispuolella, valoisa aika hupeni joka päivä yhä lyhyemmäksi."

Korpelan vaari, tämän tarinan "koossa pitävä voima". Eletään talvisodan aikaa Kemijärvi Salla välimaastossa. Pienessä Niemen kylässä on vain kolme taloa, Korpela, Jomppanen ja Jokinen. Lapsia on sitten sitäkin enemmän. Talven kestävä piilosilla olo saa alkunsa syksyisenä päivänä, kun lapset tulevat kesken kouluviikon kotiin. Tässä tulee esiin pieni kulttuurinen sivujuonne Lapin kouluoloista, kun lapset joutuivat pitkien matkojen takia asumaan viikolla koulukaupungissa.

Pienen Niemen kylänkin miehet on kutsuttu kertausharjoituksiin ja pian sota onkin syttynyt.

Vaari varautuu suojelemaan pientä yhdyskuntaansa (kaikkien kolmen talon asukkaat sijoittuvat kaikki Korpelan taloon asumaan) kaatamalla puita ja pystyttämällä niitä talon navetta- ja saunapolkujen varteen ja tekemällä puista tunneleita, jotka talviolosuhteissa peittyvät lumeen ja jäädytetään koviksi pakkassäillä. Koko talo navetoineen ja saunoineen peittyy hangen alle.

WSOY:n NTK-sarjaan kuuluva tarina on jäänyt lapsuudesta vahvasti mieleen ja olikin mukava palailla nyt  lukumuistoja verryttelemään. Lapsuudessa sitä ei ehkä tullut niin ajatelleeksi, vaan nyt mietin ja yritin silmissäni nähdä tuon jättimäisen "lumimajan". Kuinka todenperäiseltä tarina tuntuu? Tarina sijoittuu talvisodan aikaan1939-40, Pohjoisen perukoilla. Olen kuullut sanottavan että se oli kylmä talvi. Sääolosuhteet olivat muutenkin toisenlaiset kuin nykyiset, jos nykyisinkin Pohjoisen talvet voivat olla paljon paljon kylmempiä kuin Etelän olosuhteet. Ehkä se voisi olla mahdollista, jos talot eivät ole harjakorkeudeltaan kovin korkeita. Tässä puhutaan kuitenkin parimetrisistä kuusista, joita sinne polunvarsille pystytettiin.

Kyläyhteisö viettää lumen alla  sotakuukaudet, vaari  käy kalassa ja tekee tiedusteluretkiä läheisen vaaran laelle. Lapset pitävät Liisa-tytön johdolla kotikoulua päivän ajan kuluttamiseksi. Välillä vähän koetaan seikkailuakin, kun haetaan vanhoja kouluvihkoja ja -kirkkoja kirjoja, Jomppasen mökistä ja joudutaan piiloutumaan vihollispartiolta. Sota tuo omat surunsa, mutta pieni kotirintama kestää, vaikka sodanjyly ja pommit paukahtelee ympärillä.

Sääolosuhteita:

"-Taitaa tulla oikea harjapyry, sanoi vaari kerran sisälle tullessaan ja pudisteli lunta vaatteistaan. - Mikä se sellainen on? kysyi Jussi. - Lumi juoksee silloin pitkin hankea ja muodostaa teiden varsille ja aitojen vierille korkeita harjanteita."

Paikallisväriä:

Koivikkaat. Poronnahasta ommellut jalkineet

...

Tundran lumoissa -lukuhaaste

Aune Hämäläinen: Kenttäsairaalan lotat!

Aune Hämäläinen

Kenttäsairaalan lotat

WSOY, 1965

273 + 1 s,

Aloitus: Tänään ne eivät tule.

Lopetus: Mie luule jot meijä on aika vällee lähtee, sanoi Laina.

Genre: sotakirjallisuus

Miljöö: Karjalan alue, kenttäsairaala lähellä sotatoimialuetta

Kieli: Suomen kieli, karjalan murre

Kertoja: Iira, nuori lottasvärdiläinen

Aika: Talvisota

Muita teemoja: Lotta Svärd, sairaalat, rakkaus, evakot, suomalaisuus, ihmisyys

Koskettava, syvälle sisikuntaan menevä tarina kenttäsairaalan toiminnasta ja sodan kurimuksesta nuorten ja vähän vanhempienkin elämässä. Kerronta kirjakieltä mutta dialogit käydään osin karjalan murteella. Hyvä  lukea, ei puuduta eikä väsytä, tarina uppoaa tajuntaa vahvana ja vaikuttavana (jos kohta en henkilökohtaisesti niin ihastu niihin kirosanoihin, joita paikka paikoin käytetään). Pidän murteen käytöstä kerronnassa, ilman sitä tarina jäisi jotenkin vajaaksi. Tämä tarina tulee lähelle niin ilossa kuin surussa ja viimeisiä sivuja käännellessä kyyneleet ovat lähellä. Ja se on paljon sanottu.

Tekstinäyte:

"Poliklinikka tuoksui voimakkaasti spriille. Molemmat siellä olevat penkit oli siirretty vierekkäin ja peitetty lakanalla. Pyjamapukuinen mies makasi hyvin suorana niien päällä. Kädet ristissä rinnalla kuin rauhallisesti nukkuen, mutta jotenkin silti tietoisena siitä, mitä lähellä tapahtui. Siltä ainakin tuntui Salosta joka purki reppua. Hän vilkaisi jokaisen repusta ottamansa esineen jälkeen miestä. Ensin luulin sen johtuvan pelosta, että tämä heräisi ja näkisi mitä hän teki. Sitten käsitin, että se oli anteeksipyyntö siitä, että hän tällä tavalla tutki toisen tavaroita

Seisoin  ovenpielessä, olisin saattanut seisoa missä hyvänsä. Salo o.li miehen kanssa kahden

- Ylihoitaja on pyytänyt tulemaan. Siirryin ovelta hänen eteensä, jotta hän näkisi kuka olin.

- Aivan niin. Tarvitsen apua pukemisessa. Hän kohotti katseensa käsissään olevasta takista ja painoi sen samassa takaisin. Käsi suori kolmea valkoista kanttinauhaa takin olkapäällä. - Luuulen, että laitamme hänen omat vaatteensa."
...

Seinäjoen kaupunginkirjaston kirjastohaaste kohta 32: Lue kirja, jossa on talvi

Eira Pättikangas: Myöhään kukkivat kukat!

Eira Pättikangas
Myöhään kukkiat kukat
Karisto, 2017j
312 s.

Eletään 1930-luvun loppuvuosia jossain päin pohjanmaata. Konimäen talon isäntä Mattias keittelee tervaa ja kolme tytärtä auttvat siinä, missä pystyvät ja omimmaksi tuntevat.

Vanhin tytär Siikri pukeutuu kuin miehet, ompelee ja auttaa tervahaudallakin. Petta, keskimmäinen tytär haaveilee sulhasista karja.nhoidon ja muun keskellä ja nuorin Malvi seurailee isompiansa. On Konimäessä vielä muorikin, Eetla nimeltänsä, Mattias-isännän anoppi, kuolleen puolisonsa äiti.

Pättikankaan kerronta on raikasta, lystikästä, hersyvää, muhevan maanläheistä ja lämpöistä. Se on kuin keitos, josta ei puutu maittavaksi tekevää pientä kirpakkuuttakaan. Kirjan nimi on oivallinen, viittaa rakkauteen, joka juuri talvisodan alla alkaa sykkiä niin nuoren kuin vanhankin syrämess.

Tekstinäyte:

- Ei tainnut miehes tulo olla sule mikää mieluusa yllätys, mutta pareet ittelles näin, mummo jatkoi. - Lopetat ne turhat ja friskaapelit haaveelus kuusta tavaihalla, aukaaset silmäs ja tyryt töntöröhös niin ku muukki ämmät.

----

Tällä mukana kirjankansibingossa. Valitsin kohdan kukka, sillä kannessa on ikkunalla pelargonit kukkimassa ja nimessäkin kukat mainitaan.

Seinäjoen kaupunginkirjaston kirjastohaaste kohta 48: Lue kirja, jossa kerrotaan sisaruksista.

Jämsän kaupunginkirjaston kesähaaste: Tänä kesänä olen lukenut suomalaisen kirjailijan kirjan.

Anonyymiys-haasteeseenkin tämän laitan, sillä kirjassa on eräs hahmo, joka jää anonyymiksi.Konimäen vanhin tytär, se miesmäisesti pukeutuva Siikri alkaa odottaa lasta, jonka isästä hän ei puhu eikä pukahda. Lukija toki voi aavistaa ja tehdä arveluja isästä, mutta varmuudella sitä ei voi sanoa, sen verran vähille sanoile kertoja tämän jättää.

Leena Wallenius: Rosalien laulu!

Leena Wallenius
Rosalien laulu
Otava, 1999
176 s.

Rosalie on 15-vuotias Itävallan juutalainen. Itävalta on Hitlerin valloittama ja juutalaisiin kohdistuu sortoa. Rosalie ja isänsä miettivät muuttoa pois, niin tekevät monet muutkin ja jonot konsulaatteihin on pitkät. Lopulta Wieselit saavat luvan tulla pakolaisina Suomeen. Sitten käy kuitenkin niin, että Rosalie  joutuu tulemaan yksin ja isä tulisi viikon kuluttua perässä.

Rosalie saapuu Suomeen, jossa maahantuloviranomaiset eivät ole kovin suosiollisia. Rosalie tutustuu kuitenkin Ruben Tolleriin, joka vie hänet kotiinsa. Tollerit ovat myös juutalaisia. Myöhemmin Tollerit ottavat kotiinsa myös Simon Landaun, joka on karannut keskitysleiriltä. Rosalie ja Simon ovat tavanneet  ensi kerran jo Itävallassa.

Rosalie haluaa isona laulajaksi. Hän on erityisesti kiinnostunut svingistä. Simonilla puolestaan on ainoana omaisuutenaan saksofoni.

Rosalien  laulua lukiessa mietin, onko Rosalie todellinen? Tarinan tausta on todellinen. Talvisota, jatkosota, Suomen, Venäjän ja Saksan suhteet. Suomen juutalaispakolaisten kohtalo. Kertomuksen tauastalla on varjona kahdeksan juutalaispakolaista, jotka Suomi luovutti saksalaisille jatkosodan aikana. Mikä häpeä!

Rosalien laulu ei anna kovin kaunista kuvaa Suomen sotavuosien oloista ja politiikasta. Sen verran ajatuksia kirja herätti, että minun täytyi hieman googlailla aihetta. Ilmeisesti kirja talon fiktiiviinen päähenkilöiden osalta, mutta heidän tarinansa on liitetty osaksi todellisia tapahtumia. Tosin en ole päähenkilön fiktiivisyydestä ihan satavarma. Rosalie pääsee laulamaan yhtyeessä, jonka johdossa on juutalaiset veljekset (nämä kaatuvat sittemmin sotatantereella) ja Rosalie tekee tuttavuutta myös lurppasilmäisen musiikkituottajan kanssa, joka lähtee viihdytyskiertueelle. Hahmo tuo mieleeni Toivo Kärjen, mutta onko tämä vain hyvää miljöön rakentamista. Ehkäpä?

Leena Walleniuksen Rosalien laulu on nuorille suunnattu historiaan pohjautuva teos, joka jättää ravistellun ja hieman epävarman olon. Vaikka kirja kertoo Rosalien laulajahaaveista niin ylitse niiden ainakin minulla nousi juutalaispakolaisten tilanne Suomessa sotavuosien aikaan, johon aiheeseen haluaisin perehtyä tarkemmin, niin raskasta kuin aiheesta onkin jo tietämäni  perusteella lukea.

----

Seinäjoen kaupunginkirjaston kirjastohaasste kohta 47: Lue  kirja, jossa musiikki on tärkeää.
Kirjallinen maailmanvalloitus: Itävalta

Estrid Ott: Lottien mukana Suomen sodassa!

Estrid Ott
Lottien mukana Suomen sodassa
Otava, 1940
169 s.

Siellä jossakin Suomessa Juna kiitää kiskoilla, ohi nimettömien aseminen, ohi viitattomien tienristeyksien. Pienimmässäkin odotussalissa on varoittava julistuksensa: Mies munalukko suun edessä. "Varo vakoojia".

Sensuuri poistaa huolellisesti kaikki paikannimet niitä täyteen sullotuista ulkomaalaisten kirjeenvaihtajien käsikirjoituksista. Se pyyhkii kaikki maantieteellisest tiedot rintamasotilaitten kirjeistä. Kartastoa tai teosta, jossa on valaisevia karttoja, ei voi mistään ostaa.

Näin alkaa tanskalaisen sotakirjeenvaihtajan Estrid Ottin tarina tai tarinakokoelma Suomen talvisodasta ja suomen naisten harmaapukuisesta armeijasta, Lotta Svärd - järjestön ahkerista työmuurahaisista.

Minua tämän kirjan pariin veti sukututkimus ja muuan lääkintälotta, jonka vaiheita olen yrittänyt selvittää. No, eihän tässä kirjassa juuri sukututkimus avautunut, mutta avautui 1939-40-lukujen vaihteen ilmapiiri ja tunnelmat. Suomen naiset, nuo harmaapukuiset työteliäät, kaikkensa antavat lottasvärdiläiset saavat kiitosta ja kunniaa ylenpalttisesti ja Suomen kansa, pieni sisukas kansa, jota kirjoittaja viime sanoikseen sanoo onnelliseksi saa osakseen lämmintä myötätuntoa koettelemustensa keskellä.

Lottien mukana Suomen sodasa on naisen kirjoittama naisnäkökulma talvisotaan. On paljon mahdollista, että tämä teos on sotakirjeenvaihtajan artikkeleista koottu kokoelma. Kirja sisältää seitsemäntoista lukua. Lukujen lomassa on  43 mustavalkoista valokuvaa lottiin liittyen.

Paitsi Lotta Svärd -järjestön työtä avautuu tässä kirjassa myös mielenkiintoisia uusia näkökulmia oloihin sotaa käyvässä maassa ja Karjalan evakkoihin, taaksejätetyn alueen ympäristöön. Maininta pakolaisten taakseen jättämien koirien villiintyminen on hiuksianostattava ajatus. Ajatus villikoiralaumoista karjalan hylätyillä kunnailla tuntuu jotenkin uskomattomalta, ei sellaista sotanäkökulmaa ole osannut ajatellakaan.

On puhuttu paljon siitä, miten vuoden 1918 sota ja vaiheet jakoivat kansan ja kuinka se yhdistyi talvisodassa. "Me seisomme kaikki rintarinnan" sanoo muuan adjutantti kirjoittajalle, kun tämä kysyy mitä tehdään kiinnisaaduille vakoojille. Ne ammutaan. Naisetkin. Mikä minua hieman hymyilyttää tai jäytää on adjutantin sanat:

"Vain tietämättömät ja kehittymättömät ihmiset ovat antaneet punaisten lupausten ja rahojen houkutella itseään."  

Olivatko he kaikki tietämättömiä ja kehittymättömiä ihmisisä, jotka lähtivät rajan toiselle puolen? Politiikasta voidaan olla mitä mieltä ollaan, siihen en ota kantaa ja maanpuolustus ja maanpetos ovat asioita erikseen, en niitäkään lähde ruotimaan. Sen sijaan näkemys, että kaikki toisinajattelevat olisivat t i e t ä m ä t t ö m i ä  ja k e h i t t y m ä t t ö m i ä  menee yli minun ymmärryksen. Tietämättömyyttä on varmaan ollut puolin ja toisin - tulevaisuutta kun ei voi nähdä.Sitä voi vain uumoilla, aina vain ei käy niin kuin toivotaan.Venäjälle Suomesta loikanneen tarina on monen kohdalla ollut varsin kova. Mutta että he olisivat loikanneet siksi, että olisivat olleet tyhmiä ja kehittymättömiä  on hyvin yksinkertaisesti ja epäviisaasti sanottu. 

Lottien mukana Suomen sodassa on hyvin avartavaa luettavaa ajasta ja ilmapiiristä. Sitä ei voi ottaa ihan kaikilta osin ihastuksesta huokaisten, vaikka kuinka kaunopuheista teksti olisikin. Ylistys ja kiitokset ja kunnia voi hurahtaa päähän, jos liian vakavasti lukee.

Yksi luku kirjassa käsittelee lasten Ruotsiin turvaan viemistä. Mielenkiintoinen mutta surullinen yksityiskohta on mainita junaonnettomuudesta, jossa etelään päin menossa ollut juna ajoi pikimustassa yössä lasten ylimääräisen junan päälle. Onnettomuudessa sai surmansa kahdeksan äitiä ja neljätoista lasta. Tämä tuo mieleen tarinan omasta perheestä kuinka äidin olisi ollut määrä lähteä Ruotsiin, mutta ei sitten lähtenytkään ja sitten olisi käynyt niin, että siihen junaan, jossa äidin olisi pitänyt mennä, oli pudonnut pommi. Myöhemmin olen kuullut sanottavan, että ei sellaista junapommitusta ole ollutkaan. No, tarinoitahan elämään mahtuu ja muistikuvatkin hämärtyvät ja saavat kultauksen.

 

Aikamoista kultausta oli tämäkin teos vaikka kyllä ne Suomen naiset kiitoksensa ansaitsevat. Siinä olen Estrid Ottin kanssa samaa mieltä.

Elina Nevalainen: Kolmikon seikkailut!

Elina Nevalainen
Kolmikon seikkailut
Tammi, 1944
97 s.

Talon vanha emäntä kaatoi juuri iltapäiväkahvia kuppeihin väen istuessa pöydän ympärillä, kun talossa oleva Kankuri-Kaisa tulla huohotti touhuissaan sisään. Hän kutoi mattokangasta saunakamarissa ja sieltä käsin hän oli tehnyt huomioitaan.

- Hevonen tuli pihaan! hän sanoi, ja jo äänen paino ilmaisi, että jo se hevonen saattoi olla vään erilainen hevonen kuin muut, tai ainakin se, joka sillä kulki.

Eletään talvisodan alkua. Rajan pinnasta asukkaita siirretään evakkoon.

Talossa, jossa Kankuri-Kaisa kertoo suuret uutisensa asuu myös kunnanhoidokkeina kolme sisarusta: 14-vuotias Teuvo, 12-vuotias Marja ja 8-vuotias Seija.

Talon väen lähtiessä evakkorekeen, saavat orvot sisarukset jäädä odottelemaan toista kyytiä. Talon nuori emäntä vain voivottelee: Voi voi, miten paljon sitä yhdelle ihmiselle kuormaa kannettavaksi pannaankaan. No, kyllähän se evakkojen kuorma oli raskas kantaa, en sitä kiellä, mutta kovin kylmältä ja kovalta kuulosti nuoren emännän sanat orvoille lapsille, jotka jäivät yksikseen aina iltaan asti, jolloin kyyti lopulta tuli. Seikkailu ei siihen kuitenkaan päättynyt, sillä tytöt tipahtavat kyydistä, kun hevonen pillastuu pommikoneiden hyökkäyksessä,  ja Teuvo pomppaa tavaranyytin kanssa perästä, kun ei voi jättää sisaruksiaan.

Eipä juonesta sitten sen enempää. Tarina sijoittuu siis talvisotatalveen, eikä varsinainen seikkailu ole kuin muutaman päivän mittainen ja kaikkinensa muutaman kuukauden. Sota on läsnä ja ympärillä lasten koittaessa selvitä  parhain päin niin  vasikan syntymästä kuin desanttienkin suhteen.

Jossain määrin kirjassa kuvastuu ajan poliittinen ilmapiiri, Seijan kurkussa on 'ryssänpala'  ja mikä pahimin sattuu minun korvaan on se, että vihollisen lyömisen jälkeen juodaan "peijaiskahvit". Vaikka sota onkin kaiken aikaa läsnä ei tämä kirja kuitenkaan ihannoi sotaa eikä tässä ole sellaista suursuomi-ajattelua kuin aiemmin lukemassani Viitosparakin Solessa. Kirjojen tyyli ja lukijakunta, jolle kirjat on ensisijassa suunnattu lienevät myös hieman erilaiset.

Kolmikon seikkailut oli ihan kiintoisa lukukokemus, ajatuksia herättävä, eikä niin todenmukaisuuteen pyrkivä tarina kuin seikkailua ja selviytymistä ankarissa oloissa korostava.  Karjalaisuudesta en osaa sanoa, kuinka karjalainen luonteenlaatu tässä näkyy tai on näkymättä, yksi outo sana tarinassa oli, kun Teuvo mainitsee, että miesjoukko puhuu lietsitys-kieltä. En ikinä ole kuullutkaan moista ilmaisua. Maininta siitä, että lapset olivat kunnanhoidokkeja tuo mieleeni kirjan huutolaisista, jonka taannoin luin. Nämä kohtalot eivät liene olleet aina kovin hyviä. Tämän kirjan sanoja lainakseni "kyllä minä tiedän, että maailman käsi on tyhjä ja tyly". Tylyyteen ja tyhjyyteen tämä kirja ei kuitenkaan pääty. Hyvän lastenkirjan tapaan loppu on onnellinen. 

Kirja on ilmestynyt 1944, jolloin oli jo jatkosota käynnissä tai sodittu. Erikoiseksi tämän kirjan tekee se, että tarinasta ei ilmene millään tavalla, että jatkosota olisi mahdollinen tai  tulossa. Seikka, mikä ainakin minut saa ajattelemaan, ettei tarinan pääpaino ole sodassa eikä isänmaallisuudenkaan korostamisessa. Isänmaan rakastaminen taidetaankin mainita vain kertaalleen. Tämän kirjan arvoja on rehellisyys ja periksiantamattomuus. Toisaalta se suomalainen unelma punaisesta tuvasta ja perunamaasta elää tässäkin teoksessa. 

...

100 suomalaista kirjaa