Elina Aro: Nokkoskaarteen Piritta!

Elina Aro

Nokkoskaarteen Piritta 

Pellervo, 1948

189 s.

 Kansikuvittaja: Ei tietoa

Aloitus: Auto, joka oli lakattu kiiltävänmustaksi, mutta jonka pintaa peitti nyt paksu keltaisenharmaa pölykerros, pyrki sinnikkäästi ylös Nokkosmäkeä. Se oli lähtenyt aamuvarhaisella Kuurharjun matkailumajalta ehtiäkseen vielä keskipäivän aikaan Kiennarjärven luonnonkauniille saaristorannoille.

Matkailijat päätyvät Nokkoskaarteen pieneen mökkiin, jota asustaa halvaantunut taiteilijaisä vaimonsa Martan ja tyttärensä Piritan kanssa. Taiteilijaisä  Mario Cesaroti on aikoinaan saapunut Italiasta  orpona katupoikana toimittuaan aikansa laivapoikana. Enää hän ei pysty maalaamaan kuten aiemmin, mutta on veistellyt pieniä hauskoja puueläimiä ja myynyt niitä turisteille. Taiteellisen lahjakkuutensa hän on siirtänyt tyttärelleen Piritalle. 

Martta-äiti on kotoisin Nokkoskaarteen omistavasta Keltaisestatalosta, johon suhteet kuitenkin katkesivat tyttären avioiduttua ulkomaisen kulkijan kanssa. Oman osansa ennakkoluuloista saa Pirittakin aloittaessaan koulun, jossa häntä aletaan kutsua "kesärotaksi". Piritta jää pois koulusta. Sitten Piritta jää orvoksi. Ensin kuolee isä, sitten kohta äitikin. Piritta muuttaa tätinsä Olkan luokse Piikkoon. Olkalla ja miehellään Einarilla on tytär, joka käy koulua, mutta Piritta, joka olisi kouluiässä laitetaan paimentamaan lehmiä ja auttamaan talon töissä.

Piritan onneksi hänen taiteellisen lahjakkuutensa huomaa Piikossa maksavana kesävieraana oleva lapseton lehtori, joka vaimonsa (on parantolassa) kanssa ottaa Piritan luokseen asumaan ja elämään heidän kasvattilapsenaan.

Kerronnallisesti Nokkoskaarteen Pirita on nopealukuinen, ajallisesti nopeasti ja elämänvaiheittain etenevä tarina, jossa jää paljon aukkoja, kun kerronnassa hypätään uuteen elämänvaiheeseen. 

Pirita valmistuu ylioppilaaksi ja miettii tulevaisuuttaan. Jatko-opintoja Ateneumissa.  Hän saa kuitenkin kirjeen.  Keltaisentalon isäntä on sairastunut, isäntä on joka on hylännyt tyttärensä ja joka on siis Piritan isoisä. Pirita lähtee takaisin Nokkoskaarteeseen, hoitaa isäntää Keltaisessatalossa, mutta  asuu tutussa mäkimökissä. Hän tapaa jälleen Isontalon Hannun, joka aikoinaan oli häntä koulussa haukkunut, mutta joka kuitenkin äidin kuoltua oli tuonut maitoa ja leipää oven taakse. Tunteita herää molemmin puolin.

Tarinan loppu jää avoimeksi, mutta suuntaa antavaksi. Keltaisentalon isäntä kuolee.  Keltaisestatalosta tulee orpokoti, mutta Nokkoskaarrre testamentataan  Piritalle.

Minä tarvitsen sitä ja se tarvitsee minua. Jäisin tänne jo nyt, jos voisin, mutta minun täytyy ensin noudattaa sitä kutsumusta, jonka olen saanut isän perintönä. Ensi kesänä tulen tänne ja tuon ukin ja mummin (lehtoripariskunta) mukanani. Kerran, sitten kun tunnen, että osaan jotakin ja että olen jotakin saavuttanut, palaan tänne – ja jään tänne. Jos petyn, palaan tänne sittenkin, niin kuin isäkin palasi ... 

Nokkoskaarteen Pirita kuvaa aikaa mennyttä. Eletään agraariyhteiskunnassa. Kansakoulu on ehkä vasta muotoutumassa, sitä ei ainakaan nähdä välttämättömänä, kuten Piritan kohdalla hänen tätinsä taholta. Oppi- tai yhteiskoulujakin kuitenkin on jo olemassa. Ei tämä ihan torppariaikaakaan enää oikein ole. On autojakin, turismia. Tietysti tämä on fiktiota, jossa ei ole pyritty kuvaamaan niinkään aikaa, todellisia paikkoja, kuin nuoren ihmisen kasvua ja kehitystä, taiteellista kutsumusta.  

Kirjailija on syntynyt Lammilla, asunut lapsuutensa Mikkelissä. Hän on toiminut myös opettajana omalla paikkakunnallani. Missä määrin kuvauksessa on vaikutteita kirjailijan omilta, elämän varrella tutuiksi tulleilta  seuduilta on vaikea sanoa. 

Vähän italiaa: 

L'onda dal mar divisa

Bagna la valle e'lmonte;

Va passeggiera

In tiumi,

Va prigionniera

In fonte,

Mormora sempre e geme

Fin che non torna al mar,

Al mar, dov' ella nacque,

Dove acquisto gli umori,

Dove da' lunghi errori

Spera di riposar. 

 

Kaukana merestä laine virtaa kautta laaksojen ja vuorien; vapaana virroissa vierii, vankina lähteissä läikkyy, alati kuiskaa ja huokaa, kunnes palaa mereen taas, mereen missä syntyi, mistä kosteutensa sai, missä pitkistä harhailuistaan toivoo levähtävänsä. 

---

 

Naistenviikko 2020 päätöspäivän kirjana Liisan Hiiskun Muistathan vielä Stiinan?

Liisa Hiisku
Muistathan vielä Stiinan
Pellervo, 1947
208 s.

Naistenviikko päättyy ja tänään viettävät nimipäiväänsä Kristiina, Tiina, Kirsti, Kirsi, Krista, Kiia, Tinja. Olisi minulta löytynyt hyllystäni pari Tiina-kirjaakin, mutta päädyin nyt kuitenkin tähän teokseen, voidaanhan Stiina-nimi katsoa juontuvan Kristiinasta, vaikka, Stiinaa ei sellaisenaan kalenterista löydykään.

Muistathan vielä Stiinan on jatkoa teokseen Stiina löytää tiensä. Miljöö on sodanjälkeinen Suomi ja maaseutu, jonka elämänmuotoa ja tapaa tällä teoksella on haluttu kuvata ja tuoda esiin. Ehkä jopa hieman idealistisestikin, sillä alun kuvaus pääkaupungin sykkeestä on täydellinen vastakohta kulttuuriympäristönä.

Stiina on Yli-Mantilan 19-vuotias tytär. Hänen veljensä Jaakko asuu perheensä kanssa Taka-Mantilaa jääden hieman vieraammaksi. Sisko Alma,  sen sijaan on perheensä kanssa lähempänä. Vielä on Stiinalla yksi veli Lauri.

En tiedä, mutta jostain syystä ja erityisesti noiden nimien takia, kuten Iso-Niku minulle  tulee mieleen pohjalaisuus. Kerronnassa ei kuitenkaan juuri ole pohjalaisuuteen viittaavia murresanoja ja kuvaus mustikkametsistä ei oikein istu minun mielikuvissani Pohjanmaan lakeuksille. Ainoa vieraampi sana, mikä tässä esiintyy on häkkyre.

"Mutta kun heinänteko sitten alkoi, Stiina tunsi todella virkistyvänsä. Paahtavassa helteessä oli tosin rasittavaa tehdä häkkyreitä ja täyttää kuormia, mutt sitä suloisemmalta maistui nopea uiminen ja lyhyt lepohetki ruokailutauoilla."

Heinäpellolla on lapsena vietty tovi jos toinenkin, mutta meillä heinät laitettiin seipäille kuivumaan. Täytynee kai taas tutkia tuon häkkyre-sanan etiomologiaa.

Kertojana tarinassa on kaikkitietävä ulkopuolinen, joka vie tarinaa eteenpäin Stiinan näkökulmasta. Tarina alkaa Helsingistä, jonne Stiina on tyttöystävänsä Kertun, tämän poikakaverin Juhon ja toisen pojan, Reinon kanssa lähteneet tutustumaan. Helsingissä asuu Meeri, joka on naimisissa Pentin kanssa ja jotka ovat Stiinan lapsuudenystäviä.

Vähän naisnäkökulmaa:

- Ja te tulette tietysti mukaan, Meeri ja Pentti?

- Miten minä voisin, kuka olisi pojan kanssa? vastusti Meeri alistuneella äänellä, jossa kuitenkin oli hiven alakuloisuutta.

- Eikö teillä sitten ole ketään, joka voisi sitä joskus katsoa, jotain mummuatai tätiä? ihmetteli Kerttu.

- Ei ketään koko kaupungissa. Täällä saa kyllä vuokrata jonkinlaisia kotomiehiä - naisten muodossa tietenkin - mutta en minä uskaltaisi sitä vieraalle jättää.

- Oletteko te sitten aina kaiket illat kotona? ihmetteli Juho puolestaan.

- Minä olen, Pentti käy joskus elokuvissa ja voimistelemassa ja kokouksissa.

- Mutta sehän on hirveätä! huudahti Kerttu. - Mitä sinä sitten nautit koko Helsingistä?

Kerttu kultta, jos minä toden sanon, niin ei tästä kaupungista nykuisin taida nauttia kukaan muu kuin sellaiset matkailijat kuin te, sanoi Meeri.

Meerin elämä näyttää kovasti siis olevan seinien sisällä oloa, mutta Stiinan ja ystäviensä vierailun seurauksena Meerikin pääsee teatteriin ja Pentti oppii lastenhoitoa ja kotimiehen askarreita.

Nelikko ei selviä Helsingin reissusta ilman seikkailua. Stiina on joutua ryövätyksi ja eksyy ja Juho puolestaan joutuu pahoinpidellyksi ja ryöstetyksi.Kyllä maalla on toisenlaista.

Yli-Mantila on iso talo, hyvinhoidettuja Stiina on sydämeltään maaseudun ihminen. Rakkausasioista hän ei vain tunnu pääsevän selvyyteeen. Hän pitää Reinosta, ja Reino pitää hänestä, mutta haluaako hän naimisiin? Stiina haluaa vain elää ja nauttia olostaan. Sitten paikkakunnalle tulee maanmittari Matti, jonka tehtävänä on katsastaa tiloista luovutukseen alueita karjalaisten evakkojen asuttamiseen. Matti on paitsi maanmittari myös taiteilija, joka maalaa Stiinasta taulun ja lupaa maalata vielä Yli-Mantilastakin. Mattikin alkaa kosiskella Stiinaa ja Stiinasta on luontevaa olla Matin seurassa.

Muistathan vielä Stiinan ei ole kuitenkaan keveä rakkauskertomus. Siinä on myös traagisia piirteitä. Sodan  jäljet ja vaikutukset saavat aikaan monenlaista seurausta myös Stiinan lähipiirissä. Pohjasävy tarinassa on kuitenkin valoisa ja niistä tunteistaankin Stiina lopulta pääsee selvyyteen paetessaan räksyttävää koiraa puuhun kesken mustikkareissun.

"Olen aina luullut,että rakkaus tulisi kuin ukkosen jyrinä. Ja nyt minusta tuntuu kuin olisin pitkästä aikaa kotona ja oikein oma itseni. Kuinka tyhmä olenkaan ollut!"

Sara on lukenut teosparin ja pitää niitä realistisina, joskin joitain ärsyttäviä piireteitä omaavina. Teksti oli hänestä kuitenkin  elävää ja sujuvaa.