Erkki Rekimies: Näkymätön intiaani!

Erkki Rekimeis

Näkymätön intiaani

WSOY, 1972

Kansikuva: Timo Aarniala

119 + 1 s.

Aloitus: Vuoret näyttivät kaatuvan päälle, mutta Hank läiskäytti ruoskaansa hevosten lautasille ja huusi hoo. Neljä parivaljakkoa kiihdytti laukkaansa ja vaunujen pyörät hakkasivat tiehen entistä tehokkaammin. Mutta intiaani seurasi heitä.

Lopetus: Siitä huolimatta Hank ei tuntenut mieltään niin hyväksi kuin olisi luullut. Myös Hymyilevä Joe murjotti omalla paikallaan. - Hooh, luupäät, alkakaahan juosta.

Alkuasetelma kuvaa postivaunujen matkaa Grand Junctionista kohden Denveriä. Postivaunujen pääkuljettaja Hank on viimeisellä matkallaan ennen eläkkeellejäämistä. Hän uneksii ajasta, jolloin voisi istua omalla kuistilla Karmelin laaksossa ja katsoa auringonlaskua mereen kuunnellen meksikolaisten peonien laulua ja soittoa.

Tässä tuli heti pari asiaa, joista halusin saada tietää lisää. Karmelista tulee itselleni ensisijaisesti mieleen Israel ja Karmelin-vuori, mutta siitähän ei ollut kyse. Tässä tarkoitettu Karmel on Carmelin kaupunki Kaliforniassa. Toinen sana, joka herätti kysymyksiä oli peonit. Aivan outo sana minulle, mutta aina sitä näköjään uuttakin oppii. Peoni tarkoittaa suomisanakirjan mukaan köyhää päivätyöläistä. 

Postivaunujen toisena apuohjaajana, on haulikkomies Hymyilevä Joe. Nimi juontuu siitä, että hänen poskipartansa peitti laajana kaarena leuan ja ulottui korviin asti, näyttäen siltä kuin hän olisi aina hymyillyt. 

Postivaunuissa matkaa tekivät Kauppias Waterbottom ja hänen tyttärensä Dolores sekä heidän musta palvelijansa Suuriruhtinas Aleksanteri, katolinen Isä Tonio, entinen seriffi, nykyinen palkkionmetsästä Wilson, jota intiaanit kutsuivat nimellä shoneshine eli päivänpaiste sekä nuori Mac-niminen kaveri, jota Wilson oli saattamassa oikeuden eteen. Kaikilla muilla, paitsi Dolores-neidolla oli menneisyys, joka sai heidät pelkäämään postivaunuja seuraavaa intiaania, Toboloa, jolla oli seuranaan paitsi papurikkonsa, myös susi Lobo.

Tobolo on sinisilmäinen orpo intiaaninuorukainen, jonka isä oli valkoinen kauppamies ja äiti Shoshoni-päällikön tytär. 

Muita tarinan kannalta olennaisia henkilöitä ovat Arapaho-päällikkö Culpalan eli Simpukkakarhu. Kojootinhäntä, joka on Tobolon kanssa karkoitettu luisenojen kylästä, koska taikauskoiset intiaanit uskoivat Tobolon sinisten silmien tuovan pahaa onnea. Kojootinhäntä on siis Tobolon kasvatti-isä, jo vanha ja kuolemassa. 

Luisenot oli taas eräs seikka, joka herätti kummastusta, sillä en ollut koskaan kuullutkaan tällaisesta heimosta. Rekimies kuvaa luisenoja näin.

Luisenot olivat pienen ja vähäpätöisen heimon jäseniä. He puhuivat sosonien kieltä ja kutsuivat itseään monoiksi eli ihmisiksi. He asuivat jokea kohti laskeutuvalla rinteellä, mutta kylää  oli mahdoton havaita veneestä tai kanootista tiheän rantaviidakon takia. Majat oli rakennettu tiipiin muotoisiksi keoiksi puunrungoista ja kehikko päällystetty turpeilla ja savella. Luisenojen kuvataan syövän kaloja ja sammakoita. Pemmikaania ja puhveleita he eivät tunne, sillä he eivät ole koskaan ylittäneet vuoria.

En tiedä kuinka totuudenmukainen kuvaus tämä on. Luisenot on ainakin sen vähän perusteella, mitä englanninkielistä tekstiä löysin, kalifornialainen heimo ja mono-heimo alkujaan Nevadasta. Näistä intiaaniheimoista ja kulttuurieroavaisuuksista olisi kyllä kiva tietää vähän enemmänkin, mutta kielitaito ei ihan riitä, ja netti on pullollaan sekalaista tietoa. Tosin silloin kuin Rekimies on tämän teoksen kirjoittanut ei nettiä ollut, joten olisi mielenkiintoista tietää, mitä kautta hän on taustatyönsä tehnyt, sillä kyllä tässä teoksessa on taustoja ajateltu, joskin kerronnallisesti detaljit on enemmänkin ripoteltuja tarinan lomaan miettimättä, kuinka hyvin ne kokonaistarinan kannalta ja historiallisesti luontuvat puolustavat paikkaansa. Historiallisista, ihan oikeasti olemassa olevia henkilöitä joihin jollakin tavalla viitataan ovat esimerkiksi  William (Bill) Cody ja Custer, joka tässä tarinassa tosin ei kohtaa kohtaloaan, mutta on kuitenkin jo everstiluutnatti arvoltaan.

Minua myös mietityttää muutamat, ilmeisesti intiaanikielisiksi tarkoitetut sanat, jotka eivät ainakaan googlauksella tuoneet tämänsuuntaisia merkityksiä, samoin kuin se, että intiaanit eivät olisikaan olleet hyviä ratsastajia ja hevosmiehiä.

Erkki Rekimiehen Näkymätön intiaani on hieman humoristisella otteella kirjoitettu lännentarina. Henkilöhahmoissa on luonteiden ja arvojensa suhteen monipuolisuutta. Tämä ei ole mitenkään mustavalkoisesti tai stereotyyppisesti kirjoittettu teos. Tosin teoksessa tulee esiin myös aikaan liittyvä rasistisuus ja ajatuskuviot esille suhteessa valkoiset - intiaanit - värilliset. 

Kerronnallisesti tarinaa viedään eteenpäin kahdessa ajassa. Toisessa ajassa edetään postivaunujen matkassa ja kohtaamissa ongelmissa, toisessa valotetaan Tomolon kasvua ja vaiheita. Jossain vaiheessa nämä kaksi aikaa kohtaavat toisensa. Suurena teemana tarinassa on Tomolon identiteetti. Hän haluaa selvittää menneisyytensä, saada vastauksia. Humoristisesta otteestaan huolimatta tässä tarinassa on vakavia pohjavirtoja todellisuuteen, taikauskoisuuteen ja ihmisyyteen liittyen.

Teoksen on lukenut myös Jokke. 

--

Pohjoinen 2023 -lukuhaaste kohta 11: Romaani, jonka kannessa tai takakansitekstissä on hevonen tai hevosia

Eveliina Hokkanen: Naavalla kiedottu!

 

Eveliina Hokkanen

Naavalla kiedottu

Aikamedia, 2020

192 s.

Kansi: Aikamedia/Milla Aura-Tolonen

 

"Kehoni ja mieleni oli edelleen järkyttyneessä tilassa ahdistuksentaisteluista ystävieni luona, eikä siihen ollut parempaa lääkettä kuin metsä."

Naavalla kiedottu on Eveliina Hokkasen esikoisteos. Teoksen päähenkilö ja minä-kertoja on Jutta, 15-vuotias nuori nainen, joka kokee itsensä erilaiseksi, yksinäiseksi "naavaparraksi." Jutta rakastaa metsää. Se on hänelle paikka rentoutua ja rauhan tyyssija. Jutta käy metsällä isänsä kanssa ja saa metsäsyskortin. Jutan äiti ei hyväksy Jutan metsästysharrastusta. Tästä ilmeisesti johtuu jännitteet Jutan isän ja äidin kesken. 

Pidin tästä teoksesta enemmän kuin tekijän toisesta Hiilellä peitetty -teoksesta.Kieli on rentoa, nuorekasta. Pakotonta. Pidän henkilöiden nimistä, jotka ovat epätavanomaisia (Minerva, Jelina, Eemi, etc) . Itsekin kirjoittelevana henkilöiden nimet tarinoissa on tärkeä, henkilöiden täytyy elää ja heihin täytyy saada yhteys. Eveliina Hokkasen henkilögalleria on monipuolinen ja elävä koululaisjoukko, ystävät ja sukulaiset, joihin on syntynyt hyvä suhde. Henkilögalleria tuo tarinaan hyvää touchia. 

Hieman minua kuitenkin mietityttää kokonaisuudessa se, kieltäisikö kaveriporukka kiipeilemästä puihin ja käskisi alas puusta, kuten Juttaa käsketään.

- Jutta, tuletko ystävällisesti alas sieltä. En ole täysin varma, onko tuo turvallista. - Tottelisitko Jelinaa! Aaron sanoi. Hän ja Jelina olivat kävelleet puiden luokse toiselta puolen. Vain siksi, että voisivat komentaa ja valittaa minulle. He minulle. Minua vuotta ja kaksi vanhemmat ystäväni valittivat minulle. Eivät edes vanhempani puhutelleet minua noin.

Kaveriporukka ei kuitenkaan ole kaikilta osiin mitenkään siloteltua, mikä ilmenee myöhemmin kotikutsuissa, joiden traagiset tapahtumat tuovat poliisit paikalle. Tässä kuvauksessa koen myös, että jotain on jäänyt ikään kuin huomioimatta, tai ainakin jäänyt rivien väliin kysymykseksi, puntaroitavaksi. Ja hyvä tarinahan jättää myös ilmaa kerrontaan. Ei kaikkea tarvitse rautalangasta vääntää.

Pidin maaseutukuvauksesta, joka toi oman lapsuuteni mieleen ja sen, kuinka minut huijattiin tarttumaan lehmien sähköaitaan, kuinka opin ylittämään sähköaidat ilman säpsähdystä.

Naavalla kiedottu on kristillistä fiktiota. Hengellisiä asioita sivutaan, mutta ei mitenkään päälleliimatusti. Ne ovat luonnollinen osa arjessa. Uskoa ei tuoda esiin tietystä kulmasta, suunnasta, paitsi lopussa, jossa tapahtuma on hyvinkin tunnistettavissa tai sitten ei, riippuu lukijasta ja siitä, kuinka hyvin tietää kirjoittajan taustat. Teos ei ole myöskään pelkkä maaseutukuvaus.

Naavalla kiedottu on osin hyvin erilainen teos kuin aiemmin lukemani, Hokkasen uudempi teos Hiilellä peitetty. Teoksissa on kuitenkin paljon yhteistäkin. Luontosuhde, nuoruuden kivut ja epävarmuus, ahdistus. Naavalla kiedottu Jutta  taistelee ahdistusta ja paniikkia vastaan, kun kokee, että hän ei saisi olla sellainen, kuin on. Miksi hänen pitäisi pukeutua mekkoon, jos viihtyy paremmin pitkissä housuissa? 

Hiilellä peitetyssä päähenkilön Varpun ahdistus kumpusi ilmastokriisistä ja johti syömishäiriöön.  Varpun tie rauhaan ja tasapainoon oli pitkä ja kivinen. Se vei sairaalan kautta. Naavalla kiedotun Jutan ahdistus hälvenee ehkä nopeammin. Paniikkioireissakaan ei tuoda millään tavalla esiin, että Jutta olisi käynyt kouluterveydenhoitajalla saati lääkärissä. Tätä puolta kerronnassa hieman pureksin. 

Samoin jäin hieman mietteliääksi kuvauksessa, jossa Jutta "huokaisi syvään ja antoi hiilidiogsidien tulla sisään". Jos minun täytyi Hiilellä peitetyn jälkeen ottaa selville, miten pulloja käytetään vaateteollisuudessa, täytyi minun Naavalla peitetyn jälkeen tarkistaa tietojani hiilidiogsidin ja hapen kiertokulusta hengittämisessä. 

Naavalla kiedotusta jäi ihan hyvä lukujälki. 

---

Helmet 2023 -lukuhaaste kohta 41: Kirjan kirjailija on syntynyt 1990-luvulla

Satu Prusti Nelson: Aurinkoon puettu aika!

 

Satu Prusti Nelson

Aurinkoon puettu aika

Markettiimi, 2017

509 s.

Varsinainen aloitus: Suuri ikkuna antoi lounaaseen, tulivuorille päin. Kun katsoin ulos, mennyt aika, jonka luulin jo menettäneeni, syöksyi minua kohti. Siinä hetkessä elin kuusitoista vuotta.

Lopetus: Päälleni putoili paisuvia ilon pisaroita. Césarin keisarinnauru kaikui kirkon kivisillä käytävillä. Sade valui yhtenä verhona ja tuuli rymisi kuin ukkonen.

Päähenkilö: Soledad, meksikolainen nuori nainen, joka on lapsena adoptoitu Pohjoiseen. Ilmeisesti kyse on Suomesta, mutta Suomi, jossa syödään peurankoipea ja simpukoita jouluisin ja omataan venäläistaustaisia (nimien perusteella) sukulaisia ei ole minun tuntemani Suomi. Minun on vaikea hahmottaa miljöötä tältä osin. Yritän kuvitella kartanokodin meren rannalle, mutta mielikuvitukseni ei taivu, ei Helsinkiin, ei Pohjanmaalle, josta tiedän kirjailijan olevan kotoisin. Kuvaus on hieman epätodellista, kuin unelmaa, haaveita, niin ylellistä.Ehkä kuvauksella on haluttu tuoda esiin juuri tätä hienoa ja ylellistä elämää, johon päähenkilö on Meksikon orpokoti/sairaala kautta adoptoitu. Tämä köyhempi puoli vain jää varjoihin, rivien väliin, erikoisten, epätavallisten hahmojen taustoihin.

Ei sillä. Kirjailija osaa kyllä kirjoittaa. Hän juoksuttaa sanoja kuin värejä pensselistä. Kokonaisuus on hyvin taiteellinen. Eikä ihme, sillä onhan kirjailija myös taiteilija. Taiteella onkin merkittävä osuus kerronnassa. 

Jos minun on vaikea hahmottaa sitä Pohjoista, johon Soledad on adoptoitu, niin toisin on Meksikon kuvaus ja Meksikoon tapahtumat suurimmaksi osaksi sijoittuvatkin. Meksiko avautuu lukijalle värikylläisenä, alkuvoimaisena. Alkuperäiskulttuuri on vahvasti läsnä niin historiassa kuin arjessa, sekoittuneena espanjalaisvalloittajien tuomaan kulttuuriin. Mutta se köyhempi Meksiko jää tässäkin taustalle. Tosin César, nuori lahjakas taiteilijapoika, johon Soledad tutustuu lienee köyhistä oloista, mutta tätä köyhyyttä ei tuoda kovi paljon esiin, vaan pojan erityislahjakkuutta, jonka rinnalla merkittävää on myös hänen uskonsa. Ei se katolisuuden ja alkuperäisuskontojen sekoitus, josta Meksiko tunnetaan, vaan elävä, voimaannuttava kristillisyys, madonnankuvista ja krusifikseista paljaaksi riiisuttu tyhjän ristin usko. Tässä uskon kuvauksessakin kirjailja on omintakeinen ja Césarin "evankeliointi" kaikkea muuta kuin suomalaista, vapaakirkollista tai mitään muutakaan tuntemaani tapaa esittää evankeliumin ydin etsivälle ihmiselle. Ja etsijä Soledad on. Voisi sanoa, että Césarin ote on hieman apologinen.

Hän on saapunut Meksikoon opiskelemaan, mutta myös etsimään isoäitiään Guadalupea, jonka lämmön ja läheisyyden hän muistaa vahvana, elämää kantavana voimana. Soledad on saapunut Meksikoon  etsimään juuriaan ja identiteettiään. Soledad ei usko Jumalaan. Hän tietää paljon Meksikon kulttuurihistoriasta, menneisyydestä, muinaisista uskonnoista, jotka kaikki ovat hänelle samanarvoisia. Césarin viittaukset vuorilla tapahtuviin salaisiin menoihin saa Soledadin kylmiin väristyksiin haluamatta uskoa niitä todeksi. Niin ne saa minutkin värisemään. Tämä, erityisesti teoksen loppupuolella nouseva animismi tuo synkkiä sävyjä kerrontaan ja saa minut lukijana varuilleen.

Soledad  on nimensä mukaisesti yksinäinen. Hän etsii lepoa ja rauhaa vaikkakin taistelee  kynsin ja hampain vastaan sitä rauhaa, jota César tarjoaa. 

Aurinkoon puettu aika on hyvin erikoinen teos.Toivoin kovasti saavani tämän luettavakseni, mutta - tämä ei aivan ollut minun kirjani. Minua häiritsee erityisesti tuo edellä mainitsemani epätodellisuuden tunne ja yltiöylellisyys, jota ei auta se, että tässä on myös paljon virheitä sana-asuissa. En tiedä liekö syy oikoluennassa vai siinä, että kirjailija on kotiutunut Yhdysvaltoihin. Esimerkkinä nyt lause:  Se hän peri Andres. Ja teos on kerronnallisesti hyvinkin kirjakielistä, jossa ei murteita käytetä. No, ei tämä nyt niin iso asia ole eikä häiritsevinkään. Kaikkein häiritsevintä on se, että minulle ei jäänyt tästä levollista oloa.

Päähenkilö löysi levon ja rauhan yksinäisyyteensä, löysi identiteettinsä  ja löysi rakkauden (tässä ei niinkään puhuta romanttisista tunteista, mutta väreily Soledadin ja Césarin välillä on hyvin ilmeinen ja vahva, vaikka tästä henkilökemiasta ei puhutakaan). Minulle lukijana jäi epävarmuus ja pelko kaivertamaan, sillä ne kaksi asiaa, jotka paloivat olisi saanut jäädä palamatta, tai jos ne nyt olikin juonen kannalta oleellisia, että paloivat, niin se kolmaskin asia olisi saanut palaa sen sijaan, että joutui vain roskiin. Tämä henkimaailman läsnäolo aivan teoksen loppumetreillä teki oloni rauhattomaksi ja se, että se jäi edelleen sinne väleihin väijyksiin  teki lukukokemuksesta, ei niin hyvän. Toisaalta - ehkä tämän voisi lukea uudelleen ja kokeilla, onko tämä psykologinen vaikutus yhä yhtä vahva uudelleen lukiessa vai löytäisinkö rauhan minäkin tästä lukukokemuksesta.

Kauneus ilmaisuissa:

Sillat, minä rakastaisin välillemme avarat sillat ----

--

Teoksen on lukeneet myös hän, jolla on Kirjarikas elämä, Kaikkea kirjasta ja  Tuhansien sivujen Marja-Liisa.

---

Kirkko ja kaupunki -lehden lukuhaaste kohta 33: kirjan päähenkilö on yksinäinen

Lisa Högelin:Kaisa pukeutuu pojaksi!

Lisa Högelin
Kaisa pukeutuu pojaksi
Alkuteos:
Suomentanut Edv. Ukkonen
Satakunnan kirjateollisuus, 1938
148 + 1 s.

- Toivonpa tosiaankin, että olisin saanut pojan.

Kai huokasi syvään, ja väänteli itseään niin onnettoman näköisenä,että hänen äitinsä täytyi nauraa, vaikka tyttären sanat eivät muuten tehneetkään häntä iloiseksi.

Kai Bring on siinä neljän- tai viidentoista, jonka nimi on oikeastaan Kaarin, kutsuttuna Kaisaksi, lyhyesti Kai. Kai on siis tyttö, mutta poikamaisempi kuin kaikki hänen kolme veljeään. Kai samaistuu enemmän poikiin kuin tyttöihin, joita hän pitää sievistelevinä ja turhamaisina teeskentelijöintä, jollainen hän ei itse koe olevansa.  Se, että Kai toivoi, että hän olisi saanut pojan, kertoo siitä, että Kain koulussa on talviurheilukisat, johon tulee oppilaita ympäri maata. Kai haluaisi näistä huonetoverin itseleen ja saakin sellaisen - mutta ei toivomaansa poikaa vaan tytön. Talviurheilukisoissa Kai tutustuu kuitenkin Falunilaiseen poikaan nimeltä Rolf, jonka hän tapaa myöhemmin kesällä ja josta muodostuu hänelle käänteentekevä ystävä.

Talvi vaihtuu kesään. Kai ei halua äitinsä mukana kylpylälomalle, isänsä ja veljiensä mukaan Pohjoiseen hän ei pääse. Kai hakee kotiopettajaksi Taalainmaalle, ja pääseekin. Se vain, että jahtimestrin perhe, jonne hänen pitäisi mennä, pitää häntä poikana, koska hän on käyttänyt nimeä Kai, mikä näkyy myös hänen koulutodistuksissaan. Kai päätyy menemään paikkaan poikana, vaikka tietää, että elää valheellista roolia, ja että rehellisempää olisi ollut selvittää, että hän onkin tyttö ja olisiko hän silti tervetullut heille työhön.

Taalainmaalla hän tutustuu perheeseen, johon kuuluu paitsi vanhempia, Einari ja Stig nimiset pojat sekä kaksoset Björn ja Bojan. Kai on melkein unohtaa roolinsa, kun tervehtiessään aikoo niiata, kuten Bojan (kaksosista toinen siis on poika ja toinen tyttö), mutta vääntää sen sitten kumarrukseksi. Einari vaan on huomannut asian, mutta Kai selviää tilanteesta kääntämällä tilanteen vitsiksi.

Taalainmaalla Kai joutuu erinäisiin seikkailuihin ja kommelluksiin. Hän tekee tuttavuutta niin tyttöjen kuin poikienkin kanssa, joista toiset on ihan kivoja, toiset teeskenteleviä ja ei niin mukavia. Kun Kai lopulta pelastaan Einarin putoamasta korkealta parvekkeelta, päätyy juttu lehtiin ja Kain valhe-elämä saa päätöksen.

Tämä oli hauska ja reipas tyttöjenkirja, jossa oli mukavasti vauhtia ja hieman erikoisempiakin elementtejä. Tämä on jo melkoisen iäkäs nuortenkirja, mutta en pidä tätä lainkaan vanhentuneena. Voin hyvin suositella tätä luettavaksi näinäkin aikoina.

Mikä minua mietitytti, on tyttöjen poikien polkupyörien ero. Miksi poikien pyörissä on se pitkittäistanko? Eikö se ole hankala ajaessa.Siihen liittyen tekstistä nousi tämä kuvaus:

Ensimmäiseksi hän kohtasi Einarin.Tämä viiletti polkupyörällään - jalat ohjaustangolla ja kädet housuntaskuissa - ja aivan tavallisen näköisenä. Ja vielä omituisempaa oli, että kun hän Kain huomaattuaan jarrutti ja hypähti alas pyörältään, ei hänen puheensakaan ilmaissut mitään erikoista.

Tasapainotemput polkupyörällä ja "katso, minä ajan ilman käsiä" -jutut ovat toki tuttuja juttuja, mutta jotenkin tämä kuvattu tapaus sai minut pyörittelemään päätä. Kuinka nopeasti siinä voi jarruttaa ja kuinka tuo yleensäkään onnistuu ilman vauhtia ja varsinkin jos on kyse tasamaasta. En siis pidä tätä kovin todenmukaisena tilannnekuvauksena.

Johtopäätös kirjan teemasta:

Matka kului nopeasti kuten aina silloin, kuun matkustajalla on paljon ajattelemista. Ja Kailla oli. Hänestä tuntui, että hän oppinut paljon,että hän oli tullut entistä paljon, paljon viisaammaksi. Ennen muuta hän oli tavallaan löytänyt itsensä. Mitä hyödytti oikeastaan enää potkia tutkainta vastaan? Hän oli tyttö ja hän tiesi nyt, että tyttönä oleminen ei suinkaan merkinnyt huonommuutta. Eivätkä pojat pohjaltaan olleet mitään erikoisen kummallisia. Hän oli nyt kesällä päässyt poikia hyvin lähelle ja tunsi heidät paremmin kuin koskaan ennen. Hän oli kyllä ennenkin tietänyt, että pojat olivat reiluja ja reippaita, mutta ollessaan poikana poikien joukossa hän nyt oli nähnyt, että pojatkin saattavat olla tyhmiä ja kateellisia, pikkumaisia ja saamattomia, jopa suorastaan pelkureita. --- ----

..

Kuvaavin sana:

Räkämännyt

----

Helmet 2020 -lukuhaaste kohta 13: Kirjassa eksytään