lauantai 13. marraskuuta 2021

Satu Prusti Nelson: Aurinkoon puettu aika!


 

Satu Prusti Nelson

Aurinkoon puettu aika

Markettiimi, 2017

509 s.


Varsinainen aloitus: Suuri ikkuna antoi lounaaseen, tulivuorille päin. Kun katsoin ulos, mennyt aika, jonka luulin jo menettäneeni, syöksyi minua kohti. Siinä hetkessä elin kuusitoista vuotta.

Lopetus: Päälleni putoili paisuvia ilon pisaroita. Césarin keisarinnauru kaikui kirkon kivisillä käytävillä. Sade valui yhtenä verhona ja tuuli rymisi kuin ukkonen.

Päähenkilö: Soledad, meksikolainen nuori nainen, joka on lapsena adoptoitu Pohjoiseen. Ilmeisesti kyse on Suomesta, mutta Suomi, jossa syödään peurankoipea ja simpukoita jouluisin ja omataan venäläistaustaisia (nimien perusteella) sukulaisia ei ole minun tuntemani Suomi. Minun on vaikea hahmottaa miljöötä tältä osin. Yritän kuvitella kartanokodin meren rannalle, mutta mielikuvitukseni ei taivu, ei Helsinkiin, ei Pohjanmaalle, josta tiedän kirjailijan olevan kotoisin. Kuvaus on hieman epätodellista, kuin unelmaa, haaveita, niin ylellistä.Ehkä kuvauksella on haluttu tuoda esiin juuri tätä hienoa ja ylellistä elämää, johon päähenkilö on Meksikon orpokoti/sairaala kautta adoptoitu. Tämä köyhempi puoli vain jää varjoihin, rivien väliin, erikoisten, epätavallisten hahmojen taustoihin.

Ei sillä. Kirjailija osaa kyllä kirjoittaa. Hän juoksuttaa sanoja kuin värejä pensselistä. Kokonaisuus on hyvin taiteellinen. Eikä ihme, sillä onhan kirjailija myös taiteilija. Taiteella onkin merkittävä osuus kerronnassa. 

Jos minun on vaikea hahmottaa sitä Pohjoista, johon Soledad on adoptoitu, niin toisin on Meksikon kuvaus ja Meksikoon tapahtumat suurimmaksi osaksi sijoittuvatkin. Meksiko avautuu lukijalle värikylläisenä, alkuvoimaisena. Alkuperäiskulttuuri on vahvasti läsnä niin historiassa kuin arjessa, sekoittuneena espanjalaisvalloittajien tuomaan kulttuuriin. Mutta se köyhempi Meksiko jää tässäkin taustalle. Tosin César, nuori lahjakas taiteilijapoika, johon Soledad tutustuu lienee köyhistä oloista, mutta tätä köyhyyttä ei tuoda kovi paljon esiin, vaan pojan erityislahjakkuutta, jonka rinnalla merkittävää on myös hänen uskonsa. Ei se katolisuuden ja alkuperäisuskontojen sekoitus, josta Meksiko tunnetaan, vaan elävä, voimaannuttava kristillisyys, madonnankuvista ja krusifikseista paljaaksi riiisuttu tyhjän ristin usko. Tässä uskon kuvauksessakin kirjailja on omintakeinen ja Césarin "evankeliointi" kaikkea muuta kuin suomalaista, vapaakirkollista tai mitään muutakaan tuntemaani tapaa esittää evankeliumin ydin etsivälle ihmiselle. Ja etsijä Soledad on. Voisi sanoa, että Césarin ote on hieman apologinen.

Hän on saapunut Meksikoon opiskelemaan, mutta myös etsimään isoäitiään Guadalupea, jonka lämmön ja läheisyyden hän muistaa vahvana, elämää kantavana voimana. Soledad on saapunut Meksikoon  etsimään juuriaan ja identiteettiään. Soledad ei usko Jumalaan. Hän tietää paljon Meksikon kulttuurihistoriasta, menneisyydestä, muinaisista uskonnoista, jotka kaikki ovat hänelle samanarvoisia. Césarin viittaukset vuorilla tapahtuviin salaisiin menoihin saa Soledadin kylmiin väristyksiin haluamatta uskoa niitä todeksi. Niin ne saa minutkin värisemään. Tämä, erityisesti teoksen loppupuolella nouseva animismi tuo synkkiä sävyjä kerrontaan ja saa minut lukijana varuilleen.

Soledad  on nimensä mukaisesti yksinäinen. Hän etsii lepoa ja rauhaa vaikkakin taistelee  kynsin ja hampain vastaan sitä rauhaa, jota César tarjoaa. 

Aurinkoon puettu aika on hyvin erikoinen teos.Toivoin kovasti saavani tämän luettavakseni, mutta - tämä ei aivan ollut minun kirjani. Minua häiritsee erityisesti tuo edellä mainitsemani epätodellisuuden tunne ja yltiöylellisyys, jota ei auta se, että tässä on myös paljon virheitä sana-asuissa. En tiedä liekö syy oikoluennassa vai siinä, että kirjailija on kotiutunut Yhdysvaltoihin. Esimerkkinä nyt lause:  Se hän peri Andres. Ja teos on kerronnallisesti hyvinkin kirjakielistä, jossa ei murteita käytetä. No, ei tämä nyt niin iso asia ole eikä häiritsevinkään. Kaikkein häiritsevintä on se, että minulle ei jäänyt tästä levollista oloa.

Päähenkilö löysi levon ja rauhan yksinäisyyteensä, löysi identiteettinsä  ja löysi rakkauden (tässä ei niinkään puhuta romanttisista tunteista, mutta väreily Soledadin ja Césarin välillä on hyvin ilmeinen ja vahva, vaikka tästä henkilökemiasta ei puhutakaan). Minulle lukijana jäi epävarmuus ja pelko kaivertamaan, sillä ne kaksi asiaa, jotka paloivat olisi saanut jäädä palamatta, tai jos ne nyt olikin juonen kannalta oleellisia, että paloivat, niin se kolmaskin asia olisi saanut palaa sen sijaan, että joutui vain roskiin. Tämä henkimaailman läsnäolo aivan teoksen loppumetreillä teki oloni rauhattomaksi ja se, että se jäi edelleen sinne väleihin väijyksiin  teki lukukokemuksesta, ei niin hyvän. Toisaalta - ehkä tämän voisi lukea uudelleen ja kokeilla, onko tämä psykologinen vaikutus yhä yhtä vahva uudelleen lukiessa vai löytäisinkö rauhan minäkin tästä lukukokemuksesta.

Kauneus ilmaisuissa:

Sillat, minä rakastaisin välillemme avarat sillat ----

--

Teoksen on lukeneet myös hän, jolla on Kirjarikas elämä, Kaikkea kirjasta ja  Tuhansien sivujen Marja-Liisa.

---

Kirkko ja kaupunki -lehden lukuhaaste kohta 33: kirjan päähenkilö on yksinäinen

4 kommenttia:

  1. Kiva kuulla, että sinäkin luit nyt tämän kirjan, vaikka se ei sinun tyylisesi ollutkaan. Itse tykkäsin todella paljon. On harmi, että kustantaja on varmaan tehnyt oikoluvun kovin huonosti, koska Satu osaa kyllä suomea, vaikka maailmalla asuukin. Lyöntivirheitä ja muuta vastaavaa voi helposti tulla. Satu on lahjakas ja tosiaan taiteellinen, hänellä on se omintakeinen, persoonallinen tyylinsä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sadun tyyli on tosiaan hyvin persoonallinen ja ilmaisu kauniin runollista. PIdin tässä myös niistä luvun alkuteksteistä, jotka toivat ensin mieleeni runon, mutta niissä oli myös yhtymäkohtia Raamattuun. Olisin halunnut kirjoittaa näistäkin postauksessani, mutta en oikein osannut sijoittaa ajatuksiani tekstin lomaan.

      Poista
  2. Katsoin googlesta, ja olihan tästä blogattu, ei vaikuta minun kirjalta, mutta hienoa että bloggasit tästä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Psykologisesta näkökulmastaan huolimatta tätä on aika vaikea luokitella mihinkään genreen. On ehkä nuorille suunnattu, mutta en pitäisi aivan lastenkirjana. Nuorille aikuisille ja ehkä enempi naislukijoille, vaikka kyllähän miehetkin voi lukea monipuolisesti genrestä piittaamatta. Itseäni tämä kiinnosti erityiseti, koska on tutun ihmisen kirjoittama ja sellaisena arvostan.

      Poista

Jättäessäsi kommentin olet tietoinen, että antamasi tiedot jäävät blogin kommentteihin, ellei minulla ole syystä tai toisesta syytä poistaa kommenttia. Sinulla on oikeus pyytää kommenttisi poistoa jos et itse voi sitä tehdä. Tällöin sinun tulee antaa yksilöity tieto poistettavaksi pyydetystä kommentista. Tämän blogin pitäjä ei pidä sähköpostilistoja eikä keräile tietoja ihmisten yksityiselämästä. Pyydettyjä sähköpostiosoitteita käytetään vain niihin tarkoituksiin, joita varten niitä on pyydetty.