Aino Räsänen-Lemaitre: Harppulaulun salaisuus

Aino Räsänen-Lemaitre

Harppulaulun salaisuus

Kuopion Kansallinen Kirjapaino (KKK)

1956

181 + 3 s.

Kansi: Veikko Koponen 

Vair me oro van o, vair me oro van ee,

Vain me oru o ho, sad am I without thee.

Hebridiläisen laulun alku, jonka nuotit on teoksen lopussa

Heljä on 16-vuotias neitonen Helsinginsistä. Hänen vanhempansa ovat matkustaneet ulkomaille ja Heljä saa kutsun Englantiin piikomaan Strawberrywoodiin, Brickertonin perheeseen, jota emännöi Mrs Brickerton ja jossa asuu myös rouvan sisko Miss Isabella. Heljästä tulee keittiöapulainen keittiöön Mrs Lalley, eli Katen apuna. 

Teos alkaa Heljän huonovointisella laivamatkakuvauksella ja avuliaiden auttajien opastuksella halki kaupungin Berkshireen. Teoksessa tulee hyvin esiteltyä brittiläistä elämäntapaa ja omaisluonnetta. Myös Heljän vierailu Lontoossa on selkeä kuin kartta. Hyde Park, Piccadilly Circus, Trafalgar Square tulevat esitellyiksi puhumattakaan englantilaisista puutarhoista ja kukista, joita riittää läpi vuoden. Pikkuinen punarintasatakieli täytyy mainita sekin. 

Kerronta on kaikkitetävän kertojan kuvaavaa kerrontaa. Tarina etenee kuin vesi hiljaa virraten. Tunnelmat ja tapahtumat luovat vaiheikkaan kokonaisuuden ilman suuria tunneskaaloja. Heljä eläytyy tilanteisiin ja pieniin tapahtumiin ja miettii elämäänsä, miksi hän oikeastaan onkaan tullut tähän maahan?

Heljän piikominen Strawberrywoodissa vaihtuu lastenhoitajan toimeen Skotlannissa, jossa Mr McCush, jonka Ivy Cottageen Heljä on jo Berkshiressä pistäytynyt omin lupinsa aivan kuin "viehättävän tyttökirjan "Salaisen puutarhan" päähenkilö, tulee tutummaksi ja osoittautuukin karjalaisjuurisen Heljän todelliseksi isäksi.

Ihan kiintoisa vanha tyttökirja sotien jälkeiseltä ajalta. Hieman otettuani selvää kirjan taustoista löysin tiedon, että Heljän tarinassa on paljon omakohtaisen kokemuksen tuomaa tietämystä. Toisin sanoen teos pohjautuu vahvasti kirjailijan omiin kokemuksiin. Heljän nimi alkoi lukiessani tuntua jotenkin tutulta on kyllä, Heljän elämää kuvataan myös kirjailijan Elefanttitalo teoksessa, jonka olenkin lukenut aiemmin.

Kerronta on selkeää kirjakieltä, eikä dialogitkaan tee poikkeusta puhekielisyyteen. Suomalainen sanonta "kissa kuumaa puuroa" on hieman poikkeava ilmaus jonka tilannesopivuutta jäin miettimään, kun se sanotaan ranskalaiselle pojalle. Mille kuitenkin todella hymähdin oli kuvaus maitomiehestä, joka "harppoi portista hevoseensa". Tilanteen olisi ehkä voinut kuvata selkeämminkin, sillä ei hän nyt kuitenkaan hevoseen mennyt.

Kaiken kaikkiaan Aino Räsäsen lasten- ja nuortenkirjat ovat ihan hauskoja luonteikkaita teoksia, joista ainakin Marjaana Madagaskarissa täytyisi saada vielä luettavaksi.

---

Kyyti 2024 -lukuhaaste kohta 5 Kirjassa on joki. Tässä teoksessa liikutaan sekä Thamesin, että Seinen rannoilla.

Irja Lounaja: Rakas syntipukki!

 

Irja Lounaja

Rakas syntipukki - Minun saksalainen sotani

WSOY, 2002

413 s.

 

 

 

Teoksen motiivi:

"Joskus yli viisikymmentä vuotta sitten palattuani Suomeen tahattoman pitkäksi venyneeltä Saksan-matkaltani yksi ja toinen ystävä ja kylänmies lausahti: "Kirjoittaisit noista ajoista!" ---- Tekstit välittävät lukijalle --- tavallisten nuorten vuoropuheluita ja mielialoja."

Tekstit koostuvat kirjeistä, joita kirjailija kirjoitti sota-aikana suomalaiselle sotilaalle ja päiväkirjaotteista.

Eletään jatkosodan aikaa. Teoksen päähenkilö Maria (Irja Lounaja) on lähtenyt Saksaan töihin, haaveilee opiskeluista yliopistossa ja käy kirjeenvaihtoa suomalaisen sotilaan kanssa. Tapahtumat sijoittuvat lähinnä Kasseliin ja Muncheniin.

Heränneitä ajatuksia lukijan mielessä

Miksi Maria eli Irja lähti Saksaan töihin? Mikä hänen suhteensa oli ajan politiikkaan? Ihailiko hän natsiaatetta? Tähän ehkä antaa vastauksen Marian antama vastaus eräälle henkilölle, joka katsoi häntä "hieman karsaasti", että hän ei ole "valtakunnan saksalainen" vai oliko se kansalainen. Mariahan, jota kirjeissä kutsutaan kisuksi, oli suomalainen. Teoksessa ei muutenkaan ole juurikaan natsismista mainintoja. Hitleriin viitataan muutamia kertoja, mutta ei mitenkään ihaillen. Maria ei tee natsitervehdystä, kuten jotkut hänen "kollegansa".

Elämä Saksassa ei välttämättä ole helppoa. Sääntöjä on monenlaisia. Ihmetyttää se, että Suomeenkaan ei voi niin vain matkustaa takaisin. Eikä liikkua paikasta toiseen niin vain.

Juutalaisiinn viitataan muutamia kertoja. 

Vieraista tutustuin parhaiten stuttgartilaisen varakkaan liikemiehen rouvaan. Heillä on kotonaan jopa sauna. Hän uskoutui kerran, että hän muutama vuosi sitten etsi miehensä kanssa uutta taloa. Heidän käydessään tutustumassa yhteen tarjoukseen mies ihastui kovasti. Se täytti monessa suhteessa hänen toiveensa, mutta vaimo tunsi outoa levottomuutta ja ahdistusta eikä voinut yhtyä miehensä innostukseen. Vaimon pyynnöstä mies otti selvää talon entisestä omistajasta: hän oli ollut j u u t a l a i n e n.

Nämä maininnat ovat hämmentäviä. Tässä kohdassa erityisesti fonttiratkaisu korostaa sitä, että se, että talon entinen omistaja oli ollut juutalainen olisi merkityksellinen seikka. Miksi juutalaisuus olisi tuonut ahdistusta uudelle omistajalle. Onko kyse antipatiasta, rasismista vai vain toteamisesta? Juutalaisvainoista tai siirtämisistä ei otteissa ole mainintoja ennen kuin vasta Saksan antautuessa, jolloin saksalaisille näytetään amerikkalaisten toimesta filmejä keskitysleireistä. Maria menee amerikkalaisten töihin. Ilmeisesti kyseessä on Marian taholta kuitenkin vain huomiointi ihmisten arjessa.

Kirjallisuusviitteitä:

Teoksessa on joitakin kirjallisuusviitteitä, mm. Uuno Kailasta ja Goetheä lainataan. Teos päättyy Rainer Maria Rilken runoon Syyspäivä. 

Lopputulemana Rakas syntipukki tuo hyvin esille tavallisen nuoren ihmisen ajatuksia ja elämää sota-aikana. Ei niinkään poliiittista ideologiaa. Itse sodasta ei juurikaan puhuta. Pommitukset tuovat sodan lähelle. Suhtautuminen suomalaisiin muuttuu Suomen antautumiseen. Koti-ikävä alkaa vaivata. Mutta miten päästä takaisin koti-Suomeen? Se onnistuu vasta vuosien päästä, kun sota on sodittu ja olot alkaneet vakiintua ja yhteydet palautua. Siihen vaaditaan kuitenkin takuumiehiä Suomen puolella  ja kuulustelut Hangossa ovat omaa luokkaansa.

Mielenkiintoinen teos, joka toi uudenlaisen näkökulman aikaan ja aiheeseen. Toisaalta jätti paljon kertomattakin. 

Lea Toivola on blogissaan valottanut teosta hyvinkin monipuolisesti ja avartavasti.

Dagfinn Grønoset: Erämaatalon Anna!

Dagfinn Grønoset

Erämaatalon Anna

Otava, 1974

Alkuteos: Anna i ødemarka

Suomentanut Elvi Sinervo

107 s.

Kirja alkaa näin:

- Minut myytiin Haugsetvoldeniin. Mieheni sai minusta 300 kruunua.

Anna syntyi 1900-luvun alkuvuosina. Hänen perheensä oli köyhä ja ollessaan 3-vuotias, Anna annettiin ensimmäisen kerran vieraille. Hän sai mukaansa vain hohtavanvalkoisen, nauhoin ja pitsein koristellut kastemekon, mutta tämänkin aarteen talon isäntä poltti talon uunissa. Annan kuitenkin kasvoi ja pääsi kouluunkin kun pisti oikein tiukalle hoitopaikkansa väen. Rippikoulun käytyään Anna löysi puolison - Pitkän Karlin, joka tanssitti häneltä jalat alta. Pitkä Karl oli luonteeltaan kulkija eikä pysynyt pitkään paikoillaan, hän oli myös saamaton ja viinaan menevä. Kuljettuaan aikansa Karlin matkassa Anna lähtee omille teillee, tapaa kuuden lapsen yksinhuoltajan ja jää tämän avuksi. Nainen kuitenkin kuolee ja Anna jää hoitamaan lapsia, etsii heille kodit ja sitten paikalle saapuu Pitkä Karl ja taas reissataan sinne sun taas, kunnes saavutaan Haugsetvoldeniin ja sinne Anna jää, kun Pitkä Karl myy puolisonsa talon isännälle.

Haugsetvoldenista tulee Annalle paikka, jonka hän kokee omakseen raskaasta työstä ja puurtamisesta huolimatta. Talo on vanha erämaamökki, jota isännöi emäntä Tyri ja miehensä Jo. Heillä on poika Johan ja lisäksi taloon asutetaan sotavuosina Jenny-niminen nainen, jolla ei 'kaikki ollut ihan kotona'. Kun talonväki vuosien vieriessä sairastuu ja kuolee jää Anna asumaan Haugsetvoldeniin, josta on tullut hänelle koti.

Erämaatalon Anna on kerronnaltaan musitelevaa. Kerronnassa on vuoroin kirjailijan kertomana Anna vaiheita ja Annan omia muisteluja, jotka menevät iloisesti lomittain eikä välttämättä aina tiedä, onko kertoja kirjailija vai Anna itse. Kirjassa on myös valokuvaliite.

Tämän kirjan myötä avautuu Norjan vuonojen ja tuntureiden elämä ihan eri tavalla kuin kuvakirjoissa. Norjalainen elämä 1800-luvulta alkaen avautuu rivien välissä jännänä ja järkyttävänäkin (vaikka kirjan varsinainen tarina sijoittuu 1900-luvulle).

...

Helmet lukuhaaste 2017 kohta 39 Ikääntymisestä kertova kirja. Tosin tässä kirjassa on enemmän kovasta työnteosta kysymys, sitkeydestä ja periksiantamattomuudesta sekä vastuuntunnosta, mutta kyllä tuota ikääntymistäkin sivutaan.

Sonja Hedberg: Rasavillien kerho!

Sonja Hedberg
Rasavillien kerho
K.JGummeruss Oy, 1957
Alkuperäisteos: Kamratklubben villervallan
Suomentanut Ilkka Puro-Levälahti
127 s.

- Rasavilleissä ei ole enää yhtään mukavaa, kun ei Ville ole joukossa, sanoi Kaisa.

- Niin, Ville juuri keksi kaikkea kivaa jatkoi Gitta. - Åke alkaa käydä mahtavaksi ja Olle ajattelee nykyään vain urheilua. Ja Lasse ei ikinä keksi mitään kivaa omasta aloitteestaan.

Kaisa heilautti tyytymättömänä koululaukkuaan. Tytöt olivat kotimatkalla koulusta.

Rasavillien kerho on lapsijoukon yhteinen puuhastelu ja touhukerho, jossa tytöt ja pojat olivat samanvertaisessa asemassa, jossa, vaikka joskus kinasteltiinkin ja tapeltiin, niin tosipaikan edessä seisoivat kaikki yhden ja yksi kaikkien puolesta.

Kerhoon kuului Kaisa, Gitta, Ville, Äke, Olle ja Lasse sekä Gittan pikkusisaret 5-vuotias Sissi ja 6-vuotias Pulla.  Kouluvuoden lähestyessä loppuaan oli Ville kuitenkin sairastunut polioon eli lapsihalvaukseen ja joutui olemaan sairaalassa saamassa kalliita hoitoja, eikä siinä olisi ikävyyksiä tarpeeksi, niin Villen äitikin oli saanut jonkun käsivamman joka vaati hoitoja ja kuntoutusta. Lapset päättävät jollakin tavalla auttaa Villeä ja tämän äitiä ahdingossa.

Lapset ovat pikkutyttöjä lukuunottamatta 11-13-vuotiaita.

Tulee kesäloma ja Kaisa ja Gitta lähtevät Smoolantiin, Suurtaloon pikkupiioiksi. Muut lapset sitten seikkailevat kukin tahoillaan, Tukholman lähellä tai vähän kauempana kaupungista. Olle lähtee rengiksi Vuorelmaan, Åke menee tutun sedän toimistoon apulaiseksi ja Lasse on laivapoikana setänsä huviveneellä. Pikkuiset Siss ja Pulla puolestaan menevät kuninkaisiin. Kaikki kesänansionsa he antavat yhteiseen kassaan, joka sitten lahjoitetaan Villelle ja tämän äidille.

Rasavillien kerho on kesäinen, rehellisyyttä ja suoraselkäisyyttä kunnioittava nuortenkirja, jossa arvot ovat kohdallaan. Raamatun kultainen sääntö, tee toiselle niin kuin toivoisit tehtävän itsellesi nousee ydinajatukseksi lasten kesätoimissa.

Lapset joutuvat kukin tahollaan erilaisiin seikkailuihin, yksi ja toinen huomaa, että työnteko ei ole vain leikkiä ja monenlaisia houkutuksia on ympärillä, mutta kukin ratkaisee ongelmat omallla tavallaan ja saa palkan, josta kannattaa olla ylpeä.

Luin tämän kirjan osana naistenviikon lukuhaastetta eilen, Saran-päivänä. Olle, Vuorelman pikkurengin isäntäpari on nimiltään  Anders ja Sara. Ensialkuun isäntä kutsuu Ollea pikkunatiaiseksi, joka tuskin ansaitsee ruokansa ja asuntonsakaan, mutta ensimmäisen seikkailunsa jälkeen Olle saa alkaa kutsua heitiä Anders-sedäksi ja Sara-tädiksi ja isännästä ja Ollessa tulee rehdit toverukset. Seikkailu ei kuitenkaan pääty ensimmäiseen koitokseen, vaan kohta kylästä karkaa muuan poika, jota tämän hoitopaikassa pidellään pahoin ja siitäkös Olle joutuu tosi paikan eteen.. En kuitenkaan kerro juonta sen enempää, vaan kehoitan kaikkia lukemaan tämän hauskan ja reippaan tytöille ja pojille suunnatun kirjan.

Sitävastoin, koska nyt on naistenviikko, niin voisin hieman tähän loppuun puhua naiseuteen liittyvistä määritelmistä. Ensinnäkin minua ihmetyttää Kaisan ja Gitan palveluspaikan, smoolantilaisen Suurtalon emäntä, Greta-muori. Miksi häntä kutsutaan muoriksi? Gretalla on pienet lapset, ei hän kovin vanha voi olla. Muorista tulee mieleen lähinnä mummot ja isoäidit. Ollen palveluspaikan Sara-rouvaa koko kylä kutsuu tädiksi, vaikka tämä ei ole kenenkään täti. Ollen palveluspaikkaan tulee vieraaksi Mia Larsson, muutaman lähitalon emännän kanssa. Emäntä on sellainen muhoileva sana, mutta Mia Larsson ei ole muhoileva. Hän on häijynoloinen naisihminen, jonka luota siis karannut se hoidokkipoika. 

Tosinaisellisia ovat pikkuiset Pulla ja Sissi matkallaan kuninkaisiin.

- Oikeastaan meidän olisi pitänyt olla oikein hienoina, hän sanoi mietteliäästi. - Meillä olisi pitänyt olla paremmat kyläilymekkomme päällä, kun mPenemme kuninkaan luo.

- Minun suojapukuni on ihan puhdas, muisti Sissi, ja lisäksi se on  p u n a i n e n. - Punainen oli kauneinta mitä Sissi tiesi. 

- Minun on sininen, niin että ehkä me näytämme  joka tapauksessa ihan mukavilta, arveli Pulla. - Vaikka onhan tässä kyllä joitakin likatahroja masun päällä. 

- Voithan panna kätesi masun pääle, kun nousemme linnan portaita ylös, neuvoi Sissi. 

Vaikka kirjassa on aika vakaviakin teemoja, niin kyllä hymyilyttääkin.

Täti-määritelmän lisäksi kirjasta löytyy vielä yksi naisellinen titteli - rouva. Nykyään kaikkia miltei kutsutaan rouvaksi olivat he naimisissa vai ei. Sen vastakohta, neiti tuntuu tykkänään kadonneen käytöstä. Minua tämä hieman häiritsee, en tykkää, että minua kutsutaan rouvaksi, kun en sellainen ole, mutta toisaalta ei oikein jaksaisi aina asiasta käydä mittelemäänkään.

Vielä yksi huomio.

Pulla ja Sissi eivät päädy lopulta kuninkaisiin vaan erään talon pihamaalle, jossa istuu sokea tyttö, Vera. Sitä, että tämä on sokea, tytöt eivät heti tajua, mutta kun tyttö kysyy, saisiko hän tunnustella, miltä nämä näyttävät, niin tytön äiti, Elsa  kertoo, että Vera on sokea. Tämän pienen episodin vuoksi tämä kirja sopii myös   Aistittavat kirjat -haasteseen, näköaisti/tuntoaisti.

...

Naistenviikon lukuhaaste. 19.7. Sari, Saara, Sara, Sarita, Salli ja Salla.